Yleistieto
Kuuluisat huijaukset: 10 historiallista vedätystä, jotka osuivat ja upposivat
Historian saatossa on nähty jos jonkinlaisia huijareita ja Listafriikki esittelee niistä nyt kymmenen. Tässä ovat kuuluisat huijaukset, joiden on vaikea uskoa onnistuneen.
On erittäin vaikea kuvitella, että joku uskoisi merenneitoihin, keijuihin tai olemattomiin valtioihin, mutta niin vain on! Tämän listan kuuluisat huijaukset ovat hyvä osoitus siitä, että kaikkea – ehkä suurinta osaa – kuulemastaan ja lukemastaan ei kannata uskoa. Ainakaan nykypäivänä. Suurin osa näistä tarinoista on historiallisen vanhoja, mutta pääsemme kyllä tämänkin vuosituhannen puolelle.
Tässä siis kuuluisat huijaukset, jotka puijasivat kaikkia tavallisesta kansasta asiantuntijoihin. Monessa kohtaa tekee mieli pyöritellä päätään ja sanoa: miten tämä voi olla mahdollista!?
Han van Meegeren
Han van Meegeren oli klassisen koulutuksen saanut hollantilainen taidemaalari, jota 1930-luvulla kritisoitiin omaperäisyyden puutteesta, vaikka hän oli itse asiasssa varsin taitava siinä, mitä teki. Kostaakseen arvostelijoilleen van Meegeren rupesi luomaan kokonaan uusia maalauksia Johannes Vermeerin nimellä. Vermeer on yksi tunnetuimmista alankomaalaisista taidemaalareista, jonka kuuluisin teos on Turbaanipäinen tyttö, joka myös Tyttö ja helmikorvakoru -nimellä tunnetaan.
Van Meegeren käytti samoja väriaineita ja kankaita, joita Vermeer oli 1600-luvulla käyttänyt. Hän myös käsitteli maalauksensa bakeliitilla, joka sai maalipinnan näyttämään satoja vuosia vanhalta. Huijaus onnistui täydellisesti ja muutaman vuoden aikana mies teki monta ”Vermeeriä” ja niiden lisäksi muidenkin hollantilaisten mestareiden maalauksia. Ne eivät siis olleet kopioita, vaan vanhojen taidemaalareiden ”uusia” teoksia, jotka menivät asiantuntijoille ja kriitikoille täydestä.
Lopulta van Meegeren jäi kuitenkin kiinni, melko ikävällä tavalla, sillä hänet pidätettiin syytettynä maanpetoksesta. Hän myi itse tekemäänsä Vermeeriä Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille toisen maailmansodan aikana, mikä oli jyrkästi kiellettyä; Hollannin kansallisaarteita ei haluttu missään nimessä natsien haltuun.
Van Meegerenin ainoa keino puolustautua oli kertoa totuus: maalaukset olivat väärennöksiä. Oikeudessa hänen tuli todistaa sanansa maalaamalla vielä yksi Vermeer (kuvassa). Se riitti todistukseksi.
Kuuluisat huijaukset -listan aateliin kuuluva Han van Meegeren kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen maalauksistaan tuli haluttua tavaraa ja häntä pidetäänkin 1900-luvun merkittävimpänä taideväärentäjänä.
Piltdownin ihminen
Siitä lähtien, kun Charles Darwin julkaisi Lajien synty -kirjansa vuonna 1859, yrittivät ihmiset kuumeisesti löytää puuttuvan lenkin, joka todistaisi ihmisen evoluution. Vuonna 1912 harrastelija-arkeologi Charles Dawson kaivoi Piltdownissa, Englannissa, sijainneesta soramontusta esiin pääkallon, joka ravisutti tiedeyhteisöä maailmanlaajuisesti: puuttuva lenkki oli löytynyt.
Joulukuussa samana vuonna Dawson esitteli 500 000 vuotta vanhan Piltdownin ihmisen Geological Society of London -tiedeseuran järjestämässä juhlallisessa seremoniassa siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että skeptikoiden joukko oli äänekäs. Epäilijöiden mielestä pääkallo oli kursittu kasaan apinan leukaluusta ja ihmisen pääkopasta – mitä se siis nimenomaan olikin. Ne, jotka uskoivat löydöksen olevan aito, vetosivat tähän samaan faktaan: tietysti puuttuvassa lenkissä on osia sekä apinasta että ihmisestä. Skeptikoille lyötiin luu kurkkuun vuonna 1917, kun Piltdownista löytyi toinenkin, rakenteeltaan samanlainen, pääkallo.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Piltdownin ihmisen aitous alkoi hiljalleen kokea kolauksia, kun muita varhaisten ihmisten pääkalloja rupesi löytymään muun muassa Kiinasta ja ympäri Afrikkaa; niissä rakenne oli päinvastainen ja nimenomaan kallo oli apinamainen ja leuka ihmismäinen. Koko huijaus paljastui vuonna 1953, kun tutkijat tekivät pääkallolle yksityiskohtaisia testejä. Se oli itseasiassa rakennettu ihmisen pääkopasta ja orangin alaleuasta, ja saatu raudan ja kromihapon avulla näyttämään satoja tuhansia vuosia vanhalta.
Yksi erikoisimmista käänteistä koko jutussa, usko tai älä, on se, että huijaria ei ole koskaan saatu selville. Todennäköisesti se on Dawson, mutta moni syyttävä sormi on osoittanut myös Sherlock Holmesin luoneeseen Arthur Conan Doyleen. Doyle kuului samaan tiedeseuraan kuin Dawson ja vieraili usein Piltdownin ihmisen löytöpaikalla. Lisäksi hän tarinoi The Lost World -kirjassaan, että luiden jäljittely on yhtä helppoa kuin valokuvan väärentäminen. Antoiko Doyle kirjassaan vihjeen?
Piltdownin ihminen on yksi historian suurimmista tieteellisistä huijauksista, ja siihen liittyy siis edelleen ratkaisematon mysteeri. Nyt tarvittaisiin Sherlock Holmesia!
Mary Toft synnytti jäniksiä
Kuva: Wellcome Collection | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Siirrytään kuuluisat huijaukset -listalla englantilaiseen palvelusneitoon nimeltään Mary Toft. Vuonna 1726 Toft sai – ikuisesti selvittämättömästä syystä – ajatuksen vedättää kanssaihmisiä. Eräänä päivänä Toft rupesi kaikkien suureksi yllätykseksi synnyttämään ja avuksi kutsuttiin naapuri Mary Gill, joka löysi sängystä koko joukon erilaisia eläinten osia. Sekasotkua tutkimaan hälytettiin paikallinen kirurgi John Howard, joka totesi 24-vuotiaan Toftin synnyttäneen muun muassa kolme kissan jalkaa, sian virtsarakon, jäniksen käpälän ja ankeriaan selkärangan.
Lääketieteen ammattilaisena Howard epäili tapahtuneen aitoutta, mutta epäilykset kaikkosivat, kun Toft synnytti hänen silmiensä edessä kaniinin. Seuraavan kuukauden aikana Toft synnytti Howardin valvonnassa lisää kuolleita kaniineja. Ihmiset olivat täysin lumoutuneita Toftista ja tämän jälkikasvusta, vaikka yleisen reaktion olisi kuvitellut olevan aivan toisenlainen. Toisaalta 1700-luvun Englannissa ihmiset maksoivat sievoisia summia päästäkseen näkemään kaikenlaista outoa ja yliluonnollista. Mary Toft nousi julkkiksen asemaan ja sana kiiri Lontooseen kuninkaalliseen hoviin saakka.
Niinpä hänet vietiin kuningas Yrjö I:n lääkäreiden tutkittavaksi. Jänisten synnyttäminen loppui siihen. Hieman ennen joulua eräs vahtimestari jäi kiinni, kun hän yritti salakuljettaa kanin poikasia Toftin makuuhuoneeseen. Selvisi myös, että Toftin aviomies oli ostanut lukuisia kaneja ympäri kaupunkia. Mystisyys jäniksiä synnyttävän naisen ympärillä alkoi hälvetä ja kun todisteita rupesi kasaantumaan, myönsi Toft viimein keksineensä koko jutun. Hän kertoi tunkeneensa kuolleita kaniineja sisälleen, jotta ”synnytys” vaikuttaisi mahdollisimman aidolta. Toft heitettiin muutamaksi kuukaudeksi vankilaan, minkä jälkeen hän palasi kotikyläänsä eikä enää koskaan synnyttänyt eläimiä tai niiden osia.
Cardiffin jättiläinen
Cardiffin jättiläinen on yksi 1800-luvun legendaarisimmista huijauksista. Newyorkilaisen maanviljelijän William Newellin farmille tungeksi väkeä ihmettelemään yli kolmemetristä jättiläistä, jonka kaksi kaivoa kaivamassa ollutta miestä löysi lokakuun 16. päivänä vuonna 1869.
Maanomistaja Newell näki dollarin kuvat silmissään, pystytti jättiläisen suojaksi teltan ja alkoi veloittaa kaikilta uteliailta 25 senttiä – ja myöhemmin kovan kysynnän vuoksi 50 senttiä – vierailusta teltassa. Jotkut uskoivat jättiläisen olevan onondaga-alkuperäisheimon esi-isä, kun taas toisten mielestä se oli todiste Raamatussa mainituista jättiläisistä. Kansan kiinnostus ei laantunut millään lailla, vaikka useat asiantuntijat ilmoittivat kivettyneen jättiläisen olevan väärennös.
Kun Newell oli käärinyt jo sievoisen summan sisäänpääsymaksuilla, myi hän muumion joukolle liikemiehiä, jotka vuorostaan pääsivät rahastamisen makuun lähettämällä jättiläisen kiertueelle. Jopa maailman kuuluisin showmies P. T. Barnum tarjosi 50 000 dollaria saadakseen ainutlaatuisen muumion osaksi omaa omituisuuksien kokoelmaansa.
Hypetys jättiläisen ympärillä sai kolauksen joulukuussa, vain muutama kuukausi löydöksen jälkeen, kun muuan George Hull tuli julkisuuteen ja kertoi koko homman olleen yhtä suurta valhetta. Hän oli tehnyt suunnitelman äkkirikastumisesta ja ostanut suuren köntin kipsiä. Sitten hän palkkasi kivenveistäjän muotoilemaan kipsistä suuren ihmishahmon ja hautasi 1300 kilon painoisen jättiläisen serkkunsa William Newellin suostumuksella tämän maille Cardiffin kylässä.
Vaikka huijaus paljastuikin, pysyivät rahahanat auki, sillä ihmiset halusivat edelleen nähdä Cardiffin jättiläisen. Nykyään se on näytteillä museossa Cooperstownissa.
Pierre Brassau hurmasi ruotsalaiset taidekriitikot
Kuuluisat huijaukset -listalle päätyi van Meegerenin lisäksi myös toinen taidehuiputus. Mennään Ruotsiin ja helmikuuhun 1964. Silloin avantgardista tyylisuuntaa edustavan ranskalaisen taidemaalarin Pierre Brassaun neljä teosta tuotiin esitteille Gallerie Christinaeen, Göteborgiin. Näyttelyssä oli mukana teoksia myös monilta muilta eurooppalaisilta taiteilijoilta, mutta tuntemattoman Brassaun maalaukset varastivat huomion.
Kaikki opiskelijoista taidetoimittajiin ja -kriitikoihin ylistivät lähes yhteen ääneen Brassaun taidetta. Rolf Anderberg kirjoitti Göteborgs-Posten -sanomalehdessä, että suurin osa näyttelyn teoksista oli tylsiä ja kömpelöitä, mutta Brassau oli eri maata: ”Pierre Brassau maalaa voimakkain vedoin, mutta samalla hyvin määrätietoisesti. Hänen siveltimensä vedot kiertyvät raivoisalla tarkkuudella. Pierre on taiteilija, jonka työn jälki muistuttaa balettitanssijan hienostuneisuutta.”. Vain yksi kriitikko poikkesi valtavirrasta, kun hän arvioi Brassaun teoksia: ”Vain apina voisi maalata tällaista.”.
Tämä vähemmistöön kuulunut kriitikko oli oikeassa, sillä Pierre Brassau oli oikeasti nelivuotias simpanssi nimeltään Peter.
Pierre Brassau oli Göteborgs-Tidningen -lehden toimittajan Åke Axelssonin keksintö, jolla hän halusi testata taidekriitikkojen ammattitaitoa: osaisivatko nämä erottaa modernin taiteen simpanssin maalauksista. Axelsson sai varmasti odottamansa vastauksen.
Boråsin eläintarhassa elänyt Peter-simpanssi sai käyttöönsä siveltimiä ja öljyvärejä, ja vaikka se aluksi keskittyikin syömään maalia, alkoi se jossain vaiheessa levittämään väriä myös kankaalle. Koska koboltinsininen oli Peterin lempiväri – se siis maistui parhaalta – oli kyseinen väri voimakkaasti edustettuna sen taiteessa.
Rolf Anderberg, joka oli kehunut Brassaun eli Peterin maalaukset ja hienostuneen sivellintyöskentelyn maasta taivaaseen, pysyi kannassaan: hänen mielestään nuo neljä teosta olivat näyttelyn ehdottomasti parasta antia. Aivan sama, olivatko ne simpanssin tekemiä. Ainakin yksi Peterin tekemä maalaus myytiin yksityiselle keräilijälle 90 dollarin hintaan, joka nykyrahassa on reilut 600 euroa.
Fidžin merenneito
Fidžin merenneito teki pitkän matkan ennen kuin se päätyi ”kummajaisistaan” tunnetun sirkus- ja showmiehen P. T. Barnumin kokoelmaan. Tarinan mukaan Fidžiltä alunperin löydetty ”merenneidon muumio” tuli ensin näytteille lontoolaiseen museoon ja sitten Atlantin toiselle puolelle Bostoniin Moses Kimballille, joka vuonna 1842 esitteli sen Barnumille.
Ammattihuijari ei halunnut tulla huijatuksi, joten Barnum kutsui koko joukon asiantuntijoita tutkimaan muumiota ja varmentamaan sen merenneidoksi. Kukaan ei kuitenkaan kyennyt antamaan tyhjentävää vastausta, jolloin merenneidon mahdollisuutta ei voitu myöskään sulkea pois. Niinpä Barnum päätti, että kummajainen menee yleisölle täydestä, jos sen vain kerrotaan olevan merenneito. Hän vuokrasi muumion ja aloitti ankaran markkinoinnin. Hän lähetti sanomalehtiin julkaistavaksi kirjeitä, joissa kerrottiin tohtori J. Griffinistä joka säilytti hotellihuoneessaan merenneidon muumiota. Sitä pääsi maksua vastaan ihastelemaan.
Ihmiset olivat haltioituneita ja ryntäsivät sankoin joukoin katsomaan otusta, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi kala – ja suhteellisen kaukana siitä romanttisesta kaunottaresta, jollaiseksi merenneidot on yleensä kuvailtu.
Barnum esitteli sitä myös omassa show’ssaan ympäri maata. Huijaus meni niin pitkälle, että merenneito annettiin ja otettiin näytteille New Yorkissa sijaitsevaan American Museum of Natural History -museoon, jonka kävijämäärä kolminkertaistui uuden vetonaulan myötä. Pian sen jälkeen merenneito katosi mystisesti; todennäköisesti yhdessä Barnumin varastojen lukuisista tulipaloista.
Mitään tohtori Griffiniä ei kuitenkaan ollut; tätä esitti yksi Barnumin työntekijöistä. Myöskään merenneito ei – yllätys, yllätys – ollutkaan merenneito, vaan pitkät perinteet omaava uskonnollinen esine. Esimerkiksi indonesialaisten kalastajien tiedetään valmistaneen tällaisia omituisuuksia yhdistämällä pienen orangin yläruumiin suuren kalan pyrstöön.
Fidžin merenneito ei ole missään nimessä ainoa merenneito, jota on museoissa esitelty aitona. Niitä on edelleen näytteillä, kuten yllä olevan kuvan kauhistus Harvardin yliopiston kokoelmissa. Se on tehty paperimassasta, mutta mukailee elollisista olioista tehtyä versiota. Nykyisinhän tällaiset merenneitojutut eivät enää menisi läpi… Paitsi kun Animal Planet ja Discovery näyttivät vuonna 2012 dokumentin tyylisesti tehdyn fiktiivisen ohjelman merenneidoista, uskoivat tuhannet ihmiset kaiken kerrotun.
Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio, NOAA, joutui lukemattomien tiedustelujen jälkeen julkaisemaan lausunnon, jossa kerrottiin, että merenneitoja ei ole olemassa. Mutta tuho oli jo tapahtunut: ”Jos NOAA valehtelee meille merenneitojen olemassaolosta, niin se valehtelee meille varmasti myös ilmastonmuutoksesta.”. Valeuutiset toimivat 2010-luvulla yhtä tehokkaasti kuin yli 200 vuotta aiemmin.
Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta
Konstantinuksen lahjakirja
Konstantinuksen lahjakirjaa on kutsuttu yhdeksi maailman merkittävimmistä väärennöksistä, joten sen paikka kuuluisat huijaukset -listalla on kiistaton. Se on myös yksi tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä huijauksista; kestihän se jopa 800 vuoden ajan.
Tarinan mukaan paavi Sylvester paransi vuonna 330 Rooman valtakunnan keisarin Konstantinus Suuren spitaalista ja siitä kiitollisena keisari siirsi laajoja alueita paavin vallan alaisuuteen. Paavi Sylvesterille lahjoitettiin muun muassa Aleksandria, Konstantinopoli ja Jerusalem sekä suurilta osin koko Länsi-Eurooppa. Näiden lisäksi Rooma annettiin kirkon ikuiseen hallintaan eli se tulisi siirtymään paavilta toiselle.
Kun frankkien kuningas Pipin Pieni luovutti vuonna 756 Rooman kaupungin katolisen kirkon haltuun, löytyi samassa rytäkässä jostain paavinistuimen kätköistä yli 400 vuotta vanha lahjakirja, joka vankisti ja todisti kirkon oikeuden kaupunkiin. Miten kätevää! Myöhemmät frankkikeisarit luovuttivat kirkolle alueita samaisen paperin vuoksi.
Vuonna 1049 paavi Leo IX kaivoi lahjakirjan esiin ja heilutteli sitä ympäri Eurooppaa aina kun hänellä vähänkin tuli erimielisyyksiä muiden hallitsijoiden kanssa. Erityisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtajaa pidettiin tällä dokumentilla kirkon vietävissä. Samalla kirkko sai rakentaa Vatikaania rauhassa, ja paavi kasvatti valtaansa ja varallisuuttaan.
Ajassa täytyi tulla satoja vuosia eteenpäin, että joku alkoi kyseenalaistamaan dokumentin aitouden. Tuo joku oli katolinen pappi ja oppinut Lorenzo Valla, joka huomasi vuonna 1440, että lahjakirjassa käytetty latina ei ollut 300-luvulla käytettyä kieltä ja siinä oli mainittu kirkkoja, joita ei oltu tuolloin vielä rakennettu. Vähemmän yllättäen katolinen kirkko oli Vallan kanssa eri mieltä.
Vasta 1600-luvulla kirkko joutui myöntymään ja myöntämään, että dokumentti oli tekaistu joskus 700-luvun puolivälin tienoilla ja vihdoin Konstantinuksen lahjakirja todistettiin väärennökseksi. Historioitsijoiden mukaan Konstantinus Suuri ei koskaan edes sairastanut spitaalia.
Mitä luulet, kuinka paljon kirkko tiesi ja moniko paavi oli huijauksessa mukana?
Lue myös: 10 asiaa, joita Vatikaanin salainen arkisto huhujen mukaan piilottelee
Cottingleyn keijut
Cottingleyn keijut on yksi historian tunnetuimmista huijauksista. Ja kaiken lisäksi se oli kahden lapsen keksimä.
Englantilaiset Elsie Wright ja Frances Griffiths leikkivät usein Wrightin kotitalon läheisyydessä sijaitsevalla purolla. Vanhemmilleen he sanoivat menevänsä sinne nähdäkseen keijuja. Todistaakseen väitteensä 16-vuotias Wright lainasi eräänä päivänä vuonna 1917 isänsä kameraa.
Kun kuvat kehitettiin, näkyi niissä kaikkien yllätykseksi keijuja. Ensimmäisessä kuvassa oli 9-vuotias Griffiths neljän keijukaisen kanssa (yllä oleva kuva). Wrightin isä oli epäileväinen, mutta äiti uskoi keijutarinan ensinäkemältä ja tieto yliluonnollisista olennoista alkoi leviämään. Koko kansan tietoisuuteen Wright, Griffiths ja heidän keijunsa nousivat, kun Arthur Conan Doyle kirjoitti heistä vuonna 1919 artikkelin lehteen ja kertoi uskovansa ilman epäilyksen häivääkään valokuvien aitouteen. Artikkelin yhteydessä julkaistiin viisi tyttöjen ottamaa kuvaa. Tämän listan myötä on muuten tullut varsin selväksi, että Sherlock Holmesin luoja halusi aina olla pistämässä lusikkaansa soppaan, kun jotain järisyttävää ja kummallista tapahtui.
Vaikka epäilijöitäkin oli, uskoi iso osa Wrightin ja Grifftihsin kertomuksen ja olivathan kuvat kiistaton todiste keijuista. Kaiken lisäksi nuo tytöt, jotka kasvoivat aikuisiksi naisiksi, pitivät vankkumatta kiinni kuvien aitoudesta.
Kunnes eivät enää pitäneet. Vuonna 1983 kahdeksankymppiset naiset paljastivat The Unexplained -lehden haastattelussa, että kuvat olivat lavastettuja: he olivat leikanneet tanssivien tyttöjen kuvia lehdestä ja Wright oli piirtänyt niille siivet. Sitten he olivat tukeneet hahmot pahvilla ja pistäneet hattuneuloilla maahan pystyyn. Kukaan lukuisista kuvia tutkineista asiantuntijoista ei ollut huomannut lavastusta. Koko huijaus oli alkanut hauskana hullutteluna, eivätkä he olleet voineet kuvitellakaan, miten helposti ihmiset olivat tarinan uskoneet. Tytöistä myös tuntui, että he eivät voineet enää perääntyäkään, varsinkin kun monet nimekkäät miehet – Doyle etunenässä – puolustivat heitä niin voimakkaasti.
Cottingleyn keijujen omituinen tarina ei kuitenkaan loppunut tuohon haastatteluun, sillä Frances Griffiths väitti kuolemaansa saakka, että viidestä kuvasta viimeinen oli aito. Siis että siinä ei ollut lehdestä leikattuja kuvia kuten muissa, vaan kyseessä oli oikeita keijuja. Ja kummatkin naiset olivat yhtä mieltä siitä, että kokemus oli todellinen: kuvat he lavastivat, mutta he olivat oikeasti nähneet puron varressa keijuja.
Persialainen prinsessa
Nyt tullaankin kaikkein tuoreimpaan tapaukseen tällä kuuluisat huijaukset -listalla. Mennään lokakuun 26. päivään vuonna 2000, jolloin pakistanilainen arkeologi Ahmad Hasan Dani esitteli shokeeraavaa löydöstä. Islambadin Quaid-e-Azamin yliopistossa työskennellyt Dani oli yksi arvostetuimmista Keski- ja Etelä-Aasian arkeologian ja historian asiantuntijoista, joten kun hän kertoi Pakistanin vuoristosta löytyneestä muumiosta, ei monikaan osannut epäillä vilppiä. Eikä Dani ketään tietoisesti huijannutkaan. Joku muu niin kylläkin teki.
Muumioitu nainen oli löytynyt puisesta arkusta, joka puolestaan oli kivisessä sarkofagissa. Naisella oli kultainen kruunu ja rinnan päälle aseteltuna kultainen laatta, jonka mukaan hän oli prinsessa Rhodugune, Persian kuninkaan Kserkses I:n tytär. Kserkses hallitsi 400-luvulla ennen ajan laskun alkua. Toiset tutkijat olivat epäileväisiä, sillä Persiassa ei harjoitettu palsamointia, mutta ehkäpä Rhodugune oli naitettu jollekin korkea-arvoiselle egyptiläiselle.
Kuninkaallisen muumion tarina alkoi epäselvästä, Karachin vuoristossa kuvatusta videosta, jolla prinsessaa yritetään myydä mustassa pörssissä 11 miljoonan dollarin hinnalla. Pakistanin museoviranomaiset alkoivat selvitellä asiaa poliisin kanssa, ja johtolangat veivät heidät eristyksissä olevaan vuoristokylään, jonne muumio oli salakuljetettu Iranista. Tarinan mukaan se oli paljastunut maanjäristyksen jälkeen.
Kun Pakistanin poliisi oli takavarikoinut muumion, päästään vihdoin hetkeen, kun arkeologi Ahmad Hasan Dani toi prinsessan julkisuuteen. Pian sen jälkeen Iranin viranomaiset vaativat muumiota luovutettavaksi Iraniin sillä perusteella, että vainaja kuului Persian kuninkaalliseen perheeseen. Pakistanin ulkoministeri kieltäytyi jyrkästi lähettämättä arvokasta löydöstä mihinkään, ja kun Unesco ja Interpol alkoivat selvitellä kenelle muumio todella kuului, joutui ”Persian prinsessa” keskelle diplomaattista kriisiä.
Newyorkilaisen Metropolitanin taidemuseon työntekijä Oscar White Muscarella oli lopulta avain koko vyyhdin purkautumiseen. Muscarella oli maaliskuussa 2000 saanut yhdysvaltalaiselta taidevälittäjältä tarjouksen persialaisen prinsessan muumiosta. Sen verran Muscarella oli vaatinut todistusaineistoa, että myyjä lähetti hänelle näytteen arkusta. Radiohiiliajoituksessa selvisi, että puu oli noin 250 vuotta vanhaa, mikä ei käynyt yhteen yli 2000 vuotta sitten eläneen ja kuolleen prinsessan kanssa. Niinpä Muscarella oli jättänyt kommunikoinnin siihen ja nyt uutiset nähdessään otti yhteyttä Interpoliin.
Kansainvälistä poliisioperaatiota ei lopulta tarvittu, kun tarkemmat tutkimukset osoittivat prinsessan muumion olevan varsin uusi. Todisteet olivat yksiselitteiset: muumiosta löytyi pesuaineita, arkussa ollut matto oli vain viisi vuotta vanha, puisen arkun kirjailut oli tehty modernilla kynällä ja kultaisen laatan kirjoituksessa oli paljon virheitä eikä se ollut kunnollista muinaispersiaa. Lisäksi palsamointi oli tehty varsin huonosti, sillä muumio oli alkanut haista.
Persialaisen prinsessan muumio oli siis väärennös.
Kuka tuo mystinen ”prinsessa” sitten oli? Sen verran vainajasta saatiin selville, että hän on parikymppinen nainen, joka oli muutama vuosi aiemmin kuollut selkään tai lantioon osuneeseen iskuun – vammat viittasivat siihen, että häntä päin oli ajettu autolla. Vielä samana keväänä Pakistanin kansallismuseo ilmoitti, että kuninkaallinen muumio olikin todennäköisesti melko tuoreen murhan uhri. Hänet saatettiin haudan lepoon vasta vuonna 2008.
Kaikkien huijareiden isä: Gregor MacGregor
Gregor MacGregor on sellainen henkilö, jonka seikkailuista voisi tehdä aivan oman artikkelinsa, mutta kun listan aiheena on kuuluisat huijaukset, ei häntä voi jättää pois.
Gregor MacGregor keksi vuonna 1820 kokonaisen valtion.
Skotlannin ylämailta kotoisin olleen MacGregorin mielikuvitusvaltio sijaitsi Väli-Amerikassa lähellä Hondurasia. Se oli hieman Walesia suurempi ja täydellinen paratiisi täynnä rikkauksia. Hän oli luonut valtiolle lipun ja vaakunan sekä keksinyt ja painattanut rahaa. Skotti väitti olevansa maan prinssi ja kertoi varakkaille lontoolaisille ystävällisestä kansastaan. Hiljattain itsenäistynyt valtio oli nimeltään Poyais ja se kaipasi ulkopuolisia investoijia noustakseen täyteen loistoon. Ja tosiaan, koko Poyaisia ei ollut olemassakaan.
Huijaus tuli luonnostaan, sillä MacGregor oli jo aiemmin esiintynyt portugalilaisena aatelissuvun jäsenenä sekä Sir MacGregorina, oman klaaninsa päällikkönä. Avioliitto korkea-arvoisen amiraalin tyttären kanssa siivitti MacGregorin nousukiitoa Lontoon ylimystön parissa, mutta jotain oli keksittävä, kun Maria-vaimo yllättäen kuoli vuonna 1811. Tyhjän päälle jäänyt MacGregor listautui armeijaan ja pääsi tutustumaan Etelä-Amerikkaan, jossa valtio toisensa jälkeen itsenäistyi. Euroopassa oli vaikea pysyä kärryillä alati muuttuvista rajoista ja uusista maista. MacGregor näki hetkensä tulleen, kun Briteissäkin elettiin huimaa talouskasvun aikaa eivätkä rikkaat tienneet, mihin pistää rahojaan.
Niinpä kaikkien aikojen huijari palasi kotikonnuilleen ja alkoi markkinoimaan ainutlaatuista mahdollisuutta osallistua uuden kansakunnan rakentamiseen sijoittamalla Poyaisin joukkovelkakirjoihin. MacGregor keräsi noilla velkakirjoilla ja tonttikaupoilla 1,3 miljoonaa puntaa (nykyrahassa on noin 3,6 miljardia puntaa eli noin 4,2 miljardia euroa).
Kaikkien aikojen huijaus päättyi lopulta sen takia, että se oli niin uskottava. Britit innostuivat Poyaisista toden teolla ja monet halusivat muuttaa sinne. MacGregor seisoi satamassa vaihtamassa uuteen maailmaan lähtevien puntia Poyaisin dollareiksi ja toivotti hyvää matkaa lähettäessään hyväuskoisia maksajia olemattomaan maahan.
Tietenkään asiat eivät meren takana sujuneet muuttajien suunnitelmien mukaan ja vain kourallinen noin 250 uudisasukkaasta palasi hengissä takaisin Britanniaan. Monet heistä eivät siltikään suostuneet uskomaan, että MacGregor oli huijari, vaikka olivat sijoittaneet kaiken omaisuutensa ja nähneet omin silmin, että Poyaisia ei ollut. MacGregor ei jäänyt odottamaan mahdollisia seuraamuksia, vaan pakeni Ranskaan ja yritti siellä samaa huijausta uudelleen. Se toimi ranskalaisille yhtä loistavasti, kunnes viranomaisten hälytyskellot alkoivat soida kansalaisten hakiessa sankoin joukoin passeja tarkoituksenaan muuttaa olemattomaan Poyaisiin. MacGregor huomasi huijauksen tulleen tiensä päähän ja muutti loppuelämäkseen Venezuelaan.
Lue myös:
- 10 uskomatonta Wikipedia-huijausta, jotka ehtivät levitä kenenkään epäilemättä
- 10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, olisivatko nämä kuuluisat huijaukset menneet millään lailla sinulle läpi. Mikä näistä oli mielestäsi kaikkein törkein vedätys?
Yleistieto
Raamatussa ei mainita omenaa – Miten siis tiedetään, että kielletty hedelmä oli juurikin omena?
Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että miten voidaan tietää, että Raamatussa esiintyvä kielletty hedelmä oli nimenomaan omena.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten tiedetään, että kielletty hedelmä oli omena?
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa maistelevat siellä kiellettyä hedelmää. Tarina kertoo, että omenan haukkaaminen kielloista huolimatta takasi sen, että naiset tulevat ikuisesti kärsimään synnytyskivuista.
Mutta hetkinen – miten voidaan tietää, että kielletty hedelmä oli nimenomaan omena?
No ei mitenkään.
Raamatussa ei missään kohtaa mainita, että kyse oli omenasta, vaan kirjassa kerrotaan ainoastaan, että kaksikko söi hyvän- ja pahantiedon puusta.
Hepreankielisessä tekstissä käytetään sanaa peri, joka voi olla mikä tahansa hedelmä – juutalaisten rabbien mukaan granaattiomena, viikuna, viinirypäle, sitruuna tai aprikoosi. Joidenkin mukaan hedelmä on voinut olla jopa viiniä.
Monet taiteilijat, kuten Michelangelo maalatessaan Sikstuksen kappelin freskoja, ovat kuvanneet hyvän- ja pahantiedon puun viikunapuuksi. Osittain myös sen takia, että Aatami ja Eeva verhoutuivat kyseisen puun lehtiin tajuttuaan olevansa alasti.
Länsimaissa kielletty hedelmä kuvataan usein omenana, mikä perustuu todennäköisesti teologi ja historioitsija Hieronymuksen Vulgataan eli Raamatun ensimmäiseen latinankieliseen käännökseen vuodelta 405. Hieronymuksen on arveltu käyttäneen nerokasta sanaleikkiä miettiessään vastinetta peri-sanalle, sillä hänen valitsemansa latinankielinen malum-sana tarkoittaa pahuutta ja hyvin samankaltainen mālum-sana omenaa.
Mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen, sillä itse asiassa vielä 1600-luvulla omena tarkoitti monella kielellä lähes mitä tahansa hedelmää, joten Hieronymuskaan ei määritellyt sitä nimenomaan omenaksi.
Villeimmissä historioitsijoiden teorioissa ja taiteilijoiden kuvauksissa kielletyn hedelmän on ehdotettu olleen psykoaktiivisia aineita sisältävä sieni, mikä selittäisi kyllä aika monta juttua.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, miten myrskyt nimetään. Tiedätkö, onko sinulla sama nimi kuin jollakin kuuluisalla myrskyllä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mistä myrskyt nimetään?
Suomessa myrskyt nimetään Ilmatieteen laitoksen meteorologien toimesta ja ne saavat nimensä Yliopiston Almanakan nimipäiväkalenterista. Kalenterista valitaan ensimmäinen käyttämätön nimi siltä päivältä, jona myrsky iskee Suomeen tai kun sen havaitaan aiheuttaneen suuria tuhoja. Jos myrskypäivältä on käytetty jo kaikki nimet, voidaan selvyyden vuoksi käyttää nimen lisäksi järjestysnumeroa tai vuosilukua. Suomessa onneksi myrskyää nimen arvoisesti sen verran harvoin, että vielä on almanakassa riittänyt vapaita nimiä.
Kaikkia puhureita ei tokikaan nimetä, vaan myrskyn täytyy tehdä laajaa ja/tai merkittävää tuhoa. Ilmatieteen laitoksen mukaan myrskyt tai rajuilmat nimetään, jotta vaarallinen sääilmiö saa tarvittavan huomioarvon. Nimi myös yksinkertaistaa viestintää kuten varoituksia ja uutisia. Kaikki nimetyt myrskyt eivät jää ihmisten muistiin eikä kaikkien nimiä käytetä tilastoissa.
Atlantin ja Tyynenmeren trooppiset hirmumyrskyt nimeää Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n hurrikaanikomitea. WMO:lla on käytössään kuusi ennakkoon laadittua nimilistaa, joita kierrätetään. Tämä siis tarkoittaa sitä, että samat nimet tulevat käyttöön kuuden vuoden välein. Jos myrsky on aiheuttanut vakavia tuhoja ja se on saanut paljon julkisuutta, pyritään kyseinen nimi jättämään pysyvästi pois käytöstä. Tällaisia ovat esimerkiksi Katrina vuodelta 2005 ja Sandy vuodelta 2012.
Vuodesta 1978 lähtien myrskyt ovat saaneet myös miesten nimiä ja WMO käyttääkin vuorotellen naisten ja miesten nimiä. Vuoden ensimmäisen hurrikaanin nimi alkaa aina A-kirjaimella ja siitä edetään aakkosjärjestyksessä. Atlantin alueella ei anneta nimiä, jotka alkavat kirjaimilla Q, U, X, Y tai Z, koska niillä alkavia etunimiä on vähän. Hirmumyrskyille on siis vuosittain varattu 21 nimeä.
Jos kyseessä on oikein paha hurrikaanivuosi, loppuvat aakkoset kesken ja silloin nimeämistä jatketaan kreikkalaisilla aakkosilla. Näin on käynyt tähän mennessä vain kahdesti aiemmin – vuosina 2005 ja 2020.
Vuonna 2020 Pohjois-Atlantilla syntyi ennätykselliset 30 hurrikaania, joten vuoden viimeiset myrskyt olivat nimiltään Alpha, Beta, Gamma, Delta, Epsilon, Zeta, Eta, Theta ja Iota.
Valmiiksi laadittujen nimilistojen pohjalta nimetään myös esimerkiksi Kaakkois-Aasian taifuunit ja Intian valtameren hirmumyrskyt.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että mikä kumma on yhdestoista hetki ja mistä tuo sananparsi on peräisin.
Sillä ei ole mitään tekemistä keskiyön lähestymisen kanssa, vaan kellon viisarit osoittavat alkupeärisellä yhdennellätoista hetkellä viittä iltapäivällä.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä on yhdestoista hetki?
Yhdestoista hetki tarkoittaa yksinkertaisesti viime hetkeä. Jos jotain tapahtuu yhdennellätoista hetkellä, niin se tapahtuu juuri ennen kuin on liian myöhäistä. Kyseinen sananparsi on löytänyt tiensä myös lukuisten elokuvien ja televisiosarjojen nimeksi.
Ehkäpä tunnetuin on Leonardo DiCaprion tuottama ja vuonna 2007 julkaistu Yhdestoista hetki -dokumentti (The 11th Hour), joka kertoo planeettamme kriittisestä tilasta – erityisesti ilmastonmuutoksesta.
Sanonnan voisi ajatella tulevan siitä, että seuraavaksi kello lyö kaksitoista, jolloin on jo liian myöhäistä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Kellonajasta ilmaus kuitenkin on peräisin, koska sillä viitataan kello viiteen iltapäivällä.
Yhdestoista hetki juontaa sanontana juurensa Raamattuun ja Matteuksen evankeliumin 20. lukuun. Kyseisessä luvussa kerrotaan viinitarhan isännästä, joka palkkaa työntekijöitä juuri ennen työpäivän päättymistä. Hieman ennen kello viittä iltapäivällä palkatut työmiehet aloittivat hommat kirjaimellisesti yhdennellätoista hetkellä, sillä Raamatussa se tarkoittaa yhdettätoista tuntia aamukuuden jälkeen. Nuo miehet saivat saman palkan kuin aamuvarhaisella töihin tulleet, vaikka olivat olleet töissä vain murto-osan päivästä.
Kertomusta on pidetty vertauskuvana uskoon tulemisesta ja taivaaseen pääsystä: Tarinan isännälle ei ollut väliä, että missä vaiheessa työntekijät tulivat töihin, kunhan he tulivat.
Yhdennentoista hetken merkitys on nykyään paljon maallisempi, mutta perusidea on säilynyt: Aivan sama koska hommat hoitaa, kunhan ne hoitaa.
Lue myös:
Yleistieto
Korttipakan voi sekoittaa niin monella eri tavalla, että järjestys ei ole koskaan pelikorttien historiassa ollut sama
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että monellako eri tavalla korttipakan voi sekoittaa. Vastaus on niin käsittämättömän suuri, että koskaan pelikorttien historiassa kortit eivät ole sekoituksen jälkeen olleet samassa järjestyksessä.
Ja siis tämä jälkimmäinen toteamus pitää paikkansa, kunhan korttipakka on sekoitettu kunnolla. Kunnollisen sekoituksen määritelmään mennään myös aivan kohta.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Monellako eri tavalla korttipakan voi sekoittaa?
Korttipakassa on 52 korttia, joten ne voi laittaa ”aika” moneen erilaiseen järjestykseen. Mutta kuinka moneen? Ja voiko koskaan saada samaa järjestystä, jos korttipakka on sekoitettu kunnolla?
Aloitetaan vastaamalla jälkimmäiseen kysymykseen. Kaikkihan on toki mahdollista, mutta todennäköisesti korttipakan 700-vuotisen historian aikana pelikortit eivät koskaan ole olleet kunnollisen sekoituksen jälkeen samassa järjestyksessä. Ja kunnollisella sekoituksella tarkoitetaan vähintään seitsemää riffle-sekoitusta (kuvassa). Järjestys on aina eri, koska vaihtoehtoja on loputon määrä.
Tai ei se loputon ole; mistä päästäänkin siihen varsinaiseen kysymykseen: Moneenko erilaiseen järjestykseen korttipakan kortit voi laittaa? Eli toisin sanoen: Monellako eri tavalla korttipakan voi sekoittaa?
Laskukaava on yksinkertainen: 52!. Tuo 52:n kertoma tarkoittaa laskettavan luvun ja kaikkien sitä pienempien positiivisten kokonaislukujen tuloa. Jos kuulostaa monimutkaiselta, niin yksinkertaisuudessaan lähdemme siis kertomaan lukuja 52:sta alaspäin: 52×51×50×49×48… päättyen lopulta lukuun 1.
Laskun tulos on noin 8,066 × 10 potenssiin 67. Eli tarkemmin sanottuna kortit voivat olla 80 658 175 170 943 878 571 660 636 856 403 766 975 289 505 440 883 277 824 000 000 000 000:ssa eri järjestyksessä. Se on paljon enemmän, kuin maapallolla on atomeja.
Se on myös paljon enemmän kuin kaikkien maapallolle koskaan tippuneiden lumihiutaleiden määrä.
Tai otetaan tällainen ajatusleikki: Maailmankaikkeus on noin 13,8 miljardia vuotta vanha. Jos joku olisi alkuräjähdyksen jälkeen ruvennut sekoittelemaan kortteja ja tehnyt sitä universumin olemassaolon jokaisena sekuntina, ei jokaista järjestystä silti olisi lähellekään käyty läpi. Eikä jokaista järjestystä olisi nähty vielä siinäkään vaiheessa, kun universumi joskus tulee tiensä päähän.
Joten jokaisella korttipakan sekoituksella tehdään historiaa!
Lue myös:
Nyt on luvassa listan verran faktoja elokuusta. Minkälaisia elokuun lapset ovat tieteen näkökulmasta, mitä astrologia kertoo heistä ja mistä kuukauden nimi on peräisin?
Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa, mutta niiden vastapainona muun muassa henkieläimiä ja syntymäkukkia.
Jos olet elokuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Suhtaudutko elämään tavallista positiivisemmin, mutta mielialasi vaihtelevat tiuhaan? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin tutkimukset osoittavat.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Elokuun kaksi horoskooppimerkkiä ovat alkupuolen Leijona ja loppukuun Neitsyt. Elokuun 22. päivään mennessä syntyneiden horoskooppimerkki on Leijonat, joka kuuluu tulimerkkeihin. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Tulimerkin edustajana Leijona on kunnianhimoinen idealisti, joka unelmoi isosti ja vetää sen vuoksi muita puoleensa. Tulimerkin alla syntyneet maailmanparantajat myös nauttivat siitä, kun muut ihailevat heitä.
Elokuun 23. päivästä eteenpäin syntyneet ovat horoskooppimerkiltään Neitsyitä. Neitsyt kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.
Jos horoskooppimerkkisi on Leijonat, niin henkieläimesi on – rumpujen pärinää – voimakas, dominoiva ja itsevarma leijona. Leijonan ominaisuuksiin kuuluvat myös älykkyys, reiluus, itsepäisyys ja jopa röyhkeys. Tunnistatko kenties näitä piirteitä itsestäsi tai läheisestäsi?
Elokuun lopulla syntyneet Neitsyet taas voivat ammentaa yhteenkuuluvuuden tuntua Leijonakuninkaan Rafikista, joka on Jylhäkallion arvostettu šamaani eli ennustaja ja parantaja. Neitsyen henkieläin on siis ahkera, nokkela ja neuvokas mandrilli (kuvassa), joka viihtyy ja on parhaimmillaan ryhmässä. Vähemmän mairittelevia ominaisuuksia ovat jääräpäisyys ja tuomitsevuus. Osuuko kuvailu itseesi tai johonkin tuntemaasi Neitsyeen?
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Elokuun lapsien syntymäkukkia ovat miekkalilja (kuvassa) ja unikko, jotka kummatkin symboloivat muistoja ja muistelua.
Jos elokuussa syntymäpäiväänsä viettävälle haluaa viedä kukkia, ovat miekkaliljat loistava valinta. Elokuun onnenkukka miekkalilja ei kaipaa kaverikseen edes korttia, sillä sanat ovat tarpeettomia: miekkaliljan on nimensä mukaisesti tarkoitus lävistää vastaanottajansa sydän ja viestittää näin ihastumisesta. Lävistys tapahtuu toivottavasti vain kuvaannollisesti!
Miekkalilja edustaa myös uskollisuutta, luonteen lujuutta ja korkeaa moraalia. Miekkaliljoja on saatavilla kaikissa sateenkaaren väreissä ja jokainen väri antaa kukille tietenkin oman lisämerkityksensä: punainen symboloi intohimoa, keltainen ystävyyttä ja valkoinen puhtautta.
Unikko sen sijaan symboloi rauhaa, rentoutumista ja palautumista. Toisaalta unikot on antiikin aikana yhdistetty nukkumiseen ja uniin sekä kuolemaan. Siksi se voi olla hieman riskaabeli kukka lahjakimpussa. Kuoleman symboli kuulostaa toki uhkaavalta, mutta taustalla on myös kaunis ajatus: unikon kukkien uskotaan auttavan muistamaan niitä läheisiä, jotka ovat tämän maailman jo jättäneet.
Elokuun syntymäkivi on hennon vihertävä peridootti. Tuon jalokiven on uskottu pitävän sisällään taikavoimia ja parannuskyvyn, joten se on tuonut kantajalleen terveyttä. Lisäksi se on suojannut kantajaansa pahoilta hengiltä ja painajaisunilta sekä karkottavan kateelliset tunteet ja laiskuuden.
Mistä elokuu-sana on peräisin?
Jos heinäkuussa korjattiin talteen heinä ja elokuussa koittaa viljan aika. Maatiloilla tuskin koskaan laiskotellaan, mutta elokuussa ei ainakaan! Varsinais-Suomen Kalannista on peräisin hyvin paikkansa pitävä sananlasku: ”Joka elon aikana makaa, se tulevan kesän aikana kerjää”.
Elo on tarkoittanut monenlaista omaisuutta, muun muassa ruokaa, tavaroita ja kotieläimiä. Pohjois-Suomessa porokarja- tai lauma tunnetaan poroelona. Ehkä kuitenkin tunnetuin elo-sanan merkitys on se, mistä kuukaudenkin nimi on tullut. Se nimittäin tarkoittaa viljaa – kasvavaa, kaadettua tai puitua viljaa. Elo voi myös tarkoittaa itse viljankorjuuta.
Muista suomenkielisten kuukausien nimistä elokuu poikkeaa siten, että sitä ei mainittu Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneessä Rucouskiriassa. Suomen kirjakielen isälle elokuu oli mätekw eli kyluökw, jotka – noh – suomeksi ovat mätäkuu ja kylvökuu. Kirjoitettuna elokuu esiintyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1630 julkaistussa Hemminki Maskulaisen virsikirjassa.
Kylvökuu-nimitys tulee siitä, että näihin aikoihin suoritetaan rukiin syyskylvö. Mitä tahansa viljapeltoa voidaan kutsua elopelloksi, mutta osassa Suomea nimitys on vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan ruispeltoa.
Mätäkuu, jota edelleen jonkin verran käytetään, tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin aurinko siirtyy Leijonan tähtimerkkiin. Se juontaa juurensa muinaiseen Mesopotamiaan, jossa tähtitaivaan muutoksen aloittama ajanjakso tunnettiin koiranpäivinä. Kyseessä oli siis koirankuu.
Mätäkuu-nimitys on itse asiassa käännösvirhe, sillä alkujaan Saksassa otettiin käyttöön kaskeamiskuuta tarkoittava Rodenmonat. Tanskalaiset käänsivät Rodenmonatin virheellisesti råddenmånediksi, joka sitten omaksuttiin ruotsin kieleen ja sitä kautta kääntyi suomeksi mätäkuuksi.
Mätäkuu alkaa jo heinäkuun puolella ja usein se on kesän kuumin ajanjakso. Vaikka nimitys on käännösvirhe, sopii se enemmän kuin hyvin kesähelteisiin. Varsinkin ennen kylmälaitteiden keksimistä ruoka pilaantui silloin tavallista nopeammin.
Keisari Augustus ei halunnut jäädä edeltäjänsä varjoon, joten hän muutti elokuun nimen
Monessa kielessä elokuu on jonkinlainen muunnos latinankielisestä Augustus-sanasta.
Ennen kuin Rooman valtakunnassa kehitettiin Julius Caesarin käskystä juliaaninen kalenteri karkauspäivineen, oli käytössä ikivanha kymmenkuukautinen kalenteri. Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.
Elokuu oli siis vuoden kuudes kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään Sextilis. Caesarin juliaanisessa kalenterissa elokuun nimi säilyi, vaikka siitä tuli tammi- ja helmikuun lisäyksen myötä kahdeksas kuukausi.
Keisari Augustus, Julius Caesarin adoptiopoika ja seuraaja Rooman hallitsijana, koki olevansa edeltäjänsä arvoinen, joten hän nimesi Sextiliksen uudelleen itsensä mukaan. Koska olihan heinäkuu nimetty Julius Caesarin mukaan.
Toki heinäkuu sai nimen Iulius vasta Caesarin kuoltua, kun Rooman senaatti halusi kunnioittaa heinäkuussa syntynyttä suurmiestä. Mutta keisari Augustus koki ilmeisesti alemmuudentuntoa kuuluisaa ottoisäänsä kohtaan. Näin elokuusta tuli Augustus – ja myöhemmin sen monet muunnokset eri kielillä.
Elokuun vauvat ovat suurikokoisia ja heistä kasvaa verrattain pitkiä
Cambridgen yliopiston kliinisen lääketieteen yksikössä tehdyn tutkimuksen mukaan loppukesällä syntyneet vauvat ovat keskimääräistä suurempia ja he ovat aikuisina pidempiä kuin muina vuodenaikoina syntyneet.
Tietenkin perintötekijät ja kasvuympäristö vaikuttavat pituuteen, joten kenenkään elokuussa syntyneen lyhyen henkilön ei pidä ottaa tätä henkilökohtaisesti. Kyse on keskiarvoista.
Tutkijoiden mukaan ”syyllinen” on hyvin todennäköisesti aurinko ja raskauden aikainen D-vitamiinin saanti. Jos auringonvaloa on runsaasti tarjolla raskauden loppuvaiheessa, vaikuttaa se positiivisesti syntymättömän lapsen kasvuun vielä vuosienkin päästä.
Mitä muuta hyvää aurinko saa aikaan?
Elokuussa syntyneet ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä positiivisempia ja mieltävät itsensä onnekkaiksi – nämä ominaisuudet johtavat usein menestykseen elämässä.
Yltiöpositiivisuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä kesällä syntyneiden mielialat voivat vaihdella silmänräpäyksessä. Vaikka se voi kanssaeläjien mielestä olla jopa ärsyttävää, ei kyse ole mistään vakavasta. Elokuussa syntyneillä diagnosoidaan kaikkina muina kuukausina syntyneisiin verrattuna vähiten kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa.
On hyvin todennäköistä, että nämä kaikki edellämainitut ominaisuudet ovat tulosta auringonvalon ja sitä kautta D-vitamiinin saannin määrästä.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Elokuun 7. ja 8. päivänä on syytä kiinnittää huomiota omaan hiuskuontaloon, sillä nämä päivät sopivat erinomaisesti hiusten leikkaamiseen ja värjäämiseen.
Suotuisin ajankohta astua avioliittoon on 19.–21. päivänä. Päivät osuvat tänä vuonna mukavasti viikonloppuun. Purukalustonkin voi siinä ennen naimisiinmenoa laittaa kuntoon, sillä hammaslääkärikäynti on elokuussa syytä ajoittaa 17. tai 18. päivälle.
Häähumun jälkeen onkin sitten aika palata arkiseen aherrukseen. Elokuun 22. ja 23. päivänä kannattaa aloittaa oluen ja siiderin paneminen, jonka yhteydessä on kuun paras hetki eläinten astuttamiselle ja toisaalta myös teurastamiselle. Sehän on sitten täysin toinen juttu, että kuinka monen arkeen nämä aktiviteetit nykypäivänä kuuluvat.
Lue myös:
Tällä kertaa Listafriikki otti selvitykseen sen, pitääkö viiden sekunnin sääntö paikkansa. Kyse on siis siitä, että onko lattialle pudonnut ruoka turvallista syötäväksi, jos sen poimii viiden sekunnin sisällä.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Pitääkö ”viiden sekunnin sääntö” paikkansa?
Oletko sinä ikinä tiputtanut ruokaa lattialle, miettinyt mielessä tai sanonut äänen ”viiden sekunnin sääntö”, ja poiminut pudonneen asian lattialta suuhusi?
Jos ”viiden sekunnin sääntö” on täysin outo konsepti, tarkoittaa se yksinkertaisuudessaan sitä, että lattialle pudonneen ruoan voi huoletta syödä, jos sen nostaa ennen aikarajan umpeutumista.
Huonoja uutisia kaikille mämmikourille: Yleinen uskomus on vain urbaanilegenda. Ruokaan alkaa tarttua bakteereita välittömästi, joten nopeudesta ei sinänsä ole hyötyä.
Yhdysvaltalaisessa Rutgersin yliopistossa on tutkittu bakteerien tarttuvuutta ruokaan – idea oli herännyt nimeomaan ”viiden sekunnin säännöstä”.
Tutkimuksessa saatiin selville, että mitä kauemmin ruoka maassa oli, sitä enemmän siihen siirtyi bakteereja. Toisaalta bakteerit alkoivat tarttua jo ensimmäisellä sekunnilla.
Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen.
Bakteerien siirtymiseen vaikuttavat ruoan kosteus, lattian tai muun pinnan materiaali (matosta bakteerit tarttuvat hitaimmin), ja tietenkin se, mitä bakteerilajeja pinnalla on.
Jos lattialle tipahtaa palanen kostean tahmeaa hedelmää, tarraa lika siihen välittömästi. Sen sijaan vaikkapa suoraan pussista tipahtanut kovapintainen karkki voi olla lattialla sekunnin tai vaikkapa minuutin, eikä siihen kiinnittyneen lian määrä ole kasvanut merkittävästi ajan kanssa. Eri asia on tietenkin jo suussa käynyt ja imeskelty karamelli.
Mutta jos jokaisesta lattialle tippuneesta ja sieltä suuhun poimitusta ruokapalasesta saisi mahataudin, niin eivätkö kaikki taaperot olisi jatkuvasti vatsat sekaisin? Ja myönnä pois: aika moni aikuinenkin! Muutamissa sekunneissa ruokaan voi siirtyä satoja, jopa tuhansia bakteereita, mutta eivät ne kaikki ole haitallisia tai pysty päihittämään kehon vastustuskykyä.
Pidä kuitenkin mielessä (varsinkin, jos kuljet sisällä kengät jalassa), että kengissä ja sukkien pohjissa kulkeutuu koko joukko inhottavia ulostebakteereja ympäri kotia. Tietyt Salmonella-bakteerilajit saavat aikaan ikävän infektion, vaikka niitä pääsisi ihmisen elimistöön vain kymmenen kappaletta. Ja kymmenen solun siirtymisessä lattialta ruokaan ei todellakaan kestä kauaa – vain minimaalinen murto-osa viidestä sekunnista.
Joten viiden sekunnin sääntö on tarua, mutta siinä on myös hitunen totuutta. Periaatteessa se on kuin pelaisi venäläistä rulettia!
Lue myös:
Värit ympäröivät meitä koko ajan, onko niissä siis jotain ihmeellistä? On toki! Nämä kymmenen faktaa väreistä saattavat muuttaa käsityksesi arkipäiväisistä sävyistä.
Värit ohjailevat käytöstämme ja ne ovat suunnanneet kehitystämme lajina. Väreillä voi olla kaikessa tekemisessämme huomattavasti suurempi merkitys kuin äkkiseltään voisi ajatella.
Listafriikki keräsi nyt kymmenen mielenkiintoista ja pohdintaa aiheuttavaa faktaa väreistä. Itse ainakin tutkailen kovasti, minkä väriseltä kaikki näyttää silmät kiinni. Pian tiedät mistä puhun!
Vaaleanpunainen rauhoittaa
Vaaleanpunaisella on todettu olevan rauhoittava vaikutus ihmisiin. Amerikan biososiaalisen tutkimuksen instituutissa värien vaikutuksia tutkiva Alexander Schauss on todennut, että tietty vaaleanpunaisen sävy, jota myös juoppoputkapinkiksi kutsutaan, tukahduttaa kiukkua ja vähentää ahdistuneisuutta vankilaolosuhteissa.
Vaaleanpunainen laskee energiatasoja ja Schauss on havainnut, että vaikka henkilö yrittäisi olla vihainen tai käyttäytyä aggressiivisesti, ei sydänlihas kykene vaaleanpunaisen rauhoittavassa vaikutuksessa hakkaamaan tarpeeksi nopeasti. Vaikutus mielialaan ei kuitenkaan ole pysyvä, sillä vaaleanpunaisen rauhoittava voima kestää maksimissaan puoli tuntia.
Värikikkaa ei ole käytetty ainoastaan vankiloissa tai psykiatrisissa sairaaloissa, sillä vuonna 1991 Havaijin yliopiston jalkapallojoukkueen apuvalmentaja George Lumkin maalautti vierasjoukkueelle tarkoitetun pukuhuoneen vaaleanpunaiseksi, sillä hän uskoi värin passivoivaan vaikutukseen. Monet muut ovat seuranneet myöhemmin perässä. Mitä vain etulyöntiaseman saavuttamiseksi!
Kanojen reagointi eri väreihin
Me ihmiset emme ole ainoita värien ”uhreja”. Kanat reagoivat voimakkaasti eri värisiin valoihin, joita tarhaajat käyttävät hyödykseen estääkseen tai kannustaakseen tietynlaista käytöstä.
Toisin kuin meitä ihmisiä, joille punainen valo antaa energiaa ja voi tehostaa fyysistä suoritusta, kanoja punaiset aallonpituudet auttavat rauhoittumaan ja nukkumaan paremmin. Ahtaissa kanaloissa elävät linnut eivät myöskään punaisen valon ansiosta ole niin herkkiä nokkimaan toisiaan ja kannibalismiakin esiintyy harvemmin.
Sininen ja vihreä valo kiihdyttävät kasvua, joten sitä käytetään paljon broilerin kasvatuksessa, ja oranssi stimuloi lisääntymistä, mikä on omiaan munakanaloissa.
Sinisen kehitys
Luolamaalauksissa voidaan nähdä punaisen eri sävyjä, mustaa ja ruskeata, mutta eipä juuri sinistä. Väriä on toki ollut luonnosta hankalampi saadakin, eikä se ole ollut ihmisille niin tärkeä väri kuin esimerkiksi lämmin punainen.
Antiikin Roomassa sininen oli työväen ja alempien sosiaalisten luokkien väri, kun ylhäisö pukeutui valkoiseen ja punaiseen. Sininen oli niin valtavirrasta poikkeava, että se liitettiin barbaareihin ja sitä käytettiin vihollisten pelotteluun.
Vuonna 431 katolinen kirkko määräsi muutamalle ykkösluokan pyhimykselle omat värinsä, jolloin eräs tärkeimmistä, Neitsyt Maria, sai sinisen. Jeesuksen äiti alettiin näkemään taiteessa aina sinisessä kaavussa. Värin yhdistäminen Neitsyt Mariaan tarkoitti sitä, että se sai uuden merkityksen luotettavuuden ja viattomuuden symbolina. Siksi myös poliisit ja monet puolustusvoimien viralliset univormut ovat tummansinisiä.
Marian-siniseksi kutsuttu väri tunnetaankin nykyisin paremmin laivastonsinisenä.
Syrjitystä suosikiksi
Kuinka usein sinulta on kysytty lempiväriäsi? Kaikilla on omat suosikkinsa, jotka voivat lisäksi ajan mittaan vaihdella. Siksi on melko mielenkiintoista, että vuodesta toiseen, lähes maasta riippumatta, yksi väreistä nousee jokaikinen kerta ylitse muiden.
Sininen on ihmisten lempiväri.
Ja näin on ollut jo 1940-luvulta lähtien. Kyselyissä sininen on aina selvä ykkönen (noin kolmasosa ihmisistä nimeää sinisen suosikikseen), mutta kakkosen on todettu olevan sukupuolisidonnainen: naiset pitävät violetista ja miehet vihreästä.
Sininen ei myöskään ärsytä, sillä Scott Design -suunnittelutoimiston vuonna 2011 tekemän maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan vain noin 3 prosenttia ihmisistä nimesi sinisen inhokikseen. Väreistä epämieluisimpina ihmiset pitävät ruskeaa, keltaista ja oranssia.
Valitettavasti jaamme rakkautemme siniseen hyttysten kanssa. Ne löytävät veriapajille suuresti näköaistinsa avulla, ja niitä vetävät puoleensa tummat, erityisesti siniset, sävyt. Joten jos haluat välttyä kutiavilta pistoksilta, niin jätä lempiväriäsi olevat vaatteesi kaappiin.
Eigengrau
Minkä värinen on yö? Mitä näemme, kun laitamme silmät kiinni? Musta ei ole oikea vastaus kumpaankaan kysymykseen. Väri on nimittäin eigengrau, joka tarkoittaa ”oikea tai aito harmaa”. Eigengrau on hieman mustaa kirkkaampi.
Idean siitä, että näemme pimeällä jotain muuta kuin mustaa, esitti ensimmäisen kerran 1800-luvulla elänyt saksalainen fyysikko ja filosofi Gustav Fechner. Fechnerin mukaan eigengrau on myös se väri, joka näkyy kaiken muun taustalla, kun laitamme silmät kiinni.
Vaikka yleisesti sanomme ”näkevämme vain mustaa”, on eigengraun olemassa olo helppo testata. Jos pimeällä katsoo jotain mustaa esinettä, näyttää se ympäristöään tummemmalta. Tämä ei olisi mahdollista, jos yön pimeys olisi musta.
Tässä kohtaa oletan muidenkin olevan silmät kiinni ja katselevan minkä väriseltä luomien sisäpinta näyttää. Eigengraulta?
Punavihersokeus voi olla etu
Punavihersokeilla on silmän verkkokalvoilla epätavallisia tappisoluja, jotka eivät reagoi kaikkiin valon aallonpituuksiin kuten niillä, jotka näkevät värit normaalisti. Punavihersokean voi olla hankala erottaa toisistaan punaista, oranssia, keltaista ja vihreää, mutta toisaalta näkökyky kompensoi tuota puutetta toisenlaisella kyvyllä.
Punavihersokeat näkevät yleensä äärimmäisen hyvin pimeällä, ja pystyvät erottamaan toisistaan sävyjä, joita taas normaalin näkökyvyn omaava ei erota. Cambridgen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan punavihersokeat miehet erottavat uskomattoman hyvin khakin eli kellertävänruskean eri sävyjä toisistaan.
Tutkimuksen tulokset tukevat teoriaa, jonka mukaan punavihersokeat ovat loistavia metsästäjiä ja sotilaita, sillä suojaväritys tai maastopuku ei hämää heitä niin helposti. Vaikka punavihersokeus voi olla esteenä tiettyihin ammatteihin pääsyyn, ottaa esimerkiksi Yhdysvaltain armeija värisokeita mielellään tarkka-ampujiksi, sillä he ovat taitavimpia huomaamaan piilottelevat viholliset.
Mitä muuten näet kuvassa? Siinä pitäisi näkyä numero 74.
Sukupuoli ja punaisen eri sävyt
Arizona State -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan naiset erottavat toisistaan punaisen eri sävyjä paremmin kuin miehet. Karkeasti yleistettynä: miehet näkevät punaisen, ja naiset muun muassa karmiinin-, viinin- ja tomaatinpunaisen.
Punaisen näkemistä säätelevällä geenillä on lukuisia variantteja, ja se sijaitsee X-kromosomissa. Tämä tarkoittaa sitä, että naisilla on tästä kyseisestä geenistä kaksi kopiota ja miehillä vain yksi.
Tutkijoiden mukaan se selittäisi naisten paremman kyvyn erottaa punaisen ja oranssin eri nyansseja. Koska monet hedelmät ovat punasävyisiä, arvellaan hyvän erotuskyvyn olleen evolutiivisesti tärkeä niitä keränneille naisille.
Jos palataan vielä hetkeksi edellisen kohdan punavihersokeuteen, on se huomattavasti yleisempää miehillä kuin naisilla, johtuen juuri X-kromosomista. Miehillä on vain yksi kopio geeniä, joten jos se on viallinen, ei toinen ole paikkaamassa puutetta. Jos naisille on ollut tärkeää havaita punaisia marjoja vihreiden lehtien joukossa, on metsästäneille miehille ollut tärkeää erottaa piilotteleva saalis (mistä siis äsken jo puhuttiin). Siksi haittana pidetty punavihersokeus ei ole tuhansien vuosien aikana karsiutunut luonnonvalinnan seurauksena pois ihmispopulaatiosta.
Värit tekevät aivoillemme temppuja
Koska olemme tietenkin yksilöitä, on tutkijoiden ollut hankala tehdä vedenpitäviä päätelmiä siitä, miten mikäkin väri vaikuttaa ihmisten mieleen.
Siitä huolimatta sitä on yritetty tehdä jo 1930-luvulta lähtien, jolloin saksalainen neurologi Kurt Goldstein tutki värien ja muotojen vaikutusta ihmisen käsitykseen asioista ja esineistä. Hän havaitsi, että ihmiset pitivät yleisesti punaisia esineitä painavampina, ja toisaalta olettivat automaattisesti vihreiden esineiden olevan kevyempiä. Tulos oli sama, vaikka esineitä sai pitää kädessään.
Ei niin tieteellisiä, mutta oikeassa elämässä suoritettuja ”kokeita” on tehty monissa yrityksissä. Eräässä kahvilassa asiakkaat valittivat jatkuvasti, että sisällä oli liian kylmä. Sen sijaan, että lämpötilaa olisi säädetty, päätti omistaja maalata vaaleansiniset seinät oranssiksi, jolloin valitukset loppuivat. Ravintolat, etenkin pikaruokaketjut, käyttävät sisustuksessaan kirkasta punaista ja keltaista, joiden tiedetään lisäävän ruokahalua ja etenkin saavan ihmiset syömään nopeammin: sitä kutsutaan ketsuppi-sinappi-vaikutukseksi.
Kasinoilla on todettu, että ihmiset pelaavat huomattavasti kauemmin punaisilla kuin sinisillä pöydillä. Keltaisen taas on todettu aiheuttavan pahoinvointia, minkä vuoksi lentokoneissa vältetään kyseistä väriä. Paitsi (kuvassa) Ryanairilla…
Astian väri vaikuttaa makuaistiin
Väripsykologia on mielenkiintoista, joten pysytään siinä vielä parin kohdan ajan tarkemmin.
Se on jo pitkään tiedetty, että väri vaikuttaa suuresti siihen, miltä ruoka maistuu. Esimerkiksi mausteinen ruoka maistuu tulisemmalta, jos se on punaista.
Valencian ja Oxfordin yliopistojen yhteistyönä vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan myös astian värillä on väliä, kun puhutaan ruoan maistumisesta. Kokeeseen osallistui 57 henkilöä, jotka kaikki maistoivat tismalleen samaa kaakaota neljästä erilaisesta mukista: valkoisesta, punaisesta, oranssista ja kermanvärisestä.
Kaikkien osallistujien mielestä oranssista ja kermanvärisestä mukista kaakao oli parempaa kuin kahdesta muusta. Koehenkilöt eivät tokikaan tienneet juoneensa samaa tavaraa joka kupista.
Ei siis ole yhdentekevää minkälaisilta astioilta aterioita tarjoillaan! Kannattaa siis pitää mielessä, kun seuraavan kerran suunnittelee illalliskutsuja.
Voiko väri vähentää rikoksia?
Jos kysymys esitetään Glasgowssa, Skotlannissa, niin vastaus on kyllä. Vuonna 2000 Glasgowssa vaihdettiin kaikki kaupungin katuvalot lämpimän sävyisistä viileän sinisiin. Tarkoituksena oli tehdä kaupungista viihtyisämmän näköinen ja oloinen.
Valojen vaihtaminen toi mukanaan kuitenkin odottamattoman, mutta positiivisen ilmiön: rikostilastot kääntyivät välittömästi laskuun. Glasgown esimerkin johdattamana useat kaupungit Japanissa alkoivat vaihtaa katuvalaistusta siniseksi, ja sama ilmiö toistui.
Tokiossa 150 valon vaihtaminen moottoritien varteen laski liikenneonnettomuuksien määrää ja Yokohamassa juna-aseman uudet siniset valot saivat aikaan sen, että itsemurhat tippuivat vuosien ajaksi nollaan, kun aiemmin radalle hyppääjiä oli useita vuosittain.
Mistä se voi johtua? Toiset ovat sitä mieltä, että ihmiset yhdistävät siniset valot poliiseihin, mutta toisaalta Japanissa poliisit käyttävät punaisia valoja. Toisten mielestä uudenlainen valaistus sai ihmiset vain varuilleen, ja laittomuudet ja vaarallinen käytös tulevat palaamaan entisiin lukemiin, kun valoihin on totuttu.
Tai sitten kyse on sinisen värin ja valon rauhoittavasta vaikutuksesta. Sininen yhdistetään esimerkiksi tyyneen veteen ja avoimeen taivaaseen, ja tutkimusten mukaan sininen valo helpottaa ihmisten kausimasennusta.
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä tai somekanavissamme ⬇️⬇️ vaikuttavatko värit sinun mielialaasi. Huomaatko eri värien vaikutuksen?
Listafriikki kaivelee arkistojen kätköistä huippulistoja, jotka ansaitsevat nousta kaikkien luettavaksi. Tänään vuoronsa saavat lukijoiden kysymykset; muun muassa onko Suomen vesillä haita?
Listafriikki ottaa vielä muutaman päivän vähän kevyemmin, kun lomailemme koti-Suomessa. Julkaisemme kuitenkin eri kategorioista mielenkiintoisia listoja, ja tänään valikoidaan mielenkiintoisia lukijoilta tulleita kysymyksiä.
Haivaaran lisäksi pääset tämän artikkelin kautta tutustumaan ampiaisiin – voivatko ne pistää useammin kuin kerran – sekä tiikereiden erikoiseen suojaväriin eli huomiota herättävän oranssiin turkkiin.
Onko Suomessa haita?
Uskaltaako Suomea ympäröivillä merialueilla uimaan vai pitääkö meilläkin alkaa pelätä haita!?
No ei tarvitse, vaikka Suomen vesillä silloin tällöin sillihaita ja piikkihaita uiskenteleekin. Nämä pedot ovat kuitenkin verrattain pieniä eikä niistä ole vaaraa ihmiselle. Lisäksi haita päätyy Suomen aluevesille erittäin harvoin, joten haihyökkäyksiä ei rannikolla tarvitse pelätä.
LUE ENEMMÄN TÄÄLTÄ: Onko Suomen vesillä tavattu haita?
Voiko ampiainen pistää useammin kuin kerran?
Lyhyt ja ytimekäs vastaus kuuluu, että kyllä ampiainen voi pistää useammin kuin kerran. Yleensä ampiainen saa pistoksen jälkeen vedettyä piikkinsä ongelmitta irti uhrinsa lihasta, joten se on valmis pistämään uudelleen vaikka heti.
Toisin on mehiläisen laita. Mehiläisrukat kokevat varsin ikävän kuoleman pistämisen jälkeen, kun sen koko takaruumis repeytyy kiskomisen vuoksi irti.
Miksi tiikeri on oranssi?
Sehän on varmasti kaikille selvää, että tiikerin raidat ovat loistava suojautumiskeino. Huippupedolla ei tokikaan ole tarvetta suojautua vihollisia vastaan, mutta raidat auttavat tiikeriä sulautumaan ympäristöön ja väijymään piilossa saaliseläimiä.
Usko tai älä, niin oranssinvärinen turkki toimittaa samaa virkaa johtuen saaliseläinten näkökyvystä. Huomiota herättävä oranssi näkyy esimerkiksi ihmissilmällä hyvin vihreässä ruohikossa, mutta hirvi- ja nautaeläimet eivät näe sitä samalla tavalla.
Tiikerin yleisimmät saaliseläimet näkevät oranssin vihreänä. Vihreä ja raidallinen peto on erittäin vaikea havaita kasvuston seasta.
Saattaisit olla kiinnostunut myös näistä listoista:
-
Yhteiskunta3 päivää sittenOktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Oudoimmat5 päivää sittenSormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1
-
Viihde1 viikko sitten10 elokuvien erikoistehostetta, joita ei yllättäen ole tehty tietokoneella