Yhteiskunta
Top 10 erikoisimmat hautajaiset: Ruumiita syötetään korppikotkille ja vauvat suljetaan puun sisälle
Meille on selvää, mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen: se joko tuhkataan tai haudataan arkussa maahan. Tällä listalla olevat hautajaiset ja kuolemaan liittyvät perinteet eroavat kuitenkin merkittävästi länsimaisesta tavasta.
Listafriikki haluaa muistuttaa, että vaikka monet näistä perinteistä voivat vaikuttaa meille jopa julmilta ja puistattavilta, ovat ne osa kyseisten ihmisten kulttuuria ja niihin on aina jokin syy. Kuolemaan voi suhtautua hyvin monella eri tavalla, eikä kai kellään ole oikeutta määritellä, mikä tapa on oikea. Nämä erikoiset hautajaiset ja rituaalit liittyvät sitä paitsi oman uskonnon ja/tai kuolleen kunnioittamiseen. Kaikkia listalla esiintyviä perinteitä ei syystä tai toisesta enää harjoiteta.
Ja vielä varoitus siitä, että teksti, kuvat ja videot voivat järkyttää.
Tiibetiläinen taivashautaus
Kuva: BabelStone | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Tiibetiläinen ilmahautaus tai taivashautaus vaikuttaa tylyltä, mutta se on ikiaikainen perinne, joka pohjautuu tiibetinbuddhalaisuuden uskomuksiin. Kuolema nähdään kahden elämän välisenä siirtymävaiheena ja vaikka se on kokonaisuudessaan merkittävä ja pyhä prosessi, muuttuu itse ruumis kuoleman hetkellä turhaksi. Se tarjotaan lahjaksi korppikotkille, joiden Tiibetissä uskotaan kuljettavan sielut kohti seuraavaa jälleensyntymistä.
Taivaushautauksen suorittaa tehtävään erikoistunut ammattilainen, joka leikkaa ruumiin pienempiin paloihin. Hänen työntekijänsä hakkaavat palat pehmeäksi massaksi ja sekoittavat luut teehen ja jakin maitoon tehtyyn tsampa-taikinaan. Sitten palaset kannetaan korkealla sijaitsevalla avaralle taivashautausmaalle. Jos niin sanottua ruumiinrikkojaa ei ole saatavilla, viedään ruumis vuoristoon kokonaisena. Omaiset ovat usein paikalla seuraamassa hautaamista eli siis katsovat vieressä, kun korppikotkat syövät ruumiin.
Ilmahautajaiset ovat osa luonnon kiertokulkua, jossa tyhjä ruumis päätyy muiden eläinten ravinnoksi. Samalla kyse on buddhalaisille tärkeästä myötätunnon osoittamisesta: monen muun eläimen henki säästyy, kun petolinnuille tarjotaan ateria.
Kiinan kommunistisen hallinnon 1960-luvulla kieltämä hautausperinne oli jo lähellä hävitä, mutta se laillistettiin uudelleen 1980-luvulla. Yllä oleva kuva on otettu omaisten luvalla vuonna 1985. Ehtona kuvan ottamiselle oli se, että kolmea ruumista ei kuvattaisi ennen kuin korppikotkat ovat paikalla. Nykyään tiibetiläisille pyhä taivashautaus ovat turistinähtävyys, jota kuvataan lupaa kyselemättä.
Sokushinbutsu – Itsemuumiointi
Ruumiin palsamointia on tehty ammoisista ajoista lähtien monissa eri kulttuureissa, mutta Japanissa buddhalaismunkit ovat harjoittaneet itsemuumiointia, joka aloitettiin jo eläessä – mitenkä muuten itsensä muumiointi voisi onnistuakaan? Prosessi vaati paljon aikaa ja omistautumista, mutta sitähän näiltä munkeilta löytyi.
Muumiointi aloitettiin tuhannesta kolmeen tuhanteen päivään kestäneellä nälkäkuurilla, jossa tarkoitus oli ainoastaan juuria, kaarnaa, siemeniä ja jopa kiviä syömällä kuivattaa kehoa. Juomaksi oli tarjolla urushi-teetä, joka teki ruumiista myrkyllisen madoille ja hyönteisille. Viimeisen 100 päivän ajan munkki joi vain suolavettä, jolloin viimeisetkin rasvat ja proteiinit poistuivat kehosta. Kun päivät alkoivat vaikuttaa luetuilta, haudattiin munkki suolalla täytettyyn laatikkoon ilmaletkun ja kellon kanssa. Kun munkin ei enää kuultu soittavan kelloa merkiksi elossa olemisestaan, vedettiin ilmaputki pois ja hauta sinetöitiin.
Sitten odotettiin jälleen 1000 päivää, minkä jälkeen hauta avattiin ja tarkastettiin, oliko muumiointi onnistunut. Onnistumisprosentti ei ollut kovinkaan korkea, mutta jos haudasta löytyi oikeaoppinen muumio, tiedettiin munkin saavuttaneen valaistuminen. Niiden 900 vuoden aikana, jolloin itsemuumiointia harjoitettiin aktiivisesti, vain kourallinen saavutti päämäärän ja pääsi ikuiseen paratiisiin. Nämä itsemuumioinnissa onnistuneet sokushinbutsut ovat edelleen esillä luostareissa.
Virallisesti tapa kiellettiin vuonna 1877, sillä sitä alettiin pitää avustetun itsemurhan muotona ja täten laittomana. Mutta kuka tietää, mitä luostareiden suljettujen ovien takana tapahtuu.
Hiljaisuuden torni
Kuva: Diego Delso | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Hiljaisuuden torni on alunperin Persiasta lähtöisin olevien parsien ikiaikainen hautaustapa. Intiassa ja Pakistanissa varsinkin nuoremmat sukupolvet haluaisivat zarathustralaisuuteen kuuluvan perinteen katoavan, ja heidän toiveensa voi hyvinkin toteutua, koska alueen korppikotkakanta on huvennut lähes olemattomaksi. Haaskalinnut ovat keskeisessä asemassa tradition ylläpitämiseksi.
Zarathustralaisuudessa elemnetit, kuten tuli ja maa, ovat pyhiä, eikä niitä voi saastuttaa kuolleella ruumiilla. Tästä syystä tuhkaus ja maahan hautaaminen eivät ole vaihtoehtoja. Niinpä ruumiit viedään varta vasten rakennettuun hiljaisuuden torniin korppikotkien hävitettäväksi. Torni eli dakhma on halkaisijaltaan hieman alle sata metriä ja sitä reunustaa viiden metrin korkuinen muuri. Pyöreän dakhman keskellä on varsinainen hautapaikka, johon ruumiit asetellaan tietyn järjestyksen mukaan: uloimmalle kehälle miehet, keskimmäiselle naiset ja kaiken sisin osa on varattu lapsille.
Ennen ”hautaamista” ruumis pestään härän virtsalla (lehmät ovat parseille pyhiä ja kunnioitettuja eläimiä) ja sen jälkeen vaatteet leikataan pois välineillä, jotka myös tuhotaan oltuaan kosketuksissa kuolleeseen. Normaalisti haaskalinnut tuhoavat ruumiin muutamissa tunneissa ja jäljelle jäävät luut huuhtoutuvat kaivoihin, joissa ne auringon ja lämmön seurauksensa hiljalleen hajoavat.
Ongelma on se, että esimerkiksi Mumbaissa ja Karachissa ei riitä korppikotkia syömään kaikkia ruumiita. Koska lintuja on niin vähän, on hiljaisuuden torneihin 70 000 hengen parsiyhteisön Mumbaissa jouduttu asentamaan auringonvaloa heijastavia peilejä, jotta ruumiit hajoaisivat nopeammin.
Korppikotkakadon havaittiin vuonna 2003 johtuvan karjalle annetusta diklofenaakki-tulehduskipulääkkeestä. Tutkimuksissa todettiin, että jopa 80 prosenttia alueen korppikotkista kärsi vakavasta sisäelinsairaudesta. Vaikka diklofenaakin käyttö karjalla kiellettiin vuonna 2006, ei se täysin loppunut ainakaan maaseudulla. Lisäksi karjasta käytetään nykyisin lähes kaikki luita ja nahkaa myöten, joten haaskalinnuille ei jää paljon koluttavaa; sekin on romahduttanut kantaa.
Tuhkat sisustuselementiksi
Etelä-Korea on yksi maailman tiheimmin asutuista maista. Sen pinta-ala on noin kolmasosa Suomesta, mutta väkiluku lähentelee 52 miljoonaa. Varsinkin kaupungeissa on ahdasta jo elävilläkin ja koko maa on hyvin vuoristoinen. Nämä faktat ovat syyllisiä siihen, että hautapaikat loppuvat.
Etelä-Koreassa päädyttiin melko erikoiseen ratkaisuun vuonna 2000, kun voimaan tuli laki, jonka mukaan kaikki siitä eteenpäin kaivettavat haudat on tyhjättävä 60 vuoden jälkeen. Mitä haudassa onkin jäljellä, jää omaisten huoleksi. Polttohautaus ei ole ollut kovinkaan suosittu hautaustapa, sillä eteläkorealaisessa kulttuurissa vanhempia sukupolvia arvostetaan suuresti ja omaisten muuttamista tuhkaksi on pidetty epäkunnioittavana. Maailma ja asenteet kuitenkin muuttuvat ja tällä hetkellä yli 90 prosenttia eteläkorealaisista valitsisi polttohautauksen; nuorista käytännössä jokainen. Lakimuutoksella on myös saattanut olla näppinsä pelissä.
Monet eteläkorealaiset ovat päätyneet ottamaan menehtyneet rakkaansa osaksi kotinsa sisustusta. Polttohautausbuumin alettua ihmiset halusivat silti edelleen jotain konkreettista, jonka ääressä hiljentyä, joten omaisten tuhkista alettiin tehdä helmiä. Usein sinivihreitä ja joskus pinkkejä tai mustia helmiä alkoi ilmestyä moniin koteihin. Niitä ei kuitenkaan ole tarkoitus käyttää koruina, vaan monet pitävät helmiä läpinäkyvissä astioissa ympäri kotiaan. Toiset haluavat jakaa helmiä myös muille perheenjäsenille.
Bae Jae-yul, joka oli ensimmäisten joukossa perustamassa tuhkaa helmiksi muuttavaa yritystä, sanoo prosessin vievän noin 90 minuuttia. Siinä tuhkaa sulatetaan erittäin kuumassa lämpötilassa kunnes se kristallisoituu ja voidaan muokata helmiksi. Baen mukaan yhden ihmisen tuhkista saadaan tarpeeksi helmiä täyttämään noin litran kokoinen astia. Nuoremmilla luuntiheys on suurempi, joten tuhkaakin tulee enemmän ja helmiä voi syntyä lähes tuplamäärä.
Monet eteläkorealaiset ovat myös kaivaneet jo pitkäänkin haudattuina olleiden omaistensa jäänteet ylös ja muuttaneet ne kauniiksi helmiksi, joita sitten katsellaan nukkumaan mennessä, aamulla herätessä ja toiset jopa ottavat niitä laukkuun mukaan lähtiessään töihin.
Hauta kotitalon alla
Kuva: Shubert Ciencia | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Filippiinit on kulttuurillisesti hyvin kirjava valtio, joten erilaisia hautajaisperinteitäkin on runsaasti. Esimerkiksi Ifugaon provinssissa vainaja istuu kotimajan oven suussa useamman päivän. Ifugao on yksi harvoista Filippiinien alueista, joka on säilynyt kolonialismin turmelulta. Sen vuoksi vanhat perinteet ovat tänäkin päivänä hyvin voimissaan.
Hautajaisseremonia alkaa sillä, että ruumis pestään, sille laitetaan silmät peittävä side ja se laitetaan istumaan ulko-oven lähettyville. Vieressä palaa koko ajan tuli, joka pitää hyönteiset etäällä ja samalla kuivattaa ruumista, jota ei hetkeksikään jätetä yksin. Kylän vanhimmat istuvat vieressä ja kertovat tarinoita polttaen piippua ja juoden viinaa. Hajoavasta ruumiista lähtevälle hajulle myös naureskellaan, mutta ei epäkunnioittavasti, vaan yhdessä vainajan kanssa. Koko suku osallistuu prosessiin, jolla ruumis valmistellaan hautaan, mutta vainajan puoliso ei saa olla millään lailla mukana rituaalissa.
Itse asiassa puoliso ei saa edes nähdä ruumista sen jälkeen, kun se on istutettu varta vasten rakennettuun tuoliin ja ihmiset alkavat tuoda paikalle uhrilahjoja. Puoliso viettää enintään kahdeksan päivää kestävän suruajan kokonaan toisessa huoneessa tai asuu sen aikana muualla. Jos majassa on vain yksi huone eikä muuta majoitusta järjesty, voi puoliso olla samassa tilassa ruumiin kanssa kunhan hän ei katso siihen päin.
Kun neljä päivää on kulunut, siirretään ruumis pois tuolista ja siltä kuoritaan hajoamisesta pehmennyt iho. Tämä on hautajaisrituaalin tärkein ja paikallisten keskuudessa suosituin osa, sillä sen uskotaan lisäävän hedelmällisyyttä. Irrotettu iho haudataan vainajan kodin alle ja loppu ruumis kääritään guavan lehtiin ja palautetaan vielä pariksi päiväksi tuoliin istumaan. Kun varsinaiset hautajaiset koittavat, kaivetaan hauta lähelle ihoa, niin ikään kotitalon alle.
Tongan kuninkaan hautajaiset
Noin 170 erillisestä saaresta muodostuva Tonga on eteläisen Tyynenmeren ainoa jäljellä oleva kuningaskunta. Monarkia juontaa juurensa vähintään 900-luvulle ja vaikka viime vuosikymmeninä maassa on tehty paljon uudistuksia ja kuninkaan valtaa on siirretty pääministerin johtamalle hallitukselle, ovat monet vanhat perinteet yhä voimissaan. Esimerkiksi kuningasperhettä kunnioitetaan syvästi ja vaikka suurin osa tongalaisista on kristittyjä, palvotaan kuninkaallisia aiemman uskonnon mukaan: he ovat puoliksi jumalia.
Perinteisesti Tongan kuningas on ollut niin ylhäinen henkilö, että häneen ei kukaan saanut koskea. Nykyinen kuningas Tupou VI on kyllä nähty kättelemässä, joten tiukimmista säännöistä on luovuttu. Kuninkaan kuollessa traditiot kuitenkin ottavat vallan.
Ruumiseen ei saa koskea kuin muutama tarkasti valikoitu henkilö. Heidät tunnetaan ”pyhinä käsinä” eli nima tapu. Kun kuningas on valmisteltu haudattavaksi, joutuu nima tapu viettämään kolme kuukautta kestävän suruajan eristyksissä. Tuona aikana he eivät saa käyttää käsiään millään lailla juuri sen takia, että niillä on koskettu kuninkaan ruumista.
Nima tapu ei valita, vaikka kädet ovat viikkokaupalla käyttökiellossa. Aiemmin heidät tapettiin ja haudattiin kuninkaan kanssa, mikä oli suurin kunnia, jonka tongalainen voi saada. Kristinuskon tultua saarivaltioon nima tapun surmaamisesta luovuttiin ja kuningasta koskeneet kädet yksinkertaisesti leikattiin irti. Siihen verrattuna hetken aikaa toimettomiksi pakotetut kädet ovat mainio diili.
Läpi koko suruajan nima tapulla on käytössään palvelijoita, joiden tehtävä on auttaa kädettömiä toimissaan ja toteuttaa näiden kaikki toiveet ja tarpeet.
Fijin vapaaehtoiset kuolemat
Fijin kuolemaan liittyvät perinteet ovat sieltä erikoisimmista päästä. Fijillä on tuhansien vuosien ajan elänyt erilaisia perinteitä harjoittavia kansoja, joiden tapoja eurooppalaiset valloittajat kauhistelivat. Fijiläisille niissä ei tietenkään ollut mitään kummallista.
Yksi varsin erikoinen kuolemaan liittyvä perinne on perheenjäsenten surmaaminen. Vanhemmat asuvat perinteisesti vanhimman poikansa luona, mutta yhteiselossa tulee hetki, kun jonkun mitta täyttyy. Joko vanhemmat itse kertovat pojalleen, että ovat valmiita jättämään maallisen elämän tai vaihtoehtoisesti poika ilmoittaa vanhemmilleen, että näistä on tullut liian suuri rasite. Sitten koko perhe kerääntyy keskustelemaan siitä, haluavatko vanhemmat tulla elävältä haudatuiksi vai kuristavatko lapset heidät ensin. Itse kuolema ei enää ole asialistalla, sillä se on lyöty lukkoon siinä vaiheessa, kun jonkun mielestä hetki on koittanut. Hautajaiset ovat suuri juhla ja ne suunnitellaankin usein sellaiseen ajankohtaan, jolloin tarjolla on paljon hedelmiä ja kukkia.
Kuristaminen liittyy myös toiseen perinteeseen, jossa vainajan läheisiä surmattiin siinä uskossa, että yhteinen elämä jatkuisi tuonpuoleisessa. Usein kuristettu oli kuolleen miehen vaimo, mutta myös muut omaiset saattoivat haluta päiviensä päättyvän.
Nämä perinteiseen fijiläiseen kulttuuriin kuuluvat vapaaehtoiset kuolemat kumpuavat uskomuksesta, että ihminen siirtyy tuonpuoleiseen siinä tilassa, jossa hän jättää maallisen elämän. Siksi ihmiset ovat valinneet kuoleman ollessaan terveitä, jotta mahdolliset sairaudet tai vammat eivät seuraisi mukana ikuiseen elämään.
Näistä perinteistä luovuttiin pitkälti 1900-luvun aikana, kun länsimainen kulttuuri ja tavat tunkeutuivat Fijille.
El Muerto Parao
Monet tämän listan perinteistä ovat vanhoja tapoja, joista on pitkälti luovuttu. Puertoricolaisissa hautajaisissa vainaja on usein avoimessa arkussa, mikä on varsin yleinen tapa katolisissa siunaustilaisuuksissa. Siinä ei ole mitään erikoista, mutta rinnalle on noussut uusi trendi, el muerto parao, jossa vainaja laitetaan näytteille hänen elämäänsä kuvaavaan asetelmaan.
Marin-hautaustoimiston johtaja Damaris Marin on kertonut kehittäneensä täysin uudenlaisen palsamointimenetelmän, jolla ruumis saadaan näyttämään eläväiseltä. Lopputuloksen onnistumisesta voidaan toki olla montaa mieltä. El muerto parao on saanut positiivisen vastaanoton, sillä läheiset ottavat oikein mielellään vielä viimeiset kuvat menehtyneen rakkaansa kanssa.
Tämän linkin kautta voit katsoa, minkälaisia asetelmia Marin on joko vainajan omasta tai perheen toiveesta rakentanut. Mukana on moottoripyöriä, ambulansseja ja jopa nyrkkeilykehä.
Yllä olevalla videolla nähdään jalat ristissä istuva, vuonna 2016 kuollut Fernando de Jesus Diaz Beato, joka oli ensimmäinen silmät auki esitelty muumio. Marinin mukaan 26-vuotiaana menehtyneen vainajan omaiset olivat iloisesti yllättyneitä, sillä heille ”mies oli vaikuttanut täysin samalta kuin elossa ollessaan”.
Ma’nene-festivaali
Tana Torajan alue sijaitsee Indonesian neljänneksi suurimman saaren Sulawesin eteläisillä ylängöillä. Siellä elämä pyörii kuoleman ympärillä, mutta ei mitenkään pelottavalla tai synkällä tavalla: kuolema on torajalaisten elämän kohokohta.
Kun ihminen kuolee, on hän torajalaisille siinä vaiheessa vain sairas. Kuoleman ja hautajaisten välisen ajan, joka voi olla useita vuosia, vainaja asustaa kodin läheisyyteen rakennetussa tongkonan-talossa, jossa hänet palsamoidaan hyvin säilyväksi. ”Sairaalle” viedään ruokaa ja tupakkaa, ja häntä kohdellaan kuin ketä tahansa muuta. Tana Torajassa poltetaan paljon tupakkaa, eivätkä vainajat tosiaan ole mikään poikkeus. Hautajaisten suosituimmat uhrilahjatkin ovat tupakka ja puhvelit.
Hautajaiset itsessään ovat valtava, monipäiväinen spektaakkeli, johon kaukanakin asuvat sukulaiset ja ystävät matkustavat. Siellä uhrataan jopa useita kymmeniä puhveleita, koska niiden uskotaan auttavan taivaaseen pääsyssä. Lopulta palsamoitu ruumis laitetaan puuarkussa roikkumaan kallion seinämälle tai viedään luolaan odottamaan.
Lepää rauhassa -toivotus ei kuulu Tana Torajaan, sillä joka kolmas vuosi palsamoidut ruumiit kaivetaan esiin viettämään Ma’nene-festivaalia. Ruumiisiin suhtaudutaan kuten muihinkin perheenjäseniin: ne kylvetetään, niille puetaan uudet vaatteet ja niiden kanssa kuljetaan ympäriinsä kuin tilanteessa ei olisi mitään kummallista. Ja totta kai muumioilla on jatkuvasti kessu huulessa.
Eikä siinä paikallisille mitään kummallista olekaan, mutta länsimaalaisin silmin perinne on jokseenkin puistattava. Ma’nene on nykyään melko harvinainen, mutta silti löytyy niitä, jotka pitävät yllä tätä satoja vuosia vanhaa perinnettä.
Vauvat, jotka kuolevat ennen hampaiden puhkeamista, haudataan puuhun
Kuva: Matt Paish | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Onko väärin, jos Tana Toraja on listalla toistamiseen? Tuskin, kun luet tämän seuraavan.
Tutustuimme siis äsken siihen, miten muumioiden kanssa hengaillaan. Nyt siirrymme pieniin lapsiin, jotka haudataan erilaisin menoin. Torajalaiset uskovat, että ihminen alkaa tehdä syntiä siinä vaiheessa, kun hän oppii puhumaan. Puhumaan oppiminen yhdistetään hampaiden puhkeamiseen, joten hampaattomat vauvat ovat torajalaisessa kulttuurissa puhtaita ja synnittömiä. Tämän vuoksi pieniä vauvoja ei tarvitse haudata valtavin uhrimenoin eikä heitä tarvitse saatella matkaan kymmenien puhvelien henkien kanssa.
Kuolemantapauksen sattuessa suuren leipäpuun runkoon koverretaan onkalo, johon vauva laitetaan pystyasentoon. Sitten kolo peitetään palmukuiduilla, jotka kiinnitetään puisilla nauloilla. Vuosien kuluessa jäänteet sulautuvat runkoon, kun puu kasvattaa onkalon umpeen; palmunoksien pudotessa maahan prosessi on valmis. Yhdessä puussa voi olla haudattuna kymmeniä vauvoja, mutta viime vuosikymmeninä puuhaudat ovat harvinaistuneet. Siitä on kiittäminen parantunutta terveydenhuoltoa, jolla lapsikuolleisuus on saatu laskemaan.
Torajalaiset uskovat, että puu kuljettaa liian aikaisin lähteneiden vauvojen sielut eteenpäin ja ruumis jatkaa elämää osana puuta.
Lue myös:
- 10 brutaalia perinnettä, joita harjoitetaan edelleen tänä päivänä
- 10 tosielämän tarinaa, joissa ihminen nousi kuolleista
🤷♀️ Minkälaisia mietteitä nämä erikoiset hautajaiset ja perinteet herättivät? Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme!
Yhteiskunta
Suomalaiset eivät aluksi ymmärtäneet kalenterin luukkujen ideaa – 10 mielenkiintoista faktaa joulukalentereista
Joulukuu on hyvää vauhtia käynnissä! Paljastuiko sinun kalenteristasi tänään kaunis kuva, suklaata vai ihan jotain muuta?
Kaupat ovat jo lokakuun alusta lähtien täyttyneet joulu- ja adventtikalentereista ja valikoimaa riittää. Nykyään kalentereita on vaikka minkälaisia ja eri teemoihin keskittyviä. Niitä voi saada muutamalla eurolla, mutta koko ajan yleistyvät myös enemmän aikuisille suunnatut, hintavammat joulukalenterit, joista voi joutua pulittamaan helposti useita kymppejä, jopa satasia.
Minkälainen historia joulukalentereilla on ja mistä ne ovat saaneet alkunsa? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastataan tällä listalla. Selvitämme myös, miten kalenteriperinne saapui 76 vuotta sitten Suomeen. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin, mutta onneksi suhtautuminen muuttui nopeasti.
Listan viimeisissä luukuissa kurkistamme siihen, minkälaisia ovat maailman suurin, pienin ja kallein joulukalenteri.
Alkeellinen adventtikalenteri liidulla seinään
Hurskaat luterilaiset viettivät adventtia 1800-luvun Saksassa varsin vaatimattomasti piirtämällä talon seinään tai oveen liidulla viivoja. Nuo viivat olivat ensimmäinen versio adventtikalenterista. Viivat piirrettiin joulukuun alussa valmiiksi ja sitten ne yksi kerrallaan pyyhittiin pois.
Vaikka oltiin hyvin kaukana nykypäivän spektaakkelimaisista joulukalentereista, niin idea oli sama kuin avattavilla luukuilla: adventin aikana jouluaattoon saakka viivoja poistettiin ja juhlan aika tuli, kun seinässä ei ollut enää viivoja jäljellä.
Ensimmäinen adventtikalenteri
Ensimmäinen adventtikalenteri syntyi Saksassa vuonna 1851 – jos siis seinään piirrettyjä viivoja ei lasketa varsinaiseksi adventtikalenteriksi.
Historian ensimmäinen joulukalenteri oli puinen taideteos, joka oli valmistettu käsityönä.
Joulukalenterit nostivat suosiotaan, kunnes valmistus kiellettiin
Ensimmäinen painettu adventtikalenteri valmistui vuonna 1908, kun müncheniläinen kirjanpainaja Gerhard Lang keksi jalostaa äidiltään saamaansa ideaa. Äidillä oli ollut tapana antaa lapsilleen yksi herkku jokaisena joulukuun päivänä, aina jouluaattoon saakka. Langin luomus oli pahvinen adventtikalenteri, johon sai joka päivä kiinnittää pienen kuvan.
Langia on kiittäminen myös joulukalenterin luukuista, sillä 1920-luvulla hän keksi piilottaa kuvia tai Raamatun jakeita pienten ovien taakse. Joissakin versioissa mukana oli jopa suklaata.
Langin yritys pyöri hienosti 1930-luvulle saakka. Sitten puhkesi toinen maailmansota ja kaikesta tuli pula.
Pahvia ja paperia ruvettiin säännöstelemään, suklaasta puhumattakaan, joten joulukalentereiden valmistus oli sodan aikaan jäissä. Lang joutui sulkemaan yrityksensä.
Toisaalta kuvallisten kalentereiden valmistaminen oli myös kiellettyä. Natsit tuottivat omia adventtikalentereitaan, jotka olivat oikeastaan hakaristien ja räjähtävien panssarivaunujen kuvilla varustettuja pamfletteja.
Joulukalenterit takaisin!
Sodan jälkeen Saksa oli jaettu miehitysvyöhykkeisiin ja paperista oli edelleen pulaa. Stuttgartilainen kirjanpainaja Richard Sellmer onnistui kuitenkin saamaan yhdysvaltalaisilta sotilasviranomaisilta luvan valmistaa adventtikalenteita.
Sellmer ryhtyi valmistamaan adventtikalentereita massatuotantona, mikä tietenkin tarkoitti edullisempaa hintaa. Jouluiseen kylämaisemaan perustuva kuvitus nousi suureen suosioon, ja 1950-luvulla Sellmerin joulukalenterit olivat ensimmäisiä, joita ruvettiin viemään Yhdysvaltain markkinoille.
Sellmerin perustama yritys on edelleen pystyssä ja kaikki tuotanto tapahtuu Stuttgartissa. Vaikka joulukalentereita on tälläkin yrityksellä monenlaisia, on asiakkaan mahdollista tilata myös juuri sellainen adventtikalenteri, jolla Sellmer vuonna 1946 aloitti.
Suklaakalenterit
Suklaakalentereiden uutta tulemista jouduttiin odottamaan vielä jonkin aikaa, sillä niitä ruvettiin valmistamaan uudelleen ja massatuotantona vasta vuonna 1958.
Suklaakalenteri ei kuitenkaan noussut välittömästi hittituotteeksi, todennäköisesti korkeammasta hinnasta johtuen. Oikeastaan vasta 1980-luvun lopulla ne syrjäyttivät perinteisen, kuvitetun adventtikalenterin.
Partiolaiset toivat perinteen Suomeen
Jo 76 vuoden ajan partiolaiset ovat myyneet joulukalenteriaan ja heitä on kiittäminen koko perinteen tuomisesta Suomeen. Suomen Partiotyttöjen johtaja Tessi Fazer näki Ruotsissa käydessään adventtikalenterin ja innostui ideasta kovasti. Ehkä suomalaiset partiolaiset voisivat myös tehdä kalentereita, joiden myymisestä saatuja tuottoja käytettäisiin oman toiminnan pyörittämiseen. Fazer pyysi ystäväänsä Ulla von Wendtiä kuvittamaan kalenterin ja näin vuonna 1947 syntyi ensimmäinen Suomessa myyty adventtikalenteri (yllä oleva kuva).
Suomalaiset ovat tunnetusti hieman hitaasti lämpenevää porukkaa, eikä joulukalenteri ollut myyntimenestys. Suomalaiset eivät ymmärtäneet avautuvien luukkujen ideaa eivätkä värittömät kuvat säväyttäneet; kalenterit menivät huonosti kaupaksi.
Partiolaiset eivät kuitenkaan lannistuneet, joten seuraavana vuonna kalenteri julkaistiin jälleen. Toistamiseen (ja monia kertoja myöhemminkin) kalenterin kuvituksen tehnyt von Wendt taiteili värikkään adventtikalenterin ja vuosi vuodelta se kasvatti suosiotaan.
Vaikka joulukalentereita on nykyään tarjolla monenlaisia – tuntuu, ettei edes mielikuvitus ole rajana – niin perinteikkäillä kuvakalentereilla on aina paikkansa. Teetä, koruja, kosmetiikkaa, olutta, koiranherkkuja tai vaikka sukkia on ihan kiva saada, mutta näistä on adventtikalenterin alkuperäinen idea suhteellisen kaukana.
Mutta esimerkiksi partiolaisten kalenterissa on mukana aina kulttuurihistoriallisia kuvia, kuten kynttilöitä adventtisunnuntaisin, Lucian kynttiläkruunu Lucian päivänä ja Suomen lippu itsenäisyyspäivänä.
Onko adventtikalenterilla ja joulukalenterilla jotain eroa?
Vaikka näitä kahta termiä käytetään tälläkin listalla iloisesti sekaisin ja toistensa synonyymeina, niin adventti- ja joulukalenteri eivät ole täysin sama asia.
Joulukalenterin luukut alkavat aina joulukuun ensimmäisestä päivästä ja loppuvat jouluaattoon. Adventtikalenterin nimestäkin voi jo päätellä, että se alkaa ensimmäisestä adventista.
Ensimmäinen adventtisunnuntai osuu marraskuun 27. päivän ja joulukuun 3. päivän välille, joten parhaimmillaan adventtikalenterin omistajat saavat avata neljä luukkua ennen joulukuun alkamista.
Jos ensimmäinen adventtisunnuntai sen sijaan osuu joulukuun puolelle, on esimerkiksi partiolaisten kalenteri suunniteltu alkamaan ensimmäinen joulukuuta. Luukkuja ei koskaan ole alle 24 kappaletta.
24 luukkua on tietenkin meille tuttu, koska Suomessa joulua vietetään jouluaattona. Monissa maissa joulunvietto keskittyy kuitenkin joulupäivään, joten joulukalenterit on suunniteltu sen mukaisesti: viimeinen luukku avataan 25. joulukuuta.
Maailman suurin joulukalenteri
View this post on Instagram
Maailman suurin joulukalenteri sijaitsee – rumpujen pärinää – yllättäen Saksassa. Gengenbachin kaupunki Baden-Württembergin osavaltiossa ainakin mainostaa omaa kaksikerroksista kaupungintaloaan sanoilla: Das weltgrößte Adventskalenderhaus eli maailman suurin adventtikalenteritalo.
Jo kahden vuosikymmenen ajan kaupungintalo aina joulukuisin muuntunut massiiviseksi joulukalenteriksi. Julkisivun 24 ikkunaa (11 kummassakin kerroksessa ja kaksi kappaletta katolla) koristellaan jouluisilla kuvaelmilla, jotka tietenkin paljastetaan yksi kerrallaan.
Uusi ikkuna paljastetaan aina klo 18 marraskuun viimeisestä päivästä alkaen – näin koko komeus on ihasteltavissa jo aatonaattona.
Maailman pienin joulukalenteri
Kuva: D Neumaier, J Biberger ja F Goetz
Ja jotta punainen lanka säilyisi katkeamattomana (lähes) loppuun saakka, niin maailman pienin joulukalenteri on sekin saksalaista käsialaa.
Vuonna 2007 Regensburgin yliopistossa mikro- ja nanorakenteita tutkineet opiskelijat loivat maailman pienimmän adventtikalenterin. Kuvissa esiintyi muun muassa joulupukki, joulukello, lumiukko ja lumen peittämä kirkko, joten sinänsä ihan oikeasta joulukalenterista oli kyse.
Siihen se normaalius sitten loppuukin, sillä esineen kokoa on vaikea kuvitella. Opiskelijat valmistivat kalenterin elektronimikroskoopin ja itse suunnittelemansa tietokoneohjelman avulla. Mitoiltaan se on 8.4 x 12.4 mikrometriä, mutta helpommin koon sisäistää vertauksella:
Kalenteri on niin pieni, että niitä mahtuisi noin viisi miljoonaa kappaletta tavalliselle postimerkille.
Maailman kallein joulukalenteri
View this post on Instagram
Maailman kalleimmassa joulukalenterissa on normaalista poiketen vain kaksitoista luukkua, mutta tässä kohtaa laatu (ja hinta) todellakin korvaavat määrän.
Brittiläinen taiteilija ja muotisuunnittelija Debbie Wingham sai vuonna 2021 eräältä varakkaalta sveitsiläisperheeltä erikoisen toimeksiannon.
Winghamin tuli luoda perheen toiveiden mukaisesti ylellinen joulukalenteri, joka pitää sisällään perheenjäsenille yksilöityjä lahjoja, jotka jotenkin liittyvät heidän tulevan vuoden matkoihinsa. Vuoden 2022 jokaiselle kuukaudelle oli suunniteltuna toinen toistaan upeampi reissu.
Wingham tosiaankin haki inspiraatiota matkasuunnitelmista, sillä joulukalenterista paljastui muun muassa timanteilla koristeltu Chanel-merkkinen laukku, joka oli viittaus Pariisiin, sekä kultainen arabialainen lamppu timantti- ja smaragdiupotuksilla, mikä vei Dubain tunnelmiin.
Lisäksi kalenterin luukkujen taakse oli kätketty esimerkiksi taidetta ja Cartierin luksuskelloja. Ehkäpä hauskin yllätys oli perheen pienimmälle osoitettu luukku, josta löytyi rantaleikkeihin sopivat sanko ja lapio – Louis Vuittonia tietenkin.
Arvoltaan joulukalenteri oli hieman reilut 9 miljoonaa euroa.
Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen Winghamille tehty ökytilaus, sillä nainen on esiintynyt Listafriikin listoilla aiemminkin.
Silloin kyseessä olivat jälkiruoat ja Winghamin valmistama (leipoma?) kakku oli arvoltaan yli 68 miljoonaa euroa. Lue tästä: Maailman kalleimmat jälkiruoat – makeaa mahan ja lompakon täydeltä!
Lue myös:
Yhteiskunta
Kehno korkkareilla kävely paljasti karkurin: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 2
Hypoteettinen kysymys: Miten sinä yrittäisit paeta vankilasta? Vaikka vankilat ovat valmistautuneet monenlaisiin pakoyrityksiin, niin luovuudella voi silti päästä jos ei nyt pitkälle, niin ainakin hetkellisesti ulos.
Listafriikki tarjoilee nyt kattauksen erilaisista vankilapaoista – hulluista, kekseliäistä ja kummallisista. Jotkut vangit ovat onnistuneet pakenemaan lain kouraa loppuelämänsä ajaksi, toisilla pakomatka on tyssännyt hyvinkin lyhyeen. Mielikuvituksen puutteesta näitä vankeja ei ainakaan voi syyttää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista vankilapakoa voit lukea tästä:
Vartijan höynäytys maapähkinävoilla: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 1
Helikopteripakojen maailmanennätysmies
Montako kertaa sama mies voi suorittaa vankilapaon helikopterilla? Ilmeisesti aika monta kertaa! Ranskalainen Pascal Payet on nimittäin kaksi kertaa paennut itse ja kerran ollut noutamassa ystäviään kyseisellä kulkuvälineellä.
Lokakuussa 2001 Payet nousi yksinkertaisesti Luynesin kylän vankilan katolla sijaitsevalta kuntoilualueelta helikopterin kyytiin istuessaan 30 vuoden tuomiota murhasta. Hän pakoili virkavaltaa onnistuneesti puolentoista vuoden ajan, mutta palasi huhtikuussa 2003 samaiselle katolle hakien helikopterin kyytiin kolme vankilassa ollutta ystäväänsä.
Kaikki neljä karkuria saatiin kiinni muutaman viikon kuluttua. Payetin vankilapako ja kavereiden auttaminen toivat 13 vuotta lisää kakkua, ja Payetista tuli yksi Ranskan tarkimmin vartioiduista vangeista.
Vahingosta viisastunut vankeinhoitolaitos siirsi häntä vähintään puolen vuoden välein vankilasta toiseen, ja heinäkuussa 2007 mies oli eteläranskalaisessa Grassen vankilassa eristyssellissä. Mutta sehän ei miestä ja hänen rikoskumppaneitaan estänyt.
Heinäkuun 14. päivänä neljä naamioihin pukeutunutta miestä kaappasivat – arvasit oikein – helikopterin läheiseltä Cannesin lentokentältä uhaten pilotin henkeä. Helikopteri lennettiin vankilan katolle ja naamiomiehet murtautuivat järeiden välineidensä kanssa eristysosastolle noutamaan Payetin.
Vankilan turvallisuusjohtajan Maurice Baraten mukaan torneissa päivystäneillä vartijoilla ei ollut vankilan pohjapiiroksesta johtuen mahdollisuutta ampua helikopteria tai katolla liikkuneita miehiä. Operaatio kesti vaivaiset viisi minuuttia. Payet kumppaneineen päästi pilotin vahingoittumattomana menemään ja pakeni itse Espanjaan.
Hänet yhytettiin reilun kuukauden kuluttua Barcelonan lähistöltä, ja hän sai paostaan viisi vuotta lisää linnaa, sekä kirsikkana kakun päällä 15 vuoden tuomion viimeisimmän karkumatkan aikana suoritetuista aktiviteeteista: aseistetuista ryöstöistä ja poliisin kimppuun käymisestä.
Turvallisuussyistä vankila, johon Payet sijoitettiin, pidettiin tiukasti salassa. Hän pääsi ehdonalaiseen huhtikuussa 2019.
Maalatut hedelmät
Jatketaan edellisen kohdan siivittämänä toisella helikopteripaolla Ranskassa. Murhan yrityksestä ja aseistetusta ryöstöstä pitkää tuomiota istunut Michel Vaujour karkasi vuonna 1986 pariisilaisen vankilan katolta, jossa hänen kuukausikaupalla lentotunteja ottanut vaimonsa Nadine odotti helikopterin ohjaksissa.
Pariskunta laskeutui läheiselle jalkapallokentälle, josta he suuntasivat kohti auringonlaskua. Se oli Vaujourin neljäs vankilapako reilun kymmenen vuoden sisään.
Viimeisinkään karkumatka ei päättynyt suunnitellusti, sillä Vaujour jäi saman vuoden syyskuussa kiinni yrittäessään ryöstää pankkia. Kahakassa poliisi ampui karkuria päähän, ja tämä vajosi koomaan. Vaujour selvisi kuitenkin hengissä ja vapautui vankilasta vuonna 2003, vietettyään 17 vuotta tarkoin vartioidussa eristyssellissä.
Mutta mitäs tuo otsikon ”maalatut hedelmät” sitten tarkoittaa?
Kiitos kärsivällisyydestä, selitys tulee tässä. Jotta Vaujour pääsi vuonna 1986 vankilan katolle, oli hänen jotenkin paettava selliosastolta. Siinä mies käytti apunaan mustiksi maalattuja nektariineja, joiden hän uskotteli olevan käsikranaatteja. Huijaus meni läpi, eivätkä vartijat uskaltaneet estellä räjähteitä kantavaa vankia.
Korkkarit paljastivat
Huumeiden salakuljetuksesta tuomittu Ronaldo Silva istui tuomiotaan brasilialaisessa Penedon vankilassa vuonna 2012, kun hän yritti vankilapakoa. Pako oli sunniteltu tarkkaan, mutta ei kuitenkaan aivan loppuun saakka.
Silva marssi vankilasta ulos kirkkaassa päivänvalossa hieman sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli käynyt visiitillä muurien sisäpuolella. Ilmeisesti kyseessä oli ollut valvomaton perhetapaaminen, jos ymmärrät mitä tarkoitan, sillä pariskunta oli onnistunut vaihtamaan vaatteitaan kenenkään huomaamatta. Rouva Silva marssi tapaamisesta ulos miehensä Bermuda-shortseissa ja T-paidassa, ja vartaloa myötäilevä lila mekko jäi Ronaldolle.
Mies pukeutui vaimonsa mekkoon, laittoi päähänsä pitkän peruukin, ajoi käsi- ja jalkakarvansa, lakkasi pitkät tekokyntensä ja kruunasi feminiinisen tyylinsä punaisella huulipunalla. Jalkaansa hän sujautti korkokengät, jotka lopulta osoittautuivat akilleenkantapääksi.
Vankilan porteista Silva keinui huoletta vartijoiden seuratessa ulos, mutta hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka hankalaa korkkareilla käveleminen todellisuudessa onkaan. Vain puolen tunnin tuskaisen taipaleen jälkeen eräs poliisipartio huomasi hänet kadulla matkalla kohti bussipysäkkiä – virkavallan huomion kiinnitti juuri korkokengillä kävely, tai paremminkin se, että tämä ”leidi” ei osannut niin tehdä.
Silva jäi kiinni ja hänet talutettiin takaisin vankilaan täydessä varustuksessa. Kiinnijäämisen hopeareunus taisi olla se, että Silva sai vihdoin tunnottomat jalkateränsä vapaiksi.
Kaikki rakkauden tähden
Kuva: Goran Horvat | Pixabay
I Love You Phillip Morris -elokuvan alussa ruudulla näkyy teksti: ”Tämä tapahtui oikeasti”. Ja vielä kuin varmistuksena ”Se todella tapahtui”. Ja kyllä, Steven Russellin tarina todella on tarua ihmeellisempi. Hän pakeni 1990-luvulla poliisin pidätysellistä tai vankilasta neljä kertaa, ja aina yhdestä syystä: ollakseen elämänsä rakkauden Phillip Morrisin kanssa. Joka kerta hän jäi uudelleen kiinni. Vuonna 1993 Russell naamioitui työmieheksi ja lisäsi valeasuunsa kähveltämänsä radiopuhelimen, jolla hän koputti välinpitämättömästi vankilan porttiin ja vartija päästi hänet kävelemään ulos.
Kolme vuotta myöhemmin Russell pidätettiin ja oikeudenkäyntiä odottaessaan hän esiintyi puhelimen välityksellä tuomarina ja laski takuunsa sellaisiksi, että pystyi ne maksamaan. Pakomatka tyssäsi alle kahden viikon jälkeen ja Russell oli jälleen telkien takana.
Seuraavan paon suunnitteleminen alkoi, kun Russell kävi vankilan taidetunneilla, ja varasti luokasta vihreitä tusseja. Hän tyhjäsi kynien värin sellinsä lavuaariin ja värjäsi haalarinsa vihreäksi kuten lääkäreillä. Hän teippasi muovipusseja omatekoisen lääkärin asunsa alle, jotta poliisikoirat eivät pääsisi hänen jäljilleen. Kukaan ei kysynyt mitään, kun Russell käveli vankilasta ulos.
Uskalian pako oli myös se viimeinen. Vuoden 1998 aikana Russell alkoi teeskentelemään sairastavansa aidsia. Yli kymmenen kuukauden ajan hän söi aivan minimaalisesti ja otti vielä ulostuslääkkeitä korostaakseen laihtumista. Hän väärensi vankilan kirjaston kirjoituskoneella potilastietojaan ja lähetti niitä sisäisellä postilla asianmukaiselle osastolle, jossa ne lisättiin tietokantaan. Russell veti sairaan roolin niin vakuuttavasti, että hänelle ei koskaan tehty kokeita, ja lopulta ”kuolemansairas” vanki siirrettiin hoitokotiin. Muutaman viikon kuluttua lääkäri, Russellin itsensä esittämä tietenkin, soitti vankilaan ja ilmoitti potilaan menehtyneen.
Teksasilaisessa vankilassa tänäkin päivänä 144 vuoden tuomiotaan muun muassa vankilapaosta ja kavalluksesta istuva Russell on yksi tarkimmin vartioituja vankeja, joka viettää 23 tuntia vuorokaudesta eristyssellissä. Eikä syyttä. Erityisesti jokainen perjantai 13. päivä saa vankilan vartijat varpailleen, sillä jokainen pako on tehty kyseisenä ajankohtana. Se sattuu olemaan päivä, jona Phillip Morris syntyi.
Lopuksi vielä lisää hedelmäistä menoa
Kuva: Hilarmont (Kempten) | CC BY-SA 3.0
Listan viimeinen vankilapako tapahtui lokakuussa vuonna 1597, kun jesuiittapappi John Gerard pakeni Thames-joen rannalla sijaitsevasta Lontoon Towerista.
Englantia hallitsi tuolloin kuningatar Elisabet I, jonka aikakaudella katolinen kirkko oli vielä vainojen kohteena. Gerard oli vangittuna uskontonsa vuoksi, joten häntä kohdeltiin hyvin huonosti ja pidettiin tyrmänsä seinään kahlittuna. Gerardia yritettiin saada kiduttamalla, tarkemmin sanottuna ranteista tuntikausia riiputtamalla, tunnustamaan maanpetoksensa, mutta hänen uskonsa ei horjunut. Niinpä pappi tuomittiin kuolemaan.
Linnassa hän oli tutustunut toiseen katoliseen pappiin, John Ardeniin, jonka kanssa hän alkoi välittömästi mestaustuomion saatuaan suunnittelemaan pakoa. Gerard keksi, että Ardenia pidettiin Cradle tornissa, joka oli niin lähellä linnoituksen ulkoreunaa, että sieltä olisi mahdollista heittää köysi vallihaudan yli ja paeta sitä pitkin vapauteen. Mutta siihen tarvittiin apua, ja kaikki viestit ulkomaailman ja vankilan välillä tarkistettiin.
Niinpä Gerard lahjoi vanginvartijan appelsiineilla, jotta sai luvan tehdä niiden kuorista ristejä ja lähettää ne ystävilleen. Ristit Gerard pisti matkaan hiilellä kirjoitettujen viestien kera, mutta aina kun vartijoiden silmä vältti, hän käytti säästämäänsä appelsiinimehua toisen viestin kirjoittamiseen samaiselle paperille.
Sitrushedelmien mehu on kuivuttuaan kuin näkymätöntä mustetta – kirjoituksen saa näkyviin vain paperia lämmittämällä. Kirjepaperiin käärityt ristit tavoittivat Gerardin liittolaiset muurien ulkopuolella ja uhkarohkea suunnitelma oli toteuttamista vaille valmis.
Lokakuun 3. päivänä Gerard ja Arden saivat luvan viettää illan yhdessä, ja vartijoiden lähdettyä he onnistuivat avaamaan tornin katolle johtavan oven salvan. Yön pimeydessä miehet näkivät joella linnan ulkomuuria lähestyvän veneen, mutta joku onneton kalastaja rupesi pelastuspartion kanssa juttusille ja pakoyritys meni pieleen.
Seuraavana päivänä muurin molemmin puolin päätettiin yrittää uudestaan, ja vangit onnistuivatkin heittämään köyden veneeseen. Arden laskeutui sulavasti pelastukseen, mutta Gerard oli kidutuksen runtelemine käsineen moneen kertaan lähellä pudota vallihautaan. Hän kuitenkin selvisi pelastajiensa luo, matkusti Roomaan ja eli siellä turvassa loppuelämänsä ajan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Vartijan höynäytys maapähkinävoilla: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 1
Vankilat ovat varmasti valmistautuneet erilaisiin pakoyrityksiin, mutta joskus keinot ovat niin kekseliäät, että vankilapako onnistuu. Ainakin hetkiseksi.
Listafriikki tarjoilee nyt kattauksen erilaisista vankilapaoista – hulluista, kekseliäistä ja kummallisista. Jotkut vangit ovat onnistuneet pakenemaan lain kouraa loppuelämänsä ajaksi, toisilla pakomatka on tyssännyt hyvinkin lyhyeen. Mielikuvituksen puutteesta näitä vankeja ei ainakaan voi syyttää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista vankilapakoa voit lukea tästä:
Kehno korkkareilla kävely paljasti karkurin: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 2
Tie vanginvartijan sydämeen käy…
Aloitetaan vankilapako-lista hieman huvittavallakin tapauksella.
Kolme domina-asuihin sonnustautunutta naista marssi brasilialaisen Nova Mutumin vankilan ovelle helmikuussa 2015 ja ehdotti työvuorossa oleville vartijoille orgioita; mitäs muutakaan. Vartijat ottivat tarjouksen ilomielin vastaan ja ilta aloiteltiin villeillä juomingeilla.
Seksikkäisiin ja niukkaakin niukempiin poliisiasuihin pukeutuneet leidit olivat kuitenkin terästäneet viskin unilääkkeillä, joten vartijoiden ilta loppui lyhyeen. Naiset sen sijaan ryhtyivät siihen, miksi olivat vankilaan alunperin tulleetkin, nimittäin vapauttamaan vankeja vartijoilta ottamillaan avaimilla. Yhteensä 28 vankia pakeni mukanaan viisi asetta ja kasa ammuksia.
Höynäytetyt vartijat löydettiin seuraavana aamuna alastomina ja käsiraudoitettuina ilman minkäänlaisia muistikuvia ajasta ensimmäisen viskihörpyn jälkeen. Nova Mutumin poliispäällikön Angelina de Andrades Ferreiran mukaan yksi vartijoista oli löydettäessä sekavassa tilassa ja tämä yritti kovasti heräillä. Toinen taas nukkui koko iltapäivän, eikä häntä voitu sinä päivänä kuulustella.
Suurin osa karanneista vangeista yhytettiin hyvin nopeasti. Myös vanginvartijat joutuivat syytteeseen ”avunannosta vankilapakoon”.
Joogasta on hyötyä – monella tavalla
Korean Houdiniksi nimetty Choi Gap-Bok, daegulaisen ryöstöringin johtaja, on viettänyt enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä kaltereiden takana. Vuonna 2012 ollessaan 50-vuotias löysi hän itsensä jälleen pidätettynä paikallisen poliisiaseman sellistä.
Vankina oleminen ei kuitenkaan Choita houkuttanut, joten hän suunnitteli useimmille meistä mahdottomalta kuulostavan paon. Mies oli harjoittanut joogaa 23 vuoden ajan, ja päätti käyttää oppimiaan taitoja hyväkseen. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli vartijoilta pyydetty voide ihottumaa varten. Sitten täytyi vain odottaa, että kolme työvuorossa ollutta poliisia nukahtaa.
Kun kello tuli viisi aamulla, ja vartijat olivat sammahtaneet, kasasi Choi tyynyjä peiton alle, jotta hänen luultaisiin nukkuvan punkassaan. Choin mukaan idea tuli suoraan Rita Hayworth – avain pakoon -elokuvasta. Sitten hän voiteli ylävartalonsa ja rutisti itsensä ulos 15 senttiä korkeasta ja 45 senttiä leveästä aukosta, jota käytetään aterioiden tarjoiluun.
Valvontakameroista pakoa seuraavana päivänä ihmetelleet poliisit totesivat miehen ”paenneen pienestä reiästä vain 34 sekunnissa liikkuen kuin mustekala”. Choi ehti olla pakosalla kuusi päivää ennen kiinnijäämistään. Choi vietiin samalle poliisiasemalle, mutta toiseen selliin, jossa oli kiinteät seinät sekä 11 senttiä korkea aukko ruoan jakelua varten.
Haaste vastaanotettu!?
Ota kiinni jos saat
Kuten otsikko voi monelle paljastaa, niin tässä listan kohdassa vankikarkurimme on Frank Abagnale, jonka uskomattomasta elämästä on tehty Leonardo DiCaprion ja Tom Hanksin tähdittämä Ota kiinni jos saat -elokuva. Ja olihan se kiinni ottaminen ja telkien takana pitäminen kovan työn ja tuskan takana.
Abagnale siirtyi rikolliselle polulle jo teini-ikäisenä, ja tuli tunnetuksi taitavana huijarina. Hän käytti lukuisia peitenimiä ja toimi ilman minkäänlaista koulutusta muun muassa matkustajakoneen lentäjänä, lääkärinä ja asianajajana. Käsittämätön pokka ja huolella väärennetyt paperit siivittivät menestynyttä huijarin uraa.
Hän myös pakeni virkavallan käsistä kahdesti ennen 23 vuoden ikää.
Ensimmäinen pako tapahtui lentokoneesta, kun häntä oltiin kuljettamassa Euroopasta Yhdysvaltoihin kärsimään pitkää tuomiota yli 2 miljoonan dollarin arvoisista sekkiväärennöksistä. Kun kone laskeutui newyorkilaiselle JFK:n kansainväliselle lentokentälle, pakeni Abagnale koneen vielä rullatessa kiitoradalla. Huhtikuussa vuonna 1971 hän jäi uudelleen kiinni, ja suoritti vielä suuremman luokan paon.
Kun nuorta miestä oltiin viemässä vankilaan, oli liittovaltion poliisi unohtanut hänen henkilöllisyyspaperinsa ja määräyksen tuomion täytäntöön panosta. Älykäs Abagnale näki tilaisuutensa tulleen ja uskotteli käytöksellään olevansa peitetehtävissä oleva liittovaltion työntekijä, joka on tarkastamassa vankilan oloja. Hän rakensi tarinaansa huolella viikkojen ajan, ja sai ystävänsä Jean Sebringin väärentämään ja lähettämään hänelle FBI:n virallisen käyntikortin, joka viimeistään vakuutti vankilan työntekijät. Lopulta Abagnale ”paljasti” vartijoille olevansa FBI:n lähettämä tarkastaja, ja että hänellä oli tapaaminen vankilan ulkopuolella kollegansa kanssa. Niinpä tämä huijari saateltiin porteille ja vapauteen. Vartijat vielä nauroivat perään ja väittivät tienneensä koko ajan, että Abagnale oli peitepoliisi – heitä oli mahdoton jymäyttää. Nauru loppui melko lyhyeen.
Muutaman kuukauden karkumatkan jälkeen Abagnale jäi jälleen kiikkiin. Hänen pitkä tuomionsa lyheni kuitenkin huomattavasti, kun FBI totesi voivansa oppia parhaalta, ja niin Abagnalesta tuli vuosikymmenien ajaksi liittovaltion poliisin tärkein asiantuntija väärennös- ja petostapauksissa.
Pako Alcatrazista
Toinen elokuvan arvoinen tarina on vuonna 1962 toteutettu vankilapako pahamaineisesta Alcatrazista.
Vuonna 1962 huippuälykäs Frank Morris (jota vuoden 1979 elokuvassa näyttelee Clint Eastwood) yhdessä veljesten John ja Clarence Anglinin kanssa suunnitteli kuukausien ajan legendaksi muodostunutta pakoaan. San Franciscon edustalla sijaitsevaa Alcatrazia pidettiin kaikkien aikojen varmimpana vankilana, eikä vähiten sitä ympäröivän lahden vuoksi.
Miehet käyttivät mitä kekseliäimpiä työkaluja, muun muassa pölynimurin moottorin osista koottua poraa, kaivaakseen selliensä murenevaa betoniseinää. Seinässä olevat reiät peitettiin itse tehdyllä paperimassalla, ja kun aukot olivat tarpeeksi suuria, alkoi vankilapaon hankalin osio. Miehet katosivat ilmanvaihtokanavaan, sieltä vankilan katolle ja laskeutuivat savupiippua pitkin rannalle. Vedenrajassa he kasasivat varastetuista sadetakeista tekemänsä lautan ja suuntasivat merelle.
Morrisin ja Anglinin veljesten pako huomattiin vasta aamulla, sillä miehet olivat muovailleet saippuasta ja paperimassasta tekopäät (ylläoleva kuva), joihin oli vielä pisteenä iin päälle liimattu vankilan parturista napattuja hiuksia, joten kauempaa näytti kuin vangit nukkuisivat rauhassa sängyissään.
Kaikki kolme katosivat jäljettömiin, ja uskomuksen mukaan he hukkuivat pakomatkallaan; ruumiita ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt. Erityisesti virkavalta on sitä mieltä, että pako päättyi kohtalokkaasti merellä.
Mutta vuosien mittaan on kuitenkin tullut esiin seikkoja, jotka viittaisivat miesten selvinneen hengissä ja paenneen Etelä-Amerikkaan. Anglinin veljeksistä on paon jälkeisiä valokuvia, joita ei kuitenkaan ole voitu todistaa aidoiksi, ja heidän veljenpoikansa on kertonut vuosittaisista, isoäitinsä saamista kukkalähetyksistä.
Vuonna 2013 sanfranciscolaiselle poliisiasemalle saapui FBI:lle osoitettu kirje, jossa itseään John Angliniksi väittävä kirjoittaja kertoi olevansa sairas ja kolmikon ainoa elossa oleva jäsen. Morris ja Clarence Anglin olivat kuolleet joitakin vuosia aiemmin. Hän pyysi sopimusta: yksi vuosi vankeutta vastineena kunnollisesta hoidosta.
Kirje tutkittiin, mutta sormenjälki- ja DNA-analyysi eivät antaneet yksiselitteistä tulosta, joten asia painettiin villaisella, eikä FBI:n kanta muuttunut; miehet olivat hukkuneet vuonna 1962. Oli kirjoittaja John tai ei, niin hänestä ei ole kuulunut tuon kirjeen jälkeen mitään – elossa ollessaan hän olisi tänä päivänä 93-vuotias.
Vankilapako maapähkinävoin avulla
Jos olet koskaan miettinyt, miten maapähkinävoita voisi käyttää vankilasta pakenemiseen, olet tullut oikeaan paikkaan!
Elokuussa 2017 alabamalaisesta Walkerin piirikunnan vankilasta karkasi 12 vankia yhdellä ovenavauksella, kirjaimellisesti. Vartija avasi heille oven ja miehet riensivät vapauteen.
Mistä lie idea pälkähtänyt mieleen, mutta vangit olivat levittäneet maapähkinävoita ulos johtavan oven numeron päälle, ja pyytäneet vuorossa olutta vartijaa päästämään heidät selliinsä. Ilmeisesti ulko-ovet ja sellien ovet ovat kyseisessä vankilassa samanlaisia, sillä hiljattain vartijaksi palkattu mies oli tietämättömyyttään kaivanut avaimet taskustaan ja avannut oven karkureille. Vankilan partateräaidan yli pakenijat pääsivät käyttämällä oransseja pukuja ja peittoja suojanaan.
Vankikarkureitten ilo oli lyhytaikainen, sillä 11 miestä oli takaisin kaltereiden takana jo seuraavan päivän aikana, ja viimeinenkin parin päivän päästä.
Totaalisesti jallitetuksi tullut uusi vartija kuvaili karkureitten olleen ”viekkaita kuin ketut”. Paikallinen sheriffi James Underwood oli vartijan kanssa samoilla linjoilla kommentoidessaan tapausta Fox Newsille: ”Maapähkinävoin käyttäminen oli fiksu juoni. Nyt ulko-ovien numeroita ollaan muuttamassa siten, ettei millään levitteellä saataisi samanlaista hämäystä aikaan”.
Underwood ei osannut kertoa medialle, minkä merkkisen maapähkinävoin avustuksella vankilapako tehtiin, tai oliko se sileää vai karkeaa. Tärkeät yksityiskohdat jäänevät ikuiseksi mysteeriksi.
Lue myös:
Yhteiskunta
Onko rään syöminen vaarallista? 8 limaista räkäfaktaa flunssakauden ”iloksi”
Ehkä kukaan ei päivät ja pitkät mietiskele räkään liittyviä asioita, mutta siitäkin huolimatta tässä tarjoillaan tuhti räkäpaketti. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
Miesten sympatiaraskaus on totisinta totta: 9 mielenkiintoista faktaa isistä isänpäivän kunniaksi
Hyvää isänpäivää! Tänään juhlitaan isiä ja isähahmoja, minkä kunniaksi on aiheellista tuutata ulos listan verran faktoja isistä.
Listafriikki otti isät käsittelyyn erilaisten tutkimusten kautta ja melko mielenkiintoisia juttuja on luvassa. Isyyshormonit hyrräävät, sympatiaraskaus ei ole keksitty juttu, ja isät vaikuttavat lastensa kehittymiseen ja tulevaisuuteen hyvin eri tavalla kuin äidit. Pian selviää, että miten!
Mainittakoon vielä se, että monessa listan kohdassa puhutaan vaikutuksista, syistä ja seurauksista yleisellä tasolla ja tutkimuksiin perustuen, mutta kaikkihan me olemme yksilöitä. Joten se, minkälaisia isähahmoja kullakin on ollut tai ei ole ollut elämässään, ei todellakaan määritä kenenkään tulevaisuutta.
Isät tunnistavat lastensa itkun yhtälailla kuin äitikin
Usein kuulee puhuttavan äidinvaistosta, jonka sanotaan olevan ylivertainen isään nähden. On olemassa monia tutkimuksia, joissa on selvitetty vanhempien kykyä erottaa oman vauvansa itku muista ja ne kaikki ovat osoittaneet äitien olevan isiä huomattavasti etevämpiä tunnistamisessa. Samanlainen ero on hyvin yleinen useilla muillakin nisäkäslajeilla, joten ihminen ei ole tässä suhteessa ollut ainoa laatuaan.
Mutta Nature Communications -lehdessä vuonna 2013 julkaistu ranskalaistutkimus heitti tällaisen mustavalkoisen ajattelumallin romukoppaan väittäen aiempien tutkimusten vetäneen mutkat kovin suoriksi. Tämän tutkimuksen perusteella voimme kertoa, että sukupuolella ei ole mitään tekemistä niin sanotun äidinvaiston kanssa. Lyonin yliopiston tutkijat saivat selville, että sekä äidit että isät tunnistavat yhtä hyvin ja luotettavasti oman vauvansa itkun huoneessa, joka oli täynnä itkeviä lapsia.
Tärkeintä tunnistamisessa on lapsen seurassa vietetty aika. Kunhan isä viettää lapsensa kanssa aikaa vähintään neljä tuntia päivässä, oppivat kuvaannolliset tuntosarvet erottamaan oman lapsen itkun muista. Eikä kyseessä tarvitse olla vanhempi, sillä sama pätee kehen tahansa, joka on vauvan seurassa päivittäin sen maagisen neljän tunnin ajan.
Sympatiaraskaus ei ole vain tekosyy ja isien sanahelinää
Couvaden syndrooma eli myötätuntoraskaus kuulostaa vitsiltä, mutta on totisinta totta. Tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kokee ainakin muutamia sympatiaoireita heidän puolisoidensa ollessa oikeasti raskaana. Yleisin Couvaden syndrooman oire on mielialan vaihtelu, mutta myös muun muassa aamupahoinvointia, ummetusta, turvotusta, painonnousua ja unettomuutta esiintyy paljon. Oireet ovat seurausta stressitason noususta ja hormonaalisista muutoksista, joihin paneudutaan tarkemmin listan seuraavassa kohdassa.
Couvaden syndroomaa tutkineen gynekologin Norman Duerbeckin mukaan oireet ovat erityisen yleisiä, jopa odotettavissa, jos pariskunnalla on vaikeuksia tulla raskaaksi tai he käyvät läpi hedelmöityshoitoja jostain muusta syystä. Kumppanilleen hormonipistoksia antava henkilö, sukupuolesta riippumatta, on hyvin altis oireille.
Duerbeck on myös nähnyt tapauksia, joissa raskaana olleen naisen puoliso on kärsinyt kivuliaista kouristuksista vatsan alueella, jos odottavalla äidillä on esiintynyt verenvuotoa. Synnytyksessä mukana oleva puoliso voi tuntea myös myötätuntokipua – mitä ei ehkä synnyttävälle äidille kannata h-hetkellä julistaa.
Useimmiten Couvaden syndrooman oireet ovat ohimeneviä ja katoavat viimeistään synnytyksen jälkeen. Joskus hormonitoiminnan muutokset ovat niin suuria, että joudutaan turvautumaan lääkehoitoon, jos esimerkiksi miehen rintakudos rupeaa kasvamaan.
Hormonit heittelevät myös isillä
Oksitosiinia, jota kutsutaan rakkaus- ja kiintymyshormoniksi, vapautuu tuoreilla äideillä valtava määrä. Oksitosiinilla on osansa synnytyksen käynnistymisessä ja se saa maidon erittymään rinnoista. Oksitosiini myös auttaa äitiä muodostamaan läheisen yhteyden vauvaan.
Yleisesti ajatellaan, että oksitosiinia erittyy ainoastaan naisilla, mutta kyllä sitä vapautuu myös tuoreilla isillä. Ja samalla lailla tuo hormoni auttaa luomaan läheisen yhteyden isän ja lapsen välille. Isillä oksitosiinitason nousemisen uskotaan olevan muun muassa vauvan tuoksun laukaisemaa.
Hormonaalisia muutoksia tapahtuu kuitenkin jo ennen kuin lapsi on maailmassa, sillä esimerkiksi Michiganin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan hormonitasoissa tapahtuu muutoksia jo raskauden alkuvaiheessa. Tulevan isän testosteroni- ja estradiolitasot laskevat, minkä arvellaan johtuvan pelkästä tulevaisuudessa siintävän isyyden ajattelemisesta. Samassa tutkimuksessa todettiin, että ne isät, joilla testosteronin määrä alentui eniten, tukivat paremmin puolisoaan ja osallistuivat eniten vauvan hoitamiseen.
Eräs varsin mielenkiintoinen hormoni, jonka taso nousee tuoreen isän verenkierrossa, on prolaktiini. Prolaktiinin on pitkään tiedetty stimuloivan äidin maidontuotantoa ja -eritystä, mutta on ollut täysi mysteeri, miksi kyseistä hormonia ylipäänsä erittyy miehillä. Arvostetussa Cell-lehdessä elokuussa 2020 julkaistussa tutkimuksessa pureuduttiin kohonneeseen prolaktiinitasoon tuoreilla isillä ja myös muilla nisäkäskoirailla.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan prolaktiini laukaisee isällisen vaiston ja tekee miehistä parempia, jälkikasvustaan huolehtivia isiä. Sitä ei kuitenkaan vielä tiedetä, mikä prolaktiinin lisääntyneen erityksen lopulta laukaisee, mutta kyseessä on monimutkainen hormonien ja hermoston verkosto.
Mielenkiintoista on se, että ainakin hiirillä ja rotilla, joiden hormonitoiminta on näiltä osin hyvin samanlainen kuin ihmisellä, prolaktiinin keinotekoinen lisääminen seksuaalisesti kokemattomilla yksilöillä ei laukaissut isänvaistoa. Varsinaisella lisääntymisaktilla on siis jonkinlainen rooli muuttuvassa hormonitoiminnassa.
Isyys muokkaa aivoja
Sen lisäksi, että miehessä tapahtuu isäksi tullessa hormonaalisia muutoksia, muuttuvat hänen aivonsa konkreettisesti isyyden myötä. Suurimmat muutokset tapahtuvat niillä aivojen alueilla, joita niin sanottu ”hyvä vanhempi” tarvitsee.
Kirjaimellista kasvua ja kudoksen tihentymistä havaitaan sellaisilla aivojen alueilla, jotka liittyvät suunnitteluun, keskittymiseen ja ongelmanratkaisuun. Aktiivisuuden lisääntymistä on nähtävissä myös sellaisissa aivojen osissa, jotka ovat yhteydessä hoivaamiseen ja riskien arviointiin. Näitä ominaisuuksia tarvitaan vauvan hengissä pitämiseen. Tästä syystä useimmat vanhemmat ovat koko ajan huolissaan.
Isän rakkaus merkitsee lapselle enemmän kuin äidin
On päivänselvää, että sekä isän että äidin antama rakkaus ja tuki ovat merkityksellisiä lapsen elämän kannalta. Mutta vuodelta 2012 peräisin oleva kokooma-artikkeli, jossa käytiin läpi 36 tieteellisestä tutkimusta ympäri maailman, antaa varsin kattavan ja yksiselitteisen tuloksen: isän rakkaus merkitsee enemmän.
Personality and Social Psychology Review -lehdessä julkaistu laaja katsaus kertoo, että isähahmolta huomiota saaneista lapsista tulee keskimäärin määrätietoisempia, itsevarmempia ja yksinkertaisesti onnellisempia. Heillä on vähemmän mielenterveysongelmia ja oppimisvaikeuksia.
Analyysissä todettiin, että vaikka lapsi saisi saman määrän rakkautta kummaltakin vanhemmaltaan tai tulisi toisaalta jomman kumman hylkäämäksi, on isän toiminnalla isompi vaikutus persoonallisuuden kehittymiseen.
Miksi näin on? Erään teorian mukaan lapset usein ihailevat isäänsä, joten tältä saadulla positiivisella huomiolla ja rakkaudella on suuri merkitys. Isä on edelleen suuressa osassa maailmaan ”perheen pää”, joten tällaiselta arvovaltaiselta ja vahvalta taholta tulevalla torjumisella ja/tai hylkäämisellä on raskaampi ja kauaskantoisempi vaikutus elämässä. Mutta onneksi vaikutus on myös päinvastainen, jos isä on vahvasti läsnä lapsen kasvatuksessa.
Isät eivät lässytä lapsilleen – ja hyvä niin
Tästä voisi olla kyllä omien havaintojen perusteella hieman eri mieltä, sillä melko usein olen kuullut erinäisten isien, isähahmojen ja miespuolisten sukulaisten lässyttävän pienille lapsille. Mutta taitaa se vauvapuhe kuitenkin olla yleisempää naisilla.
On kuitenkin lapsen kannalta erittäin hyvä, että jokainen hänen elämässään oleva henkilö ei lässytä. Niin sanotun vauvapuheen, eli sanojen toistelun liioittelevan korkealla, mutta pehmeällä äänensävyllä, on kyllä todettu olevan merkityksellistä lapsen kielenkehityksen kannalta, mutta on hyvä, että joku puhuu pienokaisille ”kunnolla”.
Kun isät puhuvat lapsilleen kuin aikuisille, antavat he jälkikasvulle mahdollisuuden totutella oikeaan keskusteluun, jota käydään suojaisan kodin seinien ulkopuolella; oikeassa elämässä.
Isät kannustavat lapsiaan ottamaan riskejä
Äidit haluavat stereotyyppisesti pitää lapsensa pumpulissa ja turvassa kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Isät sen sijaan suhtautuvat lasten kokemuksiin erilaisella otteella.
New Yorkin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa hieman vajaan vuoden ikäisiä lapsia laitettiin vanhempiensa kanssa kokeeseen. Tarkoitus oli selvittää, kuinka jyrkäksi nostettua luiskaa pitkin vanhemmat antaisivat pienokaisensa ryömiä alas. Sekä isät että äidit arvioivat (tietenkin) oman lapsensa kyvyt yläkanttiin ja veikkasivat pilttien kykenevän laskeutumaan vaikeampaa luiskaa pitkin kuin ne todellisuudessa pystyivät.
Mutta kun tuli käytännön kokeen aika, eivät äidit antaneetkaan lastensa laskeutua veikkaamaansa luiskaa. Suurin osa isistä sen sijaan näytti vihreää valoa yritykselle. Joku voisi kuvailla sitä uhkarohkeaksi tai edesvastuuttomaksi, mutta tällaiset tilanteet iskostavat lapsiin rohkeutta ja sinnikkyyttä, joista on varmasti apua myöhemmin elämässä vastaan tulevissa haasteissa.
Isän kanssa vietetyt ja välillä riehakkaatkin leikkihetket pienestä pitäen kannustavat ottamaan riskejä elämässä.
Läheinen suhde isään pitää teinit pidempään neitsyeinä
Jos isät muuten kannustavat lapsiaan ottamaan elämässä riskejä, niin on yksi osa-alue, jossa läheisellä isäsuhteella on päinvastainen vaikutus. Nyt varmasti monet tyttöjen isät varsinkin kunnostautuvat entisestään!? Nimittäin useissa tutkimuksissa on todettu, että sellaiset teinit, jotka ovat läheisiä isiensä kanssa, alkavat harrastaa seksiä keskimääräistä myöhemmin.
Eräs Floridan yliopistossa tehty tutkimus on kuitenkin aiheuttanut meteliä ja saanut monen karvat nousemaan pystyyn, mutta otetaan se kuitenkin mukaan, koska aiheeseen liittyy. Kyselytutkimus tehtiin yhdessä yliopistossa noin 450:lle ensimmäisen vuoden naisopiskelijalle.
Tulosten mukaan ne nuoret naiset, joilla oli ollut elämässään aktiivinen isähahmo, harrastivat harvemmin seksiä ja heillä oli vähemmän eri kumppaneita. Tutkijat tekivät päätelmän, että tulokset viittaavat miehisen huomion hakemiseen. Eli jos tytöllä on teini-ikäisenä ollut läheinen suhde isään, hänen ei tarvitse hakea miespuolista huomiota kodin ulkopuolelta.
Syy-seuraussuhde vaikuttaa hieman hakemalla haetulta, eikä ole ihme, että tutkimustulokset ovat aiheuttaneet polemiikkia.
Lastensa kanssa aikaa viettävät isät ovat onnellisempia
Monet äidit yrittävät löytää sopivaa tasapainoa perhe- ja työelämän välille: Töissä podetaan huonoa omaatuntoa, kun ei ole kotona lasten kanssa, ja kotona takaraivossa kolkuttaa omasta mielestä laiminlyödyt työtehtävät. Isillä kultaisen keskitien löytäminen on tutkimusten mukaan helpompaa.
Ne isät, jotka viettävät paljon aikaa lastensa kanssa, ovat kokonaisuudessaan tyytyväisempiä elämäänsä. Töissä sujuu silloin paremmin, työnteko on mielekkäämpää ja tehokkaampaa, ja kotona on vähemmän konflikteja puolison kanssa. Mutta potevat isätkin silti huonoa omaatuntoa, jos lähtevät lastensa luota lyhyeksikin aikaa. Töihin meno ei miehiä kuitenkaan kaiherra, vaan isät tuntevat syyllisyyttä niin sanotusta omasta ajasta, esimerkiksi kuntoilusta.
Oli kyse sitten yhteiskunnan asettamista normeista ja vanhanaikaisista sukupuolirooleista, niin jotenkin miehet ovat onnistuneet löytämään täydellisen tasapainon perheen ja uran välille. Kunhan isät siis vain viettävät arjessa tarpeeksi aikaa lasten kanssa.
Tämän isyyden anatomiasta kertovan listan perusteella vaikuttaa siis kokonaisuudessaan siltä, että sekä isien itsensä että heidän kumppaneidensa ja erityisesti lastensa elämänlaatu on huomattavasti parempaa, kunhan isät vain ovat aktiivisesti läsnä.
Lue myös:
Yhteiskunta
AK-47-rynnäkkökivääri koristaa Mosambikin lippua: 10 mielenkiintoista tarinaa lipuista – osa 2
Eri maiden liput ovat täynnä symboliikkaa ja mielenkiintoista historiaa, mutta niiden taustalla on myös erikoisia ja jopa hauskoja tarinoita.
Tällä listalla käydään siis läpi sitä, minkälaista symboliikkaa eri maiden lippuihin liittyy ja minkälaisia tarinoita niiden historia pitää sisällään. Tietenkin listalle on valikoitu vain sellaisia lippuja, joihin liittyy jotain erikoista, hauskaa, kummastuttavaa tai mielenkiintoista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi mielenkiintoista tarinaa lipuista voit lukea tästä:
Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista tarinaa lipuista – osa 1
Mosambik ja kalashnikov
Mosambikin lippu pohjautuu itsenäisyyttä ajaneen ja sittemmin sissiliikkeestä puolueeksi kasvaneen FRELIMO-vapautusrintaman lippuun. Maa itsenäistyi Portugalista kesäkuussa vuonna 1975.
Lipun väreistä vihreä kuvaa Mosambikin luonnonvaroja, keltainen maan mineraaleja ja musta edustaa Afrikan mannerta. Valkoinen tarkoittaa rauhaa ja punainen kolmio veristä itsenäisyystaistelua.
Maailmassa on vain neljä kansallislippua, joissa on kuvattuna tuliase. Haitin, Bolivian ja Guatemalan lipuissa aseet ovat osa vaakunaa, mutta Mosambikin lipussa kalashnikov varastaa huomion.
AK-47-rynnäkkökivääri symboloi maanpuolustusta ja valppautta. Avoin kirja kuvaa koulutuksen tärkeyttä ja kuokka on merkki maanviljelyksestä. Viisisakarainen tähti on jäänne FRELIMO:n alkuperäisestä aatesuunnasta, marxilaisuudesta. Sittemmin sekä tähteä että kivääriä on esitetty poistettaviksi, mutta ainakin vielä ne ovat muistuttamassa maan lähihistoriasta.
Etiopia muiden mallina
Etiopian lipussa keskellä oleva tähti kuvaa maan kaikkien kansalaisuuksien yhtenäisyyttä ja sakaroiden välissä olevat säteet edustavat valoisaa tulevaisuutta.
Sininen ympyrä symboloi rauhaa ja keltainen raita toivoa, oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Vihreä raita on merkkinä luonnonvaroista sekä maaperän hedelmällisyydestä, ja punainen symboloi esi-isien uhrauksia itsenäisyyden puolesta.
Etiopia on yksi harvoista Afrikan maista, joka pystyi säilyttämään itsenäisyytensä silloin, kun koko muu manner oli eurooppalaisten siirtomaavaltojen hallinnassa. Sen takia maan lipusta tuli afrikkalaisen itsenäisyyden vertauskuva.
Panafrikkalaiset värit – vihreä, keltainen ja punainen (sekä yhdysvaltalaisen mustien vapautusliikkeen, UNIA:n, värit: vihreä, punainen ja musta) – nousivat symboloimaan kaikkien afrikkalaisten kansojen yhtenäisyyttä. Useat muut Afrikan maat ottivat Etiopian värit omiin lippuihinsa, ja väreistä tuli ylpeyden symboli niistä monille.
Irak ja Husseinin käsiala
Irakin lippu on nähnyt historian saatossa monenlaisia eri versioita. Kuvan lippukaan ei ole nykyisin käytössä oleva lippu.
Lipun värit ovat perujaan ensimmäisen maailman sodan aikaisesta arabien kansannoususta. Vuonna 1916 alkaneessa Lähi-idän selkkauksessa arabimaat kapinoivat Iso-Britannian ja Ranskan avulla suurta osaa alueesta hallinnutta Osmanien valtakuntaa vastaan. Kapinallisten tavoitteena oli luoda yhteinäinen kansallisvaltio, jonka tunnuksena toimi musta-vihreä-valko-punainen-lippu. Värit symboloivat mainitussa järjestyksessä taistelua, vihreitä niittyjä, motiivien ja tekojen puhtautta, ja valmiutta uhrautumiseen.
Irak, kuten monet muutkin arabimaat, otti kyseiset värit lippuunsa ja lähes nykyisen ulkonäkönsä se sai vuonna 1963, kun lippuun lisättiin kolme tähteä. Maa oli valmistautunut yhdistymään Egyptin ja Syyrian kanssa. Ei onnistunut sekään.
Vuonna 1991 lippua muutettiin taas. Tähtien merkitys vaihdettiin tarkoittamaan valtaan nousseen Baath-puolueen kolmea periaatetta: Wahda, Hurriyah, Ishtirakiyah (suom. Ykseys, Vapaus, Sosialismi), ja silloisen presidentin Saddam Husseinin käskystä tähtien väliin lisättiin arabiankielinen lause Allahu akbar, Jumala on suurin.
Tarinan mukaan lause on painettu lippuihin Husseinin omalla käsialalla (ylläolevassa kuvassa). Sen oli tarkoitus kuvata irakilaisten islamistista vakaumusta, kun Yhdysvaltojen johtama monikansallinen liittouma hyökkäsi maata vastaan aloittaen Persianlahden sodan. Irak oli miehittänyt Kuwaitin eikä se hyväksynyt muiden sekaantumista.
Kun Hussein seuraavan Irakin sodan aikana joulukuussa 2003 saatiin kiinni ja myöhemmin teloitettiin, oli lippua muutettava taas.
Irakin väliaikaishallitus järjesti suunnittelukilpailun täysin uudesta lipusta, mutta ehdotukset herättivät voimakasta vastustusta ja kompromissiratkaisuna päädyttiin vaihtamaan entisen presidentin käsiala toisenlaiseen kirjoitustyyliin. Viimeisin muutos on vuodelta 2008, kun Husseinin puoluetta symboloineet tähdet otettiin lipusta kokonaan pois.
Nepal täysin omilla linjoillaan
Nepalin lippu on maailman valtioiden lipuista ainoa, joka ei ole nelikulmio. Suurin osa maiden lipuista on muodoltaan suorakulmioita, mutta mukaan mahtuu myös kaksi neliötä: Sveitsi ja Vatikaanivaltio. Ja sitten on Nepalin raikkaasti muista erottuva lippu, joka on muodostettu yhdistämällä kaksi ikivanhaa viiriä.
Nuo viirit kuuluivat Nepalia reilun sadan vuoden ajan vuoteen 1951 saakka hallinneen Rana-dynastian kahdelle sukuhaaralle. Kilpailevien sukuhaarojen viireistä toisessa oli kuunsirppi ja toisessa 12-sakarainen aurinko. Kummassakin oli myös ihmisen kasvot, jotka kuitenkin jätettiin pois lipun modernista versiosta. Nykyinen lippu otettiin käyttöön vuoden 1962 perustuslakimuutoksen myötä.
Lipun punainen väri kuvastaa Nepalin kansalliskukkaa alppiruusua sekä nepalilaisten urheutta. Reunuksen sininen on rauhan symboli. Valkoiset kuviot on siis omaksuttu perinteisistä viireistä ja dynastian tunnuksista, mutta ne kuvastavat myös toivoa siitä, että Nepal elää yhtä kauan kuin kuu ja aurinko.
Sekoilut lippujen kanssa
Australian ja Uuden-Seelannin liput ovat kieltämättä hyvin saman näköiset, ne on helppo sekoittaa. Australian lipussa on suuri tähti Union Jackin alla ja viisi pienempää, valkoista tähteä kuvaamassa eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla näkyvää Etelän ristiä. Uuden-Seelannin lipussa (kuva) Etelän ristissä on tähtikuvion neljä tähteä, jotka ovat kaiken lisäksi punaisia.
No, mutta kerrankos sitä sattuu virheitä. Vuonna 1984, kun Australian silloinen pääministeri Bob Hawke, meni valtiovierailulle Kanadaan, otettiin hänet vastaan Uuden-Seelannin lipun kanssa. Auts!
Toinen hupaisa esimerkki sekoilusta ei perustu lippujen, vaan maiden nimien, samankaltaisuuteen. Kun musiikkipalvelu Spotify listautui New Yorkin pörssiin huhtikuussa 2018, haluttiin yhtiön ruotsalaisia juuria kunnioittaa nostamalla maan lippu liehumaan pörssin seinälle. Hieno ajatus, mutta mönkään meni, sillä Ruotsin (engl. Sweden) sinikeltaisen lipun sijaan salkoa koristi Sveitsin (engl. Switzerland) punavalkoinen lippu. Virhe onneksi huomattiin nopeasti, ja oikea lippu saatiin vaihdettua paikalle.
Ilmeisesti näiden kahden maan sekoittuminen on hyvin normaalia, koska useissa kielissä maiden nimet ovat samankaltaiset.
Lue myös:
Yhteiskunta
Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista tarinaa lipuista – osa 1
Kuka olisi voinut arvata, että eri maiden liput voivat olla niin mielenkiintoisia. Onhan sille oma tieteenalansakin, veksillologia!
Tällä listalla käydään läpi sitä, minkälaista symboliikkaa eri maiden lippuihin liittyy ja minkälaisia tarinoita niiden historia pitää sisällään. Tietenkin listalle on valikoitu vain sellaisia lippuja, joihin liittyy jotain erikoista, hauskaa, kummastuttavaa tai mielenkiintoista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi mielenkiintoista tarinaa lipuista ovat luvassa huomenna.
Tanska ja jumalallinen lähetys
Tanskan lippu on nimeltään Dannebrog, ja se on maailman vanhin käytössä oleva kansallislippu. Se on toiminut esikuvana kaikille pohjoismaisille ristilipuille. Vuonna 2019 Tanskan lippu juhli 800-vuotispäiväänsä.
Tanskan kuningas Valdemar II eli Valdemar Valloittaja oli saanut 1190-luvun lopulla itseltään paavilta pyynnön lähteä ristiretkelle Liivinmaalle, joka tuolloin käsitti eteläisen Viron ja pohjoisen Latvian alueet. Ensimmäiset sotaretket eivät olleet tuloksekkaita, joten kuningas päätti lähteä matkaan itse.
Virolaisheimoilla oli Lyndanise-niminen tukikohta nykyisen Tallinnan alueella, ja sinne Valdemar seilasi keväällä 1219. Tanskan joukot olivat jääneet alakynteen taisteluissa virolaisheimoja vastaan, mutta juuri kun he olivat perääntymässä kesäkuun 15. päivänä, tippui taivaalta tarinan mukaan punainen lippu, jossa oli valkoinen risti. Jumalallisesta tsemppauksesta voimaantuneina tanskalaiset voittivat taistelun ja valtasivat Lyndanisen linnoituksen. Voitto oli niin legendaarinen, että lipusta tuli Tanskan kansallissymboli.
Lippu putosi Tallinnan vanhaan kaupunkiin, sille paikalle, jossa nykyään on Tanskan kuninkaan puisto. Tallinna on saanut myös nimensä Tanskan vallan ajalta: Taani linn eli tanskalainen kaupunki tai linna on muuntunut nykyiseen Tallinn-muotoon.
Vielä yksi ”hauska” fakta: Tanskassa on kiellettyä häpäistä muiden maiden lippuja ja kansallissymboleita, mutta oman Dannebrogin saa kyllä sytyttää tuleen. Tämän omaperäinen laki suojelee tanskalaisia uhkauksilta, joita voisi seurata muiden lippujen polttamisesta.
Kolmen kuningaskunnan Union Jack
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu, Union Jack, on varmasti yksi maailman parhaiten tunnettuja lippuja. Se on myös neljän muun kansainyhteisön maan lipussa: Australian, Uuden-Seelannin, Fijin ja Tuvalun.
Miksi Union Jack sitten on sellainen kuin se on?
Vastauksen saa, kun lipun kolme ristikuviota erottaa toisistaan. Englannin punavalkoinen ristilippu ja Skotlannin sinipohjainen, valkoisella vinoristillä varustettu, lippu muodostivat aikoinaan Ison-Britannian lipun.
Se kuitenkin poistettiin käytöstä vuonna 1801, kun Irlannin kuningaskunta liitettiin unioniin ja Yhdistynyt kuningaskunta syntyi. Tuolloin lippuun lisättiin Irlannin saaren lippu; valkoisella pohjalla oleva punainen vinoristi.
Näin Englannin Pyhän Yrjön risti, Skotlannin Pyhän Andreaan vinoristi ja Irlannin Pyhän Patrickin vinoristi muodostivat nykyisen Union Jackin.
Vaikka Irlanti itsenäistyi vuonna 1922, jätettiin Pyhän Patrickin risti lippuun kuvaamaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan jäänyttä Pohjois-Irlantia.
Monet ovat kaivanneet lippuun myös Walesin edustusta, ja ehdottaneet jopa lohikäärmettä ristien keskelle. Syy Walesin uupumiseen on se, että maa oli jo ennen Skotlannin ja Englannin unionia liitetty jälkimmäisen ruhtinaskunnaksi.
Filippiinien kääntölippu
Juuri ennen 1900-luvulle astumista Filippiinit kävi voitokkaan itsenäistymissodan siirtomaavalta Espanjaa vastaan, ja tasavallan lippukin oli jo valmiiksi suunniteltu.
Ensimmäisessä versiossa oli vapautusliike Katipunan nimestä (Kataastaasan Kagalang-galang Na Katipunan ng mga Anak ng Bayan) tehty lyhenne KKK punaisella pohjalla. Onneksi sitä ei valittu tasavallan symboliksi, vaan käyttöön otettiin pääpiirtein sellainen lippu, joka Filippiineillä nykyäänkin on.
Valitettavasti Yhdysvallat aloitti sodan tuoretta valtiota vastaan saman tien, eikä lippua saanut pitkään aikaan käyttää. Toisen maailmansodan aikana Filippiinit oli Japanin miehittämä, kunnes se vihdoin vuonna 1946 sai itsenäisyyden ja luvan nostaa oma lippunsa salkoon.
Lipussa aurinko on merkki vapaudesta ja sen kahdeksan sädettä edustavat kahdeksaa Espanjaa vastaan taistellutta provinssia. Lipun kolme tähteä kuvaavat Filippiinien kolmea isoa saariryhmää: Luzonia, Visayasia ja Mindanaota.
Väreistä valkoinen edustaa toivoa yhdenvertaisuudesta ja sininen tarkoittaa rauhaa, totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Punainen raita, joka on lipussa alimpana, symboloi isänmaallisuutta ja urhoollisuutta.
Useilla mailla on omat sotalippunsa, esimerkiksi Suomen sotalippu on kolmikielekkeinen valtiolippu, jossa on Suomen vaakuna ristin keskellä. Jos, ja menneisyydessä kun, Filippiinit on sotatilassa, käytetään lippua toisin päin, jolloin punainen raita on symboloimiensa arvojen kanssa päällimmäisenä.
Kosovo ja suunnittelukilpailu
Kosovon lippu on yksi tuoreimpia kansallislippuja, sillä maalla ei ollut koskaan aiemmin, ennen vuoden 2008 itsenäistymistään, ollut lippua.
Osana Jugoslaviaa ja sittemmin Serbiaa ollut Kosovo oli halunnut itsenäistymistä jo pitkään, ja vastakkainasettelu eskaloitui 1990-luvun puolivälissä Kosovon vapautusarmeijan, KLA:n, aloittaman sissisodan myötä, joka laajeni lopulta Kosovon sodaksi. Presidentti Martti Ahtisaari toimi kriisin sovittelijana vuonna 1999, ja Kosovo otettiin YK:n hallinnon alle. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat verisinä, mutta helmikuussa 2008, jälleen Ahtisaaren johtamien vuosia kestäneiden neuvottelujen jälkeen, Kosovo julistautui itsenäiseksi.
Kesäkuussa 2007, siis ennen itsenäistymistä, järjestettiin virallinen suunnittelukilpailu, jonka tarkoituksena oli löytää maalle lippu. Ehdotuksia tuli Etelä-Afrikasta ja Australiasta asti, ja jopa seitsemän luonnosta lähetettiin Serbiasta. Monissa ehdotelmissa mukailtiin Albanian punaista lippua, jossa on musta kaksipäinen kotka, koska yli 90 % maan asukkaista on albaaneja.
Voittajaksi valittiin hieman yllättäen EU:n lipusta inspiraationsa saanut Mentor Shalan ja Besnik Nulin suunnitelma – pienellä muutoksella. Albaanimiesten luonnoksessa yksi maan kansalaisuuksia kuvaavista tähdistä oli muita selvästi suurempi, mutta yhdenvertaisuuden korostamiseksi lopulliseen versioon tehtiin kaikista tähdistä saman kokoisia.
Pohjois- ja Etelä-Korean oikea sota ja naurettava sota
Pohjois- ja Etelä-Korean välinen raja on yksi maailman tarkimmin vartioiduista. Maiden välit ovat olleet tulenarat 1950-luvulla käydystä sodasta lähtien, eikä vaarallisilta läheltä piti -tilanteiltakaan olla vältytty.
Ennen aselevon kirjoittamista (rauhansopimusta näiden maiden välillä ei edelleenkään ole) käytiin Pohjois-Korean edustajien ja Etelä-Koreaa edustaneen YK:n delegaatin välillä alustavia neuvotteluita, jotka eivät kuitenkaan alkaneet ruusuisesti. Neuvotteluja varten maiden rajalle oli pystytetty ns. tulitaukotelttoja, joihin pohjoiskorealaiset hiippailivat ennen ensimmäistä tapaamista ja sahasivat vastapuolen tuolien jalat lyhyemmiksi. Seuraavana päivänä YK:n edustajat huomasivat istuvansa paljon toisia alempana, ja nolattuina lähtivät saman tien pois.
Uuteen neuvotteluyritykseen YK:n miehet toivat Etelä-Korean lipun, joka vuorostaan johti vastapuolen kasvojen menettämiseen ja häpeälliseen poistumiseen. Ja siitä se oravanpyörä alkoi: seuraavassa tapaamisessa pohjoiskorealaisilla oli mukana oma lippunsa, mutta suurempana kuin eteläkorealaisten.
Tätä jatkui niin kauan, että neuvottelut täytyi keskeyttää, koska toinen toistaan suuremmat liput eivät enää mahtuneet telttoihin. Aselevon sijaan ruvettiin neuvottelemaan lipuista. Kun lippu-gate oli saatu ratkaistua (Pohjois-Korean lippu on leveämpi, mutta Etelä-Korean lippu on korkeampi) alkoi kaupungeissa rajan molemmin puolin eeppinen lipputankotaistelu.
Kumpiko pystyttää korkeamman lipputangon?
Etelä-Korea oli 1980-luvulla pystyttänyt Daeseong-dongin kylään lähes satametrisen tangon, jossa liehui 130-kiloinen lippu. Pohjois-Korea vei ”voiton” ja vastasi pystyttämällä vastapäiseen Kijong-dongin kylään 160 metriä korkean lipputangon, johon nostettiin 270 kiloa painava lippu. Se oli silloin, ja seuraavan muutaman vuosikymmenen ajan, maailman korkein lipputanko.
Lue myös:
Yhteiskunta
10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa – osa 2
Syyttömänä tuomittujen tarinat ovat jäätävää luettavaa. Rikoksiin syyllistyneet on saatava telkien taakse, mutta aina silloin tällöin käy niin, niin ihmisiä tuomitaan viattomina vankilaan tai jopa kuolemaan.
Onneksi on järjestöjä, kuten Innocence Project, jotka ajavat väärin tuomittujen asioita ja yrittävät saada todistusaineistoa uudelleen tutkittavaksi. Monestihan kyse on siitä, että vuosikymmeniä sitten ei ole ollut vielä välineitä, joilla tutkia esimerkiksi äärimmäisen pieniä DNA-määriä.
Nyt siihen pystytään ja viattomien vapautus vankilasta on karmaisevaa katsottavaa. Tietysti on hienoa, että he vapautuvat, mutta voiko elämä olla vuosien vankeuden jälkeen enää samanlaista kuin ennen?
Innocence Projectin tutkijoiden mukaan jopa 5 % Yhdysvaltojen vankiloiden vangeista on syyttömiä. Se on hurja määrä; kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet rikosta, josta heidät on tuomittu. Ja ongelma ei ole vain rapakon takana; meillä Suomessakin näitä tulee silloin tällöin esiin.
Tässä siis 10 syyttömänä tuomittua, jotka myöhempien todisteiden nojalla pääsivät vankilatuomioistaan vapaaksi. Jotkut heistä vapautuivat melkoisen korvauksen kanssa, vaikka kaikki varmasti antaisivat miljoonansa pois, jos saisivat sillä kokonaan pyyhittyä pois tuomionsa ja vankila-aikansa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi syyttömänä tuomitun tarinaa voit käydä lukemassa tästä:
10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa – osa 1
Anthony Porter
Elokuun 15. päivänä vuonna 1982 Chicagon esikaupunkialueella ammuskeltiin. Uhrit olivat 19-vuotias Marilyn Greene ja 18-vuotias Jerry Hillard. Poliisi haastatteli lähistöllä uimassa ollutta William Tayloria, joka kielsi ensin nähneensä mitään, mutta kertoi myöhemmin tunnistaneensa erään Anthony Porterin juoksemassa pakoon heti laukausten ampumisen jälkeen. Lähes vuorokauden kestäneiden kuulustelujen lopulla Taylor myönsi, että oli nähnyt Porterin ampuvan uhrit.
Toisen uhrin, Marilyn Greenen, äiti oli varma, että tappaja olisi Alstory Simon, jonka kanssa Jerry Hillard oli käynyt huumekauppaa. Sekä Simonia että tämän tyttöystävää kuulusteltiin pikaisesti, minkä jälkeen he muuttivat toiseen osavaltioon.
Anthony Porter oli kuullut, että hänet oli liitetty kaksoismurhaan, joten hän meni poliisilaitokselle selvittämään asiaa. Vaikka hän kuinka todisti syyttömyyttään eikä poliisilla ollut minkäänlaisia todisteita, pidätettiin Porter syytettynä kahdesta murhasta, aseellisesta ryöstöstä ja laittoman aseen käytöstä.
Porterille määrättiin oikeuteen surkea asianajaja, joka nukahteli istunnoissa eikä esittänyt mitään todistusaineistoa. Porter tuomittiin kuolemaan William Taylorin todistuksen perusteella.
Vuonna 1998 Porter oli jo 50 tunnin päässä teloituksesta, mutta yllättävässä juonenkäänteessä Northwesternin yliopiston journalismin professori ja opiskelijat olivat yhdessä yksityisetsivän kanssa saaneet lykkäystä toimeenpanolle.
Opiskelijoiden tutkinnassa William Taylor myönsi poliisin painostaneen häntä nimeämään Porterin syylliseksi. Yllättäen myös Alstory Simon tunnusti murhat. Salapoliisityön seurauksena Porter vapautui istuttuaan 16 vuotta syyttömänä.
Clarence Elkins
Kesäkuun 7. päivänä vuonna 1998 tapahtui Barbertonin kaupungissa, Yhdysvaltojen Ohion osavaltiossa, kauheita. 58-vuotias isoäiti Judith Johnson hakattiin, raiskattiin ja tapettiin. Kohtalo oli lähes sama hänen kuusivuotiaalle lapsenlapselleen, paitsi että sisukas Brooke Sutton selvisi hengissä.
Tunteja myöhemmin Sutton tuli tajuihinsa ja käveli naapuriin. Poliisien tultua paikalle hän kertoi, että tappaja ”näytti Clarence-sedältä”. Clarence-sedällä hän tarkoitti äitinsä siskon aviomiestä Clarence Elkinsiä.
Tutkimuksissa Johnsonin ruumiista löydettiin hiuksia, jotka sen ajan puutteellisella DNA-testauksella eivät vaikuttaneet kuuluvan Elkinsille. Lisäksi miehellä oli surmayölle alibi eikä häntä vastaan ollut muita todisteita kuin 6-vuotiaan arvio yhdennäköisyydestä. Oikeudessa Sutton todisti tappajan olleen setänsä.
Elkins tuomittiin elinkautiseen vankeuteen anoppinsa murhasta, murhan yrityksestä ja raiskauksesta.
Vuonna 2002 Sutton muutti lausuntoaan, ja hieman tuon jälkeen Elkins vaati DNA-testausta. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty; perusteluna oli se, että tulokset eivät todistaisi hänen viattomuuttaan. Mies ei kuitenkaan luovuttanut, vaan sai kasaan oman rahoituksen, jolla tutkimus pystyttiin suorittamaan Innocence Project -järjestön avustuksella.
Sekä Johnsonin ruumiista että Suttonin alusvaatteista kerätyistä näytteistä saatiin eristettyä miehen DNA:ta. Se ei kuulunut Elkinsille. Uutta oikeudenkäyntiä ei edelleenkään myönnetty.
Vuonna 2005 Elkinsin vaimon kanssa vuosia työskennellyt yksityisetsivä tuli siihen lopputulokseen, että Elkinsin kanssa samassa vankilassa ollut Earl Mann olisi mahdollinen tappaja. Elkins sai napattua talteen Mannin heittämän tupakantumpin ja lähetti sen testattavaksi. Kuin suoraan elokuvista!
DNA sopi yhteen uhreista otettujen näytteiden kanssa, Mann tuomittiin murhasta ja Clarence Elkins vapautui reilun kuuden vuoden vankeuden jälkeen. Hän sai 6,5 miljoonan euron korvauksen.
Glenn Ford
Vuonna 2014 Glenn Ford oli viettänyt lähes 30 vuotta, melkein puolet elämästään, vankilassa odottamassa kuolemantuomionsa toimeenpanoa.
Ford työskenteli marraskuussa 1983 kultaseppä Isadore Newmanin apuna pitäen tämän pihaa kunnossa. Eräänä iltana Newman löytyi ammuttuna liikkeestään, ja Ford oli jo muutaman päivän kuluttua syytettynä, kahden muun miehen kanssa, murhasta ja aseellisesta ryöstöstä.
Vähävaraiselle Fordille nimettiin osavaltion puolesta kaksi puolustusasianajajaa, joilla ei kummallakaan ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta henkirikoksista. Shreveportissa, Louisianassa, jossa vähintään puolet kaupungin asukkaista oli tummaihoisia, määrättiin Fordin oikeuskäsittelyyn valkoihoinen tuomari ja täysin valkoihoinen valamiehistö. Ampumiselle ei ollut silminnäkijöitä, murha-asetta ei koskaan löytynyt, mutta Fordia vastaan oli todistajanlausunto, joka toki tuli yhden syytettynä olleen miehen tyttöystävältä.
Lisäksi kuolemansyyntutkijan mukaan kuolettavan laukauksen oli ampunut vasenkätinen ihminen.
Ford oli vasenkätinen, joten hänet tuomittiin kuolemaan ilman kunnon todisteita. Syytteet kahta muuta, veljeksiä Jake ja Henry Robinsonia, vastaan hylättiin.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa Ford oli valittanut tuomiostaan useita kertoja, mutta vasta Innocence Project -järjestön tultua apuun alkoi tapahtua. Selvisi myös, että täysin toisen rikostutkinnan yhteydessä oli saatu todistajanlausunto siitä, että Jake Robinson on sanonut ampuneensa Newmanin, eikä Fordilla ollut asiaan osaa eikä arpaa.
Vuonna 2014 vankilasta vapauduttuaan Fordille annettiin pankkikortti tilille, jolla oli vajaa 20 euroa rahaa. Mitään korvauksia Ford ei saanut, koska oikeudessa hänen uskottiin edelleen olevan osallisena surmatyöhön. Alkuperäisen jutun syyttäjä A.M. Stroud III pyysi julkisesti Fordilta anteeksi vuosikymmenien takaista hutiloitua tutkintaa ja virheellistä syytöstä, ja kutsui osavaltion päätöstä korvausasiassa häpeälliseksi. Ford menehtyi syöpään vain vuosi vapautumisensa jälkeen.
Cathy Woods
Cathy Woods on Yhdysvaltain historiassa pisimpään vankilassa ollut nainen, joka on syyttömänä tuomittu.
Vuonna 1979 mielenterveysongelmien vuoksi sairaalahoidossa ollut Cathy Woods oli kertonut eräälle hoitajalla tappaneensa nevadalaisessa Renon kaupungissa tytön nimeltä Michelle.
Poliisit saapuivat kuulustelemaan Woodsia, koska Renossa oli kolme vuotta aiemmin löydetty 19-vuotias Michelle Mitchell kädet sidottuna ja kurkku auki viillettynä, eikä tekijää oltu ikinä saatu kiinni. Vaikka useampi silminnäkijä kertoi nähneensä oudosti käyttäytyvän miehen surmapaikan läheisyydessä.
Woods, jolla oli jo 12-vuotiaana diagnosoitu skitsofrenia, ei osannut kertoa murhasta muuta kuin sen, mitä mediassa oli paljastettu, eikä hän pystynyt sanomaan, mistä voisi löytyä puuttuvia todisteita. Woods sanoi myös työskentelevänsä FBI:lle ja väitti äitinsä yrittävän myrkyttää hänet. Mutta koska Woods tunnusti tappaneensa Mitchellin ja hän oli vuonna 1976 asunut Renossa, oli homma poliisille, syyttäjille ja valamiehille päivänselvä. Woods tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Vuonna 2013 lähes luku- ja kirjoitustaidoton Woods otti sellikaverinsa avulla yhteyttä Innocence Project -järjestöön pyytäen DNA-tutkimuksia todistusaineistosta. Tutkinnassa selvisi, että Mitchellin ruumiin vieressä olleesta tupakantumpista löytyi tuntemattoman miehen DNA:ta, mutta mikään löydöksissä ei viitannut Woodsiin.
Meni vielä vuosi, kunnes FBI:n tietokannoissa putkahti eteen yhteensopivuus raiskauksista ja murhan yrityksistä vangitun Rodney Halbowerin DNA:han. Woods vapautettiin 35 vuoden syyttömänä istumisen jälkeen, kun paljastui, että Halbower voitiin DNA:n avulla yhdistää kolmeen muuhunkin murhaan.
Vuonna 2019 Woods sai 2,7 miljoonan euron korvauksen hänet tuominneelta Washoen piirikunnalta. Saman verran korvauksia hän sai myös Nevadan osavaltiolta sekä kolmannen samansuuruisen korvauksen Renon kaupungilta.
Miljoonistaan nainen ei kuitenkaan ehtinyt kauaa nauttia, sillä hän kuoli rauhallisesti kotonaan kesällä 2021. Vankilassa vietetyt vuosikymmenet olivat tuoneet monenlaisia vakavia terveysongelmia.
Vahingonkorvauskäsittelyissä asianajajana toimineen Elizabeth Wangin mukaan Woods ei ollut koskaan katkera kohtalostaan. Aika moni muu varmasti olisi ollut.
Steven Avery
Steven Avery tuomittiin vuonna 1985 vankilaan Penny Beerntsenin raiskauksesta ja murhan yrityksestä Manitowocin piirikunnassa Wisconsinissa. Beerntsen tunnisti Averyn ensin valokuvasta ja myöhemmin myös rivistä miehiä.
Averylla oli pitävä alibi pahoinpitelyn ajalle: hän oli rikoshetkellä 60 kilometrin päässä olevassa kaupassa. Tästä huolimatta hänet tuomittiin 32 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomioistuimelle tehdyt valitukset eivät menneet läpi ja Averyn tulevaisuus näytti synkältä.
Vuonna 1995 toisessa vankilassa ollut henkilö kuitenkin tunnusti rikoksen ja kertoi Averyn olevan syyttömänä istumassa tuomiota. Averyn kiinni ottanut paikallinen sheriffi ei uskonut tunnustusta, vaan sanoi heillä jo olevan oikea mies kaltereiden takana.
Innocence Project teki raiskauksen todistusaineistolle vuonna 2005 DNA-testin, joka totesi kuin totesikin Averyn syyttömäksi. Syyllinen taas oli juuri se mies, Gregory Allen, joka oli seitsemän vuotta aiemmin jo tunnustanut rikoksen. Allen ja Avery olivat rikoksenteko aikaan hyvin samannäköisiä, eikä Avery ole ikinä syyttänyt uhria väärästä tunnustuksesta.
Avery pääsi vapaaksi, mutta huono julkisuus ja häpeä, jotka Manitowocin piirikunnan virkamiehille aiheutuivat virheellisestä syytöksestä ja tuomiosta, tulisivat vielä pilaamaan Steven Averyn ja hänen koko perheensä elämän.
Tunnet varmasti tämän täysin käsittämättömän tarinan, jolle ei vieläkään ole päätöstä näkyvissä. Ja jos et tiedä tapausta, niin nyt jätät kaiken muun tällä sekunnilla ja suuntaat Netflixiin katsomaan Making A Murderer -dokumenttisarjan. Lupaan, ettet tule pettymään!
Lue myös:
-
#vainsuomijutut1 päivä sitten
10 erilaista teoriaa siitä, miksi Suomen nimi on Suomi ja toisaalta taas Finland?
-
Yhteiskunta4 tuntia sitten
Suomalaiset eivät aluksi ymmärtäneet kalenterin luukkujen ideaa – 10 mielenkiintoista faktaa joulukalentereista
-
Tiede6 päivää sitten
Munkkien viinitynnyreissä kupli liikaa, mutta yllättäen ihmiset ihastuivat poreilevaan samppanjaan: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 2
-
Yleistieto5 päivää sitten
Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!