Tänä viikonloppuna (22.-24.8) kamppaillaan perinteinen yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaottelu. Tukholman Olympiastadionilla on tiedossa tavallista suurempaa urheilujuhlaa, kun maaottelu täyttää 100 vuotta.

Suomi–Ruotsi-maaottelu on ainoa vielä voimissaan oleva kahdenvälinen yleisurheilumaaottelu ja se on usein päättänyt kesän kisakauden. Tänä vuonna tilanne on toinen, kun yleisurheilun MM-kisat järjestetään vasta syyskuussa. Tämä tuo oman lisämausteensa Ruotsi-otteluun, kun Tokion kisakoneeseen on vielä paikkoja jaossa.

Listafriikki ottaa nyt katsauksen maaottelun 100-vuotisen historian alkutaipaleeseen. Urheilijat ovat kisanneet, mutta poliittinen peli on ollut yhtä kiivasta.

Vaikka paljon on tapahtunut radalla ja kentällä, niin maaottelu on aina herättänyt paljon urheilun ulkopuolisiakin tunteita. Kabineteissa on kiehunut aivan alusta saakka!

Erilaisista asemista ensimmäiseen maaotteluun

Yleisurheilumaaotteluita olivat kisanneet sekä Suomi ja Ruotsi jo 1910-luvulla, mutta eivät keskenään. Ruotsi oli kamppaillut esimerkiksi Belgian ja Unkarin kanssa, Suomen kisamatkat suuntautuivat itään Pietariin ja Tallinnaan – oltiinhan edelleen Venäjän vallan alla.

Itsenäistymisen jälkeen Suomella oli vuonna 1922 Ranskaa vastaan historiamme ensimmäinen maaottelu, jossa siinäkin olivat jo taustalla poliittiset vaikuttimet. Suomi oli saanut tukea Ranskalta, kun itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Ahvenanmaan tilanteesta päätettiin Kansainliitossa. Toisaalta Ranska halusi pitää hyvät välit Suomeen hillitäkseen Saksan vaikutusvallan leviämistä pohjoiseen.

Kun ensimmäinen Suomi–Ruotsi-maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä vuonna 1925, kohtasivat toisensa kaksi yleisurheilun silloista huippumaata. Tätä mieltä oltiin lahden kummallakin puolen. Mutta siihen ne yhteneväisyydet sitten loppuivatkin.

Suomi oli hiljattain itsenäistynyt Venäjästä ja vauras Ruotsi vanhana emämaana koki olevansa ylempänä. Ahvenanmaan kohtalokin taisi kismittää länsinaapuria. Ajan henkeen kuuluvasti peliin vedettiin myös rotuteoria ja suomenkielisten suomalaisten alkukantaiset mongolijuuret. Sehän antoi suomalaisille vain enemmän näyttämisen halua ja Suomen miehet ottivat otteluvoiton.

Kekkosen ruotsalaisviha johti pitkään taukoon

Kuva: Erkki Voutilainen | CC BY 4.0

Eipä ehditty montaa maaottelua kisailla, kun kabineteissa räjähti ja yleisurheilumaaottelut keskeytettiin kahdeksaksi vuodeksi.

Viimeinen silaus välirikolle oli päätös julistaa yhdeksänkertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi ammattilaiseksi, mikä esti Suomen kansallissankarin osallistumisen vuoden 1932 Los Angelesin kesäolympialaisiin. Ruotsalaiset olivat etunenässä ajamassa kieltoa, ja suuri vaikutus oli Kansainvälisen yleisurheiluliiton silloisella ja pitkäaikaisella puheenjohtajalla Sigfird Edströmillä.

Päätös aiheutti keskinäisen kiistan Edströmin ja Suomen yleisurheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen välille. Verisesti tuohtunut Kekkonen päätti, että maaottelut olivat siinä. Ruotsalaisten kanssa ei veljeillä. Kekkonen perusteli päätöstään myös sillä, että maaotteluista oli tullut liian totisia vääntöjä ja ruotsalainen lehdistö suhtautui suomalaisiin vihamielisesti.

Pinnan alla oli kuitenkin kytenyt jo pidempään, sillä Kekkonen ei tunnetusti ollut Ruotsin, ruotsalaisuuden tai ruotsin kielen ylin ystävä. Johtavana urheilupomona hän muun muassa kehotti ruotsinkielisen sukunimen omaavia suomalaisurheilijoita suomentamaan nimensä.

Natsi-Saksa mukana maaottelussa

Kuva: Public Domain

Vuonna 1940 oli tarkoitus järjestää kesäolympialaiset Japanin Tokiossa, mutta jo pari vuotta ennen h-hetkeä järjestäjät joutuivat sotatilan vuoksi peruuttamaan ne.

Olympialaiset myönnettiin pienelle Suomelle, mutta lopulta vuoden 1940 kisat peruttiin kokonaan. Vaikka Suomessa oli käsillä välirauhan aika, oli talvisota heikentänyt maamme taloustilannetta, ja sota-aika oli luonnollisesti katkaissut kisavalmistelut. Keväällä 1940 sota Euroopassa laajeni, kun Saksa jatkoi uusiin maihin hyökkäämistä – nyt ei ollut olympialaisten aika.

Ruotsi-ottelu oli ollut tarkoitus järjestää vuoden 1939 paluuottelun jälkeen jälleen parin vuoden kuluttua, mutta peruuntuneet kesäolympialaiset antoivat mahdollisuuden päästää upouusi Helsingin olympiastadion tositoimiin.

Ruotsi suostui aikaistamaan maaottelua vuodella, varsinkin kun mukaan kahdenvälisiin kisoihin oli kutsuttu myös Saksa. Se oli Ruotsillekin oiva tilaisuus osoittaa ystävällisyyttä Saksalle, mutta Suomelle suhteiden lähentäminen Hitlerin Saksaan oli elintärkeää Neuvostoliiton uhan vuoksi.

Myös Saksalle lähentyvä suhde Suomeen oli hyödyllinen, kun Hitler joukkoineen jo suunnitteli seuraavan kesän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomi kuului oleellisena osana tuohon operaatio Barbarossaan. Vaikka Suomi ja Saksa eivät toisessa maailmansodassa olleet virallisesti liitossa, niin jokainen vähänkään historiaan perehtynyt tietää, että käytännössä olimme liittolaisia.

Niinpä oli poliittisesti kannattavaa kutsua Saksa mukaan maaotteluun.

Hakaristiliput lepattivat iloisesti Suomen ja Ruotsin lippujen vieressä, ja Kolmannen valtakunnan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten istui kutsuvieraskatsomossa Ruotsin kuninkaallisten kanssa pääministeri Risto Rytin, sotamarsalkka Mannerheimin ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen isännöimänä.

Talvisodan yhtenäinen henki näkyi olympiastadionilla

Kuva: Public Domain

Kesän 1940 maaottelu oli erityislaatuinen myös siksi, että ensimmäistä kertaa mukaan osallistui myös Suomen Työväen Urheiluliiton urheilijoita.

Talvisodan jälkeinen henki oli ollut jo vahvasti läsnä heinäkuussa 1940 järjestetyissä kaatuneiden muistokisoissa, jotka järjestettiin niin ikään uudella olympiastadionilla. Mukana oli edustajia sekä Suomen voimistelu- ja urheiluliitosta että Työväen urheiluliitosta.

Suomalainen urheilukenttä oli itsenäistymisen ja verisen sisällissodan seurauksena jakaantunut syvästi kahtia: oli valkoiset ja punaiset – SVUL ja TUL.

Työväen urheiluliiton edustajia ei Suomessa otettu mukaan myöskään olympialaisiin, vaan he osallistuivat omiin kansainvälisiin kisoihinsa: työläisolympialaisiin. Useita TUL:in urheilijoita loikkasi SVUL:iin, ei vähiten päästäkseen olympialaisiin, ja moni heistä niitti menestystä uuden järjestön väreissä. Tämä toki loi kuilua syvemmäksi ja lisäsi eripuraa liittojen välillä.

Kun vuoden 1940 kesäolympialaiset päätettiin järjestää Helsingissä, saatiin kahden liiton välille jonkinlainen sopu, ja TUL:in edustajat olisivat olleet mukana kotikisoissa. Niitä kisoja ei siis kuitenkaan koskaan järjestetty.

Mutta tuona kesänä järjestetyssä maaottelussa TUL:in edustajat olivat mukana. Se oli tärkeä askel Suomen yhtenäiselle urheilukentälle. Tämän jälkeen kaikissa kisoissa ja olympialaisissa on ollut mukana kummankin järjestön urheilijoita.

Sodan vaikutus näkyi vuosien ajan myös Suomi–Ruotsi-maaottelussa

Jatkosodan aikana maaotteluita ei kisattu, vaan seuraavan kerran naapurukset kohtasivat Tukholmassa vuonna 1945. Ruotsi voitti selvästi. Keihäänheittäjä Tapio Rautavaaran mukaan maaottelu oli hävitty jo menomatkalla laivalla, kun ”ylensyöneet suomalaisurheilijat kärsivät ähkystä vielä kisapäivinä”. Ankarien sotavuosien jälkeen laivan ateriat olivat olleet harvinaista juhlaa.

Suomi koki seuraavina vuosina rökäletappion toisensa perään, minkä vuoksi maaottelu päätettiin jättää vuonna 1949 kokonaan järjestämättä. Tasoero oli liian suuri. Monet Suomen urheilijat olivat haavoittuneet sodassa, eikä treenaaminen ollut muillakaan ensisijainen aktiviteetti sotavuosien aikana ja heti niiden jälkeen.

Nousu kuitenkin alkoi, ja Helsingin olympialaisia edeltäneenä kesänä 1951 Suomi päihitti Ruotsin mehevästi pistein 216–194. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun kussakin lajissa kisasi kolme miestä kummastakin joukkueesta. Siihen saakka oli menty kahden miehen edustuksella.

Naiset mukaan ensin omine kisoineen

Tuona samaisena kesänä alkoi myös uusi aikakausi Suomi–Ruotsi-maaotteluissa, kun naisetkn pääsivät kisaamaan. Vastustus oli tietenkin suurta, joten samalla kentälle miesten kanssa naisia ei huolittu.

Naisten maaottelut järjestettiin alkuvuosina monesti kolmimaaotteluina Tanskan kanssa, ja kisapaikkoina oli esimerkiksi sellaisia metropoleja kuin Värnamo, Vammala ja Kouvola. Lajikulttuuri oli länsinaapurissa selvästi pidemmällä ja niinpä Ruotsi vei nimiinsä 12 ensimmäistä naisten yleisurheilumaaottelua. Suomi voitti ensimmäisen vasta Pietarsaaren kisoissa vuonna 1963.

Seuraavana vuonna olikin sitten aika siirtyä suuremmille areenoille ja Helsingin vuoden 1964 maaottelussa kentällä nähtiin yhtäaikaa kisaamassa sekä naiset että miehet.

Vaikka miehet olivat tuossa vaiheessa jo vuosien ajan kilpailleet kolmen edustajan voimin kussakin lajissa, oli naisille vuoteen 1983 saakka urheilijoita joka lajissa kaksi. Nykyään kilpaillaan joka tavalla tasavertaisesti.

***

Miten käykään 100-vuotisjuhlaottelussa? Toistaako Suomi viime vuoden onnistumisen, kun sekä miehet että naiset ottivat otteluvoiton? Edellisen kerran tuplavoitto oli nähty 26 vuotta aiemmin. Toivottavasti nyt ei tule yhtä pitkää taukoa.

Lue myös:

• Top 10 vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset – tullaanko näitä koskaan rikkomaan?
• Torille! Kesäolympialaiset – mitkä ovat menestyneimmät maat väkilukuunsa nähden?
• Top 10 kautta aikojen  naurettavinta dopingselitystä

Tällä viikolla tulee kuluneeksi 80 vuotta sotahistorian ehkä tuhoisimmista tapahtumista. Kyseessä ovat Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset.

Elokuun 6. päivänä vuonna 1945 Yhdysvallat pudotti maailman ensimmäisen sodassa käytetyn atomipommin japanilaiseen Hiroshiman kaupunkiin, jossa kuoli välittömästi räjähdyksen seurauksena noin 80 000 ihmistä. Kolme päivää myöhemmin saman kohtalon koki Nagasaki, jossa menehtyi reilu 40 000 ihmistä. Se oli toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun sotatoimissa on käytetty ydinasetta.

Myöhemmin kymmenet tuhannet kaupungeissa asuneet ovat kokeneet saman kohtalon altistuttuaan radioaktiivisille aineille. Fyysiset vaikutukset näkyvät sairastuvissa ihmisissä tänäkin päivänä.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät kuitenkaan vieneet asukkaiden uskoa tulevaisuuteen ja pienetkin asiat toivat riemua tuhon keskelle. Näissä hirvittävän tuhon kokeneissa kaupungeissa jaksetaan edelleen luottaa parempaan huomiseen.

Nagasaki ei ollut alkuperäinen kohde

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Yhdysvaltain asevoimilla oli alunperin listallaan joukko japanilaisia kaupunkeja, joita mietittiin atomipommien kohteiksi: Tokio, Kioto, Hiroshima, Niigata ja Yokohama. 

Hiroshima valittiin ensimmäisenä – sen kohtalo oli sinetöity.

Yhdysvaltain sotaministeri Henry L. Stimson tyrmäsi ajatuksen Kioton pommittamisesta, koska oli ollut sielä häämatkallaan vuosikymmeniä aiemmin. Siinä vaiheessa Nagasaki nousi vaihtoehdoksi.

Toiseksi kohteeksi valikoitui kuitenkin Kokura, johon pommi oli tarkoitus pudottaa elokuun 11. päivänä. Sääennustus lupasi huonoa lentosäätä, joten iskua päätettiin aikaistaa kahdella päivällä. Kun pommikoneet lensivät kaupungin ylle, oli taivas jo pilvinen ja tehtaiden piipuista nouseva sankka savu heikensi näkyvyyttä entisestään. 

Kovin kauaa koneet eivät voineet odottaa olosuhteiden paranemista, sillä viallisen pumpun vuoksi polttoaine oli käymässä vähiin. Niinpä kohteeksi otettiin Nagasaki, jonka yllä pilvet kohtalokkaasti rakoilivat ja tuho oli valmis alkamaan.

Yhdysvallat varoitti japanilaisia siviilejä

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Atomipommi-iskuja edeltävinä päivinä Yhdysvaltain ilmavoimat tiputtivat Hiroshimaan ja muihin mahdollisiin kohteisiin noin 5 miljoonaa lentolehtistä, joissa japanilaisia siviilejä kehotettiin evakuoimaan viestissä mainitut kaupungit. 

”Näissä kaupungeissa on armeijan tukikohtia ja pajoja, tai tehtaita, joissa valmistetaan sotakalustoa. Olemme päättäneet tuhota kaikki asevoimien välineet, joita käytetään tämän tarpeettoman sodan jatkamiseen. Mutta valitettavasti pommeilla ei ole silmiä. Joten Yhdysvaltojen ihmisoikeuksia puolustavan käytännön mukaisesti Amerikan ilmavoimat, joka ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, haluaa etukäteen varoittaa ja antaa mahdollisuuden evakuointiin ja henkien säästymiseen.Yhdysvallat ei taistele japanilaisia, vaan sitä asevoimien klikkiä vastaan, joka orjuuttaa Japanin kansaa.”

Hiroshiman pommituksen jälkeen muihin kaupunkeihin jaettiin lisää lehtisiä ja varoitettiin saman tuhon toistumisesta. Sama viesti myös kerrottiin vartin välein Yhdysvaltojen kontrolloimalla radiokanavalla. Lehtiset eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta japanilaisiin.

Pommit olivat keskenään aivan erilaisia

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Vain kolmen päivän välein tiputetut atomipommit olivat keskenään täysin erilaisia. Hiroshiman pommi, jota kutsuttiin lempinimellä Little Boy eli pikkupoika (kuvassa sodanjälkeinen jäljitelmä), oli tehty rikastetusta uraani-235 -isotoopista.

Nagasakiin pudotettu pommi, Fat Man eli lihava mies, sisälsi kahdeksan kiloa plutonium-239:ää. Yhdysvaltojen oli tarkoitus sotatoimien lisäksi testata, kumpiko pommi oli tehokkaampi, sillä plutoniumista valmistetun version tekeminen oli työläämpi ja monimutkaisempi prosessi. 

Yhdysvallat käytti Hiroshiman pommin valmistamiseen noin 64 kiloa uraania. Paljon sen enempää uraania ei oltu siihen mennessä rikastettu, joten pommiin sisällytettiin lähes kaikki siinä vaiheessa olemassaoleva materiaali. Loppujen lopuksi suurin osa pommista hajosi ennen räjähtämisen kriittistä vaihetta, joten valtavan tuhon aiheutti vain noin pari prosenttia alkuperäisestä materiaalista.

Se riitti tappamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Kiviin palaneet jäljet

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Atomipommien valtava kuumuus, jopa 6000 celsiusastetta, poltti kaikki tarpeeksi lähellä olleen niille sijoilleen. Tunnettu, paikoittain edelleen nähtävissä oleva, yksityiskohta niin Hiroshiman kuin Nagasakin kaduilta ovat varjot, jotka piirtyivät lämpösäteilyn jäljiltä katuihin ja rakennusten seiniin. Varjot jäivät jäljelle niihin kohtiin, jotka olivat olleet peitossa.

Varsinaisesti lämpösäteily ei aiheuttanut itse varjoja, vaan ennemminkin valkaisi ja poltti kaiken niiden kohtien ympäriltä, jotka olivat peitossa. Kivetyksissä oli mahdollista nähdä polkupyörien siluetteja ja mikä kauheinta, myös ihmisten ääriviivoja heidän viimeisinä hetkinään. 

Ne, jotka selvisivät pommituksesta hengissä, kärsivät pahoista lämpösäteilyn aiheuttamista palovammoista. Vauriot riippuivat täysin niistä vaatteista, joita kullakin henkilöllä oli päällään, sillä valkoinen väri heijasti säteilyä ja musta imi kaiken itseensä.

Sen lisäksi vaatteiden kuviot paloivat pysyvästi kiinni ihoon. Kukkakuosiin pukeutuneiden naisten ihoon jäi kukkien kuvia, ja raitaisia paitoja tapahtumahetkellä päällään pitäneet miehet kantoivat juovaisia arpiaan koko elämänsä.

Musta sade

Kuva: Pixabay

Vain noin puoli tuntia pommin pudottamisen jälkeen Hiroshimassa alkoi tulla taivaalta vaarallista mustaa sadetta.

Räjähdyksessä höyrystynyt vesi nousi ylös, viileni ja satoi alas tuoden mukanaan lisää kuolemaa. Öljyinen ja pahalta haiseva sade tuntui räjähdyksestä selvinneille kuin jumalan lähettämältä pelastukselta, sillä koko kaupunki oli liekkien vallassa. Osa henkiin jääneistä avasi suunsa saadakseen jotain helpotusta polttavaan kuumuuteen.

Kukaan ei osannut arvata, että vesi oli radioaktiivista ja tappoi suoraan vielä tuhansia sateeseen jääneitä. Kaksi tuntia kestänyt musta sade sisälsi arvioiden mukaan suurimman osan radioaktiivisesta laskeumasta; jopa kaksi kolmasosaa kaikesta säteilyenergiasta.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät päättäneet toista maailmansotaa

Kuva: Pixabay

Vaikka yleisesti niin ajatellaan, ja etenkin Yhdysvallat haluavat kaikkien siten olettavan, eivät pommitukset päättäneet toista maailmansotaa. Yhdysvallat oli jo murjonut useita japanilaisia kaupunkeja, ja vaikka atomipommit olivat lajissaan ennennäkemättömät, jätti esimerkiksi Tokion pommitus maaliskuussa 1945 jälkeensä enemmän uhreja kuin Hiroshima tai Nagasaki – jos mukaan ei lasketa myöhempiä säteilyn vaikutuksia.

Nykyään yhä useammat historioitsijat uskovat, että Japanin antautuminen johtui suurelta osin Neuvostoliiton mukaantulosta. Neuvostoarmeija oli taistellut Euroopassa monella rintamalla; viimeisimpänä Saksaa vastaan. 

Koska Japanin ja Neuvostoliiton välillä oli ollut puolueettomuussopimus, toivottiin Japanissa, että neuvostojohtaja Josif Stalin taivuttelisi Yhdysvallat suostumaan rauhanneuvotteluihin ja kevyempiin ehtoihin mahdollisen antautumisen suhteen. Mutta kun Neuvostoliitto elokuussa 1945 julisti sodan Japania vastaan, tajuttiin saarivaltiossa, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Kasvit ilonaiheina pommituksen jälkeen

Kuva: Olivia Shakespear | Pixabay

Pommitusten takia lähes kaikki kaupunkien kasvillisuus hävisi. Ensimmäinen kasvi, joka radioaktiivisen romun alta nousi, oli oleanteri. Se on äärimmäisen myrkyllinen pensaskasvi, jonka mikä tahansa osa voi aiheuttaa sydänkohtauksen terveelle aikuiselle ihmiselle.

Vaarallisuudestaan huolimatta vaaleanpunakukkainen kasvi antoi Hiroshiman asukkaille valtavasti toivoa ja voimaa kaupunkinsa jälleenrakentamiseen. Elämän uudelleen heräämisen kunniaksi oleanteri nimettiin Hiroshiman kaupungin viralliseksi kukaksi.

Kun alussa mainitsin, että lähes kaikki kasvillisuus hävisi, niin se ei pidä sisällään Hiroshimassa vain kahden kilometrin päässä pommin pudotuspaikasta, ground zerosta, kasvaneita neidonhiuspuita (kuvassa). Nuo eläviksi fossiileiksi kutsutut puut ovat kestäneet maapallolla yli 270 miljoonaa vuotta.

Sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin oli valmistanut puita täystuhoon, ja vaikka elokuussa 1945 niiden luultiin kuolleen, puhkesivat ne seuraavana keväänä lehteen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne kestivät maaperän toksisuuden, radioaktiivisen säteilyn ja jopa mustan sateen. Samoin kuin versonneet oleanterit, myös neidonhiuspuut olivat hiroshimalaisille suuri ilon aihe ja antoivat toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. 

Neidonhiuspuut ovat luonnon oma muistomerkki siitä, miten evoluutio on valmistanut elämää katastrofeja varten – myös niitä ihmisten aiheuttamia tuhoja varten. Nykyään jokainen pommituksesta selvinnyt puu on erikseen nimetty muistolaatalla.

Hiroshimassa toivotaan ja odotetaan rauhaa

Kuva: Pete Souza | Public Domain

Hiroshiman pormestarina vuosina 1999-2011 Tadatoshi Akiba on tehnyt koko elämänsä töitä sen eteen, että ydinaseet kitkettäisiin maailmasta. Toisen maailmansodan päättyessä hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, ja myöhemmin opiskeli ja työskenteli Yhdysvalloissa 1970- ja 1980-luvuilla. Tuona aikana hän ymmärsi, että lapsille opetetaan jo pienestä pitäen, että ydinaseet ovat hyvä asia ja japanilaisten kaupunkien tuhoaminen atomipommeilla oli oikein.

Monenlaisissa ydinaseita vastustavissa järjestöissä mukana oleva Akiba on jo vuosikymmenien ajan kirjoittanut protestikirjeitä joka ikinen kerta, kun joku maa on räjäyttänyt testipommeja. Vuonna 2009 Akiba vieraili Valkoisessa talossa, kun silloinen presidentti Barack Obama esitti kaukaisen haaveensa ydinaseettomasta maailmasta. Akiba kutsui Obaman myös käymään Hiroshimassa; kutsuun vastattiin myöntävästi.

Sittemmin Akiba on lähestynyt myös seuraavia Yhdysvaltain presidenttejä kirjein ja toivonut, että näillä olisi samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Nykyisessä maailmantilanteessa tuo haave ei voisi olla kaukaisempi.

Hiroshimassa sodan ja pommituksen muistomerkkinä toimii rauhanpuisto, jossa voi käydä muun muassa lukemassa kaikkien pommin uhrien nimet. Puistossa on palanut vuodesta 1964 saakka rauhanliekki, joka on määrä sammuttaa vasta siinä vaiheessa, kun maapallolla ei ole jäljellä enää yhtäkään ydinasetta. Liekki tulee palamaan valitettavasti vielä jonkun aikaa.

Lue myös:

• 1o mielenkiintoista faktaa Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan
• Tällaisia olivat emusota, kakkusota ja sikasota – 10 kaikkien aikojen kummallisinta sotaa

Hätänumeroon soittaminen ei ole ratkaisu turhanpäiväisten ongelmien selvittämiseen, mutta aivan liian usein hätäkeskuksessa joudutaan kuuntelemaan arkipäiväisiä turhautumisen aiheita. Ennen puhelimeen tarttumista kannattaa harkita kerta jos toinenkin.

Todellisen hädän keskellä ei tietenkään kannata jäädä mietiskelemään. Mutta useimmiten nämä kaksi skenaariota on suhteellisen helppo erottaa toisistaan: Onko oikea hätä vai oletko vain pahoittanut mielesi?

Tarpeeton soitto hätäkeskukseen vie turhaan yhden puhelinlinjan ja virkailijan aikaa, kun tämä voisi auttaa jotain oikeasti apua tarvitsevaa.

Listafriikki keräsi kymmenen käsittämätöntä tapausta, joissa hätänumeroon soittaminen ei ollut laisinkaan tarpeellista, saati millään lailla järkevää.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset nolot syyt hätänumeroon soittamiselle voit lukea tästä:

10 käsittämätöntä syytä, miksi ihmiset ovat soittaneet hätänumeroon – osa 1

Auton ovi ei aukea

Kuva: Pixabay

Kissimmeen kaupungissa, Floridassa, eräs pakokauhuinen nainen soitti hätänumeroon, kun hän oli lukinnut itsensä sisään omaan autoonsa. Ulkona oli helle ja hän oli jumissa ruokakaupan parkkipaikalla. Autoon oli tullut sähkövika, jolloin ovet ja ikkunat olivat lukkiutuneet automaattisesti.

Kun nainen oli hätääntyneenä saanut selitettyä tukalan tilanteensa puhelimeen vastanneelle päivystäjälle, neuvoi tämä naista rauhallisesti avaamaan manuaalisen lukon omilla kätösillään. Soittaja meni hieman noloksi ja pyysi hätäilyään vuolaasti anteeksi.

Tapaus sattui maaliskuun viimeisenä päivänä, mikä aiheutti epäilyksen aikaisesta aprillipäivän pilasta, mutta viranomaiset painottivat, että kyseessä oli aivan aito huoli ja avuntarve.

Ongelmia läksyjen kanssa

Kotitehtävät voivat tuottaa päänvaivaa, ja joskus niiden kanssa tarvitsee apua. Näin kävi 4-vuotiaalle Johnny-pojalle, jonka äidillä ei ilmeisesti ollut juuri sillä hetkellä aikaa auttaa matikan läksyjen kanssa.

Johnny oli epätoivoinen, sillä vähennyslaskut tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Hän ei jäänyt neuvottomaksi, vaan päätti pyytää poliisilta apua tehtävien kanssa. Hätäkeskuspäivystäjä kuunteli Johnnyn asiaa kärsivällisesti ja yritti auttaa pientä esikoululaista muutamassa laskussa.

Kuten yllä olevalta nauhoitukselta voidaan kuulla, Johnnyn matemaattiset taidot olivat vielä vajavaiset: 16 miinus 8 oli hänen mielestään 1, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää ottaen huomioon hänen ikänsä. Jossain vaiheessa Johnnyn äiti tajusi, mitä hänen kekseliäs poikansa puuhasi.

”Mitä minä olen sanonut puhelimella leikkimisestä?”, huusi äiti taustalla. Siihen näsäviisas nelivuotias vastasi viattomasti: ”Jos tarvitsen apua, niin minun täytyy soittaa jollekin”, mihin äiti huokaisi tuskaisena, että hän ei tosiaankaan tarkoittanut poliisia.

Politiikka on likaista peliä

Kuva: Hans Braxmeier | Pixabay

Ohion osavaltiossa, Yhdysvalloissa, asuva Andrew Mizsak soitti hätänumeroon toukokuussa 2009, kun hänen poikansa oli heittänyt ruokalautasen pitkin keittiön pöytää. Poika, myös Andrew nimeltään, oli lisäksi puinut isälleen nyrkkiä, kun tämä oli kehottanut häntä siivoamaan sotkuisen huoneensa. Voisi kuvitella, että kyseessä olisi ollut lapsi, mutta ei: Nuorempi Andrew oli aikuinen.

Poliittisena neuvonantajana ja Bedfordin alueen koululautakunnassa työskentelevä 28-vuotias poika asui vanhempiensa kellarissa, mutta viis veisasi siisteydestä. Isä-Andrew’lla paloi hihat ja hän päätti soittaa poliisin paikalle.

Virkavallan tultua paikalle isä tajusi viimein reagoineensa liian voimakkaasti, eikä halunnut nostaa syytettä epäsiistiä ja nyrkkiä näyttänyttä poikaansa vastaan, koska se olisi vahingoittanut tämän lupaavaa poliittista uraa. Poika-Andrew puolestaan myönsi olevansa onnekas, että saa asua ilmaiseksi vanhempiensa luona ja lupasi välikohtauksen jälkeen pitää huoneensa siistinä.

Ruoka ei vastannut odotuksia

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Jos hieman liioitellaan, niin harva asia harmittaa niin kovasti kuin virheellisen ruoka-annoksen saaminen. Ravintolassa asiasta voi toki heti mainita, ja annos varmasti pahoitellen vaihdetaan vastaamaan tilausta. Kotiin tilattu ruoka onkin sitten eri asia, ja joillakin onnettomilla tulee ketutuksen keskellä mieleen soittaa asiakaspalvelun sijasta hätänumeroon.

Heinäkuussa 2018 eräs Hamiltonissa, Kanadassa, asuva mies oli tilannut Uber Eats -toimituspalvelun kautta McDonald’sin hampurilaisannoksen. Ruoka oli kuitenkin asiakkaan sanojen mukaan toimitettu hänelle kylmänä. Ei muuta kuin hätäpuhelua kehiin siis!

Mies selvisi turhanpäiväisestä soitostaan nuhtelulla, vaikka tiedossa olisi voinut olla pidätys ja syyte ilkivallasta.

Humalainen kuski ilmiantoi itsensä

Luit otsikon aivan oikein. Wisconsinissa, Yhdysvalloissa, asuva Mary Strey soitti eräänä lokakuisena iltana vuonna 2009 hätänumeroon käräyttääkseen humalassa autoa ajavan henkilön.

Huolestunut kansalainen toimi aivan oikein, mutta mielenkiintoista on se, että tuo känninen kuski oli Strey itse.

Nainen oli viettänyt kosteahkon illan kiertäen läpi Grantonin kaupungin muutamat pubit ja istahtanut autoonsa valmiina kotimatkalle. Jossain vaiheessa 49-vuotias Strey oli kuitenkin ymmärtänyt, ettei todellakaan ollut ajokunnossa, ja päätti jostain kumman syystä soittaa hätäkeskukseen.

Hän kertoi hätäpuheluun vastanneelle päivystäjälle, että ”Granton Roadilla ajaa autoa joku todella humalassa oleva henkilö”. Päivystäjä tietysti kysyi, ajaako Strey kuskin takana, johon nainen vastasi olevansa itse se kuski. Langan toisesta päästä vielä varmistettiin, että onko nyt tosiaan niin, että Strey ilmoittaa itsensä rattijuopumuksesta, ja kehotettiin pysäköimään kulkuneuvo tien reunaan kunnes poliisit ehtivät paikalle.

Streyn veren alkoholipitoisuus oli yli promillen ja hän sai syytteen rattijuopumuksesta. Vastausta vaille jää kysymys, että miksi hän ei tilansa tajuttuaan vain pysäköinyt autoaan ja soittanut taksia. Ehkä hän halusi antaa itselleen kunnollisen opetuksen!?

Lue myös:

• Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
• 10 uskomatonta sankaritarinaa, joissa eläin pelasti ihmishengen
• Mies soitti hätänumeroon selvittääkseen metamfetamiinin aitouden – tuli pidätetyksi huumausaineiden hallussapidosta

Listafriikki kertoo nyt tarinoita valtiottomista henkilöistä. Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen; ja heitä on käsittämättömän paljon!

Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuoden 2024 lopussa virallisesti vähintään 4,4 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.

Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.

Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset karut tarinat valtiottomista henkilöistä voit lukea tästä:

Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1

Mehran Karimi Nasseri

Kuva: Saint Martin | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)

Syntyjään iranilainen Mehran Karimi Nasseri on epäilemättä maailman tunnetuin valtioton henkilö. Hänen tarinansa toimi inspiraationa vuoden 2004 Terminaali-elokuvaan. Siinä mies jää lentokentälle jumiin, koska Yhdysvallat ei enää tunnusta hänen kotimaataan, jossa oli lennon aikana puhjennut sisällissota. Hänen passinsa ei kelpaa, joten hän ei voi palata kotiin eikä astua Yhdysvaltoihin. Mies elää yhdeksän kuukautta valtiottomana henkilönä lentokentällä.

Nasserin tarina poikkeaa melko paljon elokuvasta. Ainoa yhtenevä seikka on se, että hänkin asui lentokentällä valtiottomana henkilönä. Yhdeksän kuukauden sijaan Nasseri vietti ranskalaisella Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla 18 vuotta.

Nasserin oman kertomuksen mukaan häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet karkotettiin kotimaastaan Iranista vuonna 1977, kun hän kapinoi šaahi Mohammad Reza Pahlavia vastaan. Todellisuudessa Nasseri oli opiskellut 1970-luvulla Englannissa ja oli Iranissa käydessään osallistunut opiskelijoiden mielenosoitukseen. Nasserin kertomaa kidutusta, passin takavarikoimista tai karkotusta ei ollut tapahtunut, mutta hän oli säikähtänyt kiinnioton jälkeisiä kuulusteluja.

Nasseri palasi Eurooppaan ja kierteli vuosien ajan maasta toiseen etsien poliittista turvapaikka. Vuonna 1981 Belgia myönsi hänelle pakolaiskortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta tarinan mukaan ne varastettiin. Belgiasta Nasseri siirtyi Ranskaan, jossa hän vietti seuraavat vuodet vuorotellen vankilassa ja vapaalla. Tuomioita hän sai laittomasta oleskelusta maassa. Vuonna 1988 Nasseri yritti palata Englantiin, mutta Heathrow’n lentokentällä hänet käännytettiin paperittomana takaisin kohti Ranskaa.

Pariisissa Nasserilla ei ollut mitään, millä osoittaa henkilöllisyyttään tai kansalaisuuttaan, joten viranomaiset ohjasivat hänet Charles De Gaulle -lentoasemalla terminaalin odotusaulaan odottamaan asian selvitystä; ei häntä voitu mihinkään karkottaakaan, sillä hänellä ei ollut mitään matkustusasiakirjaa.

Niinpä Nasseri asettui terminaali 1:een, vietti päivänsä kirjoja lukien ja radiota kuunnellen. Ruokaa hän sai lentokentän työntekijöiltä ja terminaalin läpi kulkevilta matkustajilta. Hänestä tuli myös julkkis, kun toimittajat ympäri maailman kävivät haastattelemassa lentokentällä asuvaa miestä. Nasseri puhui elämästään mielellään, joskin hänen tarinansa vaihteli jokaisella kerralla.

Samaan aikaan eräs ihmisoikeusasianajaja kävi yli kymmenen vuoden mittaista kamppailua saadakseen Nasserille henkilöllisyystodistuksen ja passin, jonka kanssa tämä voisi vihdoin poistua lentokentältä.

Mutta kun Ranska myönsi Nasserille väliaikaisen viisumin ja pakolaispassin, ei tämä suostunut lähtemään lentokentältä. Hänen mielenterveytensä ei ollut enää kunnossa, mikä kävi kaikille hänen kanssaan keskustelleille selväksi.

Kahdeksantoista vuoden jälkeen, elokuussa 2006, Nasseri kuljetettiin lentokentältä väkisin pariisilaiseen sairaalaan hoidettavaksi. Tämän jälkeen hän eleli vastaanottokeskuksessa ja kodittomien asuntoloissa Pariisissa. Useisiin vuosiin miehen liikkeistä ei tiedetty mitään, mutta syksyllä 2022 hän oli palannut jälleen lentokentälle, joka oli toimittanut kodin virkaa lähes kahden vuosikymmenen ajan. Saman vuoden marraskuussa tuli suru-uutinen: Nasseri oli menehtynyt sydänkohtaukseen terminaali 2F:ssä.

Frederick Ngubane

Frederick Ngubanen tarina on niin käsittämätön, että sen ei uskoisi olevan totta. Yleensä valtioton henkilö tietää oman tilanteensa, mutta Ngubanelle kansalaisuudettomuus tuli täytenä yllätyksenä.

Ngubane oli vain kolmivuotias vuonna 1993, kun hänen isänsä kuoli ja hän muutti äitinsä mukana perheen kotimaasta Etelä-Afrikasta Keniaan, jossa hän kävi koulua. Vuosien päästä Ngubane joutui muuttamaan jälleen, kun hänen äitinsä murhattiin ja hän jäi tätinsä huollettavaksi. He siirtyivät pian asumaan Ugandaan.

Epäonni ja kuolemantapaukset seurasivat Ngubanea, ja hän päätti palata vuonna 2009, pian tätinsä menehtymisen jälkeen, takaisin synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan. Tätä varten Ngubane haki Nairobin Etelä-Afrikan konsulaatista passia, mutta häntä kehotettiin hoitamaan asia Etelä-Afrikan sisäministeriön kanssa – olihan hän kuitenkin syntynyt siellä.

Ngubane pääsi ongelmitta maahan, sillä hänellä oli näyttää syntymätodistus. Kun hän oli matkalla sisäministeriön virastoon hoitamaan papereitaan kuntoon, hänen käyttämänsä taksi kaapattiin ja syntymätodistus katosi taksin ja muiden tavaroiden mukana.

Sisäministeriössä henkilökorttia ei myönnetty, sillä Ngubanella ei ollut mitään, millä todistaa olevansa eteläafrikkalainen. Hän yritti hakea valtiottomana henkilönä myös turvapaikkaa, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Samaan aikaan virasto ei kuitenkaan suostunut etsimään rekisteristä kopiota hänen syntymätodistuksestaan, jotta mies olisi voinut saada kansalaisuuden ja henkilökortin.

Ngubane on yritetty karkottaa sekä Keniaan että Ugandaan, mutta kumpikin on kieltäytynyt, koska maiden viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään (lue: eivät ole edes yrittäneet löytää) tietoja Ngubanen oleskelusta tai koulunkäynnistä.

Vuonna 2013 Ngubanen apuna oli ihmisoikeusasianajaja, joka yritti auttaa häntä saamaan edes pysyvän oleskeluluvan, jotta Pretorian yömajoissa nukkuva mies voisi etsiä töitä ja hankkia asunnon. Koska Etelä-Afrikassa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti olleet ilman virallista henkilöllisyystodistusta ja siten kansalaisuutta, ei mies itse ainakaan tuolloin ollut kovin toiveikas.

Vuonna 2017 Ngubanen tilanteesta ja kansalaisuudesta määrättiin oikeudessa tarkempi tutkinta. Tuolloin tuomari myönsi Ngubanelle selvityksen ajaksi oikeuden jäädä oleskelemaan maahan. Vuonna 2021 hänelle myönnettiin työlupa, mutta ei edelleenkään pysyvää oleskelulupaa.

Muhammed Idrees

Kuva: Kraig Seder | Pixabay

Muhammed Idreesin tarina on valitettavan monen ihmisen tarina. Hän on yksi Intian ja Pakistanin tulehtuneista väleistä kärsinyt viaton uhri.

Idrees syntyi Intiassa, mutta muutti rakkauden perässä Pakistaniin. Avioliiton myötä hänelle myönnettiin Pakistanin kansalaisuus eikä hän palannut Intiaan kuin vasta vuonna 1999 vieraillakseen sairaan isänsä luona. Koska Idrees oli nyt pakistanilainen, pääsi hän matkustamaan synnyinmaahansa ainoastaan viisumilla. Valitettavasti isä menehtyi pian sen jälkeen, kun Idrees palasi Intiaan, ja surun sekä hautajaisjärjestelyjen sekoittama Idrees tajusi liian myöhään, että oli ylittänyt viisuminsa voimassaoloajan kolmella päivällä.

Virheensä huomattuaan hän haki viisumilleen jatkoaikaa, mutta Intian viranomaiset epäilivät hänen olevan pakistanilainen vakooja, ja niin Idrees passitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Ja päälle lätkäistiin 500 rupian eli noin kuuden euron sakot viisumin ylittämisestä.

Kun oikeus vihdoin vapautti Idreesin vuonna 2009, halusi tämä tietenkin palata vaimonsa ja neljän lapsensa luo Pakistaniin. Rajalla hänet kuitenkin pysäytettiin, sillä Pakistan ei enää pitänyt häntä kansalaisenaan. Viranomaisten mukaan Idrees oli eronnut vaimostaan ja koko perhe oli katkaissut häneen välinsä.

Toki Idreesillä oli Pakistanin passi, sillä eihän hän muuten vuonna 1999 olisi saanut haettua viisumia ja matkustettua Intiaan. Passi oli kuitenkin vanhentunut vuonna 2003, kun Idrees ei ollut istunut vielä puoltakaan vankeustuomiostaan.

Viimeiset tiedot Idreesistä ovat vuodelta 2012, kun BBC haastatteli häntä Intiassa, Kanpurin kaupungin kaduilla, jossa tuo 40-vuotias mies oli asunut kodittomana ja kotimaattomana vankilasta vapautumisensa jälkeen. Päivät hän vietti Ganges-joen rannalla istuen ja käyden samalla mahdotonta paperisotaa viranomaisten kanssa: Intian mukaan Idrees on pakistanilainen ja ulkoministeriöllä on hänen tietonsa, mutta Pakistanin mukaan miehellä ei ole kytköksiä heidän maahansa. Todennäköisesti Idrees ei ole päässyt eikä tule koskaan pääsemään takaisin Pakistaniin, vaan on loppuikänsä valtioton henkilö.

Maha Mamo

Kuvakaappaus: TEDx Talks | YouTube

Maha Mamo syntyi vuonna 1988 Libanonissa syyrialaisilla vanhemmille. Libanon ei kuitenkaan pidä Mamoa tai hänen isosiskoaan ja pikkuveljeään kansalaisinaan, koska heidän vanhempansa ovat toisen valtion kansalaisia. Mamot eivät myöskään ole syyrialaisia, sillä Syyrian hallitus ei tunnusta kristityn isän ja islaminuskoisen äidin avioliittoa. Kansalaisuus periytyy Syyriassa vain ja ainoastaan isältä, jonka täytyy olla ”oikeanlaisissa” naimisissa lapsen äidin kanssa.

Ilman kansalaisuutta Mamon sisarukset eivät voineet tehdä töitä, avata pankkitiliä tai saada edes puhelinliittymää. Kaduilla kävellessä sai jatkuvasti pelätä, että poliisi pysäyttää ja pyytää nähdä henkilöllisyystodistuksen. Valtioton henkilö ei voi myöskään saada passia, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa pois Libanonista.

Apu Mamojen ja lukuisten muiden ahdinkoon löytyi toiselta puolelta maapalloa. Vuonna 2013 Brasiliassa tehtiin lakimuutos, joka mahdollisti humanitaarisin perustein myönnettävän viisumin valtiottomille henkilöille. Seuraavana vuonna Mamot marssivat Beirutissa sijaitsevaan Brasilian suurlähetystöön, jossa heille annettiin tarvittavat matkustusasiakirjat ja viisumit.

Ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä kolmikko ei tietenkään tuntenut ketään uudessa maassa eivätkä he puhuneet sanaakaan portugalia. Eräs hyväsydäminen perhe avasi heille kuitenkin ovensa ja lupasi auttaa nuoret uuden elämän alkuun, vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet.

Maha Mamo on ollut vahvasti mukana UNHCR-pakolaisjärjestön toiminnassa ja yrittää kaikin tavoin auttaa niitä, jotka ovat samassa tilanteessa, jossa hän itse oli ollut suurimman osan elämästään. Hän on kehittänyt Home for Hope -mobiilisovelluksen, jonka avulla pakolaiset ja vapaaehtoiset isäntäperheet voivat löytää toisensa.

Mamon mielestä, ja varmasti kenen tahansa mielestä, ”kaikilla on oikeus kuulua johonkin”. Lokakuussa 2018 hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus – ensimmäistä kertaa tällä kolmikymppisellä naisella oli virallinen kotimaa.

Siba

Kuva: Sasin Tipchai | Pixabay

Tekaistulla nimellä oman turvallisuutensa vuoksi The Guardian -lehteen haastateltu Sanaa asuu yksivuotiaan Siba-tyttärensä kanssa Berliinissä (haastattelu on peräisin vuodelta 2015). Sanaa on syyrialainen yksinhuoltajaäiti, joka pakeni Damaskoksesta Saksaan ollessaan vielä raskaana.

Siba on siis syntynyt Saksassa, mutta ei ole Saksan kansalainen; kansalaisuutta ei myönnetä automaattisesti. Sotaa pakoon lähtenyt Sanaa kyllä tiesi oikein hyvin, että hänen lapsestaan tulisi valtioton henkilö, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Syyriaan jääminen.

Kuten edellisessä listan kohdassa tuli jo ilmi, voi lapsi periä Syyrian kansalaisuuden vain isältään. Sanaa ei ollut naimisissa Siban isän kanssa, joten tytöllä ei ole mitään mahdollisuutta saada Syyrian kansalaisuutta. Naimattomien miesten ja naisten väliset suhteet ovat Syyriassa lailla kiellettyjä, mutta monet ovat salaa seurustelusuhteissa. Syyrialaiset naiset eivät tiedä, että muualla maailmassa lapsi voi saada kansalaisuuden myös äidiltään. Sanaan mukaan monet eivät myöskään välitä tiukasta laista, sillä oletusarvollisesti kaikki menevät ensin naimisiin ja perustavat vasta sitten perheen.

Vaikka kansainväliset sopimukset velvoittavat kaikkia valtioita takaamaan kansalaisuuden jokaiselle lapselle, eivät monetkaan Europan maat tee niin, kun kyse on pakolaisista. Osa maista ei myöskään tunnusta sitä, että heidän rajojensa sisällä syntyy valtiottomia lapsia.

Sanaa ja Siba elävät Berliinissä pakolaisstatuksella ja Siban matkustusasiakirjoissa lukee ”syyrialainen pakolainen”. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä tytöllä ei tule koskaan olemaan oikeutta asua Syyriassa, ellei tiedossa ole maata myllertäviä lakimuutoksia. Sanaa aikoo hakea Saksan kansalaisuutta, mikä helpottaisi myös Siban mahdollisuuksia tulla ensimmäisen kerran elämässään tunnustetuksi jonkun maan kansalaisena.

Lue ensimmäinen osa: Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1

Lue myös:

• 10 järkyttävää valokuvaa ja tarinat niiden taustalla 
• 10 kirottua sukua: Kennedyt, Monacon ruhtinasperhe ja muut

Ihmiset soittavat hätänumeroon turhanpäiväisillä asioilla aivan liian usein. Se ei ole sitä varten. Ennen puhelimeen tarttumista kannattaa harkita kerta jos toinenkin.

Tietysti jos on oikea hätä, niin ei kannata jäädä mietiskelemään. Useimmiten nämä kaksi skenaariota on suhteellisen helppo erottaa toisistaan.

Tarpeeton soitto hätäkeskukseen vie turhaan yhden puhelinlinjan ja virkailijan aikaa, kun tämä voisi auttaa jotain oikeasti apua tarvitsevaa.

No, mutta jo riittää paasaaminen, siirrytään viihteeseen! Listafriikki keräsi kymmenen käsittämätöntä tapausta, joissa hätänumeroon soittaminen ei ollut laisinkaan tarpeellista, saati millään lailla järkevää.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset nolot syyt hätänumeroon soittamiselle ovat luvassa myöhemmin.

Poliisi oli komea

Kuva: Pixabay

Kesäkuussa 2006 yhdysvaltalainen Lorna Dudash yritti hakea treffiseuraa hätäkeskuksen välityksellä. Poliisit olivat käyneet aiemmin samana iltana naisen luona, sillä tämän naapurit olivat valittaneet kovasta metelistä.

Dudash oli iskenyt silmänsä toiseen poliiseista ja soitti jonkun ajan kuluttua hätäkeskukseen pyytäkseen päivystäjää lähettämään aiemmin käyneen ”söpöläisen” takaisin. 45-vuotias Dudash kertoi hätäkeskukselle, että ovensuussa käy harvoin yhtä hyvännäköisiä ja kunnollisia miehiä, ja vaati saada tietää poliisin nimen.

Dudash sanoi olevansa hyvin tietoinen siitä, että kyseessä ei ollut minkään tasoinen hätätilanne, mutta ei tiennyt miten muuten olisi saanut yhteyden poliisiin. Nainen myös pyysi päivystäjää välittämään puhelinnumeronsa kyseiselle poliisille, ja ”jos mitenkään mahdollista, niin kysyä voisiko poliisi tulla takaisin hänen luokseen”.

Dudashin toiveisiin vastattiin. Tavallaan. Sama partio saapui pidättämään hänet hätänumerohäiriköinnistä, josta saatu rangaistus vaihtelee tuhansien dollarien sakoista jopa vuoden vankeustuomioon.

Rikollisten taskupuhelut

Kuva: Pixabay

Taskupuhelut, apua! Tässä esimerkki siitä, miksi puhelimessa on aina syytä pitää näyttö lukittuna. Mikään ei ole niin kiusallista, kuin soittaa vahingossa jollekin, joka sitten kuuntelee keskustelua puhelun välityksellä.

Taskupuhelun voi myös helposti soittaa hätänumeroon, sillä sen saa näppäiltyä ilman näytön avaamista. Näin ”surkeasti” kävi heinäkuussa 2013 kahdelle amerikkalaiselle murtovarkaalle, jotka kävivät keskustelua ryöstösaaliistaan hätäkeskuspäivystäjän kuunnellessa linjalla.

Miehet puhuivat varastamistaan koruista ja olivat hieman huolissaan siitä, että talon asukkaat sattuisivat tulemaan paikalle. He myös pohtivat, pitäisikö talo käydä läpi vielä uudemman kerran.

Yleensä murtovarkaiden löytäminen vaatii paljon työtä, mutta tällä kyseisellä kerralla poliisin piti vain jäljittää puhelu. Rosvot saatiin kiinni, kun he olivat vaihtamassa juuri anastamiaan koruja käteiseksi.

Voisiko jääkiekkoseuran saada kaupunkiin?

Kuva: Braydon M | CC BY 2.0

Kanadalaisille, jos jollekin kansakunnalle, jääkiekko on pyhä asia. Siksipä koko Manitoban provinssille oli kova paikka vuonna 1999, kun NHL-seura Winnipeg Jets muutti talousongelmien vuoksi Yhdysvaltojen Arizonaan, ja siitä tuli Phoenix Coyotes.

Vuonna 2010 eräs suuri jääkiekon ystävä soitti lukuisia kertoja hätänumeroon vaatien poliisia hankkimaan NHL-seuran takaisin Winnipegiin. Yli kymmenen vuoden tuska oli ilmeisesti viimein äitynyt liian pahaksi.

Hätäkeskuspäivystäjä muistutti miestä ystävällisesti siitä, että seuraava puhelu johtaisi pidätykseen tietoliikenteen häirinnästä, mutta se ei tätä innokasta fania hillinnyt. Kun hän jälleen kerran soitti hätänumeroon, oli mielessä muutakin kuin lätkä. Mies pyysi, josko virkavalta voisi samalla tuoda hänelle tupakka-askin, kun he kerran joka tapauksessa olivat tulossa häntä noutamaan.

Mies, ja koko maa, sai seuraavana vuonna iloisia uutisia, kun eräs kanadalaisyhtiö osti Atlanta Thrashers -seuran ja siirsi sen Winnipegiin. Mutta Kanadan ratsupoliisilla tuskin oli asian kanssa mitään tekemistä.

Mies ei syö päivällistä

Kuva: Pixabay

Teksasilainen 53-vuotias nainen tarvitsi joulukuussa 2009 poliisin apua, sillä hänen aviomiehensä ei suostunut syömään illallista.

Varsinaista hätäpuhelukeskustelua asian tiimoilta ei päästy käymään, mutta poliisipartio lähetettiin pariskunnan osoitteeseen muutaman katkaistun puhelun vuoksi. Yhteen puheluun virkailija ehti vastata, mutta toisesta päästä kuului vain naisen kiljuntaa.

Kun virkavalta saapui paikalle, ilmoitti nainen soittonsa syyn: Syömättä jäänyt päivällinen. Paikalla olleen poliisin Paul Gonzalesin mukaan nainen oli myös räyhännyt ”asioista, joita oli tapahtunut parisen viikkoa sitten”.

Kyseinen nainen oli hätäpuheluhäirikkö, joka oli edellisen puolen vuoden aikana soittanut hätänumeroon yli 30 kertaa ilman mitään todellista syytä. Puhelun arvoinen ongelma oli ollut muun muassa se, ettei hän ollut löytänyt vaatteitaan. Nainen joutui syytteeseen törkeästä tietoliikenteen häirinnästä.

Poliisi luuli olevansa kuollut

Michiganilainen poliisi Edward Sanchez teki huhtikuussa vuonna 2006 sarjan erittäin huonoja valintoja, jotka johtivat lopulta noloon hätäpuheluun.

Ensinnäkin Sanchez oli erään huumeratsian yhteydessä laittanut osan virkavallan takavarikoimasta marihuanasta omaan taskuunsa. Sitten hän oli vaimonsa kanssa päättänyt leipoa anastamastaan huumeesta mokkapaloja, joita he olivat syöneet kerralla aivan liian monta.

Kannabis oli sekoittanut kummankin pään oikein kunnolla, ja Sanchez näki parhaaksi soittaa apua, sillä hän kuvitteli heidän kuolleen. Miehellä ei hätäpuhelun perusteella selvästikään ollut hengenhätää, mutta hänen mukaansa ”aika kului todella, todella, todella, todella hitaasti”, joten hän päätteli pilvessä olemisen sijaan olevansa oikeasti pilven reunalla.

Ainoan järkevän ratkaisunsa Sanchez teki, kun hän päätti vielä samana iltana erota poliisivoimista välttääkseen rikossyytteen.

Lue myös:

• Mies soitti hätänumeroon selvittääkseen metamfetamiinin aitouden – tuli pidätetyksi huumausaineiden hallussapidosta
• Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
• 10 uskomatonta sankaritarinaa, joissa eläin pelasti ihmishengen

Hirmuhelteet piinaavat nyt Etelä- ja Keski-Eurooppaa, mutta tämähän ei ole enää mitään uutta. Epäinhimillisistä lämpötiloista on tullut uusi normaali ympäri maailmaa. Tässä tulevat top 10 historian pahimmat lämpöaallot.

Vaikka Listafriikki ottaa nyt katsauksen historian pahimpiin hellejaksoihin ja ajassa mennään reippaastikin taaksepäin, on nykytilanne katastrofaalinen:

Koko maapallon vuosittaisesta keskilämpötilasta on pidetty kirjaa vuodesta 1880 lähtien, ja historian kuumin vuosi oli 2024. Seuraavilla sijoilla ovat 2023, 2016 ja 2020. Itse asiassa viimeinen vuosikymmen on kokonaisuudessaan kymmenen kärjessä, kun listataan mittaushistorian kuumimmat vuodet.

Kahdenkymmenen kuumimman vuoden listalle pääsee häntäpäähän vuosi 1998, mutta kaikki muut sijat menevät tälle vuosituhannelle.

Ennusteiden mukaan vuosi 2025 ei tule päihittämään edeltäjäänsä historian kuumimpana vuotena, mutta noussee todennäköisesti kolmen kärkeen.

Tässä tulevat kronologisessa järjestyksessä top 10 historian pahimmat lämpöaallot.

Euroopan suuri kuivuus, 1540

Kuva: Greg Montani | Pixabay

Keski- ja Etelä-Eurooppa tukahtui kuumuuteen vuonna 1540, mutta äärimmäinen sääilmiö ei ollut vain kesän mittainen, sillä 11 kuukauden aikana koettiin harvinaislaatuinen ”megakuivuus”. Silloin ei käytännössä satanut yhtään. Se oli mahdollisesti kuumempi kesä kuin maanosaa vuonna 2003 koetellut tuhoisa lämpöaalto, johon palataan listalla myöhemmin.

Sveitsiläinen historioitsija Christian Pfister on kertonut vuoden 1540 pätsistä Spektrum-lehden haastattelussa seuraavasti: ”Keskimääräinen lämpötila ylitti monessa maassa 1900-luvun keskiarvot jopa seitsemällä asteella ja yli 40 asteen helteitä oli ympäri mannerta.”.

Pfisterin mukaan metsäpalot polttivat laajoja alueita eikä kyseisen kesän ajalta löydy yhtäkään mainintaa ukkosmyrskyistä. ”Lammet ja lähteet olivat kuivina jo toukokuussa, ja nälänhätä oli kova, sillä pelloilta ei saatu mitään”. Arvioiden mukaan lämpöaalto ja kuivuus tappoivat puoli miljoonaa ihmistä, joista monet menehtyivät puhtaan juomaveden puutteesta aiheutuneisiin ripulitauteihin.

Ilmiö alkoi Italiassa, jossa lokakuun 1539 ja huhtikuun 1540 välillä ei satanut pisaraakaaan, ja talvi tuntui heinäkuulta. Katastrofaalinen sää levisi pohjoisempaan, ja heinäkuussa Reinin, Elben ja Seinen pystyi ylittämään kuivin jaloin. Sveitsin, Saksan ja Itävallan rajalla sijaitsevalla Bodenjärvellä viini oli halvempaa kuin vesi, joka oli tuona vuotena harvinaista herkkua.

New Yorkin lämpöaalto, 1896

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Kun lähestyttiin 1900-luvun loppua, oli New York Cityssä noin 3 miljoonaa asukasta, joista iso osa oli paremman elämän perässä Atlantin toiselle puolelle seilanneita eurooppalaisia maahanmuuttajia. Monet pakkautuivat asumaan Manhattanin saaren eteläosiin Lower East Siden halpoihin vuokra-asuntoihin.

Kun kymmenen päivän armoton hellejakso iski Isoon Omenaan heinäkuussa 1896, muuttuivat jo valmiiksi surkeat elinolosuhteet suoranaiseksi helvetiksi. Noin 1300 newyorkilaista kuoli paahtavan kuumuuden seurauksena – joko suoraan tai välillisesti. Tarinan mukaan lämpötila oli niin korkea, että erään miehen ikkunalaudalle jättämät tekohampaat sulivat.

Koska huoneet olivat minimaalisen pieniä niissä asuvien perheiden kokoon nähden, ja kaupunki oli kieltänyt puistoissa nukkumisen, etsivät ihmiset epätoivoisesti helpotusta mistä tahansa. He kiipesivät nukkumaan katoille ja palotikkailla tai menivät joenrannan laitureille edes kevyen tuulenvireen toivossa.

Itse asiassa osa lämpöjakson aikana menehtyneistä heitti henkensä pudottuaan unissaan korkealla sijainneista nukkumapaikoistaan. Loput kuolivat lämpöhalvaukseen tai nestehukkaan. Lämpöaalto kuritti myös kaupungin eläimiä ja yli 1000 hevosta kuoli tuskallisessa yli 40 asteen kuumuudessa.

Vaikka kuolonuhrien määrä jatkoi kasvamistaan, ei kaupungin johto tehnyt mitään auttaakseen. Pormestari kutsui hätäkokouksen vasta, kun lämpöaalto osoitti laantumisen merkkejä.

Newyorkilaisten pelastavaksi enkeliksi nousi yllättävä taho, kun poliisikomission johtaja Theodore Roosevelt määräsi virkavallan toimittamaan vuokra-asuntoja täynnä oleviin naapurustoihin ilmaiseksi jäätä ja tarjoamaan ambulanssipalveluja huonovointisille. Joidenkin historioitsijoiden mukaan lämpöaalto pelasti Rooseveltin huterasti sujuneen poliittisen uran ja toimi lähtölaukauksena matkalle kohti presidenttiyttä.

Pohjois-Amerikan lämpöaalto, 1936

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Kun hirmuinen lämpöaalto iski Yhdysvaltoihin ja Kanadaan vuoden 1936 kesäkuussa jatkuen läpi kesän, elokuun loppuun saakka, ei ajankohta olisi voinut olla huonompi. Suuri lama oli jo vuosia ajanut Yhdysvaltoja, ja toki koko maailmaa, taloudelliseen taantumaan ja kaiken lisäksi edeltävä talvi oli rikkonut kylmyysennätyksiä.

Yhdysvalloissa oli myös kärsitty ankarasta kuivuudesta ja maan keskiosissa jylläsivät vuosia jatkuneet pölymyrskyt, jotka tuhosivat viljelyksiä ja tekivät alueesta asuinkelvottoman. Kesän lämpöaalto oli viimeinen niitti.

Elohopea kohosi monessa osavaltiossa epäinhimilliseen 50 asteeseen ja myös Kanadan provinsseissa lyötiin lämpöennätyksiä. Keskilänsi, jota hiekkamyrskytkin piinasivat, oli kamppaillut heinäsirkkainfestaation kanssa, mutta kovan kuumuuden vuoksi kuolleita sirkkoja alkoi putoilla taivaalta. Lääkärit ja hoitajat pyörtyivät kesken leikkausten, ja ruumishuoneet täyttyivät. Lehdissä julistettiin, että kesä 1936 oli kuin yhtä suurta raamatullista vitsausta.

Kesän lopuksi noin 5000 amerikkalaista ja 1100 kanadalaista oli kuollut suoraan kuumuuteen tai hukkunut paetessaan paahdetta vesistöihin.

Kreikan lämpöaalto, 1987

Kuva: Pixabay

Vaikka Kreikan kesässä elohopea on tasaisesti kolmenkympin tienoilla, ovat yli 40 asteen lämpötilat verrattain harvinaisia – varsinkin pitkinä ajanjaksoina. Heinäkuun 20. päivänä vuonna 1987 alkanut lämpöaalto oli kuitenkin armoton, ja jopa 1500 kreikkalaista menehtyi kuumuuden vuoksi. Korkea ilmankosteus ja täysin tuulettomat päivät pahensivat lämpötilan vaikutuksia.

Ateenassa lämpötila kohosi 45 asteeseen ja pääkaupungin rautatiekiskot laajenivat ajokelvottomiksi. Sairaalapedit loppuivat kesken ja ruumishuoneet olivat pulassa; suurin osa kuolonuhreista tuli juuri sairaaloissa, joissa oli puutteellinen ilmastointi. Ilmastointilaitteet eivät muutenkaan olleet laajassa käytössä 1980-luvun Kreikassa.

Kuolleita siirrettiin tilanpuutteen vuoksi armeijan tiloihin. Hautaustoimistot joutuivat ostamaan jäätä paikallisilta kalatoreilta, jotta ruumiiden mätänemisprosessia saatiin pidettyä edes jotenkin aisoissa ennen hautoihin laskemista.

Lämpöaalto kesti seitsemän päivää, joiden aikana koko Manner-Kreikka kiehui yli 40-asteessa. Viime vuosina lämpötilat ovat aiempaa huomattavasti tiuhemmin kohonneet samoihin lukemiin, mutta ei ainakaan vielä yhtä pitkäksi aikaa kuin vuonna 1987.

Chicagon lämpöaalto, 1995

Kuva: Pixabay

Yhdysvaltoja oli 1980-luvulla koetellut kaksi (1980 ja 1988) useita viikkoja kestänyttä ja maanlaajuisesti tuhansia ihmishenkiä vaatinutta lämpöaaltoa, mutta kesällä 1995 Chicagoon vyöryi ”vain” viisi päivää kestänyt helle, joka yksistään tappoi noin 700 kaupunkilaista.

Heinäkuun 13. päivänä elohopea nousi 41 asteeseen ja kosteuden kanssa lämpötila tuntui lähes 50-asteiselta. Päivien kuluessa Chicagon infrastruktuuri rupesi pettämään: Sähköverkon kantokyky ylittyi, kun asukkaat pitivät ilmastointilaitteitaan täysillä ympäri vuorokauden. Useissa naapurustoissa vedenpaine laski olemattomaksi, kun ihmiset avasivat kaduilla vesiposteja etsiessään helpotusta. Rautatiekiskot taipuivat, mikä aiheutti massiivisia viivästyksiä työmatkaliikenteeseen. Sairaalat ja ruumishuoneet täyttyivät, ja jo parin päivän päästä menehtyneiden ruumiille ei enää ollut tilaa.

Lämpöaalto paljasti, miten heikosti Chicago oli valmistautunut katastrofeihin ja sen ansiosta kaupungissa ruvettiin valmistelemaan yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa samankaltaisten tilanteiden varalle. Asiantuntijat onnistuivat tragedian myötä kumoamaan myös yleisen harhaluulon siitä, mihin ihmisryhmiin äärimmäinen kuumuus vaikuttaa pahiten. Vaikka väestössä oli enemmän ikääntyneitä naisia, kuoli vanhoja, yksineläviä miehiä paljon enemmän.

Tutkijoiden mukaan naisten vahvat sosiaaliset suhteet ja yhteisöllisyys toimivat kuin puolustuskeinona. Kuumuuden vaaroista ruvettiin myös tiedottamaan entistä enemmän, sillä sairaaloihin päätyi huolestuttava määrä nuoria ja hyväkuntoisia ihmisiä äkillisen munuaisten vajaatoiminnan vuoksi. Mysteerin syy selvisi vasta jälkeenpäin: monet olivat lähteneet juoksulenkille täysin tietämättöminä äärimmäisen helteen vaaroista.

Kun seuraava lämpöaalto neljän vuoden päästä vyöryi Chicagoon, oli kaupunki paljon paremmin valmistautunut ja nopeiden vastatoimien ansiosta kuolonuhreja tuli vain hieman reilu sata, vaikka olosuhteet olivat yhtä hirveät.

Euroopan lämpöaalto, 2003

Kuva: Cypris | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)

Heinä- ja elokuussa vuonna 2003 Eurooppa käristyi sellaisissa lämpötiloissa, että tutkijat julistivat kesän olleen kuumin sitten vuoden 1540, josta kerrottiin tämän listan ensimmäisessä kohdassa.

Paahtava helle vaati arvioiden mukaan jopa 40 000 uhria, mutta luku voi olla kymmeniä tuhansia korkeampikin, sillä aina kuoleman ei voitu varmasti sanoa johtuneen kuumuudesta. Kaikkein eniten kärsivät vauvat, kroonisesti sairaat sekä yksin tai hoitokodeissa asuneet vanhukset.

Pitkän kuuman ja kuivan jakson vuoksi Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa riehui metsäpaloja ja koko eteläisessä Euroopassa koettiin valtavia satomenetyksiä. Alpeilla vuorten ikijää alkoi sulaa aiheuttaen yllättäviä tulvia.

Yksi eniten kärsineistä maista oli Ranska, jossa kuolonuhrien määrä kohosi jopa 14 000. Tragedia paljasti järkyttäviä puutteita maan valmiudessa hoitaa äärimmäisestä kuumuudesta johtuvia ongelmia: mediassa kerrottiin hoitoon pääsyn viiveestä, alimitoituksesta sairaaloiden hoitohenkilökunnassa sekä siitä, miten ihmiset eivät tunnistaneet esimerkiksi vakavan nestehukan oireita.

Eikä tämä ollut vain Ranskan ongelma, sillä Euroopassa on totuttu lauhkean vyöhykkeen ilmastoon, jossa pitkät kuumat jaksot eivät ole tavallisia. Ainakaan ennen. Kesän 2003 jälkeen monet maat rupesivat tekemään toimintasuunnitelmia äärimmäisten lämpöaaltojen varalle.

Yllä olevassa kuvassa Loire-joki lähes tyhjäksi kuivuneena.

Australian lämpöaalto, 2009

Kuva: CSIRO | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)

Australiassa on totuttu äärimmäiseen kuumuuteen, mutta ei sielläkään olla tässä suhteessa yli-ihmisiä. Rajuimmin Etelä-Australian ja Victorian osavaltioihin tammikuun 25. päivänä vuonna 2009 iskenyt lämpöaalto vaati 374 ihmisen hengen.

Adelaiden kaupungissa todistettiin historiallista kuuden päivän putkea, jonka aikana lämpötila nousi joka päivä yli 40 asteen ja monissa Etelä-Australian syrjäisemmissä maalaiskylissä tuskailtiin reilusti yli 45 asteen helteessä.

Melbournessa lyötiin yli 150 vuotta vanha lämpöennätys uusiksi, kun elohopea nousi 46,4 asteeseen. Historiallista oli myös se, että vuodenajasta riippumatta yleensä epävakaisessa Melbournessa koettiin kolmena peräkkäisenä päivänä yli 43 asteen kuumuus, joka kuritti myös kaupungin juna- ja raitiovaunuliikennettä, sillä raiteet rupesivat taipumaan.

Victorian osavaltiossa yli puoli miljoonaa ihmistä kärvisteli ilman ilmastointia, sillä äärimmäinen kuumuus räjäytti muuntajia ja sähköverkko takkusi muutenkin ylikuormituksesta johtuen.

Helmikuun 7. päivä vuonna 2009 on vuosittain laajoista metsäpaloista kärsivän maan synkin päivä palojen osalta. Mustaksi lauantaiksi, Black Saturday, nimettynä päivänä saivat alkunsa yli kuukauden kestäneet metsäpalot, joissa kuoli 173 ihmistä – suurin osa tuona yhtenä kauheana päivänä.

Venäjän lämpöaalto, 2010

Kuva: Pixabay

Vuonna 2010 Venäjällä koettiin lämpöaalto, jollaista ei oltu nähty yli vuosisataan – venäläismedioiden mukaan vuosituhanteen. Oikeastaan koko kesä jossain päin suurta maata kärvisteltiin 38 asteen helteissä, mikä tosiaan on itänaapurissamme harvinaista. Venäjän historian lämpöennätys, 45,4 astetta, mitattiin Uttassa kesäkuun 12. päivänä vuonna 2010.

Kuumuus oli tuhoisa ja iso osa karjasta sekä viljasadosta menetettiin. Metsäpalot riehuivat hallitsemattomasti ja itse asiassa sankan savun aiheuttamat hengitysongelmat yhdistettynä helteisiin nostivat Venäjän lämpöaallon uhrilukua. Ja tuo luku oli musertava: arvioiden mukaan kuumuuden takia kuoli tuon kesän aikana noin 56 000 ihmistä.

Kesä 2010 pitää hallussaan ihmisuhrien määrässä mitattuna maailman tuhoisimman lämpöaallon surullista ennätystä. Lukuisia kuolonuhreja tuli lämpöaallon epäsuoran vaikutuksen vuoksi, kun venäläiset säntäsivät sankoin joukoin uimarannoille, joilla epätavallisen suuri määrä ihmisiä hukkui.

Tutkijat ennustivat tuolloin, että kun maapallon keskilämpötila nousee, tullaan pohjoisessa näkemään entistä pahempia lämpöaaltoja ja metsäpaloja. Tuosta on tultu 14 vuotta eteenpäin, ja jo nyt asiantuntijoiden voidaan todeta olleen oikeassa. Valitettavasti.

Intian lämpöaalto, 2015

Kuva: Unsplash

Toukokuussa 2015 alkanut äärimmäisen kuuma ajanjakso vei Intiassa hengen ainakin 2500 ihmiseltä. Lämpötila pääsi kohoamaan pahimmillaan 48 asteeseen ja ympäri maata kärvisteltiin päiväkausia 45 asteen helteessä.

Delhin kadut alkoivat sulaa ja pehmeä asvaltti hankaloitti liikkumista. Monessa kaupungissa ahkera ilmastointilaitteiden käyttäminen sai aikaan sähkökatkoksia, mikä tietenkin pahensi ihmisten piinaa. Bussi- ja rautatieasemille pystytettiin ensiapupisteitä, joissa heikkoon kuntoon päässeet ihmiset saivat nesteytystä ja suoloja – joko suun kautta tai suoraan suoneen.

Intian viranomaiset kannustivat ihmisiä juomaan vettä, pysymään varjossa ja käyttämään suojaavia vaatteita sekä päähineitä, mutta iso osa menehtyneistä oli köyhiä ja/tai kodittomia, joille yksinkertaisilta vaikuttaneet ohjeet saattoivat olla mahdottomia toteuttaa.

Vaikka Intiassa on totuttu vuosittaisiin lämpöaaltoihin, oli vuonna 2015 koettu jakso omaa luokkaansa. Se johtui monsuunikauden viivästymisestä, sillä normaalisti ennen kesämonsuunin ensimmäisiä kunnon sateita, tulee ilmaa viilentäviä ”esikuuroja”. Sateita ei tuolloin ollut tullut viikkoihin.

Perjantaina, kesäkuun 5. päivänä, oli ilon päivä, kun Intian valtion meteorologian laitos ilmoitti monsuunin saapuneen maan eteläkärkeen. Pohjois-Intiassa helpotusta jouduttiin odottamaan vielä useita päiviä ja monessa pohjoisen osavaltiossa tehtiin vielä lämpöennätyksiä siinä vaiheessa, kun etelää jo ”hellivät” voimakkaat merituulet ja rankkasateet.

Lue myös: Taj Mahal – faktoja yhdestä maailman seitsemästä ihmeestä

Pakistanin lämpöaalto, 2015

Kun Intia lakkasi kärventymästä kesäkuussa 2015, siirtyi lämpöaalto Pakistaniin. Todellisuudessa kyse oli erillisestä sääilmiöstä, mutta kuumuus iski itänaapuriin kesäkuun 18. päivänä, heti Intian helteiden hellitettyä. Vakavin tilanne oli eteläisimmässä Sindhin provinssissa, jossa sijaitsee myös suurkaupunki Karachi, jonka metropolialueella asuu yli 20 miljoonaa ihmistä.

Lämpötila nousi pahimmillaan 49 asteeseen ja kuumuus vei yli 2000 ihmisen hengen. Sairaaloiden ruumishuoneet täyttyivät ja menehtyneiden omaisille ilmoitettiin, että ruumiita ei enää voida ottaa vastaan. Nestehukka ja lämpöhalvaukset olivat yleisimmät kuolinsyyt, ja sähköverkon laajat häiriöt jättivät monet alueet vaille toimivaa ilmastointia, tuulettimia ja vesipumppuja, mikä nosti uhrien määrää huomattavasti. Eläintarhoissa kuoli useita eläimiä, vaikka hoitajat kantoivat jäätä häkkeihin, ja monet karjankasvattajat menettivät eläimiään.

Vaikka vuonna 2017 Pakistanissa koettiin lämpöaalto, jossa elohopea kipusi yli 50 asteeseen, oli noin viikon kestänyt hellejakso vuonna 2015 tuhoisampi. Osaltaan siksi, että se osui juuri Ramadanin aikaan. Silloin muslimit pidättäytyvät syömästä ja juomasta – vesi mukaan lukien – valoisalla.

Koska kyseessä oli hengenvaarallinen poikkeustila, antoi Mufti Mohammad Naeem, korkea-arvoinen muslimijohtaja, harvinaisen fatwan eli lausunnon, jolla julistettiin lupa paaston keskeyttämiseen. Pakistanilaisia kannustettiin syömään ja juomaan, vaikka se katkaisikin pyhän kuukauden vieton ja rikkoi yhtä islamin viidestä peruspilarista.

Lue myös:

• Suomen sääennätyksiä: Näin kuumaa, kylmää, sateista ja lumista meillä on ollut!
• Suomalaiset sääprofeetat sammakkomiehestä lammaslehtoriin
• 10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot
• Ilmastonmuutos: 10 faktaa, joita et voi kiistää

Tässä tulee 10 mainoskampanjaa, jotka menivät yrityksillä pahasti pieleen. Ei voi kuin hämmästellä, että mitä ihmettä näiden yritysten markkinointiosastoilla on oikein ajateltu!

Maailma on pullollaan mainoksia ja luonnollisesti niiden joukkoon mahtuu paljon toimivia ja paljon ei-toimivia markkinointikampanjoita.

Täysin oma lukunsa ovat kuitenkin nämä seuraavat 10 mainoskampanjaa, jotka Listafriikki esittelee – ne menivät nimittäin oikein huolella ja pahemman kerran pieleen.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset vihkoon menneet mainoskampanjat voi katsoa ja lukea tästä:

Patjapinot kaatuivat kuin WTC-tornit: 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen – osa 1

Kanada ja kaksikielisen maan vaikeudet

Kuva: Randy Menear | Pixabay

Kanada tunnetaan kaksikielisenä maassa, jossa puhutaan sekä englantia että ranskaa. Kuten meille suomalaisille on hyvin tuttua, kaksikielisessä maassa kaikki asiat tulee enemmän tai vähemmän ilmoittaa molemmilla kielillä – esimerkiksi nyt vaikka juomapullon etiketistä löytyvät tekstit.

Vitamin Water -juomaa lähdettiin markkinoimaan Kanadassa kopioimalla toista saman alan yritystä, Snapplea. Snapple laittoi jokaisen juomapullonsa korkin sisäpuolelle hellyyttäviä viestejä, ja Coca-Colan omistama Vitamin Water päätti toimia osittain samalla tavoin: he päättivät painaa korkkeihinsa sanapareja – sanoista toinen oli aina ranskankielinen ja toinen englanninkielinen.

Sanat oli toki valittu molemmista kielistä asianmukaisesti eikä niiden joukossa ollut mitään sopimatonta. Kukaan ei ollut kuitenkaan ajatellut, että kahdesta kielestä otettujen sanojen sattumanvarainen yhdistäminen voisi tuottaa hyvin sopimattoman kokonaisuuden.

Edmontonissa asuva nainen päätti ostaa itselleen tällaisen Vitamin Water -juoman ollessaan miehensä kanssa ulkona syömässä, ja pullon avattuaan hän huomasi viestin, jossa luki ”You Retard” eli suoraan suomeksi käännettynä ”sinä kehari”.

Kyseisen tekstin kohdalla oli tapahtunut luonnollisesti karmaiseva virhe, sillä retard-sana tarkoittaa ranskaksi myöhästymistä/viivästystä, mutta englanniksi merkitys oli täysin toinen – etenkin yhdistettynä englanninkieliseen you- eli sinä-sanaan. Virhe pääsi syntymään osittain kielimuurista ja sitä seuranneesta tietynlaisesta laiskuudesta johtuen, sillä etenkin Coca-Colan kokoisen miljardiluokan yhtiön pitäisi tällaista kampanjaa tehdessään varmistaa, että kaikki on varmasti kunnossa.

Kun nainen kertoi tapahtuneesta isälleen, päätti isä kirjoittaa kirjeen Coca-Colalle – olihan hänen toinen tyttärensä sekä CP-vammainen että autistinen ja isä oli nimenomaan opettanut koko perheelleen retard-sanan olevan kirosana. Coca-Colalta otettiin nopeasti perheeseen yhteyttä ja pahoiteltiin tapahtunutta.

Lue myös: 10 synkkää salaisuutta Coca-Colaan liittyen!

Amazonin TV-sarjan mainostus meni liian pitkälle

Amazon julkaisi vuonna 2015 televisiosarjan The Man in the High Castle, jossa elettiin toisen maailmansodan jälkeisessä vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Saksan johtamat Akselivallat olivat voittaneet sodan ja valloittaneet osittain muun muassa Yhdysvallat.

Amazon päätti lähteä mainostamaan samaa nimeä kantaneeseen kirjaan perustunutta sarjaansa isosti. Se osti mainospaikkoja muun muassa New Yorkin metroasemilta sekä kadunvarsi- ja mainostaulupaikkoja ympäri kaupungin. Hetkessä New York alkoi näyttää siltä kuin natsit todella olisivat voittaneet toisen maailmansodan ja vallanneet Yhdysvallat, sillä mainoksia oli yksinkertaisesti niin paljon ja ne olivat täysin ymmärrettävästi natsiaiheisia – kertoihan kyseinen sarja aiheesta.

Luonnollisesti nämä mainokset saivat kuitenkin ihmiset raivon valtaan ja niiden poistamista vaatinut New Yorkin pormestari Bill de Blasio tuomitsi ne edesvastuuttomiksi sekä loukkaaviksi erityisesti toisesta maailmansodasta ja holokaustista selvinneitä sekä heidän omaisiaan kohtaan. Amazon myönsi virheensä ja mainokset olivat poissa vain muutama tunti de Blasion kannanoton jälkeen.

Ilmeisesti Amazon ei kuitenkaan ottanut asiasta opiksi, sillä vuotta myöhemmin se julkaisi New Yorkissa suuren valotaulumainoksen, jossa Vapaudenpatsas on puettu natsi-symboleihin ja sen käsi on muutettu ”Heil Hitler” -asentoon.

Lue myös: Hitler, maapallo, miestutkijat – 10 Time-lehden mielenkiintoista ja kiistanalaista valintaa vuoden henkilöksi

Krispy Kreme Klub

Suomesta ei ainakaan toistaiseksi löydy Krispy Kreme -donitsi-kahvila-ketjun liikkeitä, mutta sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa, josta ne ovat myös lähtöisin, kyseessä on todella suosittu ketju.

Vuonna 2015 Krispy Kremen maine otti kuitenkin pahemman kerran osumaa, puhtaasti harkitsemattomuudesta johtuen. Eräs ketjun liike päätti järjestää Isossa-Britanniassa, Hullin kaupungissa, koulujen talviloman kunniaksi viikon mittaisen kampanjan, jossa jokaiselle päivälle oli olemassa oma teemansa. Keskiviikon kohdalla teeman nimeksi valikoitui Krispy Kreme Klub ja lyhennettynä se taittui muotoon KKK Wednesday.

Jokainen lienee kuullut rasistisesta viharyhmästä, joka kulkee nimellä Ku Klux Klan ja tunnetaan siis lyhenteellä KKK. Vaikka kyseinen kahvila reagoi tapahtuneeseen nopeasti perumalla teemapäivän ja poistamalla kaiken markkinointimateriaalinsa, niin nykypäivänä vahinko on jo siinä vaiheessa tapahtunut, kun asiasta tulee julkista.

Kukaan tuskin on yllättynyt, että tapahtuneesta syntyi melkoinen määrä meemejä, jotka lähtivät leviämään vauhdilla sosiaalisessa mediassa.

Jägermeister muuttui myrkylliseksi kaasuksi

Kuva: Pixabay

Jägermeister on varmasti monille tuttu alkoholijuoma, joka syystä tai toisesta nauttii melkoista suosiota erityisesti nuorten ja ennen kaikkea opiskelijoiden keskuudessa.

Tämä saksalaisyritys päätti kesällä 2013 järjestää massiiviset allasbileet Meksikossa, Leonin kaupungissa. Alkuun kaikki meni hyvin, mutta sitten tapahtui jotain kamalaa: yritys päätti laittaa uima-altaaseen nestemäistä typpeä; tiettävästi tavoitellen ikään kuin sumumaista ilmiötä, mutta se aiheutti varsin ikävän kemiallisen reaktion yhdessä altaassa olleen kloriitin kanssa. Tuon kemiallisen reaktion lopputuloksena oli myrkyllisen NCI3-kaasun syntyminen, jota altaassa olevat nuoret vetivät hengittäessään sisäänsä.

Hauska illanvietto oli kokenut hetkessä dramaattisen käännöksen todella synkkään suuntaan ja myrkkykaasujen hengittelyn seurauksena peräti kahdeksan nuorta jouduttiin viedä sairaalahoitoon; heistä yksi jouduttiin vaivuttamaan koomaan 18 päivän ajaksi.

Joku voisi siis sanoa, että tämä luova markkiinointitempaus meni aavistuksen verran pieleen.

Bud Lightin ”raiskausolut”

Listan viimeisenä olevaa mainoskampanjaa on todella vaikea saada mahtumaan omaan tajuntaan: miten ihmeessä kukaan Bud Light -olutta valmistavan Anheuser-Busch InBevin markkinointiosastolta ei ole hoksannut olutpullojen kylkeen isketyn mainossloganin karmivaa kaksoismerkitystä?

Vuonna 2015 Bud Light toi markkinoille etiketin, jossa luki ”The perfect beer for removing ”no” from your vocabulary for the night” eli vapaasti suomennettuna ”Täydellinen olut poistamaan ei-sana sanastostasi illan ajaksi”. Jos nyt jostain syystä mielesi ei mennyt sinne samaan suuntaan kuin niin monilla muilla tuon sloganin nähneillä, yhdistettiin se voimakkaasti raiskauksiin ja niiden tietynlaiseen hyväksyntään.

Kyseinen etiketti oli osa Bud Lightin laajempaa ”Up For Whatever” -kampanjaa, jossa alkoholia nauttivat nuoret henkilöt sanovat ”kyllä” uusille asioille. Ymmärrettävästi kovinkaan moni ei saanut tätä käsitystä etiketistä ja monet yhdistivät kampanjan ennen kaikkea yliopistoissa vallitsevaan alkoholintäyteiseen raiskauskulttuuriin.

Tällaisessa tapauksessa maine kärsikin sitten jo vähän enemmän.

Lue myös:

• Marsiin matkannut luotain tuhoutui, koska yhteistyötahot käyttivät eri mittayksikköjärjestelmiä: 10 noloa virhettä, jotka johtivat katastrofiin
• 10 pientä kirjoitusvirhettä, jotka johtivat katastrofiin

Luovuus on monesti hyvä asia, mutta aina se ei kuitenkaan välttämättä ole sitä: tässä tulee 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät yrityksillä pahasti pieleen.

Maailma on pullollaan mainoksia ja luonnollisesti niiden joukkoon mahtuu paljon toimivia ja paljon ei-toimivia markkinointikampanjoita.

Täysin oma lukunsa ovat kuitenkin nämä seuraavat 10 markkinointikampanjaa, jotka Listafriikki esittelee – ne menivät nimittäin oikein huolella ja pahemman kerran pieleen.

Näiden mainosten kohdalla ei voi kuin hämmästellä sitä, että mitä ihmettä näiden yritysten markkinointiosastoilla on oikein ajateltu.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset mainonnan aivopierua voit lukea tästä:

Virvoitusjuomapullon korkissa oli törkeä ”kehari”-solvaus: 10 mainoskampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen – osa 2

9/11-patjat

Jokainen meistä on väistämättä kuullut 9. syyskuuta, vuonna 2001, New Yorkissa tapahtuneesta terrori-iskusta, joka tunnetaan tapahtuma-ajankohtansa myötä muodossa 9/11. Kyseisellä päivämäärällä kaksi matkustajalentokonetta lensi World Trade Center -pilvenpiirtäjiin, joita kutsuttiin nimellä Twin Towers, ja kyseessä on yksi Yhdysvaltain historian traumaattisimmista tapahtumista; samana päivänä koettiin myös muita terroritekoja.

Tuon syyskuisen päivän jättämät arvet tulevat tuskin koskaan paranemaan: lukuisille amerikkalaisille se on edelleen vaikea aihe puhuttavaksi ja se saa – yli 20 vuotta myöhemmin – ihmiset todella liikuttuneeseen tilaan.

Ja juuri tämän aiheen herkkyyden huomioon ottaen, on tämä listan ensimmäinen tapaus epäilemättä yksi pahimmin pieleen menneistä markkinointikampajoista.

Vuonna 2016 Teksasissa sijaitseva yritys nimeltä Miracle Mattress eli vapaasti suomennettuna ”ihmepatja” koki parhaaksi tavaksi muistaa vuoden 2001 tapahtumia järjestämällä Twin Tower -alennuskampanjan. Yrityksen tekemässä mainoksessa nainen kertoo kampanjasta ja samaan aikaan hän kaataa takanaan olevat miehet kahta korkeaa patjapinoa päin, myös molempien pinojen kaatuessa… Siihen perään nainen toteaa ”We’ll never forget”, joka tarkoittaa suomeksi ”me emme koskaan unohda”.

Kun ihmiset näkivät videon, lytättiin yritys täysin muun muassa sosiaalisessa mediassa, eikä myrskyn keskellä anteeksipyynnöt paljoa painaneet. Kyse oli ilmeisesti työntekijöiden omasta ideasta ja yritys tuomitsi työntekijöiden toimet, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Lopulta yritys päätti sulkea ovensa tilapäisesti ja ilmoitti lahjoittavansa rahaa 9/11-iskujen uhrien omaisille.

Toyota ja 10 miljoonan dollarin vakoilupila

Kuva: Pixabay

Jokainen meistä on varmasti saanut sähköpostitse mitä erikoisimpia viestejä ja nyt puhutaan siis roskapostista. Los Angelesissa asuva Amber Duick luuli niin ikään saaneensa tällaisen roskaviestin, kun isobritannialaiselta vaikuttanut Sebastian Bowler ilmoitti olevansa tulossa vierailulle naisen luokse.

Seuraavana päivänä hän sai kuitenkin uuden viestin samaiselta henkilöltä: tällä kertaa mukana oli myös Amberin kotiosoite, jonne Sebastian ilmoitti tulevansa pitämään hiljaiseloa, ja lisäksi hän kertoi tuovansa mukanaan pitbull-rotuisen koiransa, joka oli oksennellut viime aikoina.

Amber sai Sebastianilta sekä viestejä että myös puheluja päivittäin ja niistä jokainen oli lähetetty aina hieman lähempää Amberin kotia. Sebastian kertoi piilottelevansa poliisilta ja ajavansa tästä syystä ympäri Yhdysvaltoja Toyota Matrix -merkkisellä autollaan. Amber sai myös eräästä Yhdysvalloissa sijainneesta motellista yhteydenoton, jossa häntä vaadittiin maksamaan Sebastianin tuhoama huone.

Luonnollisesti tällaiset viestit, puhelut ja yhteenotot saivat Amberin pelkäämään, sillä hän aidosti luuli rikollisen häiriköivän häntä ja tulevan hänen luokseen pahat mielessä. Nainen ei kyennyt syömään, nukkumaan tai tekemään töitään.

Päivien mittaisen piinan jälkeen Amberin sähköpostiin ilmestyi viesti Toyotalta. Viesti ohjasi hänet verkkosivulle, jossa koko asian kerrottiin olleen Toyota Matrixin ja Saatchi-nimisen yrityksen yhteinen markkinointikampanja.

Amber oli suostunut aiemmin osallistumaan kampanjaan, joka kulki nimikkeellä ”kokemus”, ja hän oli ruksittanut lomakkeessa olevansa halukas osallistumaan persoonallisuustestiin. Toyotan touhu karkasi kuitenkin täysin käsistä ja lopulta asiaa selviteltiin oikeudessa, jossa Toyota yritti vedota siihen, että Amber oli antanut suostumuksensa kampanjaan.

Tuomari oli kuitenkin sitä mieltä, että naista oli johdettu pahasti harhaan ja sitä kautta tuomari hyväksyi tapauksen varsinaiseen oikeuskäsittelyyn. Amber haki Toyotalta 10 miljoonan dollarin korvauksia ja lopulta asia soviteltiin oikeusistuimen ulkopuolella; tarkkaa korvaussummaa ei ole tiedossa, mutta sen uskotaan liikkuvan useissa miljoonissa dollareissa.

Aqua Teen Hunger Force -leffan markkinointi ei mennyt putkeen

Mistä tietää, että markkinointikampanja on mennyt pahemman kerran pieleen? No, ainakin siitä, että se saa aikaiseksi hysterian, kun ihmiset kuvittelevat ympäri kaupunkia olevan pommeja ja poliisivoimien pommiryhmä hälytetään paikan päälle.

Näin tapahtui vuonna 2007, kun Turner Broadcasting mainosti Bostonissa Aqua Teen Hunger Force -elokuvaa. Eräs mies huomasi moottoritien alla olevassa palkissa epäilyttävän esineen ja epäili tätä pommiksi. Niinpä hän ilmoitti asiasta poliisille ja kaksi tuntia myöhemmin pommiryhmä räjäytti kyseisen esineen. Poliisi oli jo tuossa vaiheessa todennut, ettei kyse ole pommista, mutta joka tapauksessa he päättivät räjäyttää sen.

Nämä tuntemattomat esineet olivat tarkalleen ottaen Led-valoin varustettuja, keskisormea näyttäviä hahmoja – avaruusolioita – ja niitä oli asennettu pitkin kaupunkia. Boston oli viikon ajan pelon vallassa, koska niitä oli pitkin poikin kaupunkia.

Vastaava kampanja toteutettiin samaan aikaan myös New Yorkissa, Los Angelesissa, Atlantassa, Austinissa, Philadelphiassa, San Franciscossa ja Seattlessa, mutta onneksi muissa kaupungeissa kampanjointi ei aiheuttanut vastaavanlaista reaktiota paikallisissa ihmisissä.

Identiteettivarkauksien estäjä ei sitten kuitenkaan toiminut

Identiteetti- eli henkilötietovarkauksia tapahtuu nykyaikana todella paljon ja itse asiassa niitä on tapahtunut jo pitkään. Kiitos maailman digitalisoitumisen: rikolliselle toisen ihmisen identiteetti kaikkine tietoineen on hyvin arvokas kauppatavara. Suomen lakiin identiteettivarkaus lisättiin rikosnimikkeenä vuonna 2015.

Vuonna 2006 juuri henkilötietojen suojaamiseen erikoistuneen LifeLock-yrityksen toimitusjohtaja Todd Davis oli niin varma tuotteen toimivuudesta, että hän päätti laittaa oman sosiaaliturvatunnuksensa näkyviin jokaiseen tuotteen mainokseen; tarkoituksena oli siis osoittaa, miten hyvin tietosi ovat turvassa heidän tuotteensa avulla. Tuotteelle annettiin myös takuu: mikäli se ei kykene suojaamaan ostajaa henkilötietovarkaudelta, saa ostaja miljoonan dollarin korvauksen.

Jokainen ehkä osaa tässä vaiheessa jo kuvitella, miten tämä tarina päättyy. Davis joutui tuon mainoskampanjan jälkeen identiteettivarkauden uhriksi 13 kertaa lyhyen ajan sisällä ja lisäksi LifeLock joutui maksamaan Yhdysvaltain kauppakomission määräämän 12 miljoonan dollarin sakkorangaistuksen harhaanjohtavasta mainonnasta.

Kun Heinekenista tuli vahingossa rasistinen olut

Heineken on eittämättä yksi maailman tunnetuimmista oluista: kyseinen olut tulee Alankomaista ja sitä on valmistettu jo vuodesta 1873 lähtien. Heineken on ollut vuosikausien ajan myös erittäin aktiivinen mainostaja ympäri maailman ja moni on nähnyt yrityksen mainoksia ainakin erilaisten urheilutapahtumien yhteydessä, vähintäänkin television välityksellä.

Vuonna 2018 Heineken päätti mainostaa kevytoluttaan videomainoksen muodossa. Sloganina oli ”sometimes lighter is better”. Tuossa lauseessa esiintyvä lighter-sana tarkoittaa muun muassa seuraavia adjektiiveja: kevyempi, kirkkaampi, vaaleampi ja valkoisempi. Lauseen oli tarkoitus kääntyä muotoon ”joskus kevyempi on parempaa”, mutta se kääntyy niin ikään muotoon ”joskus valkoinen/valkoisempi on parempaa”.

Itse mainoksessa baarityöntekijä liu’uttaa tiskile saapuneelle asiakkaalle oluen, sillä tämä on selkeästi sellaisen tarpeessa. Baarityöntekijä on valkoihoinen ja oluen vastaanottava nainen on vaaleahko, mutta matkalla olutpullo ohittaa kolme tummaihoista ihmistä. Huomaatko jo, mitä kohti tässä ollaan menossa…

Euroopassa tähän ei kiinnitetty huomiota, mutta mainoksen päätyessä Yhdysvaltain markkinoille kohu oli valmis vain parissa päivässä ja Heineken joutui vetämään mainoksensa nopeasti pois markkinoilta.

Lue myös:

• Marsiin matkannut luotain tuhoutui, koska yhteistyötahot käyttivät eri mittayksikköjärjestelmiä: 10 noloa virhettä, jotka johtivat katastrofiin
• 10 pientä kirjoitusvirhettä, jotka johtivat katastrofiin