Yleistieto
Kuuluisat huijaukset: 10 historiallista vedätystä, jotka osuivat ja upposivat
Historian saatossa on nähty jos jonkinlaisia huijareita ja Listafriikki esittelee niistä nyt kymmenen. Tässä ovat kuuluisat huijaukset, joiden on vaikea uskoa onnistuneen.
On erittäin vaikea kuvitella, että joku uskoisi merenneitoihin, keijuihin tai olemattomiin valtioihin, mutta niin vain on! Tämän listan kuuluisat huijaukset ovat hyvä osoitus siitä, että kaikkea – ehkä suurinta osaa – kuulemastaan ja lukemastaan ei kannata uskoa. Ainakaan nykypäivänä. Suurin osa näistä tarinoista on historiallisen vanhoja, mutta pääsemme kyllä tämänkin vuosituhannen puolelle.
Tässä siis kuuluisat huijaukset, jotka puijasivat kaikkia tavallisesta kansasta asiantuntijoihin. Monessa kohtaa tekee mieli pyöritellä päätään ja sanoa: miten tämä voi olla mahdollista!?
Han van Meegeren
Han van Meegeren oli klassisen koulutuksen saanut hollantilainen taidemaalari, jota 1930-luvulla kritisoitiin omaperäisyyden puutteesta, vaikka hän oli itse asiasssa varsin taitava siinä, mitä teki. Kostaakseen arvostelijoilleen van Meegeren rupesi luomaan kokonaan uusia maalauksia Johannes Vermeerin nimellä. Vermeer on yksi tunnetuimmista alankomaalaisista taidemaalareista, jonka kuuluisin teos on Turbaanipäinen tyttö, joka myös Tyttö ja helmikorvakoru -nimellä tunnetaan.
Van Meegeren käytti samoja väriaineita ja kankaita, joita Vermeer oli 1600-luvulla käyttänyt. Hän myös käsitteli maalauksensa bakeliitilla, joka sai maalipinnan näyttämään satoja vuosia vanhalta. Huijaus onnistui täydellisesti ja muutaman vuoden aikana mies teki monta ”Vermeeriä” ja niiden lisäksi muidenkin hollantilaisten mestareiden maalauksia. Ne eivät siis olleet kopioita, vaan vanhojen taidemaalareiden ”uusia” teoksia, jotka menivät asiantuntijoille ja kriitikoille täydestä.
Lopulta van Meegeren jäi kuitenkin kiinni, melko ikävällä tavalla, sillä hänet pidätettiin syytettynä maanpetoksesta. Hän myi itse tekemäänsä Vermeeriä Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille toisen maailmansodan aikana, mikä oli jyrkästi kiellettyä; Hollannin kansallisaarteita ei haluttu missään nimessä natsien haltuun.
Van Meegerenin ainoa keino puolustautua oli kertoa totuus: maalaukset olivat väärennöksiä. Oikeudessa hänen tuli todistaa sanansa maalaamalla vielä yksi Vermeer (kuvassa). Se riitti todistukseksi.
Kuuluisat huijaukset -listan aateliin kuuluva Han van Meegeren kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen maalauksistaan tuli haluttua tavaraa ja häntä pidetäänkin 1900-luvun merkittävimpänä taideväärentäjänä.
Piltdownin ihminen
Siitä lähtien, kun Charles Darwin julkaisi Lajien synty -kirjansa vuonna 1859, yrittivät ihmiset kuumeisesti löytää puuttuvan lenkin, joka todistaisi ihmisen evoluution. Vuonna 1912 harrastelija-arkeologi Charles Dawson kaivoi Piltdownissa, Englannissa, sijainneesta soramontusta esiin pääkallon, joka ravisutti tiedeyhteisöä maailmanlaajuisesti: puuttuva lenkki oli löytynyt.
Joulukuussa samana vuonna Dawson esitteli 500 000 vuotta vanhan Piltdownin ihmisen Geological Society of London -tiedeseuran järjestämässä juhlallisessa seremoniassa siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että skeptikoiden joukko oli äänekäs. Epäilijöiden mielestä pääkallo oli kursittu kasaan apinan leukaluusta ja ihmisen pääkopasta – mitä se siis nimenomaan olikin. Ne, jotka uskoivat löydöksen olevan aito, vetosivat tähän samaan faktaan: tietysti puuttuvassa lenkissä on osia sekä apinasta että ihmisestä. Skeptikoille lyötiin luu kurkkuun vuonna 1917, kun Piltdownista löytyi toinenkin, rakenteeltaan samanlainen, pääkallo.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Piltdownin ihmisen aitous alkoi hiljalleen kokea kolauksia, kun muita varhaisten ihmisten pääkalloja rupesi löytymään muun muassa Kiinasta ja ympäri Afrikkaa; niissä rakenne oli päinvastainen ja nimenomaan kallo oli apinamainen ja leuka ihmismäinen. Koko huijaus paljastui vuonna 1953, kun tutkijat tekivät pääkallolle yksityiskohtaisia testejä. Se oli itseasiassa rakennettu ihmisen pääkopasta ja orangin alaleuasta, ja saatu raudan ja kromihapon avulla näyttämään satoja tuhansia vuosia vanhalta.
Yksi erikoisimmista käänteistä koko jutussa, usko tai älä, on se, että huijaria ei ole koskaan saatu selville. Todennäköisesti se on Dawson, mutta moni syyttävä sormi on osoittanut myös Sherlock Holmesin luoneeseen Arthur Conan Doyleen. Doyle kuului samaan tiedeseuraan kuin Dawson ja vieraili usein Piltdownin ihmisen löytöpaikalla. Lisäksi hän tarinoi The Lost World -kirjassaan, että luiden jäljittely on yhtä helppoa kuin valokuvan väärentäminen. Antoiko Doyle kirjassaan vihjeen?
Piltdownin ihminen on yksi historian suurimmista tieteellisistä huijauksista, ja siihen liittyy siis edelleen ratkaisematon mysteeri. Nyt tarvittaisiin Sherlock Holmesia!
Mary Toft synnytti jäniksiä
Kuva: Wellcome Collection | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Siirrytään kuuluisat huijaukset -listalla englantilaiseen palvelusneitoon nimeltään Mary Toft. Vuonna 1726 Toft sai – ikuisesti selvittämättömästä syystä – ajatuksen vedättää kanssaihmisiä. Eräänä päivänä Toft rupesi kaikkien suureksi yllätykseksi synnyttämään ja avuksi kutsuttiin naapuri Mary Gill, joka löysi sängystä koko joukon erilaisia eläinten osia. Sekasotkua tutkimaan hälytettiin paikallinen kirurgi John Howard, joka totesi 24-vuotiaan Toftin synnyttäneen muun muassa kolme kissan jalkaa, sian virtsarakon, jäniksen käpälän ja ankeriaan selkärangan.
Lääketieteen ammattilaisena Howard epäili tapahtuneen aitoutta, mutta epäilykset kaikkosivat, kun Toft synnytti hänen silmiensä edessä kaniinin. Seuraavan kuukauden aikana Toft synnytti Howardin valvonnassa lisää kuolleita kaniineja. Ihmiset olivat täysin lumoutuneita Toftista ja tämän jälkikasvusta, vaikka yleisen reaktion olisi kuvitellut olevan aivan toisenlainen. Toisaalta 1700-luvun Englannissa ihmiset maksoivat sievoisia summia päästäkseen näkemään kaikenlaista outoa ja yliluonnollista. Mary Toft nousi julkkiksen asemaan ja sana kiiri Lontooseen kuninkaalliseen hoviin saakka.
Niinpä hänet vietiin kuningas Yrjö I:n lääkäreiden tutkittavaksi. Jänisten synnyttäminen loppui siihen. Hieman ennen joulua eräs vahtimestari jäi kiinni, kun hän yritti salakuljettaa kanin poikasia Toftin makuuhuoneeseen. Selvisi myös, että Toftin aviomies oli ostanut lukuisia kaneja ympäri kaupunkia. Mystisyys jäniksiä synnyttävän naisen ympärillä alkoi hälvetä ja kun todisteita rupesi kasaantumaan, myönsi Toft viimein keksineensä koko jutun. Hän kertoi tunkeneensa kuolleita kaniineja sisälleen, jotta ”synnytys” vaikuttaisi mahdollisimman aidolta. Toft heitettiin muutamaksi kuukaudeksi vankilaan, minkä jälkeen hän palasi kotikyläänsä eikä enää koskaan synnyttänyt eläimiä tai niiden osia.
Cardiffin jättiläinen
Cardiffin jättiläinen on yksi 1800-luvun legendaarisimmista huijauksista. Newyorkilaisen maanviljelijän William Newellin farmille tungeksi väkeä ihmettelemään yli kolmemetristä jättiläistä, jonka kaksi kaivoa kaivamassa ollutta miestä löysi lokakuun 16. päivänä vuonna 1869.
Maanomistaja Newell näki dollarin kuvat silmissään, pystytti jättiläisen suojaksi teltan ja alkoi veloittaa kaikilta uteliailta 25 senttiä – ja myöhemmin kovan kysynnän vuoksi 50 senttiä – vierailusta teltassa. Jotkut uskoivat jättiläisen olevan onondaga-alkuperäisheimon esi-isä, kun taas toisten mielestä se oli todiste Raamatussa mainituista jättiläisistä. Kansan kiinnostus ei laantunut millään lailla, vaikka useat asiantuntijat ilmoittivat kivettyneen jättiläisen olevan väärennös.
Kun Newell oli käärinyt jo sievoisen summan sisäänpääsymaksuilla, myi hän muumion joukolle liikemiehiä, jotka vuorostaan pääsivät rahastamisen makuun lähettämällä jättiläisen kiertueelle. Jopa maailman kuuluisin showmies P. T. Barnum tarjosi 50 000 dollaria saadakseen ainutlaatuisen muumion osaksi omaa omituisuuksien kokoelmaansa.
Hypetys jättiläisen ympärillä sai kolauksen joulukuussa, vain muutama kuukausi löydöksen jälkeen, kun muuan George Hull tuli julkisuuteen ja kertoi koko homman olleen yhtä suurta valhetta. Hän oli tehnyt suunnitelman äkkirikastumisesta ja ostanut suuren köntin kipsiä. Sitten hän palkkasi kivenveistäjän muotoilemaan kipsistä suuren ihmishahmon ja hautasi 1300 kilon painoisen jättiläisen serkkunsa William Newellin suostumuksella tämän maille Cardiffin kylässä.
Vaikka huijaus paljastuikin, pysyivät rahahanat auki, sillä ihmiset halusivat edelleen nähdä Cardiffin jättiläisen. Nykyään se on näytteillä museossa Cooperstownissa.
Pierre Brassau hurmasi ruotsalaiset taidekriitikot
Kuuluisat huijaukset -listalle päätyi van Meegerenin lisäksi myös toinen taidehuiputus. Mennään Ruotsiin ja helmikuuhun 1964. Silloin avantgardista tyylisuuntaa edustavan ranskalaisen taidemaalarin Pierre Brassaun neljä teosta tuotiin esitteille Gallerie Christinaeen, Göteborgiin. Näyttelyssä oli mukana teoksia myös monilta muilta eurooppalaisilta taiteilijoilta, mutta tuntemattoman Brassaun maalaukset varastivat huomion.
Kaikki opiskelijoista taidetoimittajiin ja -kriitikoihin ylistivät lähes yhteen ääneen Brassaun taidetta. Rolf Anderberg kirjoitti Göteborgs-Posten -sanomalehdessä, että suurin osa näyttelyn teoksista oli tylsiä ja kömpelöitä, mutta Brassau oli eri maata: ”Pierre Brassau maalaa voimakkain vedoin, mutta samalla hyvin määrätietoisesti. Hänen siveltimensä vedot kiertyvät raivoisalla tarkkuudella. Pierre on taiteilija, jonka työn jälki muistuttaa balettitanssijan hienostuneisuutta.”. Vain yksi kriitikko poikkesi valtavirrasta, kun hän arvioi Brassaun teoksia: ”Vain apina voisi maalata tällaista.”.
Tämä vähemmistöön kuulunut kriitikko oli oikeassa, sillä Pierre Brassau oli oikeasti nelivuotias simpanssi nimeltään Peter.
Pierre Brassau oli Göteborgs-Tidningen -lehden toimittajan Åke Axelssonin keksintö, jolla hän halusi testata taidekriitikkojen ammattitaitoa: osaisivatko nämä erottaa modernin taiteen simpanssin maalauksista. Axelsson sai varmasti odottamansa vastauksen.
Boråsin eläintarhassa elänyt Peter-simpanssi sai käyttöönsä siveltimiä ja öljyvärejä, ja vaikka se aluksi keskittyikin syömään maalia, alkoi se jossain vaiheessa levittämään väriä myös kankaalle. Koska koboltinsininen oli Peterin lempiväri – se siis maistui parhaalta – oli kyseinen väri voimakkaasti edustettuna sen taiteessa.
Rolf Anderberg, joka oli kehunut Brassaun eli Peterin maalaukset ja hienostuneen sivellintyöskentelyn maasta taivaaseen, pysyi kannassaan: hänen mielestään nuo neljä teosta olivat näyttelyn ehdottomasti parasta antia. Aivan sama, olivatko ne simpanssin tekemiä. Ainakin yksi Peterin tekemä maalaus myytiin yksityiselle keräilijälle 90 dollarin hintaan, joka nykyrahassa on reilut 600 euroa.
Fidžin merenneito
Fidžin merenneito teki pitkän matkan ennen kuin se päätyi ”kummajaisistaan” tunnetun sirkus- ja showmiehen P. T. Barnumin kokoelmaan. Tarinan mukaan Fidžiltä alunperin löydetty ”merenneidon muumio” tuli ensin näytteille lontoolaiseen museoon ja sitten Atlantin toiselle puolelle Bostoniin Moses Kimballille, joka vuonna 1842 esitteli sen Barnumille.
Ammattihuijari ei halunnut tulla huijatuksi, joten Barnum kutsui koko joukon asiantuntijoita tutkimaan muumiota ja varmentamaan sen merenneidoksi. Kukaan ei kuitenkaan kyennyt antamaan tyhjentävää vastausta, jolloin merenneidon mahdollisuutta ei voitu myöskään sulkea pois. Niinpä Barnum päätti, että kummajainen menee yleisölle täydestä, jos sen vain kerrotaan olevan merenneito. Hän vuokrasi muumion ja aloitti ankaran markkinoinnin. Hän lähetti sanomalehtiin julkaistavaksi kirjeitä, joissa kerrottiin tohtori J. Griffinistä joka säilytti hotellihuoneessaan merenneidon muumiota. Sitä pääsi maksua vastaan ihastelemaan.
Ihmiset olivat haltioituneita ja ryntäsivät sankoin joukoin katsomaan otusta, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi kala – ja suhteellisen kaukana siitä romanttisesta kaunottaresta, jollaiseksi merenneidot on yleensä kuvailtu.
Barnum esitteli sitä myös omassa show’ssaan ympäri maata. Huijaus meni niin pitkälle, että merenneito annettiin ja otettiin näytteille New Yorkissa sijaitsevaan American Museum of Natural History -museoon, jonka kävijämäärä kolminkertaistui uuden vetonaulan myötä. Pian sen jälkeen merenneito katosi mystisesti; todennäköisesti yhdessä Barnumin varastojen lukuisista tulipaloista.
Mitään tohtori Griffiniä ei kuitenkaan ollut; tätä esitti yksi Barnumin työntekijöistä. Myöskään merenneito ei – yllätys, yllätys – ollutkaan merenneito, vaan pitkät perinteet omaava uskonnollinen esine. Esimerkiksi indonesialaisten kalastajien tiedetään valmistaneen tällaisia omituisuuksia yhdistämällä pienen orangin yläruumiin suuren kalan pyrstöön.
Fidžin merenneito ei ole missään nimessä ainoa merenneito, jota on museoissa esitelty aitona. Niitä on edelleen näytteillä, kuten yllä olevan kuvan kauhistus Harvardin yliopiston kokoelmissa. Se on tehty paperimassasta, mutta mukailee elollisista olioista tehtyä versiota. Nykyisinhän tällaiset merenneitojutut eivät enää menisi läpi… Paitsi kun Animal Planet ja Discovery näyttivät vuonna 2012 dokumentin tyylisesti tehdyn fiktiivisen ohjelman merenneidoista, uskoivat tuhannet ihmiset kaiken kerrotun.
Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio, NOAA, joutui lukemattomien tiedustelujen jälkeen julkaisemaan lausunnon, jossa kerrottiin, että merenneitoja ei ole olemassa. Mutta tuho oli jo tapahtunut: ”Jos NOAA valehtelee meille merenneitojen olemassaolosta, niin se valehtelee meille varmasti myös ilmastonmuutoksesta.”. Valeuutiset toimivat 2010-luvulla yhtä tehokkaasti kuin yli 200 vuotta aiemmin.
Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta
Konstantinuksen lahjakirja
Konstantinuksen lahjakirjaa on kutsuttu yhdeksi maailman merkittävimmistä väärennöksistä, joten sen paikka kuuluisat huijaukset -listalla on kiistaton. Se on myös yksi tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä huijauksista; kestihän se jopa 800 vuoden ajan.
Tarinan mukaan paavi Sylvester paransi vuonna 330 Rooman valtakunnan keisarin Konstantinus Suuren spitaalista ja siitä kiitollisena keisari siirsi laajoja alueita paavin vallan alaisuuteen. Paavi Sylvesterille lahjoitettiin muun muassa Aleksandria, Konstantinopoli ja Jerusalem sekä suurilta osin koko Länsi-Eurooppa. Näiden lisäksi Rooma annettiin kirkon ikuiseen hallintaan eli se tulisi siirtymään paavilta toiselle.
Kun frankkien kuningas Pipin Pieni luovutti vuonna 756 Rooman kaupungin katolisen kirkon haltuun, löytyi samassa rytäkässä jostain paavinistuimen kätköistä yli 400 vuotta vanha lahjakirja, joka vankisti ja todisti kirkon oikeuden kaupunkiin. Miten kätevää! Myöhemmät frankkikeisarit luovuttivat kirkolle alueita samaisen paperin vuoksi.
Vuonna 1049 paavi Leo IX kaivoi lahjakirjan esiin ja heilutteli sitä ympäri Eurooppaa aina kun hänellä vähänkin tuli erimielisyyksiä muiden hallitsijoiden kanssa. Erityisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtajaa pidettiin tällä dokumentilla kirkon vietävissä. Samalla kirkko sai rakentaa Vatikaania rauhassa, ja paavi kasvatti valtaansa ja varallisuuttaan.
Ajassa täytyi tulla satoja vuosia eteenpäin, että joku alkoi kyseenalaistamaan dokumentin aitouden. Tuo joku oli katolinen pappi ja oppinut Lorenzo Valla, joka huomasi vuonna 1440, että lahjakirjassa käytetty latina ei ollut 300-luvulla käytettyä kieltä ja siinä oli mainittu kirkkoja, joita ei oltu tuolloin vielä rakennettu. Vähemmän yllättäen katolinen kirkko oli Vallan kanssa eri mieltä.
Vasta 1600-luvulla kirkko joutui myöntymään ja myöntämään, että dokumentti oli tekaistu joskus 700-luvun puolivälin tienoilla ja vihdoin Konstantinuksen lahjakirja todistettiin väärennökseksi. Historioitsijoiden mukaan Konstantinus Suuri ei koskaan edes sairastanut spitaalia.
Mitä luulet, kuinka paljon kirkko tiesi ja moniko paavi oli huijauksessa mukana?
Lue myös: 10 asiaa, joita Vatikaanin salainen arkisto huhujen mukaan piilottelee
Cottingleyn keijut
Cottingleyn keijut on yksi historian tunnetuimmista huijauksista. Ja kaiken lisäksi se oli kahden lapsen keksimä.
Englantilaiset Elsie Wright ja Frances Griffiths leikkivät usein Wrightin kotitalon läheisyydessä sijaitsevalla purolla. Vanhemmilleen he sanoivat menevänsä sinne nähdäkseen keijuja. Todistaakseen väitteensä 16-vuotias Wright lainasi eräänä päivänä vuonna 1917 isänsä kameraa.
Kun kuvat kehitettiin, näkyi niissä kaikkien yllätykseksi keijuja. Ensimmäisessä kuvassa oli 9-vuotias Griffiths neljän keijukaisen kanssa (yllä oleva kuva). Wrightin isä oli epäileväinen, mutta äiti uskoi keijutarinan ensinäkemältä ja tieto yliluonnollisista olennoista alkoi leviämään. Koko kansan tietoisuuteen Wright, Griffiths ja heidän keijunsa nousivat, kun Arthur Conan Doyle kirjoitti heistä vuonna 1919 artikkelin lehteen ja kertoi uskovansa ilman epäilyksen häivääkään valokuvien aitouteen. Artikkelin yhteydessä julkaistiin viisi tyttöjen ottamaa kuvaa. Tämän listan myötä on muuten tullut varsin selväksi, että Sherlock Holmesin luoja halusi aina olla pistämässä lusikkaansa soppaan, kun jotain järisyttävää ja kummallista tapahtui.
Vaikka epäilijöitäkin oli, uskoi iso osa Wrightin ja Grifftihsin kertomuksen ja olivathan kuvat kiistaton todiste keijuista. Kaiken lisäksi nuo tytöt, jotka kasvoivat aikuisiksi naisiksi, pitivät vankkumatta kiinni kuvien aitoudesta.
Kunnes eivät enää pitäneet. Vuonna 1983 kahdeksankymppiset naiset paljastivat The Unexplained -lehden haastattelussa, että kuvat olivat lavastettuja: he olivat leikanneet tanssivien tyttöjen kuvia lehdestä ja Wright oli piirtänyt niille siivet. Sitten he olivat tukeneet hahmot pahvilla ja pistäneet hattuneuloilla maahan pystyyn. Kukaan lukuisista kuvia tutkineista asiantuntijoista ei ollut huomannut lavastusta. Koko huijaus oli alkanut hauskana hullutteluna, eivätkä he olleet voineet kuvitellakaan, miten helposti ihmiset olivat tarinan uskoneet. Tytöistä myös tuntui, että he eivät voineet enää perääntyäkään, varsinkin kun monet nimekkäät miehet – Doyle etunenässä – puolustivat heitä niin voimakkaasti.
Cottingleyn keijujen omituinen tarina ei kuitenkaan loppunut tuohon haastatteluun, sillä Frances Griffiths väitti kuolemaansa saakka, että viidestä kuvasta viimeinen oli aito. Siis että siinä ei ollut lehdestä leikattuja kuvia kuten muissa, vaan kyseessä oli oikeita keijuja. Ja kummatkin naiset olivat yhtä mieltä siitä, että kokemus oli todellinen: kuvat he lavastivat, mutta he olivat oikeasti nähneet puron varressa keijuja.
Persialainen prinsessa
Nyt tullaankin kaikkein tuoreimpaan tapaukseen tällä kuuluisat huijaukset -listalla. Mennään lokakuun 26. päivään vuonna 2000, jolloin pakistanilainen arkeologi Ahmad Hasan Dani esitteli shokeeraavaa löydöstä. Islambadin Quaid-e-Azamin yliopistossa työskennellyt Dani oli yksi arvostetuimmista Keski- ja Etelä-Aasian arkeologian ja historian asiantuntijoista, joten kun hän kertoi Pakistanin vuoristosta löytyneestä muumiosta, ei monikaan osannut epäillä vilppiä. Eikä Dani ketään tietoisesti huijannutkaan. Joku muu niin kylläkin teki.
Muumioitu nainen oli löytynyt puisesta arkusta, joka puolestaan oli kivisessä sarkofagissa. Naisella oli kultainen kruunu ja rinnan päälle aseteltuna kultainen laatta, jonka mukaan hän oli prinsessa Rhodugune, Persian kuninkaan Kserkses I:n tytär. Kserkses hallitsi 400-luvulla ennen ajan laskun alkua. Toiset tutkijat olivat epäileväisiä, sillä Persiassa ei harjoitettu palsamointia, mutta ehkäpä Rhodugune oli naitettu jollekin korkea-arvoiselle egyptiläiselle.
Kuninkaallisen muumion tarina alkoi epäselvästä, Karachin vuoristossa kuvatusta videosta, jolla prinsessaa yritetään myydä mustassa pörssissä 11 miljoonan dollarin hinnalla. Pakistanin museoviranomaiset alkoivat selvitellä asiaa poliisin kanssa, ja johtolangat veivät heidät eristyksissä olevaan vuoristokylään, jonne muumio oli salakuljetettu Iranista. Tarinan mukaan se oli paljastunut maanjäristyksen jälkeen.
Kun Pakistanin poliisi oli takavarikoinut muumion, päästään vihdoin hetkeen, kun arkeologi Ahmad Hasan Dani toi prinsessan julkisuuteen. Pian sen jälkeen Iranin viranomaiset vaativat muumiota luovutettavaksi Iraniin sillä perusteella, että vainaja kuului Persian kuninkaalliseen perheeseen. Pakistanin ulkoministeri kieltäytyi jyrkästi lähettämättä arvokasta löydöstä mihinkään, ja kun Unesco ja Interpol alkoivat selvitellä kenelle muumio todella kuului, joutui ”Persian prinsessa” keskelle diplomaattista kriisiä.
Newyorkilaisen Metropolitanin taidemuseon työntekijä Oscar White Muscarella oli lopulta avain koko vyyhdin purkautumiseen. Muscarella oli maaliskuussa 2000 saanut yhdysvaltalaiselta taidevälittäjältä tarjouksen persialaisen prinsessan muumiosta. Sen verran Muscarella oli vaatinut todistusaineistoa, että myyjä lähetti hänelle näytteen arkusta. Radiohiiliajoituksessa selvisi, että puu oli noin 250 vuotta vanhaa, mikä ei käynyt yhteen yli 2000 vuotta sitten eläneen ja kuolleen prinsessan kanssa. Niinpä Muscarella oli jättänyt kommunikoinnin siihen ja nyt uutiset nähdessään otti yhteyttä Interpoliin.
Kansainvälistä poliisioperaatiota ei lopulta tarvittu, kun tarkemmat tutkimukset osoittivat prinsessan muumion olevan varsin uusi. Todisteet olivat yksiselitteiset: muumiosta löytyi pesuaineita, arkussa ollut matto oli vain viisi vuotta vanha, puisen arkun kirjailut oli tehty modernilla kynällä ja kultaisen laatan kirjoituksessa oli paljon virheitä eikä se ollut kunnollista muinaispersiaa. Lisäksi palsamointi oli tehty varsin huonosti, sillä muumio oli alkanut haista.
Persialaisen prinsessan muumio oli siis väärennös.
Kuka tuo mystinen ”prinsessa” sitten oli? Sen verran vainajasta saatiin selville, että hän on parikymppinen nainen, joka oli muutama vuosi aiemmin kuollut selkään tai lantioon osuneeseen iskuun – vammat viittasivat siihen, että häntä päin oli ajettu autolla. Vielä samana keväänä Pakistanin kansallismuseo ilmoitti, että kuninkaallinen muumio olikin todennäköisesti melko tuoreen murhan uhri. Hänet saatettiin haudan lepoon vasta vuonna 2008.
Kaikkien huijareiden isä: Gregor MacGregor
Gregor MacGregor on sellainen henkilö, jonka seikkailuista voisi tehdä aivan oman artikkelinsa, mutta kun listan aiheena on kuuluisat huijaukset, ei häntä voi jättää pois.
Gregor MacGregor keksi vuonna 1820 kokonaisen valtion.
Skotlannin ylämailta kotoisin olleen MacGregorin mielikuvitusvaltio sijaitsi Väli-Amerikassa lähellä Hondurasia. Se oli hieman Walesia suurempi ja täydellinen paratiisi täynnä rikkauksia. Hän oli luonut valtiolle lipun ja vaakunan sekä keksinyt ja painattanut rahaa. Skotti väitti olevansa maan prinssi ja kertoi varakkaille lontoolaisille ystävällisestä kansastaan. Hiljattain itsenäistynyt valtio oli nimeltään Poyais ja se kaipasi ulkopuolisia investoijia noustakseen täyteen loistoon. Ja tosiaan, koko Poyaisia ei ollut olemassakaan.
Huijaus tuli luonnostaan, sillä MacGregor oli jo aiemmin esiintynyt portugalilaisena aatelissuvun jäsenenä sekä Sir MacGregorina, oman klaaninsa päällikkönä. Avioliitto korkea-arvoisen amiraalin tyttären kanssa siivitti MacGregorin nousukiitoa Lontoon ylimystön parissa, mutta jotain oli keksittävä, kun Maria-vaimo yllättäen kuoli vuonna 1811. Tyhjän päälle jäänyt MacGregor listautui armeijaan ja pääsi tutustumaan Etelä-Amerikkaan, jossa valtio toisensa jälkeen itsenäistyi. Euroopassa oli vaikea pysyä kärryillä alati muuttuvista rajoista ja uusista maista. MacGregor näki hetkensä tulleen, kun Briteissäkin elettiin huimaa talouskasvun aikaa eivätkä rikkaat tienneet, mihin pistää rahojaan.
Niinpä kaikkien aikojen huijari palasi kotikonnuilleen ja alkoi markkinoimaan ainutlaatuista mahdollisuutta osallistua uuden kansakunnan rakentamiseen sijoittamalla Poyaisin joukkovelkakirjoihin. MacGregor keräsi noilla velkakirjoilla ja tonttikaupoilla 1,3 miljoonaa puntaa (nykyrahassa on noin 3,6 miljardia puntaa eli noin 4,2 miljardia euroa).
Kaikkien aikojen huijaus päättyi lopulta sen takia, että se oli niin uskottava. Britit innostuivat Poyaisista toden teolla ja monet halusivat muuttaa sinne. MacGregor seisoi satamassa vaihtamassa uuteen maailmaan lähtevien puntia Poyaisin dollareiksi ja toivotti hyvää matkaa lähettäessään hyväuskoisia maksajia olemattomaan maahan.
Tietenkään asiat eivät meren takana sujuneet muuttajien suunnitelmien mukaan ja vain kourallinen noin 250 uudisasukkaasta palasi hengissä takaisin Britanniaan. Monet heistä eivät siltikään suostuneet uskomaan, että MacGregor oli huijari, vaikka olivat sijoittaneet kaiken omaisuutensa ja nähneet omin silmin, että Poyaisia ei ollut. MacGregor ei jäänyt odottamaan mahdollisia seuraamuksia, vaan pakeni Ranskaan ja yritti siellä samaa huijausta uudelleen. Se toimi ranskalaisille yhtä loistavasti, kunnes viranomaisten hälytyskellot alkoivat soida kansalaisten hakiessa sankoin joukoin passeja tarkoituksenaan muuttaa olemattomaan Poyaisiin. MacGregor huomasi huijauksen tulleen tiensä päähän ja muutti loppuelämäkseen Venezuelaan.
Lue myös:
- 10 uskomatonta Wikipedia-huijausta, jotka ehtivät levitä kenenkään epäilemättä
- 10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, olisivatko nämä kuuluisat huijaukset menneet millään lailla sinulle läpi. Mikä näistä oli mielestäsi kaikkein törkein vedätys?
Yleistieto
Miksi urheilijat purevat kultamitaleitaan? Syy on varsin yksinkertainen, mutta ei se mitä ehkä luulet
Lukijoiden kysymyksissä hypätään ajankohtaiseen olympiahuumaan. Kysymys kuuluu: Minkä takia urheilijat purevat kultamitaleitaan?
Tietääkseen miltä se maistuu? Tarkistaakseen materiaalin aitouden? Vai sen takia, että joku käskee? Heitä veikkaus, ennen kuin käyt vastauksen kimppuun!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi ihmeessä urheilijat purevat kultamitaleitaan?
Kuvat urheilijoista mitalit suussaan ovat kaikille tuttuja, mutta tapa on kieltämättä erikoinen, kun sitä oikein miettii. Eivätkö urheilijat ole lainkaan huolissaan siitä, ketkä kaikki ovat käpälöineet mitaleita ennen seremoniaa. Niissähän voi olla vaikka mitä pöpöjä!
Perinne olisi helppo selittää vanhalla tavalla, joka juontaa juurensa aikaan, jolloin valuuttana käytettiin kultakolikkoja. Pureminen oli yksinkertaisin keino selvittää kullan arvo, sillä kulta on sitä pehmeämpää mitä puhtaampaa se on. Luonnosta louhittu tai huuhdottu kulta on melko kovaa, sillä siinä on mukana myös muita mineraaleja. Kullan pureminen paljasti myös sen, oliko kolikko täyttä tavaraa vai vain kullattu.
Urheilijat ovat purreet mitaleitaan jo kauan, mutta ei olympialaisten alusta saakka. Viimeistään 1970-luvulla ”purentakuvia” on ruvennut ilmestymään lehtiin, joten on epätodennäköistä, että kyseessä olisi materiaalin aitouden ja puhtauden varmistaminen. Ja kuten kaikki urheilijat varmasti tietävät: kultamitalit eivät ole kultaa, vaan kullattua hopeaa.
Mutta ehkäpä joku yksittäinen kultamitalisti halusi leikkisästi antaa medialle hauskan kuvan, mistä valokuvaajat innostuivat ikihyviksi. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että aloite on lähtenyt valokuvaajilta, joiden mielestä ”pelkästään” olympiamitalin kanssa hymyillen seisominen oli tylsää. Tämä on kaikkein suosituin teoria. Urheilijat purevat kultamitaleitaan, koska valokuvaajat pyytävät. Ei siihen ole sen ihmeellisempää vastausta.
Nykyisin lähes poikkeuksetta kaikkia mitalisteja – ei ainoastaan kultamitalin kaulaansa saaneita – pyydetään poseeraamaan mitali suussaan. Ja onnesta soikeat mitalistit antavat kuvaajille ja kansalle sen, mitä nämä haluavat. Ja onhan se puraisun jälkeen tietysti helpompi antaa vastaus, kun joku tiedustelee, miltä se olympiamitali nyt sitten oikein maistuu!
Vaikka kultamitali olisikin kultaa, olisi sen aitouden testaaminen puremalla turhaa. Hopea on nimittäin vain hieman kovempaa kuin kulta, joten ero näiden kahden pehmeähkön metallin välillä on niin pieni, ettei sitä voi puremalla erottaa. Hammaskiille kyllä on sen verran kovaa, että periaatteessa jäljen tekeminen kumpaankin materiaaliin on mahdollista.
Liian kovalla voimalla metalliin ei kuitenkaan kannata lähteä puremaan, sillä jos mietit, että onko kukaan koskaan lohkaissut hammastaan kyseisen aktiviteetin aikana, niin tottahan toki! David Möller, saksalainen ohjaskelkkailija, saavutti vuonna 2010 Vancouverin olympialaisissa hopeaa ja menetti palan hammastaan antaessaan kuvaajille paljon toivottuja otoksia. Nolostunut Möller suuntasi saman tien hammaslääkärille, sillä vaikka lohkeama ei ollut kivulias, halusi hän hammasrivistönsä olevan kunnossa kaikissa muissa kuvissa. Ilmeisesti hän ei oppinut kerrasta, sillä mitali päätyi suuhun vielä korjausoperaation jälkeenkin, mutta onneksi ilman tiedettyjä vaurioita.
Lue myös:
- Mistä tulee urheilutermi hattutemppu ja miten se liittyy kolmen maalin tekemiseen?
- Miksi olympiavoittajille soitetaan Porilaisten marssi?
- Suomen joukkueella mukana oikea karhu – 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista
- Köydenvetoa, esteuintia ja moottoriveneilyä – näistä poistettuja olympialajeja ei enää nähdä!
Tänään paneudumme talvisiin kysymyksiin ja vastaamme muun muassa siihen, että mitä tulipalopakkanen tarkoittaa. Lisäksi selvitämme, että miksi lumi narskuu kenkien alla ja miksi pakkanen paukkuu.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mitä tarkoittaa tulipalopakkanen?
Kireä pakkanen ja tulipalo; miten nämä kaksi liittyvät yhteen?
Tulipalopakkanen tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että kovalla pakkasella tulipalot lisääntyvät. Tämä ilmiö on selvästi nähtävissä pelastuslaitosten tehtävämäärissä.
Varsinaisesti pakkanen ei tietenkään sytytä mitään tuleen, vaan kyse on lämmityksestä. Kylmällä säällä rakennuksia lämmitetään innokkaammin ja normaalia enemmän, mikä lisää tulipalojen määrää. Ero oli nykyistä merkittävämpi aiemmin, kun puulämmitys oli yleisempää. Mutta edelleen tulipalopakkaset ovat nimensä veroisia.
Katastrofin kuin kuitenkin välttää säännöllisellä nuohouksella, polttamalla vain puhdasta, kuivaa puuta sekä lämmittämällä tulisijaa valmistajan ohjeiden mukaan.
Kaikki asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet yksimielisiä siitä, mistä tulipalopakkaset ovat saaneet nimensä. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Matti Vilppulan mukaan sanalla ei ole mitään tekemistä tulipalojen kanssa.
Koko pitkän työuransa suomen kielen alalla tehnyt, nyt jo edesmennyt Vilppula oli sitä mieltä, että kyseessä on kuvailmaus. Hänen mukaansa tulipalopakkanen on viittaus siihen polttavaan ihoaistimukseen, joka syntyy kovalla pakkasella.
Miksi lumi narskuu kenkien alla?
Kaikki lumi ei narsku samalla tavalla, kun sen päällä kävelee. Mitä kireämpi pakkanen, sitä natisevampaa lumi on.
Tämä johtuu pikkuriikkisistä lumikiteiden sakaroista!
Lumihiutaleet koostuvat useista lumikiteistä, jotka kaikki ovat ainutlaatuisia. Mutta niissä on silti jotain samaa: Lumikiteillä on säännöllinen kiderakenne, joka koostuu kuudesta pääsakarasta ja vaihtelevasta määrästä alasakaroita. Ne ovat siis kaikki kuusikulmaisia. Kiteiden yksilöllinen muoto vaihtelee olosuhteiden, kuten ja kosteuden ja tuulen, mukaan.
Kun pakkasta on paljon, on lumikiteissä paljon alasakaroita. Lumella käveltäessä nuo sakarat murtuvat ja saavat aikaa narskuvan äänen. Lauhemmalla kelillä lumikiteissä on vähemmän sakaroita, ja nollan tienoille tultaessa paine jalan alla sulattaa osan sakaroista vedeksi, joka toimii narskumista vähentävänä liukasteena.
Miksi pakkanen paukkuu?
Pakkasen paukkuminen ei ole vain sanonta, sillä hyvin kylmällä ilmalla ulkosalla voi tosiaankin kuulua kovaa rytinää; kuten talvisissa olosuhteissa asuvat hyvin tietävät.
Mutta mistä ääni on peräisin?
Vesi alkaa laajentua, kun lämpötila laskee alle neljän asteen – ei tarvitse siis mennä edes pakkasen puolelle. Esimerkiksi rakennusten seinänraoissa voi olla vettä, joka laajetessaan ja lopulta jäätyessään aiheuttaa liikettä rakenteissa ja näin paukkuvan äänen. Toisaalta rakennusten materiaalit voivat kovalla pakkasella kutistua, mikä myös aiheuttaa rakenteissa pauketta. Kumpikaan näistä ei yleensä aiheuta vaurioita, joten talven ääniä voi kuunnella ilman huolen häivää!
Sama ilmiö tapahtuu myös metsässä, jossa tietämätön voi sekoittaa puiden paukkumisen jopa ammuskeluääniin. Kova meteli kuuluu puiden halkeamisesta, joka taas aiheutuu kuorikerroksen alla olevien nesteiden jäätymisestä ja laajentumisesta.
Lue myös:
Tässä tulee listallinen faktoja helmikuusta, joka on kalenterivuoden kuukausista erikoisin: Se on aina lyhyin, toisinaan täysikuuton ja historiallisesti paras aika ennustaa kevään tuloa.
Listafriikki keräsi helmikuulle pyhitetylle listalle tietysti tiukkaa faktatietoa, mutta myös keveämpää viihdettä. Toki kaikkien mielestä syntymäkivet, tähtimerkit, ennustukset ja henkieläimet eivät ole humpuukia.
Nyt siis hyppäämme omalaatuisen, lyhyen ja puhdistautumiselle omistetun kuukauden kimppuun – tässä tulee faktoja helmikuusta.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Nämä ovat näitä henkimaailman ja astrologian juttuja, mutta silti monen mielestä kiinnostavia. Helmikuulle osuu kaksi horoskooppia: kuukauden ensimmäisellä puoliskolla synttäreitään juhlivat vesimiehet ja loppukuussa syntyneiden tähtimerkki on kalat.
Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Nimestään huolimatta vesimiehet ovat ilman merkeissä syntyneitä ja heitä kuvaillaan ennemmin järjellä kuin tunteella eläviksi, mutta kalat on vesimerkki – he antavat tunteiden johdattaa.
Yhtä yhteistä henkieläintä ei helmikuun lapsilla ole, vaan nekin jakautuvat horoskooppien mukaan. Vesimiehet voivat löytää itsestään yhtäläisyyksiä energisen, leikkisän, vapautta rakastavan ja älykkään delfiinin kanssa, ja kaloilla sielunsisaruus suuntautuu avuliaaseen, lempeään, luotettavaan ja luovaan merihevoseen. Osuvatko kuvailut kohdallasi nappiin; jos siis olet helmikuussa syntynyt?
Ja jos osuivat, niin uskotko horoskooppeihin vai onko kyseessä vain Forer-efekti eli yleinen psykologinen ilmiö, jossa ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään?
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Helmikuussa syntyneiden kivet ja kukat menevät vahvasti violetin puolelle, sillä syntymäkivi on ametisti ja syntymäkukka orvokki.
Ametisti on kvartsin värillinen muunnos, joka voi sävyltään olla kaikkea hailakan ja syvän tumman violetin välillä. Korukivenä käytetyn ametistin nimi on johdettu muinaiskreikan sanoista a ja methustos eli ”ei humalassa”. Ennen muinoin ihmiset kantoivat ametistia, koska sen uskottiin suojelevan heitä juopumiselta ja etenkin sitä seuraavalta krapulalta.
Koska ystävänpäivä on helmikuussa, tulee monelle yllätyksenä, että helmikuussa syntyneiden virallinen onnenkukka ei ole ruusu, vaan luotettavuutta, uskollisuutta ja mietiskelyä symboloiva orvokki. Vaikka puutarhoissa orvokkeja on nykyään vaikka minkä värisiä, niin luonnossa useimpien orvokkilajien kukat ovat violetteja. Suomen kieleen lainattu, väriä merkitsevä violetti-sana tarkoittaa monella kielellä orvokkia – ruotsissa viol, italiassa viola, ranskassa violette ja englannissa violet.
Antiikin Kreikassa orvokki oli tärkeä lääkekukka, mutta sillä myös makeutettiin viiniä. Eli syntymäkukkaa viiniin ja syntymäkivi kaulaan lieveilmiöitä estämään! Koska orvokin terälehdet muistuttavat hieman sydäntä, käytettiin kukkaa myös lemmenjuomissa. Se kyllä sopii myös ystävänpäivän juhlintaan.
Muita helmikuun syntymäkukkia ovat esikot ja kurjenmiekat – niistäkin löytyy violettikukkaisia lajeja.
Helmikuun historia kuukautena
Helmikuu oli yhdessä tammikuun kanssa viimeinen kuukausi, joka otettiin kalenteriin. Noin 2700 vuotta sitten roomalaisilla oli käytössä kymmenen kuukautta kestävä kalenteri, jossa oli 304 päivää. Kuukaudet olivat pituudeltaan 20–35 päivää.
Koska loppuvuosi ei ollut viljelykautta, ei sillä katsottu olevan mitään merkitystä. Lopulta, sekaannusten välttämiseksi, loppuvuosikin otettiin mukaan, joten helmikuu oli alunperin vuoden viimeinen kuukausi. Vuoden mitaksi laskettiin Kuun 12 kierroksen perusteella 355 päivää, joista helmikuu sai 23.
Tähtitieteellisen vuoden oli jo pitkään tiedetty olevan reilut 365 päivää, joten tuota kymmenen päivän vuosittaista heittoa korjailtiin lisäämällä silloin tällöin kuukausi vuoden loppuun eli helmikuun ja maaliskuun väliin. Se sekoitti varsinkin maanviljelijöitä. Vuonna 46 eaa. Julius Caesar päätti uudistaa kalenterin selkeämmäksi asiantuntijoidensa avustuksella. Uudet 365 päivää jaettiin kuukausien kesken ja kalenterivuosi alkoi tammikuusta. Caesarin juliaaniseen kalenteriin lisättiin myös karkauspäivä.
Lue myös: 10 faktaa karkauspäivästä – Se ei olekaan joka neljäs vuosi!
Helmikuu voi olla siististi neljän kokonaisen viikon kuukausi
Montako viikkoa on kuukausi? Helppo kysymys: tietenkin neljä! Mutta pilkunviilaaja voisi sanoa, että ”vähän päälle neljä”. Kalenterissa kuukaudet ovat päistään ”repaleiset”, kun ne alkavat ja/tai loppuvat keskellä viikkoa.
Muista kuukausista poiketen 28-päiväinen helmikuu voi kuitenkin olla juuri sen tasan neljä viikkoa ja alkaa kauniisti maanantaista ja päättyä sunnuntaihin.
Joka vuosi emme tokikaan saa kokea tällaista ”ehjää” kuukautta, mutta kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, vuonna 2021 helmikuu oli maanantaista alkava ja sunnuntaihin päättyvä neljän viikon mittainen kuukausi. Kalenteri siis miellytti siistillä muodollaan myös perfektionisteja.
Tällainen helmikuu koetaan 11 tai 6 vuoden välein; karkausvuosien takia sykli on epäsäännöllinen. Seuraava suorakaiteen muotoinen helmikuu pilkistää kuitenkin jo vuoden 2027 kalenterissa.
Puhdistautumisen kuukausi
Monet kielet käyttävät nykyään yleiseurooppalaisia, latinalaisperäisiä kuukausien nimiä, mutta suomi on pitänyt kiinni omaperäisistä nimistä. Otetaan helmikuu-sana käsittelyyn seuraavassa kohdassa ja keskitytään nyt siihen, miksi tämän kuukauden nimi on muun muassa février (ranska), februari (ruotsi), febbraio (italia) ja veebruar (viro).
Helmikuu on omistettu roomalaiselle jumalalle, Februusille. Puhdistautumisen jumala itse sai nimensä ikiaikaisista kevään tuloon valmistavista rituaaleista. Februa tarkoittaa välineitä tai rituaaleja, joilla puhdistautuminen tehtiin.
Februa saattoi olla puhdistavia loitsuja tai esimerkiksi suolaa, jolla koti puhdistettiin pahuuksista. Februa oli myös roomalainen kevätfestivaali, jonka tuoksinnassa alastomat miehet juoksivat ympäri kaupunkia piiskaten nuoria naisia nahkaruoskilla puhtaiksi ja hedelmällisiksi.
Helmikuu on siis loistava aika aloittaa kevätsiivous – mieluiten ilman nahkaruoskaa!
Muista poikkeava helmikuu
Kuukausien suomenkieliset nimet poikkeavat siis muista kielistä, mikä tietenkin hankaloittaa niiden mieleen painamista vieraita kieliä opetellessa. Mielipideasia tokikin, mutta itse ainakin liputan omaperäisten nimien puolesta. Ei aina pidä mennä valtavirran mukana!
Helmikuu-sanan alkuosassa olevan helmen uskotaan viittaavan puiden oksille muodostuviin jäähelmiin. Kun elohopea on hetkeksi noussut plussan puolelle ja sitten ilma nopeasti pakastuu, jäätyy suojasäässä sulanut vesi puiden oksiin, mikä näyttää kuin oksissa olisi kirkkaita helmiä. Länsi-Suomessa jäähelmien koristaman metsän on sanottu olevan pyynsilmällä tai vesihilkalla. Itä-Suomessa metsä on tilkassa.
Helmikuuta on aikoinaan pidetty tammikuun kaimana samanlaisten sääolojen ansiosta. Siitä tulevat myös sen muut nimitykset pikkutammi, kaimalkuu ja kaimalo, joista jälkimmäisin tarkoittaa pientä kaimaa.
Nimitykset viittaavat siihen, että vaikka vuoden toinen kuukausi on edelleen kylmä ja luminen, on pahin jo ohi. Helmikuun voisi nähdä kuin tammikuun vähemmän ärsyttävänä pikkuveljenä.
February on yksi englannin kielen väärinkirjoitetuimmista sanoista
Helmikuu, February, voi olla hankala kirjoitettava meille, jotka emme puhu englantia äidinkielenä. Lausuminen on harhaanjohtava ja sanan keskellä sijaitseva r-kirjain tuottaa päänvaivaa. Mutta huoli pois: February on vaikea myös englannin natiivipuhujille. Se kirjoitetaan väärin todella usein.
Virheiltä ei vältytä virallisissakaan dokumenteissa, sillä esimerkiksi Valkoinen talo on surullisen kuuluisa kamppailustaan kuukauden nimen oikeinkirjoituksen kanssa. Feburary on toistunut tiedotteissa useammin kuin kerran.
Helmikuu on ainoa kuukausi, joka voi olla täysikuuton
Koska helmikuussa on vain 28 (tai 29) päivää, on se ainoa kuukausi, joka voi kulua kokonaan ilman täysikuuta. Tämä on kuitenkin melko harvinainen ilmiö, sillä täysikuuton helmikuu koetaan keskimäärin neljästi vuosisadassa. Viimeksi helmikuu jäi vaille pyöreää mollukkaa vuonna 2018 ja seuraavan kerran ”kuuhulluudesta” kärsivät saavat nukkua rauhassa läpi helmikuun vasta vuonna 2037.
Huomattavasti harvinaisempi on karkausvuonna koettava täysikuuton helmikuu. Edellisen kerran karkauspäivän sisältävä helmikuu mentiin ilman täysikuuta vuonna 1608. Seuraava karkauspäivällinen, mutta täysikuuton helmikuu nähdään vasta vuonna 2572.
Kun täysikuu möllöttää helmikuussa, on se kirkkaana pakkasyönä upea näky. Helmikuun täysikuuta nimitetään myös Lumikuuksi, koska kuukausi on pohjoisella pallonpuoliskolla usein se kaikkein lumisin.
Murmeli ennustaa lopputalven keston
Vaikka meillä Suomessa ei helmikuun alussa odotetakaan henkeä pidätellen, että mitä se murmeli tekee tullessaan ulos kolostaan, on Groundhog Day monelle tuttu. Pohjois-Amerikassa ”murmelinpäivällä” on pitkät perinteet, vaikka tapa on alkujaan peräisin Saksasta, jossa ennustajan viittaa piti yllään horroksestaan heräävä siili. Helmikuun alku on muissakin kulttuureissa ollut tulevan kevään ennustamisen ajankohta; muun muassa keltit ja roomalaiset juhlistivat railakkaasti tietoa kevään säästä.
Varhaiset saksalaiset siirtolaiset huomasivat Pohjois-Amerikkaan muuttaessaan, että mantereella ei ole lainkaan siiliä. Mikä neuvoksi? Miten nyt tiedettäisiin tulevien viikkojen sää? Onneksi he löysivät tehtävään sopivan paikallisen eläimen, metsämurmelin.
Murmeli ennustaa säätä ja erityisesti kevään tuloa, jota tietenkin pitkän talven jälkeen odotetaan innolla. Kuuluisin ennustaja on Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa asustava Punxsutawney Phil, jonka liikkeitä kokoontuu helmikuun 2. päivänä seuraamaan jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Näin Phil ennustaa: Jos se näkee kolosta ulos kömpiessään oman varjonsa ja palaa takaisin pesäänsä, jatkuu talvi vielä kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, on tiedossa aikainen kevät. Tänään Phil ennusti vuodelle 2026 pitkään jatkuvan talven.
Phil ei kuitenkaan ole erityisen taitava ennustaja, sillä Yhdysvaltojen sää- ja valtamerentutkimuslaitoksen mukaan alle puolet ennustuksista on viimeisen vuosikymmenen aikana osunut oikeaan. Mutta tämä ei ole vähentänyt Philin suosiota.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Helmikuun 3. ja 4. päivä ovat kuukauden parhaimmat hetket moniin eri aktiviteetteihin. Silloin onnistuu parhaiten maanalaisen sadon korjaaminen, mistä voimme päätellä, että maanviljelijän almanakka on tehty hieman leudompaan ilmastoon. Silloin suositellaan myös hedelmien keruuta ja hammaslääkärikäyntiä.
Sitten kannattaakin mennä naimisiin, sillä avioliittoon astumiselle helmikuun parhaat päivät ovat 5. ja 6. Samana päivänä voi aloittaa ihmislasten pottaharjoittelun, leikata hiukset ja laittaa ruokavalio uuteen uskoon, jos tavoitteena on painonpudottaminen.
Polttopuut kannattaa pilkkoa 13. ja 14. päivänä, ja samaan syssyyn on syytä valaa betonia, jos siinä hommassa mielii helmikuussa onnistua.
Helmikuun viimeinen eli 28.päivä on paras hetki lähteä reissuun, joten siihen siis talvilomaa suunnittelemaan!
Näillä ohjeilla helmikuun viettoon – jos siis yhtään on taikauskoinen.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi liima ei liimaudu liimapullon sisälle. Oletko ikinä itse miettinyt kyseistä asiaa? Liima pysyy juoksevana pullossaan tai purkissaan jopa vuosia, mutta silti sillä saa sekunneissa liimattua kaksi kohdetta yhteen.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi liima ei liimaudu liimapullon sisälle?
Tätä asiaa ei varmaan monikaan ole pohtinut, mutta kun kysymys on esitetty, niin johan se rupeaa kummastuttamaan! Miksi liima ei liimaudu liimapulloon? Ei muuta kuin mysteeriä selvittämään.
Liima ei liimaudu pullon seinämiin, koska se tarvitsee kovettuakseen, ja siis esineitä toisiin liimatakseen, jonkin laukaisevan tekijän.
Suomessa 1950-luvulla kehitetty Eri Keeper on hyvä esimerkki valkoisesta yleisliimasta. Seos koostuu synteettisistä polymeereista, ja siinä on liuottimena vettä, joka pitää liiman paksuhkona nesteenä – kunhan se on ilmatiiviissä pullossa. Kun liima joutuu kosketuksiin ilman kanssa, haihtuu vesi pois, ja jäljelle jäävät tahmeat polymeerit kiinnittyvät alustaansa ja toisiinsa.
Pikaliimat ja superliimat taas toimivat toisella tavalla. Niissä on syanoakrylaattia, joka nestemäisessä muodossa koostuu yksittäisistä molekyyleistä eli monomeereista. Kun liimaa käyttää ja neste tulee ulos pullosta, alkaa se välittömästi kovettua ja liimata sadan metrin säteellä kaikkea yhteen sääliä tuntematta.
Kovettuminen on tulosta siitä, kun syanoakrylaattimonomeerit reagoivat ilman vesihöyryyn: ne rupeavat muodostamaan ketjuja eli ne polymerisoituvat. Superliiman käyttöaika avaamisen jälkeen on laskettavissa viikoissa.
Oli kyseessä mikä tahansa liima, niin ilma on ratkaisevassa asemassa. Siksi onkin ehdottoman tärkeää, että korkki suljetaan hyvin. Muuten käykin niin, että liima liimautuu liimapulloon.
Lue myös:
Yleistieto
10 vinkkiä ja faktaa, jotka voivat pelastaa hengen arkisissa tai harvinaisissa tilanteissa
Tällä listalla käydään läpi kymmenen faktaa tai vinkkiä, joiden avulla voi pelastaa oman tai toisen ihmisen hengen tilanteessa kuin tilanteessa.
Listafriikki kokosi tähän erilaisia ja yllättäviä selviytymiskeinoja, joilla henki voi säilyä tukalassakin tilanteessa. Kun katastrofi iskee, oli se sitten miten epätodennäköinen tahansa, ovat hyvät neuvot kalliit. Siksipä listalla on faktoja, joiden avulla voi selvitä, jos jää lumivyöryn alle tai joutuu alligaattorin hampaisiin tai jääkarhun jahtaamaksi.
Toisaalta listalla on vinkki myös aivan jokapäiväiseen autoiluun, myrkytyksen ensiapuun ja siihen, miten julkisella paikalla saa parhaiten apua. Mahdollisuuksien mukaan aina on tietenkin otettava yhteyttä viralliseen tahoon, jolta on saatavissa asiantuntevaa apua, mutta hätätilanteessa nämä vinkit voivat pelastaa joko oman tai sitten jonkun toisen hengen.
Yleinen hätänumero 112
Eivät nämä hengen mahdollisesti pelastavat vinkit nyt suinkaan ala sillä, että Listafriikki kertoo lukijoilleen, mikä on yleinen hätänumero. Mutta sen verran kerromme, että 112 on myös kansainvälinen hätänumero. Sama numero on kotimaamme lisäksi käytössä kaikissa EU-maissa sekä monessa muussakin Euroopan maassa.
Mutta se tärkein juttu: 112 toimii maailmanlaajuisestikin useassa maassa. Vaikka 112 ei olisi kyseisen maan hätänumero, on se monesti käytössä ”virallisen” hätänumeron rinnalla. Kansainvälisen televiestintäliiton suosituksen mukaan millä tahansa kännykällä tai älypuhelimella pitää pystyä lukittunakin soittamaan kahteen numeroon. Toinen numero on paikallinen hätänumero ja toinen on 112.
On myös maita, joissa 112:een soitettu puhelu ei suoraan yhdisty hätäkeskukseen, mutta matkapuhelinverkko yhdistää puhelun paikalliseen hätänumeroon. Näin on esimerkiksi 000-hätänumeron Australiassa sekä 911-hätänumeron Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Matkustaessa kannattaa kuitenkin AINA tarkistaa ja painaa mieleen kunkin maan hätänumero, mutta tietämättömälle 112 on pahan paikan tullen kaikkein varmin keino saada apua.
Lumivyöryn alle jäädessä sylkeminen voi pelastaa henkesi
Sitten mennäänkin yleisestä hätänumerosta lumivyöryihin. Kun tein tätä listaa varten taustatutkimusta, tuli tämän vinkin kohdalla eteen monta kritisoivaa kommenttia, esimerkiksi ”miten tämä on hyödyllinen vinkki?” tai ”milloin kukaan muka tarvitsee tätä tietoa?”. Nooh, toivottavasti ei kukaan milloinkaan, mutta todennäköisesti tämä fakta on kultaakin kalliimpi sille henkilölle, joka hautautuu lumeen ja yrittää päästä hengissä ulos pinteestä.
Eli jos selviää varsinaisesta lumivyörystä hengissä, voi löytää itsensä lumeen hautautuneena. Siinä myllerryksessä suunnat menevät sekaisin, eikä lumen keskellä ole hajuakaan siitä, mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin. Tämä tieto on elintärkeä selvittää, että hautautunut ei lähde kaivautumaan syvemmälle lumeen (jos ylipäänsä pääsee liikkumaan).
Asiantuntijoiden mukaan lumeen hautautuneella on usein mahdollisuus kaivaa tai suulla sulattaa itselleen ilmatasku, jossa on jonkin verran happea. Hengittämisen lisäksi tuo kolo mahdollistaa sylkemisen. Vaikka syljeskelyä pidetään yleisesti huonona tapana, on se lumivyöryn sattuessa sallittua ja jopa suositeltavaa. Suunta kohti vapautta on tietenkin vastakkainen verrattuna siihen, mihin sylki painovoiman vaikutuksesta päätyy.
Tiukka viina voi pelastaa hengen
Kuva: bandita | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Alkoholin vaaroja ei sovi vähätellä, mutta on olemassa hetkiä, jolloin kunnon ryyppy voi pelastaa hengen. Jos käy sellainen vahinko, että sattuu juomaan jarrunestettä, jäähdytysnestettä tai pakkasnestettä, on syytä hakeutua nopeasti lääkärin pakeille.
Näiden nesteiden nauttiminen saattaa jo hyvin vähäisinä määrinä aiheuttaa vakavan, jopa kuolemaan johtavan myrkytystilan. Syyllinen on etyleeniglykoli, jonka toksiset aineenvaihduntatuotteet kertyvät elimistöön ja aiheuttavat vakavan monielinvaurion. Heti altistumisen jälkeen on havaittavissa etanolimyrkytystä eli ”perushumalaa” muistuttavia keskushermosto-oireita, jotka kuitenkin tuntien kuluessa pahenevat ja tulevat vakavammiksi. Hoitamattomana etyleeniglykolimyrkytys johtaa kuolemaan tai vähintään koomaan.
Sairaalahoitoon pääseminen voi kuitenkin syystä tai toisesta viivästyä, jolloin ensiapu löytyy viinakaapista.
Esimerkiksi Hella Pagid DOT4 -jarrunesteen englanninkielisessä käyttöturvallisuustiedotteessa on kotihoito-ohje, jossa aikuisille kehotetaan antaa myrkytyksen ensiapuna 90-120 millilitraa väkevää, vähintään 40-prosenttista viinaa.
Myös muiden etyleeniglykolia sisältävien nesteiden hoidossa käytetään ihan sairaalassakin etanolia, joka estää myrkyllisten aineenvaihduntatuotteiden syntymisen. Jos pitoisuus veressä saadaan tarpeeksi korkeaksi, päihittää etanoli etyleeniglykolin, kun ne kilpailevat alkoholia hajottavasta entsyymistä.
Ongelma on kuitenkin se, että aikuiset harvemmin nauttivat – ainakaan vahingossa – myrkyllisiksi tiedettyjä aineita, joten vaarassa ovat erityisesti lapset. Samanlaista reilun desin hörppyä ei kuitenkaan lapsille ole syytä antaa, vaan Hella Pagid suosittelee annostelemaan viinaa 2 millilitraa painokiloa kohti.
Jos epäilet myrkytystä, niin ota aina ensin yhteys Myrkytystietokeskukseen (p. 0800 147 111) ja terveydenhuoltoon.
Odota renkaat suorassa vasemmalle kääntymistä
Tämä vinkki voi olla päivänselvä monelle lukijalle, mutta Listafriikin mielestä se ansaitsi paikkansa tällä listalla, sillä olemme ainakin oletusarvoisesti auton ratissa huomattavasti enemmän kuin vaarassa joutua vaikkapa lumivyöryyn tai alligaattorin hampaisiin.
Eli kun odotat paikallaan sopivaa hetkeä kääntyä vastaantulevien kaistan yli, niin pidä renkaat eteenpäin suunnattuna. Suomessa ja suurimmassa osassa maailmaa tämä tarkoittaa sitä, että rattia ja renkaita ei pidä veivata valmiiksi vasemmalle. Tämä siksi, että jos joku sattuu ajamaan autosi perään, lähdet tuuppauksen voimasta liikkeelle auton renkaiden osoittamaan suuntaan. Vasemmalle käännetyt renkaat tarkoittavat sitä, että päädyt vastaantulevan liikenteen joukkoon. Ei hyvä!
Sormet alligaattorin sieraimiin
Suomessa tuskin tarvii pohtia, miten tulee toimia, jos joutuu krokotiilieläimen hampaisiin. Vinkki on kuitenkin syytä pitää mielessä, jos lomailee ja ui näiden suurten matelijoiden elinalueella; se voi parhaassa tapauksessa pelastaa hengen!
Peli voi tuntua menetetyltä, jos alligaattorin tai krokotiilin leuat napsahtavat raajan ympärille, mutta yhdysvaltalaisen matelijaekspertin Kenan Harkinin mukaan vastaan tappeleminen kannattaa, sillä joskus kamppailusta voi selvitä voittajana – eli tässä tapauksessa hengissä. Kohteeksi on hyvä ottaa silmät, sillä ne ovat krokotiilien herkin ruumiinosa. Joskus silmät voivat kuitenkin olla käden ulottumattomissa, joten lähempääkin löytyy ratkaisu – nimittäin sieraimet.
Hyvä esimerkki on 10-vuotias Juliana Ossa, jonka jalkaan kolmimetrinen alligaattori nappasi kiinni toukokuussa 2017, kun hän oli uimassa matalassa rantavedessä Orlandon kaupungissa, Floridassa. Ossa yritti päästä irti hakkaamalla alligaattoria päähän, ja vaikka se ei tuottanut tulosta, piti nuori tyttö päänsä kylmänä. Hän muisti ohjeen, jonka oli kuullut Gatorland -eläinpuistossa vieraillessaan: ”iske sormesi tai kätesi eläimen sieraimiin, niin sen on ilmaa saadakseen pakko avata suunsa”.
Ossa survoi sormensa alligaattorin nenään, ja oli kyse sitten hapensaannista tai kivusta sieraimissa, niin alligaattori hellitti otteensa ja tyttö pääsi pakoon. Haavat toki vaativat kymmeniä tikkejä, mutta Ossa säilyi hengissä välittääkseen muillekin tiedon tositoimissa testatusta selviytymiskeinosta.
Jotkin tyrmäystipat maistuvat suolaiselle
Kaikkein varmin tapa välttyä tyrmäystipoilta ja niiden tahatonta nauttimista seuraavilta tapahtumilta, on pitää koko ajan oma juoma hallussa. Drinkkiä ei ikinä saa jättää pubissa tai yökerhossa valvomatta, eikä koskaan pidä vastaanottaa tarjottua juomaa (ainakaan tuntemattomalta), ellei itse ole tiskillä sitä heti ottamassa käteen.
Kaikkia tyrmäystipoiksi kutsuttuja huumausaineita ei pysty mitenkään havaitsemaan, sillä ne ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Mutta Suomessa erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi luokiteltu ja Isossa-Britanniassa ”raiskaajien vuoden 2020 asevalinnaksi” nimitetty gammahydroksivoihappo on mahdollista havaita. GHB:ssä on voimakas, suolainen maku, joka voi puskea drinkistä läpi. Jos juomasi siis yhtäkkiä maistuu aivan joltain muulta kuin pitäisi, saattaa se olla vaarallisesti terästetty ja on silloin syytä jättää nauttimatta.
Älä yritä uida paluuvirtausta vastaan!
Kuva: Invertzoo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Paluuvirtauksen vietäväksi voi joutua meren tai suuren järven rantavedessä. Jos näin käy, on parasta antautua virran vietäväksi tai uida virtauksesta pois rannan suuntaisesti. Paluuvirtausta vastaan ei kannata yrittää kamppailla, sillä ihminen jää auttamatta kakkoseksi.
Mutta mennään hieman tarkemmin siihen, mikä tuo paluuvirtaus on. Paluuvirtaus syntyy, kun tuuli ja murtuvat aallot työntävät ylintä vesikerrosta kohti maata, jolloin vedenpinta on rannassa hieman korkeammalla. Tuo ylijäämä vesi virtaa takaisin ulapalle sulavinta reittiä, joka voi olla katkos vedenalaisessa hiekkasärkässä tai yksinkertaisesti vain syvempi kohta. Koska vesi virtaa isolta alueelta takaisin melko kapeaa reittiä, voi paluuvirtaus olla todella voimakas. Nopeudeksi on parhaimmillaan mitattu 2,5 metriä sekunnissa; sellaisella vauhdilla ei kukaan ihminen pysty uimaan.
Vastoin yleistä harhaluuloa paluuvirtaus ei vedä uimaria pohjaan, joten hukkumisen vaaraa ei sinänsä ole, vaikka huomaisikin joutuneensa virran kuljetettavaksi. Ongelmaksi muodostuu se, kun hätääntynyt pulikoija yrittää päästä äkkiä rantaan ja yrittää uida virtaa vastaan: vahva ja taitavakin uimari väsyy. Tästä syystä paluuvirtaukset ovat hengenvaarallisia ja suurin hengenpelastajien työllistäjä.
Australiassa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan paluuvirtaukset aiheuttavat maassa vuosittain enemmän kuolemia kuin maastopalot, pyörremyskyt, tulvat ja haihyökkäykset yhteensä.
Vaikka paluuvirtaus on siis hyvin voimakas, on se yleensä varsin paikallinen ja kapea. Helpoin tapa pelastautua on käydä rennosti kellumaan ja mennä mukana voimakkaan pullonkaulan yli, kunnes vapautuu virrasta luonnollisesti. Toinen vaihtoehto on lähteä uimaan rannan suuntaisesti poispäin virrasta, jolloin yleensä muutama veto riittää.
Jos jääkarhu jahtaa, riisuudu!
Kuva: Arturo de Frias Marques | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Nyt kun tuli jo annettua neuvo krokotiilien hampaista vapautumiseen, niin otetaan vinkki siihen, miten henkensä voi pelastaa jääkarhun ollessa kintereillä. On olemassa yleinen ja osittain koominenkin ohje siitä, miten eri karhujen kanssa tulee toimia: Ruskeakarhun kohdalla esitä kuollutta, mustakarhuun törmätessä ole aggressiivinen ja tappele vastaan, ja jääkarhun kohdalla peli on menetetty.
Jos nyt kuitenkin käy niin onnellisesti, että kohtaaminen jääkarhun kanssa ei välittömästi johtanut ihmisen illalliseksi päätymiseen, voi yrittää käyttää hyväkseen tuon arktisen alueen huippupedon heikkoutta, eli suurta uteliaisuutta. Perääntyessä kannattaa ruveta riisumaan vaatekappaleita yksi kerrallaan ja tiputella niitä maahan tasaisin väliajoin. Jääkarhu jumittuu tutkimaan ja tarkistamaan jokaisen vaatteen yksityiskohtaisesti, jolloin pakenevalla ihmisellä voi olla mahdollisuus päästä turvaan.
Voi kuulostaa hölynpölyltä, mutta asiantuntijoiden mukaan vinkki on käytännössä testattu ja toimivaksi todettu. Eräs tutkimusryhmä oli jokunen vuosi sitten juuri rantautunut Novaja Zemljalle, joka on Venäjälle kuuluva saariryhmä Pohjoisella jäämerellä, kun nälkäinen jääkarhu alkoi jahdata tiimin jäseniä. Todennäköisesti tutkijat eivät olisi kertomassa selviytymistarinaansa, ellei eräs mukana ollut opiskelija olisi ruvennut riisuutumaan ja jättämään pedolle haisteltavaa. Karvahattu, hansikkaat ja takki hämmensivät jääkarhua sen verran, että ryhmä ehti hyppäämään veneeseen ja lähtemään pakoon vesille.
Täysin toinen juttu on se, kannattaako arktiseen erämaahan lähteä juoksentelemaan ilkosillaan.
Kohdista avunpyyntö suoraan yhdelle ihmiselle
Jos loukkaantuu tai joutuu hätätilanteeseen julkisella paikalla, jossa on paljon ihmisiä, ei ehkä kannata huutaa yleisesti apua saatikka pyytää soittamaan 112:een. Tässä vinkissä tuntuu olevan kaikki pielessä, mutta valitettavasti siinä on perää. On nimittäin mahdollista, että kukaan ei tartu puhelimeen hälyyttääkseen apua, sillä kaikki olettavat jonkun muun tekevän niin. Tässä on kyse psykologisesta ilmiöstä nimeltään sivustaseuraajavaikutus.
Ilmiöstä on tehty tutkimuksia ja tulokset ovat olleet yksiselitteisen huolestuttavia: Mitä enemmän kadulla on muita ihmisiä, sitä epätodennäköisemmin joku tulee kysymään esimerkiksi kaatuneelta, että tarvitseeko tämä apua. Eikä kyse ole siitä, että apua kaipaavaa ei huomattaisi, sillä muun muassa Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden lavastamissa ja kuvaamissa tilanteissa ohikulkijat kyllä katsovat kadulle lyyhistyvää ihmistä, mutta kukaan ei tiedustele tämän vointia. Syystä että kukaan muukaan ei tiedustele tämän vointia. Ihminen on siinä mielessä laumaeläin, että teemme mieluummin niin kuin kaikki muutkin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta sivustaseuraajavaikutus on todistettu lukemattomissa kokeissa ja tosielämän tilanteissa.
Ongelman voi ohittaa kohdistamalla avunpyyntönsä suoraan jollekin tietylle henkilölle. Osoita valitsemaasi henkilöä vaikka sormella ja pyydä apua tai kehota soittamaan hätänumeroon.
Lue myös: Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme
Selviytymisen kolmen sääntö
Jos sattuu eksymään, auto piiputtaa erämaahan tai muuten vain joutuu syystä tai toisesta luonnon armoille ilman mahdollisuutta ottaa kontaktia ulkomaailmaan, niin on hyvä pitää mielessä ”selviytymisen kolmen sääntö”. Tilanteet ja olosuhteet tietenkin vaihtelevat ja esimerkiksi metsä on talvella hyvin erilainen ympäristö kuin kesällä, mutta kolmen sääntö auttaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.
Selviytymisen kolmen sääntö kuuluu näin: Ihminen selviää ilman happea noin kolmisen minuuttia, äärimmäisissä sääolosuhteissa selviää ilman suojaa kolme tuntia, ilman vettä ihminen pärjää kolme päivää ja ilman ruokaa taas kolme viikkoa.
Ja ehkä tärkeimpänä, vaikka se ei varsinaisesti kolmen sääntöön kuulukaan: Pysy rauhallisensa – paniikki voi tappaa kolmessa sekunnissa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi ihmeessä koirat nostavat jalkaa pissatessaan. Pystyväthän ne hommaan hyvin ilman jumppaamista.
Sitten palataan vielä uudenvuoden tunnelmiin, sillä lukijaa oli raketteja katsellessa ruvennut mietityttämään, että miksi ilotulitteet kuuluvat olennaisena osana vuoden vaihtumiseen.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi koirat nostavat jalkaa pissatessaan?
Koiralla ei ole anatomisesti mitään syytä ryhtyä akrobaattiseksi virtsatakseen, sillä homma onnistuu, vaikka kaikki neljä jalkaa olisivat maassa. Miksi siis koirat nostavat jalkaa pissatessaan?
Tapa liittyy koirien väliseen kommunikaatioon. Kuten kaikki varmasti tietävät, koirat merkkaavat reviiriään virtsalla ja jättävät siis lajikumppaneilleen hajuja ilmoittaakseen, että ”minä olin täällä”. Kun koira pissaa kyykkäämällä tai takajalat taaksepäin ojennettuina, päätyy virtsa suoraan maahan ja imeytyy siitä nopeasti maaperään. Näin myös hajut katoavat nopeammin.
Nostamalla jalkaa koira saa suunnattua pissasuihkun pystysuuntaiseen kohteeseen, jossa hajumerkki säilyy todennäköisesti pitempään.
Varsinkin pienikokoisille koirille on tärkeää saada virtsa kohdistettua mahdollisimman ylös, sillä se saa muut ajattelemaan, että paikalla oli paljon isompi koira. Uroskoirat pissaavat kyykkäämällä kunnes ovat sukukypsiä, eli niin sanottuun teini-ikään saakka, mutta sen jälkeen useimmiten jalkaa nostamalla.
Naaraskoirat käyttävät enemmänkin kyykkytekniikkaa, jossa voi toisinaan olla mukana matalampi jalan nosto. Varsinkin tutun kotiympäristön ulkopuolella myös naaraat nostavat jalkaa, ja tietysti myös kiima-aikaan, jolloin feromonit on syytä jättää hyvin esille.
Toisinaan koirat saattavat (yrittää) pissata pelkästään etutassuilla seisten. Tämäkin taiteilu liittyy virheellisen mielikuvan luomiseen: Mitä korkeammalla pissa on, sitä isommalta koira vaikuttaa lajikumppaneille.
Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?
Eräs lukijamme oli rakettien räiskyessä ruvennut miettimään, että mistä tuo tapa on oikein saanut alkunsa. Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilotulitteilla ajetaan pois pahoja henkiä. Täytyyhän uuteen vuoteen lähteä puhtaalta pöydältä ja ilman mitään ilkeitä henkimaailman hahmoja. Monissa kulttuureissa mikä tahansa siirtymä vanhasta uuteen on suoritettu seremoniallisin menoin tanssimalla, juhlimalla ja pitämällä kovaa meteliä. Sama pätee siis keinotekoiseen vuodenvaihteeseen, jonka ihminen on myöhemmin kalenterin avulla määrittänyt.
Joten kun ilotulitteet keksittiin 600-luvulla Kiinassa, oli pahojen henkien karkottaminen yksi tärkeimmistä käyttötarkoituksista. Kiinalainen uusivuosi oli aikoinaan ensimmäinen juhla, jota vietettiin rakettien paukkuessa kirkkaina ja äänekkäinä.
Lue myös:
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mistä ylävitonen – maailman tunnetuin tuuletus – on saanut alkunsa. Se on yllättävän tuore ”keksintö”.
Legendoja on monia erilaisia, mutta Listafriikki esittelee nyt sen yleisesti hyväksytyimmän tarinan ylävitosen alkuperästä.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten ylävitonen on syntynyt?
Ylävitonen on yllättävän tuore ”keksintö”, vaikka varmasti tuntuu siltä, kuin se olisi ollut olemassa aina. Tämä universaalisti käytetty high five on kuitenkin peräisin vuodelta 1977!
Maailman tunnetuin tuuletus nähtiin ensimmäisen kerran lokakuun 2. päivänä vuonna 1977 pohjoisamerikkalaisen baseball-sarja MLB:n ottelussa Los Angeles Dodgersin pelaajien välillä. Dusty Baker oli juuri lyönyt runkosarjan viimeisessä ottelussa kauden 30. kunnarinsa, mikä teki Dodgersista historian ensimmäisen MLB-seuran, jolla oli neljä 30 kunnaria lyönyttä pelaajaa.
Kun Baker juoksi kotipesään, oli joukkuekaveri Glenn Burke odottamassa häntä juhlimaan. Burke nosti spontaanisti kätensä ylös eikä Baker hämmentyneenä tiennyt mitä tehdä, joten hän läpsäytti kaverin kättä.
Sitten Burke asteli lyömään ja iski MLB-uransa ensimmäisen kunnarin. Kun hän oli kiertänyt kentän ja palasi kotipesään, oli Baker odottamassa käsi pystyssä. Tässä kohtaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että loppu on historiaa!
Joidenkin mielestä joukkuekaverinsa käteen läpsäyttänyt Baker oli ylävitosen keksijä, mutta mies itse antaa kaiken kunnian Glenn Burkelle, joka oli pioneeri muutenkin – hän oli ensimmäinen avoimesti homoseksuaali baseball-pelaaja.
Vain 42-vuotiaana vuonna 1995 vakavaan sairauteen menehtynyt Burke kertoi ylävitosesta erään sanomalehden haastattelussa näin: ”Mieti sitä tunnetta, jonka ylävitosen heittäminen kaverin kanssa antaa. Minulla oli se tunne ennen ketään muuta.”.
Ylävitonen otti nopeasti tuulta alleen. Ensin siitä innostuivat koripalloilijat ja pian se levisi laajasti eri urheilulajien piireissä. Eikä kauaa tarvinnut odottaa, että ylävitosia heiteltiin jo urheilukenttien ulkopuolellakin.
Jo vuonna 1980 ylävitonen otettiin mukaan Oxford English Dictionaryyn, joka on merkittävimpänä pidetty englannin kielen sanakirja.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, että mistä tulee sana pääkallokeli. Hurjalta kuulostava sana on muokkautunut monenlaisten käänteiden jälkeen nykyisenlaiseksi nimenomaan siksi, että se kuulostaa uhkaavalta.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mistä tulee sana pääkallokeli?
Mitä pääkallokelistä tulee mieleen? Itselle ainakin nousee ensimmäisenä mieleen liukas jäätikkö, jossa helposti kaatuu ja lyö päänsä kohtalokkaasti. Tai sitten autonrattiin istuessa on syytä olla erityisen varovainen, sillä pääkallokelillä tiessä on mustaa jäätä.
Sanana pääkallokeli ei kuitenkaan ole syntynyt luun murtumat mielessä, vaan se on tekaistu sana. Kallo ei ole alunperin tässä yhteydessä tarkoittanut aivoja suojaavaa luista koppaa, ja pää on ollut osa sanaa vasta jokusen vuosikymmenen ajan.
Vanhat suomalaiset murresanat kalto, kaltto, kalla ja kallo tarkoittavat keväisin pitkään sulamatta pysyvää jäistä kohtaa, rannalle kasaantunutta jäätä tai ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä tienkohtaa.
Etelä-Pohjanmaan murteessa on ensimmäisenä ollut käytössä sana kallokeli, jolla on viitattu iljanteiseen keliin eli sellaiseen, jossa maan tai lumen päällä on liukas jääkerros. Kun kaltto ja kalla ovat käyneet kielessämme harvinaisemmiksi, ja kallokin on yhdistetty pääkalloon, on kelin kuvaamiseen lisätty tarkentava jää-sana.
Sitten jossain vaiheessa jääkallokeli ei olekaan sopinut hyvin suuhun ja se on alkanut tuntua oudolta. Jää korvattiin päällä, sillä pääkallo oli jo vakiintunut sana, vaikka se ei mitenkään merkitykseltään liittynyt keliolosuhteisiin. Pääkallokeli mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa, joskin Suomen murteiden sana-arkistossa vanhimmat maininnat pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.
Liikennetoimittajien sanavarastoon pääkallokeli omaksuttiin 1960-luvulla, sillä uhkaavalta kuulostavan sanan arveltiin saavan autoilijat suhtautumaan vakavasti hengenvaaralliseen ajokeliin.
Lue myös:
-
Elämäntapa1 viikko sittenViimeiset ateriat: 10 kuolemaantuomitun ruokatoivetta – osa 1
-
Elämäntapa1 viikko sitten
Super Bowl -ruoka: Tässä 10 helppoa reseptiä!
-
Yhteiskunta7 tuntia sitten
Laskiainen, Mardi Gras ja Rion sambakarnevaalit ovat sama juhla!
-
Elämäntapa6 päivää sitten
Viimeiset ateriat: 10 kuolemaantuomitun ruokatoivetta – osa 2
