Tiede
Ei jos, vaan kun purkaus tapahtuu: Tässä ovat maailman vaarallisimmat tulivuoret
Mikä on ykköspaikalla, kun listataan maailman vaarallisimmat tulivuoret? No tietenkin se, joka seuraavana purkautuu. Listafriikki keräsi kasaan tulivuoret, jotka havittelevat nimeään kärkeen.
Niin, eiväthän nämä vaarallisimmat tulivuoret tietenkään mietiskele toimia ihmisen ja muun luonnon harmiksi. Ne ovat vain vuoria, joiden kautta Maan sisuksista pääsee purkautumaan magmaa ja tulikuumia kaasuja.
Tulivuorten purkaukset ovat kuitenkin ihmiselle vaarallisia monestakin eri syystä, joista ehkä vähäisin on magma, jota maanpinnalle tultuaan sanotaan laavaksi. Se virtaa hyvin rauhallisesti ja paikallisesti, joten sen uhriksi päätyminen vaatii ihmiseltä aktiivista lähestymistä; yleensä laavaa ehtii oikein mainiosti pakoon.
Kaikki tulivuorten reunoilta syöksyvät virrat eivät sitten olekaan yhtä vaarattomia; niihin tutustutaan listan parissa. Lisäksi ihmishenkiä uhkaavat kuumat ja myrkylliset kaasut, ja sitten on vielä se tuhka, joka saattaa pahimmillaan vaikuttaa koko maapallon ilmastoon, kuten indonesialaisen Krakataun purkauksessa vuonna 1883, tai pysäyttää kaiken lentoliikenteen suuriltakin alueilta, kuten islantilainen Eyjafjallajökull teki Euroopassa vuonna 2010.
Tulivuorien, varsinkin aktiivisten sellaisten, kohdalla ei jossitella. Seuraava purkaus on tulossa – oli se sitten huomenna tai 600 vuoden päästä. Kukaan ei voi ennalta arvata, että missä tai koska.
Listafriikki esittelee nyt maailman vaarallisimmat tulivuoret, joista mikä tahansa voi aiheuttaa seuraavan katastrofin.
Mount Rainier, Yhdysvallat
Yhdysvaltojen länsirannikolla, Washingtonin osavaltiossa, sijaitseva Mount Rainier on pitänyt pitkään hiljaiseloa, sillä se on purkautunut viimeksi vuonna 1895. Tästä huolimatta se lasketaan aktiivisten tulivuorien joukkoon ja sitä seurataan herkeämättä. Kymmenien vulkaanisten maanjäristysten sarja havaittiin viimeksi helmikuussa 2021.
Vaaralliseksi Mt. Rainierin tekee se, että sen lähialueilla on runsaasti asutusta ja tutkijat ovat selvittäneet, että jopa 150 000 ihmisen kodit on rakennettu maahan, jossa on jälkiä aiemmista purkauksista. Eli jos Mt. Rainier alkaa kunnolla jyrähdellä, ovat nämä kaikki suuressa vaarassa.
Mt. Rainierin purkautumisessa suurin uhka ovat liejuvirrat. Niitä syntyy, kun tulivuoren rinteiden lumi ja jää sulaa silmänräpäyksessä, sekoittuu maa-ainekseen ja syöksyy vuorelta alas valtavalla voimalla. Kyseessä on siis pysyvän jäätikön peittämä tulivuori. Laskelmien mukaan Mount Rainierilta lähtevä virta voisi aiheuttaa tulvia ja tuhoja lähes 100 kilometrin päässä sijaitsevan Seattlen esikaupunkialueilla.
Skenaario ja uhka ovat todellisia, sillä juuri näin kävi vuonna 1985 Kolumbiassa, kun Nevado del Ruiz -tulivuori purkautui ja sen aiheuttama, 60 kilometrin tuntivauhtia edennyt mutavyöry eli lahari tuhosi lähes 50 kilometrin päässä sijainneen Ameron kaupungin tappaen noin 25 000 ihmistä.
Mt. Rainierin tulivuoren läheisyydessä asuvilla on evakuointisuunnitelmat niin kotiin kuin vaikkapa työpaikoillekin ja viranomaisilla on kattavat hälytysjärjestelmät. Teiden varsilla on lisäksi liikennemerkkejä ohjaamassa evakuointireiteille, joiden on arvioitu olevan pienimmässä vaarassa joutua liejuvyöryjen peittämiksi.
Harjoituksia järjestetään säännöllisesti ja esimerkiksi vuonna 2024 järjestettyyn koulujen evakuointiharjoitukseen osallistui 45 000 oppilasta ja henkilökunnan jäsentä.
Lue myös: 10 järkyttävää valokuvaa ja tarinat niiden taustalla
Taal, Filippiinit
Filippiineillä on käytössä kuusiportainen hälytysjärjestemä, jossa 0 tarkoittaa rauhallista tulivuorta, jonka ei uskota lähitulevaisuudessa purkautuvan, ja 5 tarkoittaa sitä, että tulivuori purkautuu ja yhteisöt sen läheisyydessä ovat välittömässä vaarassa.
Noin 65 kilometriä Filippiinien pääkaupungista Manilasta etelään sijaitseva Taal on jo pitkään ollut erittäin aktiivinen: se syöksee jatkuvasti höyryä ja järisyttää maata. Sen riskiluokitusta joudutaan tasaisin väliajoin nostamaan ja taas laskemaan, sillä Taal puhkuu ja puhisee useita kertoja vuodessa. Taal ei äkkiseltään näytä uhkaavalta, sillä se on melko matala ja sen kraaterissa on järvi, jonka keskellä on saari, jolla on toinen kraateri. Tässäkin kraaterissa on järvi, jonka keskellä on pieni saari. Pysyitkö mukana?
Tammikuun 12. päivänä vuonna 2020 Taal pölläytti sisuksistaan valtavan tuhkapilven ja seismologit havaitsivat magman liikkuvan syvältä maan sisältä kohti tulivuoren kraateria. Luzonin saarelta, jolla Taal sijaitsee, ja sen lähialueilta evakuoitiin hätämajoitukseen kymmeniä tuhansia ihmisiä, kun tuhkapilvessä havaittiin vulkaanista salamointia ja tulivuori alkoi syöstä ulos laavaa 500 metrin korkeuteen. Tuhkasade tuhosi useita kyliä ja muutamia kymmeniä asukkaita menehtyi, koska he eivät olleet noudattaneet evakuointimääräystä. Monet menettivät kotinsa ja elinkeinonsa, sillä tuhka pilasi maanviljelijöiltä koko vuoden sadon.
YK:n mukaan yli 450 000 ihmistä asuu vuonna 2020 määritellyllä 14 kilometrin vaaravyöhykkeellä, mutta viimeaikaisen aktiivisuuden vuoksi viranomaiset ja tavalliset kansalaiset osaavat nyt varautua tulevaan. Kun Taal jälleen helmikuussa 2021 osoitti lisääntynyttä aktiivisuutta, evakuoitiin saaren väestö ennalta ehkäisevästi. Ulospäin tulivuori näytti rauhalliselta, mutta sen sisäpuolella tapahtui. Maaliskuun 15. päivänä vuonna 2021, eli muutama päivä sitten, havaittiin jopa puolen kilometrin korkeuteen nousevia kaasusuihkuja, joten saattaa olla, että pian Filippiineiltä kuuluu jälleen ikäviä uutisia. Tällä hetkellä Taal on riskiluokituksen kohdassa 2 eli ”lisääntynyt levottomuus”.
Merapi, Indonesia
Yksi Indonesian aktiivisimmista tulivuorista, Jaavan saarella sijaitseva Merapi, on purkautunut säännöllisesti jo 1500-luvulta lähtien, eikä se osoita mitään rauhoittumisen merkkejä.
Vaikka reilun 2900 metrin korkuinen Merapi on hyvin aktiivinen ja sellaisena erittäin vaarallinen, on sen rinteillä puoleentoista kilometriin saakka kyliä, jotka ovat houkuttelleet asukkaita hedelmällisellä maaperällä.
Suurin Merapin purkautumiseen liittyvä uhka ovat pyroklastiset virtaukset, jotka ovat sekoitus kiviä, hiekkaa, tuhkaa ja vulkaanisia kaasuja. Pyroklastinen virtaus ei matele rauhallisesti vuoren rinteitä alaspäin, vaan saapuu usein yli 100 kilometrin tuntivauhtia maanpinnan tasossa syöksyvänä pilvenä. Virta voi olla kymmeniä, jopa parikin sataa metriä syvä, joten se vie armotta mukanaan kaiken tielleen osuvan.
Tuho voi levittyä hyvin laajoille alueille ja Merapi todella ansaitsee paikkansa tällä maailman vaarallisimmat tulivuoret -listalla, sillä aivan sen läheisyydessä asuu yli 70 000 ihmistä. Vain muutaman kymmenen kilometrin säteellä asuu useita miljoonia ihmisiä. Vuonna 2010 sattuneen, 347 ihmishenkeä vaatineen mittavan purkauksen jälkeen tulivuoren ympäristö määrättiin kansallispuistoksi. Tuolloin yli 400 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa eikä alueelle ole missään nimessä suositeltua asettua.
Evakuointeja tehtiin myös vuosina 2018 ja 2020, kun Merapi purkautui puskien korkealle ilmaan kaasuja, kiveä ja tuhkaa. Vuoden 2021 alku ei ole ollut yhtään rauhallisempi, sillä Merapi jylisee jälleen. Sen laavakupoli kasvaa ennennäkemättömällä tavalla ja pieniä pyroklastisia virtauksia on havaittu useampia. Tulivuoren ympärille on määrätty viiden kilometrin turva-alue, jolle kenenkään itsesuojeluvaistoa vähänkään omaavan ei kannata mennä.
Cotopaxi, Ecuador
Yksi Ecuadorin aktiivisimmista tulivuorista on myös yksi maailman korkeimmista lajissaan. Cotopaxin huippu sijaitsee 5897 metrin korkeudessa ja on jäätikön peittämä. Siinä piileekin sen suurin riski, sillä samoin kuin aiemmin mainitulla Mount Rainierilla, myös Cotopaxilla ihmisiä uhkaavat liejuvyöryt.
Cotopaxin lähiympäristö on kansallispuistoa, joten räjähtävän tulivuorenpurkauksen aiheuttamat vaarat – laava ja lentävät kivet – eivät uhkaa paikallisia, koska alueella ei ole asutusta. Mutta valtavan kokoinen jäätikkö saa sulaessaan aikaan sellaisen liejuvyöryn, että vaarassa ovat kaikki tulivuorelta lähtevät jokilaaksot, jotka hedelmällisen maaperänsä vuoksi ovat tiuhaan asutettuja. Noin 50 kilometrin päässä sijaitseva, kahden miljoonan asukkaan Quito ei sekään säästyisi tuhkasateelta suuren purkauksen sattuessa kohdalle. Kaupungeista suurimmassa vaarassa olisi reilun 30 kilometrin päässä sijaitseva Latacunga, joka on ainakin kahdesti tuhoutunut täysin hirvittävän liejuvirran seurauksena. Edellinen kerta oli vuonna 1877.
Viimeksi Cotopaxi purkautui elokuussa 2015 ja vaikka ihmishenkien menetyksiltä säästyttiin, aiheutti tuhka mittavia tuhoja asutuksille ja viljelyksille. Ihmiset evakuoitiin, mutta massiivisia liejuvirtoja ei tuolla kertaa nähty.
Cotopaxin kohdalla esiin nousee kuitenkin vähemmän esillä ollut vaara: paikallisten mielenterveys. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa ja uhassa on saanut aikaan täysin ainutlaatuisen traumaperäisen stressihäiriön. Ahdistus, masennus ja unettomuus ovat lisääntyneet huomattavasti vuoden 2015 purkauksen jälkeen ja paikalliset voivat erittäin huonosti. Paniikki on valitettavasti aiheellinen. Cotopaxin varjossa eläviin yhteisöihin on asennettu kovaäänisiä hälytysjärjestelmiä, mutta asukkaat tietävät, että jos pillit alkavat viheltää, on heillä korkeintaan puolituntia aikaa paeta tappavaa liejuvirtaa.
Mount Fuji, Japani
Mount Fuji on yksi tunnistettavimpia Japanin symboleita, jonka luminen huippu kuvataan keväisin kauniiden kirsikkapuiden taustalla. Edellisen kerran Fuji purkautui vuonna 1707 ja vaikka se on viimeaikoina ollut melko hiljainen, lukeutuu se edelleen aktiivisten tulivuorten joukkoon. Vulkanologien mukaan seuraava purkautuminen on vain ajan kysymys.
Mt. Fuji on erityisen ongelmallinen tapaus siinä mielessä, että edellisestä purkauksesta on kulunut niin kauan aikaa, että sen lähikylät ovat kasvaneet suuriksi kaupungeiksi ja alle sadan kilometrin päässä sijaitsee suur-Tokio, maailman suurin metropoli, jossa asuu yli 37 miljoonaa ihmistä. Tuhkasade aiheuttaisi miljardien eurojen mittaiset tuhot ja virallisen hätätilan, jos veden- ja sähkönjakelu seisahtuisivat. Puhumattakaan ihmishenkien menetyksestä.
Kioton yliopiston vulkanologian professorin Hiroki Kamatan mukaan Mount Fuji on valmis purkautumaan, sillä sen purkausten välillä ei ole koskaan aiemmin ollut yli kahtasataa vuotta. Nyt ollaan rutkasti yliajalla. Lisäksi epävakaus on lisääntynyt vuonna 2011 tapahtuneen Tōhokun maanjäristyksen jälkeen. Järistyksen lähettämä tsunami aiheutti Fukushiman ydinonnettomuuden. Minkä tahansa tulivuoren lähellä tapahtuvat maankuoren liikkeet saattavat herkästi laukaista purkauksia ja Mount Fujin kohdalla ollaan edelleen varpaillaan. Kamatan mukaan seuraava purkaus on vääjäämättä edessä lähitulevaisuudessa.
Vesuvius, Italia
Kuten jo aivan alussa mainittiin, on vaarallisin tulivuori se, joka seuraavana purkautuu täydellä voimalla. On täysin mahdoton sanoa, mikä se tulee olemaan. Mutta jos jotain pitäisi veikata, niin monien asiantuntijoiden sormet osoittaisivat samaan suuntaan: Vesuviukselle Italiaan.
Ainakin se on monien vulkanologien papereissa ykköspaikalla, kun listataan maailman vaarallisimpia tulivuoria. Vesuviuksen purkaukset ovat tyypillisesti olleet hyvin räjähtäviä ja se sijaitsee erittäin tiiviisti asutulla alueella – Napoli on vain noin 20 kilometrin päässä.
Napolinlahdella sijaitseva Vesuvius on purkautunut viimeisen reilun sadan vuoden aikana kolmesti; edellisen kerran vuonna 1944. Nämä purkaukset olivat pieniä ja tuhosivat ”vain” muutamia kyliä. Edellinen suurempi, 4000 ihmishenkeä vaatinut purkaus tapahtui vuonna 1631 ja sen jälkeen Vesuvius on pitänyt hiljaiseloa, mikä ei ole hyvä merkki. Vesuviuksen kuuluisin purkaus tapahtui syksyllä 79, jolloin se hautasi Pompeijin ja lukuisia muita kaupunkeja ja kyliä.
Vuonna 2018, kun Vesuviuksella havaittiin seismisen aktiivisuuden lisääntymistä, saivat viranomaiset sovittua mittavasta evakuointisuunnitelmasta, jos ja kun pahin tapahtuu. Asukkaat on tarkoitus siirtää veneillä noin 500 kilometrin päässä sijaitsevalle Sardinian saarelle ja nykyisen Pompeijin pormestarin Pietro Amitranon mukaan alueella on tehtävä tarkka väestönlasku, jonka perusteella päätetään, mihin kaupunkeihin asukkaat Sardiniassa evakuoidaan.
Nyiragongo, Kongon demokraattinen tasavalta
Yksi maailman johtavista tulivuoritutkimuksen instituutioista on Oregon State University Yhdysvalloissa. Yliopiston tutkijoiden näkemyksen mukaan Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitseva Nyiragongo on kärkipaikalla maailman vaarallisimmat tulivuoret -listalla. Yli 9 miljoonaa ihmistä asuu siitä alle sadan kilometrin säteellä ja kahdenkymmenen kilometrin päässä on yli puolen miljoonan asukkaan Goma.
Nyiragongo on tasahuippuinen tulivuori, jonka kraateriin kerääntyy tulikuumaa laavajärvi. Tuo järvi tulee tasaisin väliajoin täyteen, jolloin se tyhjenee ympäröiville alueille. Vaikka alussa mainittiin, että laava ei yleensä ole se vaarallisin tuote tulivuorenpurkauksissa, on se juuri sitä Nyiragongon kohdalla. Sen laava on nimittäin erittäin nestemäistä, koska se on vellonnut omissa liemissään tulivuoren kraaterissa jopa muutaman vuosikymmenen ajan. Jos laava normaalisti kulkee 1-10 kilometrin tuntivauhtia, on Nyiragongon maailman vikkelimmän laavan vauhti parhaimmillaan ollut 97 kilometriä tuntia.
Nyiragongosta purkautuva laava virtaa siis vauhdilla ja pitkälle, mikä todistettiin karmaisevalla tavalla tammikuussa 2002.
Parhaimmillaan kilometrin levyinen ja kaksi metriä syvä laavavirta tuhosi tuolloin lähes puolet Goman asukkaiden kodeista ja muista rakennuksista, mutta onneksi tulivuorta tarkasti seuranneet tutkijat antoivat varoituksen hyvissä ajoin ja suurin osa gomalaisista ehdittiin evakuoida. Laavavirta kulki siis kaksikymmenstä kilometriä! Tulikuuma ja sula kiviaines ympäröi myös Goman kansainvälisen lentokentän ja peitti alleen kolmasosan sen kiitoradoista.
Niin vaarallista kuin Nyiragongon laava onkin, nousee tulivuoresta vieläkin pahempi uhka: näkymättömät ja myrkylliset kaasut. Laavajärvestä nouseva rikkidioksidi ja maanpinnan halkeamista suurina pitoisuuksina tihkuva hiilidioksidi tunnetaan paikallisesti nimellä mazuku eli tappava tuuli, sillä kaasuihin menehtyy vuosittain sekä ihmisiä että eläimiä.
Vuoden 2020 lopulla tutkijat ilmoittivat laavajärven kasvaneen huomattavasti ja kaikki merkit viittaavat siihen, että viimeistään vuonna 2024 koetaan seuraava jättimäinen purkaus, ellei maanjäristys laukaise sitä jo ennemmin. Tutkijat pitävät jälkimmäistä skenaariota erittäin todennäköisenä.
Tiede
Näin avaruudessa oksennetaan, pestään hampaat ja käydään vessassa: 9 faktaa astronautin elämästä
Astronautin elämään kuuluu työntekoa, mutta myös vapaa-aikaa, eli arjen askareet ovat samoja kuin Maassa. Paitsi että avaruudessa kaikki on painotonta. Minkälaista on elämä avaruudessa?
Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1961 Juri Gagarin vietti kaksi tuntia Maan kiertoradalla. Hän oli ensimmäinen ihminen avaruudessa.
Nyt 65 vuotta myöhemmin avaruuslennot ovat lähes arkipäiväisiä ja ihmisiä elää Kansainvälisellä avaruusasemalla, ISS:llä, jopa useita kuukausia putkeen. Todellisuudessa astronautin elämä on kaikkea muuta kuin arkipäiväistä, sillä henki on vähintäänkin laukaisussa ja Maahan palaamisessa vaarassa eikä avaruus anna armoa – se on ihmiselle hyvin vihamielinen paikka.
Listafriikki tutustuu nyt astronautin elämään ja luvassa on hauskoja faktoja siitä, miten hommat Kansainvälisellä avaruusasemalla tehdään. Tällä listalla käytän selvyyden vuoksi kaikista avaruuteen matkaavista henkilöistä nimitystä astronautti, vaikka kiinalaiset avaruuslentäjät ovat taikonautteja ja venäläiset kosmonautteja. Ja onhan meillä myös sisunautti Timothy Kopra.
Avaruudessa ei kannata katsoa nyyhkyleffoja
Kuten jo alussa mainittiin, niin astronautin elämään kuuluu myös vapaa-aikaa. Se vietetään lukien (ISS:lle on kertynyt jo melko mittava kirjasto), perheen kanssa jutustellen tai Maata katsellen. Avaruusasemalla katsellaan myös leffoja, jopa avaruusaiheisia sellaisia. Jos elokuvat saavat herkästi liikuttumaan kyyneliin saakka, kannattaa leffailta ehkä jättää väliin. Tai ainakin on syytä pitää nenäliina kädessä.
”Ja et avaruudessa ei pysty itkemään, Painottomuudessa kyynel ei lähdekään vierimään”. Näin laulaa Anssi Kela Levoton tyttö -kappaleessaan. Se ei aivan täysin pidä paikkaansa, sillä tokihan avaruudessakin pystyy itkemään ja kyyneliä muodostuu. Ongelma on se, että nuo pienet kyynelpisarat eivät lähde vierimään vaan jäävät silmään; siinä Kela siis osui oikeaan.
Tämän on demonstroinut kanadalainen astronautti Chris Hadfield, joka on tullut kuuluisaksi hauskoista, mutta informatiivisista videoistaan, joissa kerrotaan minkälaista astronautin elämä avaruudessa oikeasti on. Näitä videoita on tälläkin listalla useampia.
Erikoinen ympäristö vaatii erikoisia ratkaisuja myös henkilökohtaiseen siistiytymiseen
Yllä olevalla videolla koko planeetan suosikkiastronautti Hadfield kertoo hampaiden pesusta avaruudessa. Siinä tarvitaan hieman vettä ja syötävää hammastahnaa, joten pitkälti hammaskaluston puhdistus sujuu samalla tavalla kuin omassa kylpyhuoneessa. Ehkä hauskinta näin katsojalle on hammasharjan kasteleminen vesikuplalla.
Hadfield on myös kertonut miten kynsien leikkaaminenkin on normaalia tarkempaa puuhaa. Yksikään kynnenpalanen ei saa karata, koska ne leijailevat miehistön silmiin tai joku vetäisee niitä vahingossa nenäänsä. Tai mikä pahinta: tunkeutuvat tietokoneisiin. Manikyyri on suoritettava ilmanvaihtoaukon päällä, jolloin leikatut kynnet jäävät ilmaa sisäänsä vetävän kanavan suojaritilään. Siitä ne on sitten helppo imuroida.
Kun avaruusasemalla vietetään jopa useita kuukausia putkeen, vaativat hiukset jossain vaiheessa lyhentämistä. Sama juttu kuin kynsien kanssa: hiukset on kerättävä talteen. Se onnistuu tavallisella hiustenleikkuukoneella, johon on yhdistetty imuri.
Hiusten peseminen onnistuu sekin, joskaan varsinaisesta syväpuhdistuksesta ei kannata uneksia. Pesussa käytetään pieni määrä vettä – josta osa leijuu tiehensä – sekä shampoota, jota ei tarvitse huuhdella. Tästä voit katsoa videon, jolla yhdysvaltalainen astronautti Karen Nyberg pesee pitkät hiuksensa.
Suihku on täysin tuntematon sana avaruusasemalla majailevan astronautin elämässä. Kroppa pestään erityisellä nesteellä, jossa on saippuaa ja vettä sekaisin. Sitä puristetaan pussista ulos yksi kupla, jota sitten levitetään ympäri kehoa (video). Pesuainetta ei tarvitse huuhtoa, mikä helpottaa elämää huomattavasti.
Miten avaruudessa oksennetaan?
Pahoinvointi on avaruudessa väistämättömästi edessä. Suurin osa astronauteista voi erittäin huonosti pian avaruuteen mentyään. Niin hienoa kuin painottomuudessa leijuminen onkin, laittaa se kirjaimellisesti pään sekaisin.
Kuten tiedämme, on korvassa kuuloreseptorien lisäksi tasapainoreseptoreja. Koska korvan rakenteissa liikkuva neste (kuten kaikki muutkin ihmiskehon sisäiset nesteet) on painottomassa tilassa, eivät sisäkorvan asentoreseptorit erota suuntia. Sekavuus johtaa äärimmäiseen matkapahoinvointiin ja astronautit voivat oksentaa päiväkausia ennen kuin elimistö tottuu uuteen ympäristöön.
Ja sitten se oksentaminen. Jos kyyneliä on hankala metsästää painottomassa avaruuskapselissa, on tilanne sama muillakin kehon eritteillä. Kaikki oksennus on saatava viimeistä pisaraa myöten talteen, sillä vapaasti leijaillessaan ne voivat olla turvallisuusriski. Niinpä astronauteilla on erityisiä oksennuspusseja: niissä on mukana suun alueen pyyhkimiseen tarkoitettu liina, joka työnnetään pussiin sisällön kanssa, minkä jälkeen pussi suljetaan tiiviisti ja heitetään roskiin.
Lue myös: 10 yllättävää faktaa historian ensimmäisestä kuukävelystä
Entäs se vessassa käyminen?
Vessassa käyminen on sellainen yksittäinen asia, josta astronauteilta kysellään ehdottomasti eniten. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä kaikki leijuu eikä viemäröintiä ole.
Kansainvälisellä avaruusasemalla on kaksi vessaa, joissa ei tietenkään ole juoksevaa vettä. Virtsa kerätään voimakkaan imurin avulla säiliöön, josta se menee suoraan käsiteltäväksi. Vesi on kallisarvoista tavaraa, sillä kaikkea juomavettä ei ole mahdollista kuljettaa Maasta avaruuteen. Vettä säännöstellään ja kierrätetään: avaruusaseman järjestelmä kerää kaiken virtsan, hien, kyyneleet, hiusten pesuun käytetyn veden sekä hengityksen mukana syntyvän kosteuden, ja puhdistaa sen juomavedeksi.
Numero kakkosella käydään pöntöllä, jolle ei varsinaisesti istuta (koska istuminen ei onnistu painottomuudessa). Imuri vetäisee ulosteen pussiin, joka putoaa säiliöön. Asioimisen jälkeen vaihdetaan aina uusi pussi valmiiksi seuraavalle kävijälle. Videolla vessaa esittelee italialainen astronautti Samantha Cristoforetti.
Kansainvälisellä avaruusasemalla koettiin vuoden 2020 lokakuussa historiallinen ja kauan odotettu hetki, kun uuden miehistön mukana saapui myös uusi, 23 miljoonan dollarin hintalapun omaava vessa. Merkittävää tuosta vessasta tekee se, että se on suunniteltu nimenomaan naisen anatomialle. Vanhoissa vessoissa virtsaaminen ja ulostaminen on jaettu kahdeksi erilliseksi toimitukseksi ja kummatkin jäätteet on kerättävä omiin säiliöihinsä. Tämä on aiheuttanut ongelmia nimenomaan naisille, ja vuosien mittaan naisastronautit ovat jakaneet toisilleen vinkkejä siitä, miten vessassa kannattaa toimia. Täysin uudenlaisen vessan avulla ISS:llä ollaan päästy tasa-arvoisempaan aikaan tässäkin suhteessa.
Eteenpäin on siis tultu paljon niistä ajoista, kun yhdysvaltalainen Sally Ride matkusti avaruuteen vuonna 1983 NASA:n ensimmäisenä naisastronauttina (häntä olivat avaruudessa edeltäneet venäläiset Valentina Tereshkova ja Svetlana Savitskaya). Insinöörit kysyivät tuolloin Rideltä, että olisiko 100 tamponia sopiva määrä viikon mittaisen avaruuskomennuksen ajaksi. Saattaa nipin napin riittää…
Nukkuminenkin on omanlaisensa operaatio
Avaruudessa ei nukkuminenkaan ole yksinkertaista. Eiväthän astronautit voi vain pistää silmiään kiinni ja lähteä leijumaan vapaasti – tai voisivat varmaan periaatteessa, mutta käytännössä sellaiseen liittyy loukkaantumisvaara ja toisaalta riski aluksen vahingoittumiselle.
Astronautin elämässä nukkumaan meneminen on prosessi. Avaruusmakuupussi ei ole mikä tahansa kaupasta ostettu makuupussi, vaan sen on osaltaan tarkoitus pitää nukkuja paikallaan. Makuupussissa on käsille reiät, jotta raajat saavat leijua vapaasti, ja se on kiinnitetty erityiseen, pehmustettuun kapseliin; nukkumapaikkoja ISS:llä on kuusi. Tyynyjä avaruusasemalla ei ole, sillä painottomuudessa niskaa ei tarvitse tukea.
Unimaski on astronauteille välttämätön, sillä auringonnousu tapahtuu noin 90 minuutin välein eli 16 kertaa vuorokaudessa. Kaikelta valolta maskikaan ei kuitenkaan suojaa, sillä astronautit voivat silmät suljettuina kokea omituisia välähdyksiä, joita jotkut kutsuvat ”silmämunien ilotulitukseksi”. Ne ovat kosmisia säteitä, jotka vähät välittävät kiinni olevista silmäluomista tai astronautin unenlaadusta.
Treeniä, treeniä
Avaruudessa oleskelu ja työskentely vaatii ihmisen kehosta veronsa. Luuntiheys alenee kaksi prosenttia kuukaudessa, jos asialle ei tee mitään. Siksipä astronautin elämään avaruudessa kuuluu joka päivä kaksi tuntia treenaamista. Avaruusasemalla voi totisesti tuntea itsensä maailman vahvimmaksi, sillä parisataa kiloa rautaa ei painottomuudessa tunnu missään. Kuntoiluvälineet on siis suunniteltu nimenomaan avaruuteen.
Luiden lisäksi on syytä pitää huoli lihaksista, sillä ihmisen leijuessa painottomana jää lihastyö vähäiseksi. Kansainvälisellä avaruusasemalla on muun muassa juoksumatto ja kuntopyörä, joihin astronautit köyttävät itsensä valjailla kiinni. Painojen sijaan käytössä on vastuksella toimivia laitteita, jolla onnistuvat niin kyykkääminen, maastaveto kuin penkkipunnerruskin. Jumpan voi tehdä vaikka pää kohti lattiaa, sillä painottomuudessa suunnalla ei ole mitään väliä.
Pyykkipäivät ja tiskaaminen skipataan
Said goodbye to Progress 72 today to make room for 73P showing up on Wednesday. Caught this shot of it during reentry. It looked like a big firework that lasted minutes – flickering, sparking, and pulsing with brightness before it faded into the darkness. pic.twitter.com/Pfs98eTKPp
— Nick Hague (@AstroHague) July 29, 2019
Pyykkiä avaruudessa ei pestä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö vaatteita vaihdettaisi. Vaihtoväli kuitenkin venyy tavallista pidemmäksi ja esimerkiksi samoja hikisiä treenivaatteita pidetään viikkoja putkeen – ne saa vaihtaa vasta, kun on aivan pakko. Kun vaatekerta on käytetty loppuun, otetaan pakkauksesta uusi setti ja likaiset heitetään pyykkikoriin. Tuon astian sisältö ei oikeastaan koskaan päädy uusiokäyttöön, vaan sisältö päästetään avaruuteen.
Älä huolestu, likapyykki ei jää kiertoradalle pyörimään, sillä se lähetetään kohti Maan ilmakehää, johon saapuessaan astronauttien sukat ja t-paidat palavat tuhkaksi. Kaikkea ei hävitetä luonnollisella räjähdyksellä, sillä osa roskista lähetetään rahtilennoilla takaisin Maahan. Yhdysvaltalainen astronautti Nick Hague onnistui vuonna 2019 kuvamaan hetken (yllä oleva twiitti), jossa roskat, vaatteet ja ihmisten jätökset katosivat pimeyteen suurena ilotulituksena.
Tiskaamisestakaan avaruusasemalla ei tarvitse murehtia, sillä astioita ei ole. Kaikki ruoka on pusseissa, jotka leikataan omilla saksilla auki. Jos saksiin tulee pussin sisällöstä sotkua, nuolaisee astronautti ne puhtaaksi; siksikin leikkurit ovat henkilökohtaiset. Vedellä ei siis liiaksi pelata, ja juominen tehdään pillillä. Kahviakin avaruusasemalla on tarjolla, joskaan sitä ei perinteisellä keittimellä valmisteta. Aseman kuumavesiautomaatista vettä johdetaan kahviainekset sisältävään pussiin, josta se imetään niin ikään pillillä.
Pehmolelut ovat muutakin kuin söpöjä
Toukokuussa 2020 tehtiin historiaa, kun astronautit Bob Behnken ja Doug Hurley lennätettiin Kansainväliselle avaruusasemalle ensimmäisinä ihmisinä yksityisen avaruusyhtiö SpaceX:n Falcon 9 -kantoraketilla.
Mukana oli myös Tremor, paljetein koristeltu leludinosaurus, joka oli astronauttien mukana avaruusasemalle toukokuun 31. päivänä telakoituneessa Crew Dragon Endeavour -miehistökapselissa. Kimalteleva Tremor valikoitui matkaajaksi, koska Behnkenin ja Hurleyn pojat ovat dinosaurusfaneja. Lelusta oli suoritettu demokraattinen äänestys.
Mutta on Kansainväliselle avaruusasemalle matkannut vuosien mittaan muitakin leluja esimerkiksi ensimmäisellä kuukävelyllä mukana olleen Buzz Aldrinin mukaan nimetty, ja Toy Story -animaatioelokuvista tuttu, Buzz Lightyear. Lelut ovat hauska tapa saada lapset kiinnostumaan avaruuslennoista, mutta niillä on myös merkittävä rooli avaruusasemalle suuntaavilla lennoilla. Pieni roikkumaan laitettu pehmolelu paljastaa astronauteille sen hetken, kun he ovat saavuttaneet painottomuuden.
Mitä jos avaruudessa kutittaa nenää?
Miksi nenää alkaa aina silloin kutittaa, kun sen raapiminen ei onnistu? On vaikea kuvitella hankalampaa tilannetta nenän kutiamiselle kuin avaruuskävely eli EVA (engl. Extravehicular activity). Avaruuskävely on kaikkea muuta kuin rentouttava kävelyretki, sillä sisätiloista ei poistuta ihan vain huvin vuoksi.
Avaruuskävely on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta työtehtävä, jonka aikana yleensä huolletaan itse avaruusasemaa tai jotain satelliittia. Tehtävien ajaksi ylle vedetään miljoonia maksava avaruuspuku, joka suojaa kantajaansa tappavalta ympäristöltä: paineelta, säteilyltä, kylmyydeltä ja kuumuudelta.
Mutta kun nenää kutittaa, niin sitä kutittaa. Oli sitten kotona sohvalla tai avaruudessa. Astronauteilla on muutama kikka, joilla oloa voi helpottaa. Kypärän sisällä on vaahtomuovista valmistettu palikka, jolla astronautit tukkivat nenänsä tasatakseen painetta. Niin kutsutussa Valsalvan manööverissä puhalletaan nenästä ilmaa ulos noin 15 sekunnin ajan. Tuo väline on oiva apu myös kutinan helpottamiseen. Myös kypärän mikrofoni on hätätilanteessa sopivasti nenän ulottuvilla.
Joskus astronautit kiinnittävät kypärän sisäpuolelle palan tarranauhaa, johon nenää on kätevä rapsuttaa ja joka on pehmeää sientä huomattavasti tehokkaampi apuväline.
Tarranauha on avaruudessa muutenkin kovassa käytössä, minkä olet ehkä pistänyt videoilta merkille. Sen avulla tavarat pysyvät paikallaan olivat ne sitten hyllyllä tai taskussa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa, että mikä on maailman myrkyllisin käärme. Samalla otimme selvää siitä, mikä on maailman vaarallisin käärme, sillä nämä kaksi eivät suinkaan ole sama käärmelaji.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Mikä on maailman myrkyllisin käärme?
Australian keskiosissa elävä aavikkotaipaani (Oxyuranus microlepidotus) on maailman myrkyllisin käärme. Se on myös yksi maailman myrkyllisimmistä eläimistä yhdessä nuolimyrkkysammakoiden ja kuutiomeduusojen kanssa.
Reilun parin metrin mittaiseksi kasvavan aavikkotaipaanin yksi purema sisältää vain joitakin kymmeniä milligrammoja myrkkyjä – parhaimmillaankin noin 100 mg – mikä on muihin myrkkykäärmeisiin verrattuna pieni määrä. Sen myrkky on kuitenkin moninkertaisesti vahvempaa ja yhdessä puraisussa on tarpeeksi myrkkyä tappamaan 100 aikuista miestä. Pistos on tappavan tehokas myrkkycocktail, joka lamauttaa niin hermoston kuin lihaksetkin – sydän mukaan lukien. Verimyrkyt estävät verta hyytymästä ja tuhoavat verisuonten seinämiä. Hoitamaton purema johtaa varmaan kuolemaan.
Maailman vaarallisin tai tappavin käärme aavikkotaipaani ei kuitenkaan ole, sillä se on hyvin arka ja puolustautumisen sijaan se valitsee paljon mieluummin pakenemisen. Koska tämä harvinainen käärme elää hyvin syrjäisellä seudulla, ei luonnollisia kohtaamisia ihmisten kanssa juurikaan tule. Useimmiten aavikkotaipaanin puremaksi joutuvat matelijoiden tutkijat eli herpetologit tai sitten ne, joilla on maailman myrkyllisin käärme lemmikkinä, minkä järkevyydestä voidaan varmasti olla yhtä mieltä.
Näissä molemmissa skenaarioissa on kuitenkin onni onnettomuudessa: tappavan myrkkyannoksen saaneilla pureman uhreilla on ollut mahdollisuus saada vastamyrkkyä hyvin nopeasti. Koska näin myrkyllisen eläimen kanssa tekemisissä olevilla on luonnollisesti vastamyrkkyä käden ulottuvilla.
Mikä on maailman vaarallisin käärme?
Maailman vaarallisimman käärmeen titteli ei ole mikään yksiselitteinen jaettava. Jos maailman myrkyllisin käärme ei ole vaarallisin, niin mikä sitten? Moni asiantuntija kääntää katseensa pyramidikyyhyn (Echis carinatus). Tutkijoiden arvioiden mukaan pyramidikyyt tappavat vuosittain enemmän ihmisiä kuin muut käärmelajit yhteensä.
Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Intian niemimaalla luonnonvaraisena elävän pyramidikyyn myrkky ei kuitenkaan ole erityisen tappavaa, sillä vain alle 10 prosenttia sen pureman uhreista menehtyy hoitamattomana. Tämän käärmeen vaarallisuus piilee siis laadun sijaan määrässä: äärimmäisen aggressiivinen pyramidikyy ei turhaan patsastele uhkaavassa hyökkäysasennossa, vaan se puree yllättäen, nopeasti ja usein.
Lue myös:
Tiede
Miten penis vapautetaan turvallisesti vetoketjun välistä? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 2
Usein kummalliseltakin kuulostava tutkimus on jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia – päin vastoin.
Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.
Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, voiko ulosteesta tehty veitsi toimia, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista tutkimusta voit lukea tästä:
Torakka välttää zombiksi muuttumisen karatepotkulla
Vanderbiltin yliopiston biologien tutkimuskohteena on pitkään ollut sokeritorakka ja sen verivihollinen: julma saalistaja Ampulex compressa –loispistiäinen. Ensin nämä loispistiäiset halvaannuttavat torakan ja pistävät sitten suoraan sen aivoihin myrkyllisiä neurotoksiineja, jotka lamauttavat hyönteisen hermoston.
Torakasta tulee zombimainen orja, josta loispistiäinen ensin imee verta, ja sen jälkeen ohjailee sitä tuntosarvista kiinni pitäen täysin oman mielensä mukaan. Pistiäinen munii munansakin torakan päälle, jotta jälkeläisillä on heti syntyessään ravintoa nenän edessä.
Ken Catanian johtama tutkimusryhmä kuvasi vuonna 2018 pistiäisten ja torakoiden välisiä kohtaamisia nähdäkseen, mitä hyökkäysvaiheessa tarkalleen ottaen tapahtuu. Moninkertaisesti hidastettu tallenne paljasti tutkijoille jotain odottamatonta: torakasta kuoriutui uhattuna kunnon karateka. Noin puolessa yhteenotoista torakka pääsi karkuun potkaisemalla loispistiäistä päähän.
Ne torakat, jotka onnistuivat karkottamaan hyökkääjän, olivat useimmiten vanhempia yksilöitä. Joten hyönteismaailman herra Miyagit säästyivät varmalta kuolemalta iän tuoman kokemuksen ansiosta. Danielit sen sijaan päätyivät zombeiksi, potkivat ne miten kovasti tahansa.
Toimiiko ulosteesta tehty veitsi?
Inuiittien kansanperinteessä on tarina miehestä, joka valmisti omasta jäätyneestä ulosteestaan veitsen. Mies teroitti puukon syljellään, ja käytti sen jälkeen välinettä koiran tappamiseen ja paloitteluun. Luista hän teki reen, jonka kanssa hän katosi erämaan pimeyteen kaivettuaan ensin itsensä ulos lumesta ja jäästä käyttäen hommaan samaista veistä.
Siitä lähtien, kun antropologit ensimmäisen kerran 1990-luvulla tulivat tietoisiksi tästä tarinasta, joka kertojien mukaan on tositapahtuma, on se jostain syystä aiheuttanut suurta kiehtomusta akateemisissa piireissä.
Ohiolaisen Kent Staten yliopiston tutkijat päättivät vuonna 2019 ottaa härkää sarvista kiinni ja selvittää, olisiko kyseisen välineen valmistaminen mahdollista.
Metin Eren, joka oli aikoinaan kiinnostunut antropologiasta inuiittimiehen uskomattoman tarinan ansiosta, omaksui reiluksi viikoksi inuiittien proteiinipitoisen ruokavalion. Ulostenäytteitä kerättiin pitkin viikkoa ja materiaalista muovailtiin veitsiä joko käsin tai muotteja käyttämällä, minkä jälkeen veitset upotettiin kuivajäähän, jotta niistä tuli mahdollisimman kylmiä ja kovia.
Sitten koitti tutkimuksen jännittävin vaihe: Pystyykö ulosteesta valmistetulla veitsellä leikkaamaan eläimen nahkaa tai jänteitä? No ei pystynyt. Veitset rupesivat vain sulamaan ja jättivät pelkkiä rantuja muuten vahingoittumattomina säilyneisiin vuotiin. Koe tehtiin myös perinteistä länsimaalaista ruokavaliota noudattavan tutkijan ulosteilla, mutta tulokset olivat yhtä surkeat.
Miten vapauttaa penis turvallisesti vetoketjun välistä?
Sekaisin Marista on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut komedia, jossa Ben Stillerin esittämälle hahmolle käy teini-ikäisenä köpelösti. Hän vetää housujensa vetoketjun kiinni sen verran huolimattomasti ja vauhdilla, että vetskarin hampaiden väliin jää ikävästi jotain sinne kuulumatonta.
Kyseisenlainen tapaturma ei ole vain elokuvaa, vaan näin voi käydä ja on käynyt ilmeisen monesti, sillä newdelhiläisen Charak Palikan sairaalan lääkäri Satish Chandra Mishra paljasti intialaisessa lastenlääketieteeseen erikoistuneessa julkaisussa ”turvallisen ja kivuttoman tavan vapauttaa penis vetoketjun välistä”.
Mishra oli tutkinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että operaatioon aiemmin käytetyt välineet – luu- tai sivuleikkurit – usein vain pahensivat tilannetta, ja joissakin tapauksissa ympärileikkaus on ollut ainoa vaihtoehto tukalan tilanteen ratkaisussa.
Mishra esittää artikkelissaan esinahan vapauttamiseen ”nopean, yksinkertaisen ja ei-traumaattisen” tavan, jossa vetoketjua puristetaan sivusuunnassa pihdeillä. Toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään ei tarvitse pistää tätä neuvoa käytäntöön!
Onko Loch Nessin hirviö olemassa?
Tutkijat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan rahoituksesta, mikä johtaa valitettavasti siihen, että mediaseksikkäät aiheet saavat julkisuutta ja sen avulla tukirahoja helpommin.
Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston tutkijat onnistuivat vuonna 2018 nerokkaalla tavalla kiertämään tätä typerää systeemiä. Geneetikko Neil Gemmelin johtama tutkijaryhmä halusi selvittää jonkun vesistön kaiken eliöstön. Se tapahtuu ottamalla kohteesta eri aikoina satoja näytteitä ja analysoimalla niistä kaiken perintöaineksen.
Gemmel otti työryhmineen kohteeksi Skotlannissa sijaitsevan Loch Nessin järven, jota on tutun tarinan mukaan yli tuhannen vuoden ajan asuttanut pelottava ja mystinen merihirviö. Tutkimusta markkinoitiin ajatuksella, että nyt selvitetään, löytyykö järvestä merkkejä hirviöstä.
Näytteissä ei kuitenkaan ollut yhdenkään matelijan DNA:ta. Loch Nessissä ei myöskään havaittu jättiläissampia tai haita, mutta ankeriaita sitäkin enemmän; jokaisessa yli 250 näytteessä oli ankeriaan perintöainesta.
Gemmel on kertonut, että saapuessaan tutkimuskohteeseen ryhmä sai kuulla kahdesta edellisenä päivänä tehdystä silminnäkijähavainnosta, joten he olivat rientäneet ensimmäisenä ottamaan näytteet havaintopaikalta. Mutta ei jälkeäkään hirviöstä.
Gemmel on saanut tutkimukselleen paljon näkyvyyttä ja myöntää avoimesti käyttäneensä Loch Nessin hirviötä täysin surutta hyväkseen, sillä yhden vesialueen koko eliöstön selvittäminen ei aiheena ehkä muuten niin kiinnosta suurta yleisöä. Hän on kertonut haastattelussa, että ei missään vaiheessa tokikaan ole uskonut merihirviön olemassaoloon, mutta sanoi samaan hengenvetoon, että ”eikö olisi aivan mieletöntä, jos olisin väärässä”.
Miksi Godzilla kasvaa jokaisen elokuvan myötä?
Dartmouth College -yliopiston antropologian professorin Nathaniel Dominyn johdolla vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin fiktiivisen elokuvahirviö Godzillan kasvutahtia.
Kun Godzilla ensimmäisen kerran 1950-luvulla näyttäytyi valkokankaalla, oli sillä mittaa huimat 50 metriä. Vuoden 2019 elokuvassa Godzilla oli jo 120 metriä pitkä. Aikamoinen kasvupyrähdys siis.
Tutkimuksessa pohdittiin useampia mahdollisia syitä kasvupyrähdyksen takana, sillä vuosien mittaan hirviö on vaikuttanut kasvavan lähes jokaisen elokuvan myötä. Tutkijat tulivat siihen tulokseen, että Godzillan koko on verrannollinen ihmisten yleismaailmalliseen ahdistukseen. Likainen politiikkapeli, ympäristön tila ja ihmisten henkilökohtaiset ongelmat pitävät stressitason jatkuvasti tapissaan – ja samalla siis Godzillan kasvamassa. Godzilla on metafora ihmiskunnan yhteisille ongelmille, kuten ilmastonmuutokselle ja terrorismille.
Kun hirviö on välillä ollut suurempi ja taas pienempi, ovat vaihtelut olleet tutkijoiden mukaan hyvin selitettävissä maailman silloisella tilalla. Koko on korreloinut havaittavissa määrin myös sen kanssa, miten paljon Yhdysvaltain puolustusvoimat ovat käyttäneet rahaa joukkojensa vahvistamiseen.
Minkähän kokoinen vuoden 2026 Godzilla olisi!?
Lue myös:
Tiede
Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 1
Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.
Useimmiten kummalliselta kuulostava tutkimus onkin jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia, päin vastoin.
Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, onko uiminen hankalampaa siirapissa vai vedessä, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset erikoiset tutkimukset ovat luvassa huomenna.
Onko naisilla kiima-aika?
Yleisen käsityksen mukaan naaraspuolisilla ihmisillä, toisin kuin useimmilla nisäkkäillä, ei enää ole niin sanottua kiima-aikaa. New Mexicon yliopiston tutkijat halusivat kuitenkin laittaa tämän teorian testiin ja ottivat tutkimuskohteekseen sylitanssijat.
Evoluutiopsykologi Geoffrey Millerin johtama tutkijaryhmä värväsi kokeeseen 18 ammattilaista, joiden tuli 60 päivän ajalta kirjata tarkasti ylös kuukautiskiertonsa vaiheet, tekemänsä työvuorot ja saatujen tippien määrä.
Vuonna 2007 Evolution and Human Behaviour -lehdessä julkaistu tutkimus totesi, että kuukautiskierron vaiheella tosiaankin oli merkitystä tippien saamiseen. Kuukautisten aikana tippiä tuli viiden tunnin työvuoron aikana keskimäärin 185 dollaria, juuri ennen niiden alkamista juomarahaa kertyi 260 dollaria ja ovulaation aikana (eli silloin, kun munasolu irtoaa ja todennäköisyys tulla raskaaksi on suurin) irtosi tippiä 335 dollaria.
Tutkijoiden mukaan tämä oli ”ensimmäinen selvä todiste siitä, että modernilla naisella tosiaankin on kiima-aika, jolla on suuri evolutiivinen ja myös kansantaloudellinen merkitys”.
Wasabi on loistava palovaroitin
Wasabi eli maustekrassi on tärkeä japanilaisen keittiön maustekasvi, jonka varren polttava maku on tuttu kaikille oikeaa wasabia syöneille. Limakalvoja ärsyttävät öljyt saavat tulisuutensa isotiosyanaateista, joiden aiheuttama polte on kuitenkin melko lyhytaikainen.
Japanilaisen Shigan yliopiston lääketieteen tutkijat yhdessä hajuvesivalmistaja Seemsin kanssa valmistivat wasabista vuonna 2008 jotain aivan muuta kuin sushia. Apulaisprofessori Makoto Imai kehitti työryhmänsä kanssa palovaroittimen, joka savua havaitessaan suihkuttaa ilmaan isotiosyanaatteja eli synteettistä wasabin tuoksua.
Nyt varmasti herää kysymys, että miksi. No siksi, että korvia särkevä palovaroittimen ääni on täysin turha, jos henkilö on kovin huonokuuloinen tai täysin kuuro.
Tutkijat testasivat myös muita kasveja, kuten laventelia ja piparminttua, mutta mikään muu ei osoittautunut yhtä tehokkaaksi herättäjäksi kuin wasabi. Yhtä lukuunottamatta kaikki 14 kokeeseen osallistunutta, joista kuuroja oli neljä, heräsi kahden minuutin sisällä pistävään wasabin tuoksuun.
Se yksi, joka nukkui sikeästi voimakkaasta hajusta huolimatta, kärsi tukkoisesta nenästä.
Miten spagetin saa katkaistua kahteen osaan?
Kun spagetin päistä ottaa kiinni ja alkaa taivuttaa sitä poikki, ei se katkea ikinä kahtena palana. Keskeltä napsahtaa irti yleisimmin yksi pieni pala, joskus parikin. Mutta miksi?
Ranskalaisfyysikot selvittivät mysteerin syyn vuonna 2005 julkaisemassaan tutkimuksessa. Kun kuivaa spagettia taivuttaa, katkeaa se ensiksi paikasta, jossa se on kaikkein kaareutunein. Katkeamisen synnyttämä voima lähettää aaltoja spagettia pitkin, mikä sitten aiheuttaa toisen tai useamman katkeamisen.
Massachusetts Institute of Technology -yliopiston professorin Jörn Dunkelin soveltavan matematiikan kurssilla vuonna 2018 olleet opiskelijat eivät kuitenkaan tyytyneet toteamukseen, että spagettia ei voisi katkaista kahteen osaan, vaan halusivat löytää tavan onnistua puolittamisessa.
Ja hupsis, kyllähän se onnistui.
Spagettia pitää vain yksinkertaisesti kiertää lähes 360 astetta, ja sitten hitaasti taittaa, jolloin se napsahtaa nätisti kahtia. Barilla-merkkisellä spagetilla tehdyn tutkimuksen tulos on merkityksellinen esimerkiksi hiilinanoputkien ja solujen tukirangan mikrotubulusten parissa työskenteleville. Kannattaa kokeilla itse!
Listafriikki testasi ja katkaisi kotilaboratoriossaan noin kolmekymmentä spagettia, ja lopputulos oli hyvin yksiselitteinen: spagetin paloja tulee löytymään ympäri keittiötä vielä kesälläkin.
Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä?
Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä? Onpas hölmö kysymys. Täytyykö sitä muka oikeasti tutkia, kun vastaus tuntuu niin äärettömän selvältä. Mutta tiede ei turvaudu olettamuksiin, joten kysymykseen on saatava luotettava vastaus.
Minnesotan yliopiston kemiantekniikan professori Edward Cussler ja hänen opiskelijansa Brian Gettelfinger alkoivat vuonna 2004 suunnittelemaan massiiviset järjestelyt vaativaa koetta. Gettelfingeriä tämä yksinkertaiselta vaikuttava dilemma oli mietityttänyt jo pitkään; hän oli kilpauimari, joka oli täpärästi menettänyt kisapaikan samaisena vuotena järjestettyihin Ateenan kesäolympialaisiin. Ei ihme, että mielessä pyöri tällaisia omituisuuksia.
Tutkimuksen hankalimmaksi vaiheeksi osoittautui lupien hakeminen: kaksikko tarvitsi kokeeseensa 22 hyväksyntää eri viranomaisilta, sillä yleisen uima-altaan täyttäminen paksulla guarkumilla, jota käytetään ruoan sakeuttamisaineena, ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu.
Helpoin vaihe tutkimuksessa oli osallistujien löytäminen. Ilmeisesti räkää muistuttavassa aineessa uiminen on monen salainen haave.
Kuusitoista koehenkilöä kävi uimassa niin vedessä kuin guarkumissa, ja yllättävää kyllä, kierrosajoissa ei ollut tilastollisesti merkittävää eroa. Syyksi todettiin se, että vaikka vettä tuplaten paksumpi guarkumi aiheuttaa uimarille enemmän vastusta, auttaa se toisaalta lisäämään eteenpäin kohdistuvaa liikevoimaa, kun uimari työntää kädellä tiheämpää nestettä vastaan.
Vedessä ja siirapissa uiminen on siis yhtä helppoa. Tai vaikeaa.
Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa?
Jokainen meistä on varmasti joskus kävellessään läikyttänyt mukistaan kahvia lattialle ja rinnuksille.
Korean Minjok Leadership Academy -sisäoppilaitoksessa opiskellut Han Ji-won oli lukioikäinen, kun hän vuonna 2016 tutki kahvin läikyttämistä äärimmäisellä hartaudella ja monella erilaisella koeasetelmalla.
Hanin tutkimuksessa vertailtiin erilaisia astioita ja kävelytyylejä optimaaliseen ja ennenkaikkea siistiin kahvikupin kanssa kulkemiseen. Achievement in the Life Sciences -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa käytetään erittäin monimutkaista kieltä, tieteellisiä termejä ja perusteellisia diagrammeja selitettäessä fysiikkaa kahvin läikkymisen takana.
Työlään ja monivaiheisen kokeen jälkeen Han tuli siihen tulokseen, että kupista on syytä pitää kiinni sen suuaukon ympäriltä. Ja se kävelytyyli? Kahvia läikkyy kaikkein vähiten silloin, jos kulkee takaperin.
Han kuitenkin mainitsee artikkelissaan, että takaperin kävelyyn liittyy muita uhkia, kuten työpaikalla kollegaan törmääminen tai ulkona kiveen kompastuminen, jotka kummatkin johtavat eittämättä kahvin läikkymiseen.
Lue myös:
Tiede
Onko mystinen Itämeren anomalia UFO vai muinainen temppeli? 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 2
Maailman merissä riittää vielä paljon mysteerejä, sillä niistä on tutkittu vain muutama prosentti. Siitäkin huolimatta, että ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.
Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!
Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset merten salaisuudet voit lukea tästä:
Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1
Itämeren anomalia
Vuonna 2011 omarahoitteinen, merten ihmeellisyyksiä tutkiva Ocean X -ryhmä löysi Itämeren pohjasta jotain perin merkillistä; kummallisen muotoisen kivisen rakennelman, joka ensisilmäyksellä näyttää aivan selvältä avaruusolentojen alukselta.
Teoriat erikoisesta muodostelmasta eivät jääneet siihen, vaan ilmoille on heitetty arveluja piilotetusta temppelistä, toisen maailmansodan aikaisesta sukellusveneestä ja jopa natsien merenalaisesta tukikohdasta. Vai onko kyseessä sittenkin kadonnut Atlantis?
Itämeren anomaliaksi kutsuttu ”rakennelma” on halkaisijaltaan noin 70 metriä ja sijaitsee salaisena pidetyssä paikassa (jossain Ahvenanmaan pohjoispuolella) noin 100 metrin syvyydessä. Sukellusryhmä törmäsi siihen, kun he olivat etsimässä laivojen hylkyjä.
Muutaman sadan metrin päässä löydöksestä kaikki ryhmän elektroniset laitteet menivät epäkuntoon eivätkä satelliittipuhelimet toimineet silloin, kun niitä yritettiin käyttää suoraan kohteen yläpuolella.
Löydöksen luo johtaa noin 200 metriä pitkä ura, joka tietysti sai salaliittoteoreetikot hullaantumaan: eihän kyseessä voi olla mikään muu kuin pakkolaskun tehnyt UFO! Innostusta ei tippaakaan hillinnyt se, että hämärissä kuvissa ja sukeltajien piirroksissa näyttää siltä, kuin suureen rakennelmaan johtaisi portaikko.
Sukeltajat onnistuivat ottamaan löydöksestä näytteitä, jotka osoittautuivat eri kivilajeiksi (graniitiksi ja gneissiksi), joten ainakaan mistään metallista sitä ei ole tehty. Toisaalta mukana oli myös mustaa vulkaanista kiveä, joka on Itämeren alueella melko harvinaista. Tutkijoiden mukaan kyseessä on todennäköisesti jääkauden aikainen siirtolohkare tai parhaimmillaankin vain mereen syöksynyt meteori.
Ocean X -ryhmäläiset eivät ole samaa mieltä: sähkölaitteidensa häiriöiden vuoksi he ovat aivan varmoja, että kyseessä on jotain yliluonnollista.
Varsin tuoreessa (marraskuu 2025) haastattelussa Dennis Åsberg, ruotsalainen sukeltaja ja yksi Ocean X -ryhmän perustajista, paljasti Itämeren anomaliasta uutta tietoa. Uusimpien kuvausten perusteella voidaan sanoa, että mystinen ”esine” ei ole luonnollinen osa merenpohjaa, vaan se makaa pohjan päällä – muualta tulleena objektina.
Lue myös: Hiljentyvätkö epäilyt – 10 uskottavaa ufo-havaintoa
Mustat savuttajat
Valtamerten pohjissa esiintyvät mustat savuttajat ovat savupiippua muistuttavia kuumia lähteitä, jotka syntyvät, kun ylikuumentunutta vettä pääsee pulppuamaan läpi maankuoren. Vesi saattaa olla lämpötilaltaan jopa 400 celsiusastetta, mutta koska savuttajat ovat useiden kilometrien syvyydessä, ei vesi kovan paineen ansiosta ala kiehumaan. Kuumuuden lisäksi vesi on hyvin hapanta, kuin etikkaa.
Mustat savuttajat syntyvät mannerlaattojen saumakohtiin, joissa magma ja vesi kohtaavat. Purkausaukkojen ympärille muodostuu piippumaisia, hyvin monimutkaisia ja satujen linnoilta näyttäviä rakenteita, koska maankuoresta tulikuumaan veteen liukenevat mineraalit, erityisesti sulfidit, kiteytyvät tullessaan kosketuksiin viileämmän meriveden kanssa. Suurimmat löydetyt savuttajat ovat yli 50 metrin korkuisia; siinä jää moni kerrostalokin kakkoseksi!
Mustien savuttajien ympärillä elää aivan omanlaisensa eliömaailma. Pimeä ja hapan ekosysteemi ei tarvitse energianlähteekseen auringonvaloa, vaan orgaanisia yhdisteitä tuotetaan hapettamalla rikkiä. Meille, turvallisesti maanpinnalla eläville, auringonvaloon perustuva fotosynteesi on kaiken elollisen lähtökohta, mutta syvänmeren mustat savuttajat ovat tarjonneet elämälle erilaisen mahdollisuuden.
Erään teorian mukaan maailman ensimmäiset solut olisivat syntyneet juuri näiden savuttajien läheisyydessä noin 4 miljardia vuotta sitten.
Lue myös: Vedenalaiset kaupungit – 10 tosielämän Atlantista
Raitaiset jäävuoret
Jäävuoret ovat makeaa jäätynyttä vettä, ja niitä ajelehtii niin Eteläisellä kuin Pohjoisella jäämerellä. Jäävuoret syntyvät poikimiseksi kutsutussa tapahtumassa, jossa jäätiköstä irtoaa eri kokoisia ja muotoisia lohkareita.
Jäävuoret on totuttu näkemään valkoisina tai sinertävän läpikuultavina, mutta silloin tällöin ne ovat monivärisillä raidoilla varustettuja. Raidat voivat olla ruskeita, mustia, keltaisia, vihreitä ja sinisiä, ja vaikka ne näyttävät maalatuilta, ovat ne muodostuneet täysin luonnollisesti. Jokainen väri syntyy kuitenkin eri tavalla.
Siniset raidat syntyvät, kun jää sulaa ja jäätyy niin nopeasti, että paineen vaikutuksesta ei pääse muodostumaan kuplia. Tiivis jää on kuin vesi, joka näyttää siniseltä: se imee kaikki muut valon aallonpituudet paitsi sinisen.
Vihreät raidat ovat levien aikaansaannoksia. Kun suolainen merivesi pääsee suuren jäälohkareen rakoihin ja halkeamiin, jäätyy se sinne planktoneineen päivineen.
Muut värit, kuten ruskea ja keltainen, ovat jäävuoren maaperästä mukaansa nappaamia sedimenttejä.
Ylösalaisin oleva järvi – meren pohjassa
Jos listan ensimmäisessä osassa esitellyt vedenalaiset järvet ja joet eivät vielä olleet tarpeeksi, niin meristä niitä voi löytää myös ylösalaisin.
Kalifornianlahdesta, Meksikon rannikolta, on löydetty suhteellisen hiljattain kummallinen järvi, jossa on kaiken lisäksi vesiputouksia. Se lepää lähellä merenpohjaa, väärin päin. Merialue on geologisesti epävakaa ja siellä on paljon aiemmassa kohdassa mainittuja mustia savuttajia.
Maankuoren halkeamista nouseva kuuma ja mineraaleista raskas vesi ei olekaan yhdessä kohtaa päässyt sekoittumaan muuhun meriveteen, vaan se on jäänyt jumiin mustan savuttajan aikaansaamaan mineraaliesiintymän alle.
Vesi liplattaa ja kimmeltää altaassaan kuin nestemäinen metalli, valuen vesiputouksen tavoin reunoilta ylöspäin.
Paikka, jossa kaksi merta kohtaavat
Tanskan pohjoisessa kärjessä on taajama nimeltään Skagen. Siellä on Grenen-niminen paikka, jossa kaksi merta kohtaavat, kirjaimellisesti. Idästä Greneniä huuhtoo Itämeri ja lännessä rantaan lyövät Pohjanmeren aallot.
Kun Grenenin kärkeen kävelee, voi laittaa jalkansa veteen ja olla maantieteellisesti hyvin erityisessä paikassa. Jos auringonvalo osuu sopivasti veteen, voi merissä huomata selkeän eron: vasemmalla on tumma Pohjanmeri ja oikealla vaaleansininen Itämeri.
Grenen muuttuu jatkuvasti, kun tyrskyt puskevat sille hiekkaa molemmista suunnista, joten joka päivä merien rajalla voi näyttää aivan erinäköiseltä. Alueella uiminen on ehdottomasti kiellettyä, sillä kahden meren lyödessä vastakkain syntyy odottamattomia ja voimakkaita virtauksia. Silti se on kokemisen arvoinen, sillä harvassa paikassa maailmassa voi todistaa, kun aallot lyövät kahdesta suunnasta yhtäaikaa.
Lue listan ensimmäinen osa: Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1
Lue myös:
Maailman meristä on tutkittu vain muutama prosentti, vaikka ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.
Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!
Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset merten salaisuudet ovat luvassa myöhemmin.
Vedenalaiset järvet ja joet
Et ehkä ole aiemmin tiennyt vedenalaisista järvistä ja joista, mutta ne eivät ole mitenkään harvinaisia maailman merissä. Konseptina ne kuulostavat melko utopistisilta: vettä vedessä!?
Nämä kummalliset vesialueet merten pohjissa muodostuvat, kun vettä tihkuu alhaalta päin läpi paksun suolakerroksen, joka lepää heti merenpohjan alapuolella. Läpitunkeva vesi liuottaa suolaa niin, että merenpohjaan muodostuu painaumia, joihin suolaisempi ja tiheämpi vesi sitten asettuu. Näin syntyvät vedenalaiset joet ja järvet.
Suolaisemmat vesialueet voivat olla muutaman metrin mittaisia tai useita kilometrejä pitkiä. Mustanmeren pohjassa on 60 kilometrin pituinen, 35 metrin syvyinen ja kilometrin levyinen joki, jossa virtaa noin 22 000 kuutiometriä vettä sekunnissa. Maanpinnalla ollessaan se olisi virtaamaltaan maailman kahdeksanneksi suurin joki.
Vedenalaiset järvet ja joet pitävät yllä omia ekosysteemejään: Niiden erikoisilla rannoilla elää runsaasti eläimiä, kuten simpukoita, jotka ovat riippuvaisia korkeasta suolapitoisuudesta ja sen tarjoamista ravinteista.
Joet ja järvet ”käyttäytyvät” aivan samoin kuin maallakin, sillä ne muodostavat joentörmiä, tulvatasankoja, koskia ja vesiputouksia. Ja kuten millä tahansa vesistöllä, myös vedenalaisilla sellaisilla on aaltoileva pinta.
Vuorovesiporras
Vuorovesiporras eli vuoksiaalto on hyvin yleinen ilmiö, jonka voi nähdä nousuveden aikaan. Se tapahtuu, kun nousuvesi puskee mereen laskevaa jokea vastaan. Vuorovesiportaita nähdään eniten sellaisissa paikoissa, joissa joki on suhteellisen matala ja sen laskukohta mereen on melko kapea.
Vuorovesiporras voi olla yksittäinen suuri aalto tai sitten sitä voi seurata jäljessä useampi pienempi laine. Vuoksiaallot voivat olla vaarallisia jokea seilaaville veneille, mutta toisaalta ne tarjoavat upean mahdollisuuden lainelautailijoille, jotka voivat surffata jokea pitkin sisämaahan jopa useiden kilometrien matkalta.
Amazonilla nähdään massiivisia vuoksiaaltoja, mutta maailman suurin vuorovesiporras muodostuu kuitenkin Qiantang-joella Kiinassa. Se voi olla jopa 9 metriä korkea ja liikkua 40 kilometrin tuntinopeudella.
Vesisäihky
Vesisäihky on bioluminesenssiä eli biologista valontuotantoa. Bioluminesenssi tarkoittaa eliöiden kykyä tuottaa valoa kemiallisessa reaktiossa, jossa lusiferaasi-entsyymi vaikuttaa hapen läsnä ollessa lusiferiini-nimiseen pigmenttiin.
Vesisäihkyn saavat usein aikaan Noctiluca -panssarilevät, jotka vapauttavat jopa 96 prosenttia reaktiossa syntyvästä energiasta valona, joten lämpöä ei juurikaan pääse muodostumaan. Siksi vesisäihky on useimmiten kylmän sinertävän sävyistä.
Jos olosuhteet ovat otolliset, voivat levät muodostaa lämpimissä merissä valtavan laajoja kasvustoja. Häirittyinä ne alkavat tuottamaan valoa, ja vaikka yksittäinen levä lähettää vain nopean valonpilkahduksen, saattaa tiheästä leväkasvustosta vapautua valoa niin paljon ja pitkään, että sen avulla voisi muuten pimeässä ympäristössä vaikka lukea.
Yksi laajimmista vesisäihkyistä on Intian valtameressä lähellä Afrikan rannikkoa. Se on kooltaan noin 15 000 neliökilometriä, suunnilleen puolet Belgian pinta-alasta. Siitä on ensimmäiset havainnot ja raportit jo 1700-luvulta, kun kirkas merestä hohtanut valo oli säikäyttänyt merellä seilanneeen laivan miehistön. Tästä massiivisesta vesisäihkystä ovat vastuussa Vibrio harveyi –bakteerit, jotka käsittämättömän suurena joukkona saavat aikaan pitkään kestävän hehkun, joka on koko komeudessaan saatu tallennettua avaruudesta käsin, satelliitin ottamalle kuvalle.
Kuoleman sormi
Vedenalainen jääpuikko, toiselta nimeltään kuoleman sormi, syntyy, kun merijäästä sulaa erittäin suolapitoista vettä, jolla on tiheydestään johtuen ympäröivää vettä matalampi jäätymispiste.
Kun tuo painava ja kylmä vesi valuu kohti pohjaa, jäädyttää se ympärillään olevaa merivettä muodostaen laskeutuvan, vedenalaisen jääpuikon. Niitä tavataan luonnollisesti vain napoja ympäröivissä, hyytävissä merivesissä.
Pahaenteisen kuoleman sormi -nimensä vedenalaiset jääpuikot ovat saaneet siitä, mitä tapahtuu, kun ne saavuttavat pohjan. Ne jäädyttävät kaiken elollisen, mikä sattuu osumaan tielle.
Sumutsunami
Ei, maailmanloppu ei ole edelleenkään tulossa. Kyseessä on sumutsunami, joka on yksi luonnon parhaimmista piloista.
Joskus se näyttää vain uhkaavasti lähestyvältä pilveltä, mutta toisinaan sitä on vaikea erottaa vedestä, joten saattaa vaikuttaa kuin massiivinen tsunami olisi pyyhkiytymässä rantaan.
Sumutsunamin ainut vaara on vain huono näkyvyys, ja se syntyy, kun lämmin ilma tiivistyy kylmän meriveden päällä. Jos tuuli sattuu tulemaan sopivasti mereltä päin, voi sumutsunami matkata jonkin verran myös sisämaahan, peittäen kaiken pahaenteiseltä vaikuttavan usvan alle.
Jos siis monikymmenmetrinen sumuverho sattuu vyörymään päälle, niin ei kannata säikähtää.
Lue myös:
Tämän listan aiheena ovat hullut tiedemiehet, jotka tekivät kaikkensa selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita. He päätyivät tekemään hurjiakin kokeita itsellään.
Tutkijan elämä ei todellakaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.
Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa käyttäen koekaniinina itseään. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!
Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset omalaatuiset nerot voit katsastaa tästä:
Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 1
Barry Marshall
Olet varmasti kuullut sanottavan, että stressi ja liiallinen kahvinjuonti aiheuttavat mahahaavan? Harhakäsitystä voimistaa tv-sarjojen ja elokuvien pukumiehet- ja naiset, jotka paiskovat ympäripyöreää työpäivää pelkän sumpin voimalla ja joutuvat rauhoittamaan tahtiaan mahahaavan iskiessä. Näin luulivat useimmat lääkäritkin vielä 1990-luvun alkupuoliskolle saakka.
1970-luvun lopulla nuori australialaislääkäri Barry Marshall oli turhautunut. Hän oli tutkinut mahan limakalvon tulehduksia, mahahaavoja ja mahasyöpää, ja oli varma siitä, että niiden takana on jokin bakteeri. Potilailta poistettiin mahalaukkuja ja he kuolivat sisäisiin verenvuotoihin muka vain sen takia, että työt aiheuttivat painetta.
Marshall lyöttäytyi yhteen vanhemman lääkärin Robin Warrenin kanssa, koska tämänkään mielestä kaikki ei ihan täsmännyt. Miehet tulivat tutkimuksissaan siihen tulokseen, että ongelman aiheuttaa hyvin yleinen helikobakteeri, mutta artikkelit arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa eivät vakuuttaneet yhteisöä.
Tutkijat epäonnistuivat yrityksissään aiheuttaa helikobakteerilla mahahaavoja hiirille ja sioille, eikä ihmiskokeelle irronnut lupaa. Marshall kyllästyi vastustukseen, ja totesi ihmiskokeen olevan sittenkin mahdollinen.
Hän valmisti eräältä potilaalta eristämästään bakteeriviljelmästä lientä ja kumosi sen kurkustaan alas. Viikon päästä alkoivat karmeat vatsakivut ja oksentaminen. Marshall tähystettiin ja mahan limakalvolta otetusta näytepalasta saatiin eristettyä Helicobacter pylori -bakteerilaji. Marshall lääkitsi itsensä kuntoon antibiooteilla, ja mykisti kaikki vastarannan kiisket.
Vuonna 2005 Marshall ja Warren saivat löydöksestään ja tutkimuksestaan Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.
Donald Unger
Yksi ihmiskehoon liittyvistä urbaaneista legendoista on se, että sormien naksuttelu pilaa nivelet ja johtaa pahimmillaan reumaan. Yhdysvaltalainen lääkäri Donald Unger oli koko lapsuutensa ajan kuunnellut perheensä ja sukunsa varoittelua sormien naksuttelusta. Itse hän oli sitä mieltä, että harmiton vääntely ei voi saada aikaan niveltulehdusta, joten hän päätti aloittaa henkilökohtaisen tutkimuksen aiheesta.
Viidenkymmenen vuoden ajan Unger naksutteli vasemman kätensä sormia vähintään kahdesti päivässä; oikean käden sormet toimivat kontrollina. Pikaisella laskutoimituksella Unger siis naksutteli vasemman käden sormensa läpi yli 36 500 kertaa. Oikeassa kädessä sormet naksuivat hyvin harvoin ja silloinkin spontaanisti itsestään.
Unger päätti analysoida tutkimuksensa datan siinä vaiheessa, kun hän 50 vuoden jälkeen koki, että sitä oli tarpeeksi. Kummassakaan kädessä ei ollut merkkejä tulehduksesta tai reumasta, joten johtopäätöksenä hän totesi, ettei nivelten naksuttelulla ole yhteyttä vaivoihin.
Vuonna 1998 julkaistu tieteellinen artikkeli tuloksista toi miehelle vuosikymmen myöhemmin Ig Nobel palkinnon, jotka jaetaan samaan aikaan kuin oikeat Nobelit. Ig Nobeleiden tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, ja sellaisille, jotka ”saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan”.
George Stratton
Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuisi, jos pitäisit viikon verran silmälaseja, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin? No en minäkään. Mutta onneksi yhdysvaltalainen psykologi George Stratton mietti ja testasi sitä meidän puolestamme 1890-luvulla.
Hän oli melko varma, että aivot sopeutuisivat ylösalaiseen maailmaan ja lopulta korjaisivat kuvan oikeaksi. Stratton ei voinut tietenkään olla asiasta täysin varma, joten hän päätti kokeilla, mitä tapahtuu.
Neljän ensimmäisen päivän ajan Stratton voi pahoin ja häntä huimasi, mikä oli ymmärrettävää, sillä kaikki ympärillä oli ylösalaisin. Mutta viidentenä päivänä hänen aivonsa alkoivat hiljalleen kääntää verkkokalvoille heijastuvia kuvia oikein päin ja kahdeksanteen päivään mennessä liikkuminen ja eläminen oli täysin normaalia.
Kun Stratton totesi teoriansa osuneen nappiin, hän lopetti lasien käyttämisen, mikä ei yllättäen sujunutkaan ongelmitta. Maailma alkoi kirjaimellisesti pyöriä silmissä, eikä mies erottanut oikeaa vasemmasta. Muutaman päivän sekoilun ja päänsäryn jälkeen aivot jälleen kerran näyttivät mahtinsa ja palautuivat normaalitilaan. Stratton oli todistanut, miten sopeutuvaiset aivot ovat uuden ympäristön kohdatessaan.
Evan O’Neill Kane
Vuoden 1921 helmikuussa yhdysvaltalainen kirurgi Evan O’Neill Kane makasi leikkauspöydällä valmiina tulehtuneen umpilisäkkeen poistoon. Leikkausalin henkilökunta oli aikeissa ruveta operoimaan kollegaansa, kun tämä nousi reippaasti istumaan ja ilmoitti haluavansa suorittaa poiston itse.
Koska Kane oli kirurgian ylilääkäri, ei muilla ollut siihen nokan koputtamista. Kane uskoi vakaasti, että kaikkia leikkauksia varten potilaita ei tarvi nukuttaa, joten hän halusi selvittää pystyykö itseään operoimaan puudutettuna. Kunnon setti kipulääkkeitä suoneen ja eikun menoksi!
Tuolloin umpisuolen poistaminen ei käynyt niin kätevästi kuin nykyään ja vaati melko suuren operaation. Kokeneena kirurgina Kane ei hätkähtänyt omia sisälmyksiään, ja vaikka suolet välillä pulpahtivat leikkaushaavasta ulos, työnsi hän ne muina miehinä takaisin sisäänsä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kane operoi itseään, sillä joitakin vuosia aiemmin hän oli amputoinut tulehtuneen sormensa.
Reipas kymmenen vuotta myöhemmin, ollessaan 70-vuotias, Kane asettui jälleen oman veitsensä alle: tuolloin hän poisti itseltään nivustyrän.
John Paul Stapp
Toisen maailmansodan jälkeen lentokoneiden kehitys otti valtavia harppauksia eteenpäin; ne lensivät korkeammalla ja entistä nopeammin. Yhdysvaltain ilmavoimissa alettiin epäillä, että pilotit eivät enää selviä, jos konetta ammutaan tai se törmää, ja heittoistuin aktivoituu.
Tuohon aikaan ajateltiin, että ihminen ei kestä hengissä yli 20 G:n kiihtyvyyttä. Laskelmien mukaan äkillinen pysähtyminen lähes äänen nopeudesta altistaisi lentäjät noin 40-50 G: voimille. Mutta miten saataisiin varmuus pilottien sietokyvylle?
Tässä kohtaa kuvaan astui John Stapp, ilmavoimien lääkäri, joka päätti alkaa testaamaan G-voimien vaikutuksia. Hän suunnitteli yhdessä ilmavoimien insinöörien kanssa kelkan, joka oli varustettu hävittäjien moottoreilla ja lukkiutuvilla jarruilla. Lukuisten nukeilla tehtyjen epäonnistuneiden kokeiden jälkeen Stapp päätti istahtaa kelkkaan itse. Ehkäpä hän ei lentäisi nukkejen lailla 200 metrin päähän törmäyspaikasta?
Uusien valjaiden kehittäminen takasi sen, että Stapp pysyi paikallaan istuimessa, mutta ilman murtuneita kylkiluita mies ei testeistä selvinnyt. Seitsemän vuoden aikana hän ajoi suihkarikelkalla 29 kertaa, kivusta ja särystä huolimatta, ja tunnollisesti kirjasi ylös kaikki ikävät tuntemuksensa. Stappin viimeinen testi on kuuluisin. Sonic Wind-kelkkaan (kuvassa) oli asennettu muutama suihkumoottori lisää, ja sillä pystyi nyt kiihdyttämään lähes 1200 kilometrin tuntivauhtiin. Jarrutus oli muutettu niin, että kelkka iskeytyi vesialtaaseen ja pysähtyi 1,4 sekuntia törmäyksen jälkeen.
Joulukuun 10. päivänä vuonna 1954 Stapp sidottiin kelkkaan kiinnitettyyn istuimeen, jalat ja kädet kiristettiin valjailla, etteivät ne lepattaisi tuulessa, ja muista kerroista poiketen mies laittoi kypärän ja hammassuojan. 1017 kilometrin tuntivauhdissa tapahtuneessa törmäyksessä Stapp joutui yli 40 G:n armoille ja hänen kehonsa painoi hetkellisesti yli 3000 kiloa iskeytyessään vöitä vasten.
Mies kuitenkin selvisi hengissä, mutta kaikki hänen silmiensä verisuonet olivat räjähtäneet, kylkiluut ja molemmat ranteet olivat pirstaleina ja keho muutenkin runneltu – niinkuin olisi kirjaimellisesti ajanut autolla 190 kilometrin tuntivauhdilla päin tiiliseinää. Toivuttuaan Stapp olisi halunnut kokeilla vielä äänen nopeutta (1235 km/h), mutta siinä vaiheessa ilmavoimat kielsi hengenvaarallisen testailun. Stapp ja hänen työnsä olivat liian arvokkaita.
Lue listan ensimmäinen osa:
Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 1
Lue myös:
Nämä hullut tiedemiehet päättivät mennä kokeissaan äärimmäisyyksiin, sillä mitäpä kunnon tieteilijä ei tekisi selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita.
Tutkijan elämä ei useinkaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.
Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa, ja nimenomaan itselleen. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!
Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset omalaatuiset nerot voit katsastaa tästä:
10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 2
Michael Smith
Hyönteisten pistojen aiheuttaman kivun uraauurtava tutkija Justin Schmidt kehitti vuonna 1983 Schmidtin kipuasteikon, jolla mitataan eri lajien antamien pistosten aiheuttamaa kipua ja kivun kestoa. Cornellin yliopistossa mehiläisten käyttäytymisestä väitöskirjaa tehneen Michael Smithin mielestä tutkimuksesta kuitenkin puuttui oleellinen osa, eli se, miten kipeältä pistot tuntuvat vartalon eri kohdissa. Niinpä hän päätti toteuttaa itsellään vuonna 2012 yhden suurimmista MIKSI? -ihmiskokeista.
Hän antoi tarhamehiläisten pistää itseään 25 eri kohtaan vartalossaan. Reilun kuukauden aikana hän otti vastaan arviolta 200 pistosta ja tulokset olivat yksiselitteiset. Miehen vartalossa on kolme kohtaa, joissa kipu on kaikkein pahin: penis, ylähuuli ja sierain. Ehkä hieman yllättäen kaikkein lamauttavin kipu tuntui sieraimessa.
Smith on sanonut, että jos olisi pakko valita, niin kymmenen kertaa kymmenestä hän ottaisi mehiläisen piston ennemmin sukuelimeensä kuin nenäänsä. Hyvä pitää mielessä, jos mehiläinen joskus uhkailee!
Regine Gries
Luteet. Yäk. Vaikka nuo öiset verenimijät ovat suurimmalle osalle ihmisistä pahin painajainen, ovat ne Regine Griesille jokapäiväisiä seuralaisia. Vuosien ajan kanadalaisessa Simon Fraser -yliopistossa työskennellyt Gries kääri hihansa ja antoi tuhansien luteiden purra itseään käsivarteen.
Griesin ja hänen tutkimusryhmänsä tavoitteena oli kehittää pyydyksiä, joiden kemiallinen houkutin kiinnostaisi luteita enemmän kuin sänkyjen patjat ja ihmisveri. Alunperin Gries ja hänen opiskelijansa syöttivät luteille läheiseltä teurastamolta saatua kananverta, mutta koska kyseiset kanat olivat vahvasti lääkittyjä, tappoi niiden epäpuhdas veri pienet imijät.
Kanafiaskon jälkeen Gries päätti kokeilla marsuja, mutta luteet eivät kyenneet imemään niiden tiheän turkin läpi. Marsut piti rauhoittaa ja ajella ennen jokaista ateriahetkeä, joten Gries päätti luovuttaa ja ruveta itse päivälliseksi. Varotoimenpiteet olivat mittavat ja jokainen ”syöttö” tehtiin ohuen verkkokankaan läpi, sillä kuten Gries on itse sanonut, hän ”ei toivoisi ludeongelmaa edes pahimmalle vihamiehelleen”.
Gries arvioi, että luteet ovat purreet häntä reippaasti yli 200 000 kertaa, mutta nainen ei uhrautunut turhaan, sillä vuonna 2017 markkinoille tulivat ensimmäiset hänen kehittämänsä feromonipohjaiset ludeansat.
Stubbins Ffirth
Stubbins Ffirth oli vain kaksikymmenvuotias, kun hän löysi kutsumuksensa toimiessaan lääkäriharjoittelijana philadelphialaisessa sairaalassa vuonna 1804. Vuosikymmen aiemmin tuossa Yhdysvaltojen silloisessa pääkaupungissa oli koettu valtava keltakuume-epidemia, joka vain muutamassa kuukaudessa tappoi arviolta 5000 ihmistä eli noin 10 prosenttia väestöstä. Sen jälkeen tauti jäi kiertämään pysyvästi, aiheuttaen aina silloin tällöin pienempiä epidemioita.
Ffirth oli täysin varma, että tauti ei ollut tarttuva, vaan johtui kesän paahtavasta kuumuudesta. Todistaakseen teoriansa hän päätti ruveta testaamaan tarttumista itsellään. Nuori amanuenssi valeli iholle tekemiinsä haavoihin keltakuumeesta kärsivien potilaiden sylkeä, hikeä sekä virtsaa, ja lopulta myös verta ja oksennusta. Oksennusta hän piikitti suoniinsa ja laittoi sitä silmiinsä sekä kynsinauhojensa alle. Hän myös keitti nestettä ja hengitteli siitä nousevia höyryjä.
Mutta se ei Ffirthille riittänyt. Hän lantrasi mustaksi värjäytynyttä oksennusta vedellä ja joi seoksen. Maku oli miehen oman arvion mukaan ”hieman hapokas”.
Keltakuumetta hänelle ei edelleenkään tullut. Ffirth oli tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä. Keltakuume ei normaalissa kontaktissa tartu ihmisestä toiseen, mutta silti se on tartuntatauti. Vasta vuonna 1881, vuosikymmeniä Stubbins Ffirthin jo kuoltua, kuubalainen lääkäri Carlos Finlay ehdotti, että keltakuumeen aiheuttava virus siirtyisi ihmisestä toiseen hyttysten välittämänä.
Kaiken järjen mukaan Ffirthin olisi pitänyt saada tartunta hieroessaan potilaiden verta auki oleviin haavoihinsa (ja viimeistään oksennus-cocktailin jälkeen), mutta myöhemmin on selvinnyt, että potilaat olivat taudissaan jo sellaisessa vaiheessa, että tartuntariski oli olematon.
José Rodríguez Delgado
Neurofysiologia on tieteenala, joka tutkii aivojen, hermojen ja lihasten sähköistä toimintaa. Vuosien 1946 ja 1974 välillä espanjalainen Jose Delgado työskenteli Yalen yliopistossa ja tutki ajatusten ohjailua stimuloimalla aivoja sähköllä.
Yhdessä tunnetuimmista kokeistaan Delgado seisoi ja odotti, kun härkä rynnisti sarvet ojossa häntä kohti kuin, noh, raivo härkä. Matadori voisi pysyä tilanteessa rauhallisena, mutta kuka tahansa muu juoksisi henkensä edessä. Miksi Delgado ei siis juossut?
Koska hän oli vakuuttunut siitä, että saisi härän pysähtymään kirjaimellisesti napin painalluksella. Delgado oli erityisen kiinnostunut eläinten aivoista ja halusi kontrolloida niiden tunteita ja käyttäytymistä. Hän kehitti tahdistimen, stimoceiver-sirun, jolla pystyi antamaan sähköisen ärsykkeen tietyille aivojen alueille.
Toukokuun 22. päivänä vuonna 1965 hän marssi pienelle härkätaisteluareenalle Madridissa ja odotti turva-aidan takana, kun kokeneet härkätaistelijat härnäsivät Lucero-nimistä härkää. Sitten aivotutkija astui esiin pelkkä kauko-ohjain kädessään ja Lucero lähti hyökkäämään häntä kohti. Härän aivoihin oli istutettu stimoceiver-siru, ja kun eläin oli tarpeeksi lähellä, painoi Delgado nappia ja lähetti sähköiskun sen aivoihin. Härkä pysähtyi hämmentyneenä ja lähti rauhassa käyskentelemään toiseen suuntaan.
Seuraavana päivänä lehdet Atlantin molemmin puolin ylistivät tutkijaa: toisen aivoja tosiaan voi kontrolloida! Delgadon työ oli arvatenkin kiistanalaista, sillä myöhemmin hän asetti siruja sairaille ihmisille psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Itse hän uskoi laitteensa voivan olla apuna esimerkiksi masennuksen ja skitsofrenian hoidossa, mutta yleisesti ajatus ihmisaivojen ohjailusta oli tiedeyhteisöllekin liikaa.
Delgadon työ jäi vaille tunnustusta, vaikka stimoceiver onkin toiminut esimerkkinä lukuisille nyt kehitteillä oleville laitteille, joita ehkä joskus voidaan käyttää muun muassa Parkinsonin taudin hoidossa.
Tim Friede
Yhdysvaltalaisella mekaanikolla Tim Friedellä on jo kahdenkymmenen vuoden ajan ollut missio. Hän on antanut maailman myrkyllisimpien käärmeiden purra itseään yli 200 kertaa tarkoituksenaan muodostaa luonnollinen vastustuskyky niiden myrkyille.Friede ei tee hengenvaarallista testailua vain omaksi ilokseen ja hyödykseen, vaan toivoo tutkijoiden voivan käyttää hänen vertaan universaalin vastamyrkyn kehittämiseen. Mies on antanut itselleen puremien lisäksi noin 700 myrkkypistosta ja kasvattanut immuniteettia vuosien ajan, ja kuten videolta voidaan nähdä, pystyy hän ottamaan pureman vastaan sekä mustaltamambalta että rannikkotaipaanilta, jotka ovat myrkyllisyytensä ja aggressiivisen käytöksensä yhdistelmillä kaksi maailman vaarallisinta käärmettä.
Monet tutkijat ja lääkärit ovat kritisoineet miehen edesottamuksia ja uskovat jalon ajatuksen johtavan tulehduksiin, allergisiin reaktioihin, sisäelinvaurioihin ja lopulta kuolemaan. Tavallaan he ovat oikeassa, sillä vahinkojakin Friedelle on sattunut ja hän on ollut monesti kuoleman partaalla liian ison annoksen tai vahinkopureman takia.
Mutta unelma tuli todeksi vuonna 2017, kun Jacob Glanville, joka on tunnettu yrityksestään kehittää muun muassa universaalia influenssarokotetta, löysi Frieden YouTubesta. Friede antoi Glanvillen laboratoriolle useita verinäytteitä, joista oli kevääseen 2019 mennessä pystytty määrittämään 282 erilaista vasta-ainetta, jotka ovat onnistuneesti kiinnittyneet käärmeiden myrkkyjen proteiineihin. Vielä ei ole sen aika, että meillä olisi käytössämme yleispätevä vastamyrkky käärmeiden puremiin, mutta Tim Frieden uhrautuva työ on antanut siihen ennennäkemättömän mahdollisuuden.
Lue myös: Maailman myrkyllisin käärme ei suinkaan ole se kaikkein vaarallisin
Lue myös:
-
#vainsuomijutut1 viikko sittenAikuinen nainen, Kulkuri ja joutsen sekä muut suomalaiset ikivihreät, jotka suureksi järkytykseksi ovatkin käännöskappaleita
-
Yleistieto4 päivää sitten
Miksi linnut lentävät päin ikkunoita ja voiko törmäilyä mitenkään estää?
-
Yleistieto3 päivää sitten
Parfyymit: Top 10 erikoiset tai etovat hajuvesien ainesosat – osa 1
-
Yleistieto2 päivää sitten
Top 10 erikoiset tai etovat hajuvesien ainesosat – osa 2
