Yleistieto
Kuuluisat huijaukset: 10 historiallista vedätystä, jotka osuivat ja upposivat
Historian saatossa on nähty jos jonkinlaisia huijareita ja Listafriikki esittelee niistä nyt kymmenen. Tässä ovat kuuluisat huijaukset, joiden on vaikea uskoa onnistuneen.
On erittäin vaikea kuvitella, että joku uskoisi merenneitoihin, keijuihin tai olemattomiin valtioihin, mutta niin vain on! Tämän listan kuuluisat huijaukset ovat hyvä osoitus siitä, että kaikkea – ehkä suurinta osaa – kuulemastaan ja lukemastaan ei kannata uskoa. Ainakaan nykypäivänä. Suurin osa näistä tarinoista on historiallisen vanhoja, mutta pääsemme kyllä tämänkin vuosituhannen puolelle.
Tässä siis kuuluisat huijaukset, jotka puijasivat kaikkia tavallisesta kansasta asiantuntijoihin. Monessa kohtaa tekee mieli pyöritellä päätään ja sanoa: miten tämä voi olla mahdollista!?
Han van Meegeren
Han van Meegeren oli klassisen koulutuksen saanut hollantilainen taidemaalari, jota 1930-luvulla kritisoitiin omaperäisyyden puutteesta, vaikka hän oli itse asiasssa varsin taitava siinä, mitä teki. Kostaakseen arvostelijoilleen van Meegeren rupesi luomaan kokonaan uusia maalauksia Johannes Vermeerin nimellä. Vermeer on yksi tunnetuimmista alankomaalaisista taidemaalareista, jonka kuuluisin teos on Turbaanipäinen tyttö, joka myös Tyttö ja helmikorvakoru -nimellä tunnetaan.
Van Meegeren käytti samoja väriaineita ja kankaita, joita Vermeer oli 1600-luvulla käyttänyt. Hän myös käsitteli maalauksensa bakeliitilla, joka sai maalipinnan näyttämään satoja vuosia vanhalta. Huijaus onnistui täydellisesti ja muutaman vuoden aikana mies teki monta ”Vermeeriä” ja niiden lisäksi muidenkin hollantilaisten mestareiden maalauksia. Ne eivät siis olleet kopioita, vaan vanhojen taidemaalareiden ”uusia” teoksia, jotka menivät asiantuntijoille ja kriitikoille täydestä.
Lopulta van Meegeren jäi kuitenkin kiinni, melko ikävällä tavalla, sillä hänet pidätettiin syytettynä maanpetoksesta. Hän myi itse tekemäänsä Vermeeriä Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille toisen maailmansodan aikana, mikä oli jyrkästi kiellettyä; Hollannin kansallisaarteita ei haluttu missään nimessä natsien haltuun.
Van Meegerenin ainoa keino puolustautua oli kertoa totuus: maalaukset olivat väärennöksiä. Oikeudessa hänen tuli todistaa sanansa maalaamalla vielä yksi Vermeer (kuvassa). Se riitti todistukseksi.
Kuuluisat huijaukset -listan aateliin kuuluva Han van Meegeren kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen maalauksistaan tuli haluttua tavaraa ja häntä pidetäänkin 1900-luvun merkittävimpänä taideväärentäjänä.
Piltdownin ihminen
Siitä lähtien, kun Charles Darwin julkaisi Lajien synty -kirjansa vuonna 1859, yrittivät ihmiset kuumeisesti löytää puuttuvan lenkin, joka todistaisi ihmisen evoluution. Vuonna 1912 harrastelija-arkeologi Charles Dawson kaivoi Piltdownissa, Englannissa, sijainneesta soramontusta esiin pääkallon, joka ravisutti tiedeyhteisöä maailmanlaajuisesti: puuttuva lenkki oli löytynyt.
Joulukuussa samana vuonna Dawson esitteli 500 000 vuotta vanhan Piltdownin ihmisen Geological Society of London -tiedeseuran järjestämässä juhlallisessa seremoniassa siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että skeptikoiden joukko oli äänekäs. Epäilijöiden mielestä pääkallo oli kursittu kasaan apinan leukaluusta ja ihmisen pääkopasta – mitä se siis nimenomaan olikin. Ne, jotka uskoivat löydöksen olevan aito, vetosivat tähän samaan faktaan: tietysti puuttuvassa lenkissä on osia sekä apinasta että ihmisestä. Skeptikoille lyötiin luu kurkkuun vuonna 1917, kun Piltdownista löytyi toinenkin, rakenteeltaan samanlainen, pääkallo.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Piltdownin ihmisen aitous alkoi hiljalleen kokea kolauksia, kun muita varhaisten ihmisten pääkalloja rupesi löytymään muun muassa Kiinasta ja ympäri Afrikkaa; niissä rakenne oli päinvastainen ja nimenomaan kallo oli apinamainen ja leuka ihmismäinen. Koko huijaus paljastui vuonna 1953, kun tutkijat tekivät pääkallolle yksityiskohtaisia testejä. Se oli itseasiassa rakennettu ihmisen pääkopasta ja orangin alaleuasta, ja saatu raudan ja kromihapon avulla näyttämään satoja tuhansia vuosia vanhalta.
Yksi erikoisimmista käänteistä koko jutussa, usko tai älä, on se, että huijaria ei ole koskaan saatu selville. Todennäköisesti se on Dawson, mutta moni syyttävä sormi on osoittanut myös Sherlock Holmesin luoneeseen Arthur Conan Doyleen. Doyle kuului samaan tiedeseuraan kuin Dawson ja vieraili usein Piltdownin ihmisen löytöpaikalla. Lisäksi hän tarinoi The Lost World -kirjassaan, että luiden jäljittely on yhtä helppoa kuin valokuvan väärentäminen. Antoiko Doyle kirjassaan vihjeen?
Piltdownin ihminen on yksi historian suurimmista tieteellisistä huijauksista, ja siihen liittyy siis edelleen ratkaisematon mysteeri. Nyt tarvittaisiin Sherlock Holmesia!
Mary Toft synnytti jäniksiä
Kuva: Wellcome Collection | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Siirrytään kuuluisat huijaukset -listalla englantilaiseen palvelusneitoon nimeltään Mary Toft. Vuonna 1726 Toft sai – ikuisesti selvittämättömästä syystä – ajatuksen vedättää kanssaihmisiä. Eräänä päivänä Toft rupesi kaikkien suureksi yllätykseksi synnyttämään ja avuksi kutsuttiin naapuri Mary Gill, joka löysi sängystä koko joukon erilaisia eläinten osia. Sekasotkua tutkimaan hälytettiin paikallinen kirurgi John Howard, joka totesi 24-vuotiaan Toftin synnyttäneen muun muassa kolme kissan jalkaa, sian virtsarakon, jäniksen käpälän ja ankeriaan selkärangan.
Lääketieteen ammattilaisena Howard epäili tapahtuneen aitoutta, mutta epäilykset kaikkosivat, kun Toft synnytti hänen silmiensä edessä kaniinin. Seuraavan kuukauden aikana Toft synnytti Howardin valvonnassa lisää kuolleita kaniineja. Ihmiset olivat täysin lumoutuneita Toftista ja tämän jälkikasvusta, vaikka yleisen reaktion olisi kuvitellut olevan aivan toisenlainen. Toisaalta 1700-luvun Englannissa ihmiset maksoivat sievoisia summia päästäkseen näkemään kaikenlaista outoa ja yliluonnollista. Mary Toft nousi julkkiksen asemaan ja sana kiiri Lontooseen kuninkaalliseen hoviin saakka.
Niinpä hänet vietiin kuningas Yrjö I:n lääkäreiden tutkittavaksi. Jänisten synnyttäminen loppui siihen. Hieman ennen joulua eräs vahtimestari jäi kiinni, kun hän yritti salakuljettaa kanin poikasia Toftin makuuhuoneeseen. Selvisi myös, että Toftin aviomies oli ostanut lukuisia kaneja ympäri kaupunkia. Mystisyys jäniksiä synnyttävän naisen ympärillä alkoi hälvetä ja kun todisteita rupesi kasaantumaan, myönsi Toft viimein keksineensä koko jutun. Hän kertoi tunkeneensa kuolleita kaniineja sisälleen, jotta ”synnytys” vaikuttaisi mahdollisimman aidolta. Toft heitettiin muutamaksi kuukaudeksi vankilaan, minkä jälkeen hän palasi kotikyläänsä eikä enää koskaan synnyttänyt eläimiä tai niiden osia.
Cardiffin jättiläinen
Cardiffin jättiläinen on yksi 1800-luvun legendaarisimmista huijauksista. Newyorkilaisen maanviljelijän William Newellin farmille tungeksi väkeä ihmettelemään yli kolmemetristä jättiläistä, jonka kaksi kaivoa kaivamassa ollutta miestä löysi lokakuun 16. päivänä vuonna 1869.
Maanomistaja Newell näki dollarin kuvat silmissään, pystytti jättiläisen suojaksi teltan ja alkoi veloittaa kaikilta uteliailta 25 senttiä – ja myöhemmin kovan kysynnän vuoksi 50 senttiä – vierailusta teltassa. Jotkut uskoivat jättiläisen olevan onondaga-alkuperäisheimon esi-isä, kun taas toisten mielestä se oli todiste Raamatussa mainituista jättiläisistä. Kansan kiinnostus ei laantunut millään lailla, vaikka useat asiantuntijat ilmoittivat kivettyneen jättiläisen olevan väärennös.
Kun Newell oli käärinyt jo sievoisen summan sisäänpääsymaksuilla, myi hän muumion joukolle liikemiehiä, jotka vuorostaan pääsivät rahastamisen makuun lähettämällä jättiläisen kiertueelle. Jopa maailman kuuluisin showmies P. T. Barnum tarjosi 50 000 dollaria saadakseen ainutlaatuisen muumion osaksi omaa omituisuuksien kokoelmaansa.
Hypetys jättiläisen ympärillä sai kolauksen joulukuussa, vain muutama kuukausi löydöksen jälkeen, kun muuan George Hull tuli julkisuuteen ja kertoi koko homman olleen yhtä suurta valhetta. Hän oli tehnyt suunnitelman äkkirikastumisesta ja ostanut suuren köntin kipsiä. Sitten hän palkkasi kivenveistäjän muotoilemaan kipsistä suuren ihmishahmon ja hautasi 1300 kilon painoisen jättiläisen serkkunsa William Newellin suostumuksella tämän maille Cardiffin kylässä.
Vaikka huijaus paljastuikin, pysyivät rahahanat auki, sillä ihmiset halusivat edelleen nähdä Cardiffin jättiläisen. Nykyään se on näytteillä museossa Cooperstownissa.
Pierre Brassau hurmasi ruotsalaiset taidekriitikot
Kuuluisat huijaukset -listalle päätyi van Meegerenin lisäksi myös toinen taidehuiputus. Mennään Ruotsiin ja helmikuuhun 1964. Silloin avantgardista tyylisuuntaa edustavan ranskalaisen taidemaalarin Pierre Brassaun neljä teosta tuotiin esitteille Gallerie Christinaeen, Göteborgiin. Näyttelyssä oli mukana teoksia myös monilta muilta eurooppalaisilta taiteilijoilta, mutta tuntemattoman Brassaun maalaukset varastivat huomion.
Kaikki opiskelijoista taidetoimittajiin ja -kriitikoihin ylistivät lähes yhteen ääneen Brassaun taidetta. Rolf Anderberg kirjoitti Göteborgs-Posten -sanomalehdessä, että suurin osa näyttelyn teoksista oli tylsiä ja kömpelöitä, mutta Brassau oli eri maata: ”Pierre Brassau maalaa voimakkain vedoin, mutta samalla hyvin määrätietoisesti. Hänen siveltimensä vedot kiertyvät raivoisalla tarkkuudella. Pierre on taiteilija, jonka työn jälki muistuttaa balettitanssijan hienostuneisuutta.”. Vain yksi kriitikko poikkesi valtavirrasta, kun hän arvioi Brassaun teoksia: ”Vain apina voisi maalata tällaista.”.
Tämä vähemmistöön kuulunut kriitikko oli oikeassa, sillä Pierre Brassau oli oikeasti nelivuotias simpanssi nimeltään Peter.
Pierre Brassau oli Göteborgs-Tidningen -lehden toimittajan Åke Axelssonin keksintö, jolla hän halusi testata taidekriitikkojen ammattitaitoa: osaisivatko nämä erottaa modernin taiteen simpanssin maalauksista. Axelsson sai varmasti odottamansa vastauksen.
Boråsin eläintarhassa elänyt Peter-simpanssi sai käyttöönsä siveltimiä ja öljyvärejä, ja vaikka se aluksi keskittyikin syömään maalia, alkoi se jossain vaiheessa levittämään väriä myös kankaalle. Koska koboltinsininen oli Peterin lempiväri – se siis maistui parhaalta – oli kyseinen väri voimakkaasti edustettuna sen taiteessa.
Rolf Anderberg, joka oli kehunut Brassaun eli Peterin maalaukset ja hienostuneen sivellintyöskentelyn maasta taivaaseen, pysyi kannassaan: hänen mielestään nuo neljä teosta olivat näyttelyn ehdottomasti parasta antia. Aivan sama, olivatko ne simpanssin tekemiä. Ainakin yksi Peterin tekemä maalaus myytiin yksityiselle keräilijälle 90 dollarin hintaan, joka nykyrahassa on reilut 600 euroa.
Fidžin merenneito
Fidžin merenneito teki pitkän matkan ennen kuin se päätyi ”kummajaisistaan” tunnetun sirkus- ja showmiehen P. T. Barnumin kokoelmaan. Tarinan mukaan Fidžiltä alunperin löydetty ”merenneidon muumio” tuli ensin näytteille lontoolaiseen museoon ja sitten Atlantin toiselle puolelle Bostoniin Moses Kimballille, joka vuonna 1842 esitteli sen Barnumille.
Ammattihuijari ei halunnut tulla huijatuksi, joten Barnum kutsui koko joukon asiantuntijoita tutkimaan muumiota ja varmentamaan sen merenneidoksi. Kukaan ei kuitenkaan kyennyt antamaan tyhjentävää vastausta, jolloin merenneidon mahdollisuutta ei voitu myöskään sulkea pois. Niinpä Barnum päätti, että kummajainen menee yleisölle täydestä, jos sen vain kerrotaan olevan merenneito. Hän vuokrasi muumion ja aloitti ankaran markkinoinnin. Hän lähetti sanomalehtiin julkaistavaksi kirjeitä, joissa kerrottiin tohtori J. Griffinistä joka säilytti hotellihuoneessaan merenneidon muumiota. Sitä pääsi maksua vastaan ihastelemaan.
Ihmiset olivat haltioituneita ja ryntäsivät sankoin joukoin katsomaan otusta, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi kala – ja suhteellisen kaukana siitä romanttisesta kaunottaresta, jollaiseksi merenneidot on yleensä kuvailtu.
Barnum esitteli sitä myös omassa show’ssaan ympäri maata. Huijaus meni niin pitkälle, että merenneito annettiin ja otettiin näytteille New Yorkissa sijaitsevaan American Museum of Natural History -museoon, jonka kävijämäärä kolminkertaistui uuden vetonaulan myötä. Pian sen jälkeen merenneito katosi mystisesti; todennäköisesti yhdessä Barnumin varastojen lukuisista tulipaloista.
Mitään tohtori Griffiniä ei kuitenkaan ollut; tätä esitti yksi Barnumin työntekijöistä. Myöskään merenneito ei – yllätys, yllätys – ollutkaan merenneito, vaan pitkät perinteet omaava uskonnollinen esine. Esimerkiksi indonesialaisten kalastajien tiedetään valmistaneen tällaisia omituisuuksia yhdistämällä pienen orangin yläruumiin suuren kalan pyrstöön.
Fidžin merenneito ei ole missään nimessä ainoa merenneito, jota on museoissa esitelty aitona. Niitä on edelleen näytteillä, kuten yllä olevan kuvan kauhistus Harvardin yliopiston kokoelmissa. Se on tehty paperimassasta, mutta mukailee elollisista olioista tehtyä versiota. Nykyisinhän tällaiset merenneitojutut eivät enää menisi läpi… Paitsi kun Animal Planet ja Discovery näyttivät vuonna 2012 dokumentin tyylisesti tehdyn fiktiivisen ohjelman merenneidoista, uskoivat tuhannet ihmiset kaiken kerrotun.
Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio, NOAA, joutui lukemattomien tiedustelujen jälkeen julkaisemaan lausunnon, jossa kerrottiin, että merenneitoja ei ole olemassa. Mutta tuho oli jo tapahtunut: ”Jos NOAA valehtelee meille merenneitojen olemassaolosta, niin se valehtelee meille varmasti myös ilmastonmuutoksesta.”. Valeuutiset toimivat 2010-luvulla yhtä tehokkaasti kuin yli 200 vuotta aiemmin.
Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta
Konstantinuksen lahjakirja
Konstantinuksen lahjakirjaa on kutsuttu yhdeksi maailman merkittävimmistä väärennöksistä, joten sen paikka kuuluisat huijaukset -listalla on kiistaton. Se on myös yksi tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä huijauksista; kestihän se jopa 800 vuoden ajan.
Tarinan mukaan paavi Sylvester paransi vuonna 330 Rooman valtakunnan keisarin Konstantinus Suuren spitaalista ja siitä kiitollisena keisari siirsi laajoja alueita paavin vallan alaisuuteen. Paavi Sylvesterille lahjoitettiin muun muassa Aleksandria, Konstantinopoli ja Jerusalem sekä suurilta osin koko Länsi-Eurooppa. Näiden lisäksi Rooma annettiin kirkon ikuiseen hallintaan eli se tulisi siirtymään paavilta toiselle.
Kun frankkien kuningas Pipin Pieni luovutti vuonna 756 Rooman kaupungin katolisen kirkon haltuun, löytyi samassa rytäkässä jostain paavinistuimen kätköistä yli 400 vuotta vanha lahjakirja, joka vankisti ja todisti kirkon oikeuden kaupunkiin. Miten kätevää! Myöhemmät frankkikeisarit luovuttivat kirkolle alueita samaisen paperin vuoksi.
Vuonna 1049 paavi Leo IX kaivoi lahjakirjan esiin ja heilutteli sitä ympäri Eurooppaa aina kun hänellä vähänkin tuli erimielisyyksiä muiden hallitsijoiden kanssa. Erityisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtajaa pidettiin tällä dokumentilla kirkon vietävissä. Samalla kirkko sai rakentaa Vatikaania rauhassa, ja paavi kasvatti valtaansa ja varallisuuttaan.
Ajassa täytyi tulla satoja vuosia eteenpäin, että joku alkoi kyseenalaistamaan dokumentin aitouden. Tuo joku oli katolinen pappi ja oppinut Lorenzo Valla, joka huomasi vuonna 1440, että lahjakirjassa käytetty latina ei ollut 300-luvulla käytettyä kieltä ja siinä oli mainittu kirkkoja, joita ei oltu tuolloin vielä rakennettu. Vähemmän yllättäen katolinen kirkko oli Vallan kanssa eri mieltä.
Vasta 1600-luvulla kirkko joutui myöntymään ja myöntämään, että dokumentti oli tekaistu joskus 700-luvun puolivälin tienoilla ja vihdoin Konstantinuksen lahjakirja todistettiin väärennökseksi. Historioitsijoiden mukaan Konstantinus Suuri ei koskaan edes sairastanut spitaalia.
Mitä luulet, kuinka paljon kirkko tiesi ja moniko paavi oli huijauksessa mukana?
Lue myös: 10 asiaa, joita Vatikaanin salainen arkisto huhujen mukaan piilottelee
Cottingleyn keijut
Cottingleyn keijut on yksi historian tunnetuimmista huijauksista. Ja kaiken lisäksi se oli kahden lapsen keksimä.
Englantilaiset Elsie Wright ja Frances Griffiths leikkivät usein Wrightin kotitalon läheisyydessä sijaitsevalla purolla. Vanhemmilleen he sanoivat menevänsä sinne nähdäkseen keijuja. Todistaakseen väitteensä 16-vuotias Wright lainasi eräänä päivänä vuonna 1917 isänsä kameraa.
Kun kuvat kehitettiin, näkyi niissä kaikkien yllätykseksi keijuja. Ensimmäisessä kuvassa oli 9-vuotias Griffiths neljän keijukaisen kanssa (yllä oleva kuva). Wrightin isä oli epäileväinen, mutta äiti uskoi keijutarinan ensinäkemältä ja tieto yliluonnollisista olennoista alkoi leviämään. Koko kansan tietoisuuteen Wright, Griffiths ja heidän keijunsa nousivat, kun Arthur Conan Doyle kirjoitti heistä vuonna 1919 artikkelin lehteen ja kertoi uskovansa ilman epäilyksen häivääkään valokuvien aitouteen. Artikkelin yhteydessä julkaistiin viisi tyttöjen ottamaa kuvaa. Tämän listan myötä on muuten tullut varsin selväksi, että Sherlock Holmesin luoja halusi aina olla pistämässä lusikkaansa soppaan, kun jotain järisyttävää ja kummallista tapahtui.
Vaikka epäilijöitäkin oli, uskoi iso osa Wrightin ja Grifftihsin kertomuksen ja olivathan kuvat kiistaton todiste keijuista. Kaiken lisäksi nuo tytöt, jotka kasvoivat aikuisiksi naisiksi, pitivät vankkumatta kiinni kuvien aitoudesta.
Kunnes eivät enää pitäneet. Vuonna 1983 kahdeksankymppiset naiset paljastivat The Unexplained -lehden haastattelussa, että kuvat olivat lavastettuja: he olivat leikanneet tanssivien tyttöjen kuvia lehdestä ja Wright oli piirtänyt niille siivet. Sitten he olivat tukeneet hahmot pahvilla ja pistäneet hattuneuloilla maahan pystyyn. Kukaan lukuisista kuvia tutkineista asiantuntijoista ei ollut huomannut lavastusta. Koko huijaus oli alkanut hauskana hullutteluna, eivätkä he olleet voineet kuvitellakaan, miten helposti ihmiset olivat tarinan uskoneet. Tytöistä myös tuntui, että he eivät voineet enää perääntyäkään, varsinkin kun monet nimekkäät miehet – Doyle etunenässä – puolustivat heitä niin voimakkaasti.
Cottingleyn keijujen omituinen tarina ei kuitenkaan loppunut tuohon haastatteluun, sillä Frances Griffiths väitti kuolemaansa saakka, että viidestä kuvasta viimeinen oli aito. Siis että siinä ei ollut lehdestä leikattuja kuvia kuten muissa, vaan kyseessä oli oikeita keijuja. Ja kummatkin naiset olivat yhtä mieltä siitä, että kokemus oli todellinen: kuvat he lavastivat, mutta he olivat oikeasti nähneet puron varressa keijuja.
Persialainen prinsessa
Nyt tullaankin kaikkein tuoreimpaan tapaukseen tällä kuuluisat huijaukset -listalla. Mennään lokakuun 26. päivään vuonna 2000, jolloin pakistanilainen arkeologi Ahmad Hasan Dani esitteli shokeeraavaa löydöstä. Islambadin Quaid-e-Azamin yliopistossa työskennellyt Dani oli yksi arvostetuimmista Keski- ja Etelä-Aasian arkeologian ja historian asiantuntijoista, joten kun hän kertoi Pakistanin vuoristosta löytyneestä muumiosta, ei monikaan osannut epäillä vilppiä. Eikä Dani ketään tietoisesti huijannutkaan. Joku muu niin kylläkin teki.
Muumioitu nainen oli löytynyt puisesta arkusta, joka puolestaan oli kivisessä sarkofagissa. Naisella oli kultainen kruunu ja rinnan päälle aseteltuna kultainen laatta, jonka mukaan hän oli prinsessa Rhodugune, Persian kuninkaan Kserkses I:n tytär. Kserkses hallitsi 400-luvulla ennen ajan laskun alkua. Toiset tutkijat olivat epäileväisiä, sillä Persiassa ei harjoitettu palsamointia, mutta ehkäpä Rhodugune oli naitettu jollekin korkea-arvoiselle egyptiläiselle.
Kuninkaallisen muumion tarina alkoi epäselvästä, Karachin vuoristossa kuvatusta videosta, jolla prinsessaa yritetään myydä mustassa pörssissä 11 miljoonan dollarin hinnalla. Pakistanin museoviranomaiset alkoivat selvitellä asiaa poliisin kanssa, ja johtolangat veivät heidät eristyksissä olevaan vuoristokylään, jonne muumio oli salakuljetettu Iranista. Tarinan mukaan se oli paljastunut maanjäristyksen jälkeen.
Kun Pakistanin poliisi oli takavarikoinut muumion, päästään vihdoin hetkeen, kun arkeologi Ahmad Hasan Dani toi prinsessan julkisuuteen. Pian sen jälkeen Iranin viranomaiset vaativat muumiota luovutettavaksi Iraniin sillä perusteella, että vainaja kuului Persian kuninkaalliseen perheeseen. Pakistanin ulkoministeri kieltäytyi jyrkästi lähettämättä arvokasta löydöstä mihinkään, ja kun Unesco ja Interpol alkoivat selvitellä kenelle muumio todella kuului, joutui ”Persian prinsessa” keskelle diplomaattista kriisiä.
Newyorkilaisen Metropolitanin taidemuseon työntekijä Oscar White Muscarella oli lopulta avain koko vyyhdin purkautumiseen. Muscarella oli maaliskuussa 2000 saanut yhdysvaltalaiselta taidevälittäjältä tarjouksen persialaisen prinsessan muumiosta. Sen verran Muscarella oli vaatinut todistusaineistoa, että myyjä lähetti hänelle näytteen arkusta. Radiohiiliajoituksessa selvisi, että puu oli noin 250 vuotta vanhaa, mikä ei käynyt yhteen yli 2000 vuotta sitten eläneen ja kuolleen prinsessan kanssa. Niinpä Muscarella oli jättänyt kommunikoinnin siihen ja nyt uutiset nähdessään otti yhteyttä Interpoliin.
Kansainvälistä poliisioperaatiota ei lopulta tarvittu, kun tarkemmat tutkimukset osoittivat prinsessan muumion olevan varsin uusi. Todisteet olivat yksiselitteiset: muumiosta löytyi pesuaineita, arkussa ollut matto oli vain viisi vuotta vanha, puisen arkun kirjailut oli tehty modernilla kynällä ja kultaisen laatan kirjoituksessa oli paljon virheitä eikä se ollut kunnollista muinaispersiaa. Lisäksi palsamointi oli tehty varsin huonosti, sillä muumio oli alkanut haista.
Persialaisen prinsessan muumio oli siis väärennös.
Kuka tuo mystinen ”prinsessa” sitten oli? Sen verran vainajasta saatiin selville, että hän on parikymppinen nainen, joka oli muutama vuosi aiemmin kuollut selkään tai lantioon osuneeseen iskuun – vammat viittasivat siihen, että häntä päin oli ajettu autolla. Vielä samana keväänä Pakistanin kansallismuseo ilmoitti, että kuninkaallinen muumio olikin todennäköisesti melko tuoreen murhan uhri. Hänet saatettiin haudan lepoon vasta vuonna 2008.
Kaikkien huijareiden isä: Gregor MacGregor
Gregor MacGregor on sellainen henkilö, jonka seikkailuista voisi tehdä aivan oman artikkelinsa, mutta kun listan aiheena on kuuluisat huijaukset, ei häntä voi jättää pois.
Gregor MacGregor keksi vuonna 1820 kokonaisen valtion.
Skotlannin ylämailta kotoisin olleen MacGregorin mielikuvitusvaltio sijaitsi Väli-Amerikassa lähellä Hondurasia. Se oli hieman Walesia suurempi ja täydellinen paratiisi täynnä rikkauksia. Hän oli luonut valtiolle lipun ja vaakunan sekä keksinyt ja painattanut rahaa. Skotti väitti olevansa maan prinssi ja kertoi varakkaille lontoolaisille ystävällisestä kansastaan. Hiljattain itsenäistynyt valtio oli nimeltään Poyais ja se kaipasi ulkopuolisia investoijia noustakseen täyteen loistoon. Ja tosiaan, koko Poyaisia ei ollut olemassakaan.
Huijaus tuli luonnostaan, sillä MacGregor oli jo aiemmin esiintynyt portugalilaisena aatelissuvun jäsenenä sekä Sir MacGregorina, oman klaaninsa päällikkönä. Avioliitto korkea-arvoisen amiraalin tyttären kanssa siivitti MacGregorin nousukiitoa Lontoon ylimystön parissa, mutta jotain oli keksittävä, kun Maria-vaimo yllättäen kuoli vuonna 1811. Tyhjän päälle jäänyt MacGregor listautui armeijaan ja pääsi tutustumaan Etelä-Amerikkaan, jossa valtio toisensa jälkeen itsenäistyi. Euroopassa oli vaikea pysyä kärryillä alati muuttuvista rajoista ja uusista maista. MacGregor näki hetkensä tulleen, kun Briteissäkin elettiin huimaa talouskasvun aikaa eivätkä rikkaat tienneet, mihin pistää rahojaan.
Niinpä kaikkien aikojen huijari palasi kotikonnuilleen ja alkoi markkinoimaan ainutlaatuista mahdollisuutta osallistua uuden kansakunnan rakentamiseen sijoittamalla Poyaisin joukkovelkakirjoihin. MacGregor keräsi noilla velkakirjoilla ja tonttikaupoilla 1,3 miljoonaa puntaa (nykyrahassa on noin 3,6 miljardia puntaa eli noin 4,2 miljardia euroa).
Kaikkien aikojen huijaus päättyi lopulta sen takia, että se oli niin uskottava. Britit innostuivat Poyaisista toden teolla ja monet halusivat muuttaa sinne. MacGregor seisoi satamassa vaihtamassa uuteen maailmaan lähtevien puntia Poyaisin dollareiksi ja toivotti hyvää matkaa lähettäessään hyväuskoisia maksajia olemattomaan maahan.
Tietenkään asiat eivät meren takana sujuneet muuttajien suunnitelmien mukaan ja vain kourallinen noin 250 uudisasukkaasta palasi hengissä takaisin Britanniaan. Monet heistä eivät siltikään suostuneet uskomaan, että MacGregor oli huijari, vaikka olivat sijoittaneet kaiken omaisuutensa ja nähneet omin silmin, että Poyaisia ei ollut. MacGregor ei jäänyt odottamaan mahdollisia seuraamuksia, vaan pakeni Ranskaan ja yritti siellä samaa huijausta uudelleen. Se toimi ranskalaisille yhtä loistavasti, kunnes viranomaisten hälytyskellot alkoivat soida kansalaisten hakiessa sankoin joukoin passeja tarkoituksenaan muuttaa olemattomaan Poyaisiin. MacGregor huomasi huijauksen tulleen tiensä päähän ja muutti loppuelämäkseen Venezuelaan.
Lue myös:
- 10 uskomatonta Wikipedia-huijausta, jotka ehtivät levitä kenenkään epäilemättä
- 10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, olisivatko nämä kuuluisat huijaukset menneet millään lailla sinulle läpi. Mikä näistä oli mielestäsi kaikkein törkein vedätys?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi ihmeessä koirat nostavat jalkaa pissatessaan. Pystyväthän ne hommaan hyvin ilman jumppaamista.
Sitten palataan vielä uudenvuoden tunnelmiin, sillä lukijaa oli raketteja katsellessa ruvennut mietityttämään, että miksi ilotulitteet kuuluvat olennaisena osana vuoden vaihtumiseen.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi koirat nostavat jalkaa pissatessaan?
Koiralla ei ole anatomisesti mitään syytä ryhtyä akrobaattiseksi virtsatakseen, sillä homma onnistuu, vaikka kaikki neljä jalkaa olisivat maassa. Miksi siis koirat nostavat jalkaa pissatessaan?
Tapa liittyy koirien väliseen kommunikaatioon. Kuten kaikki varmasti tietävät, koirat merkkaavat reviiriään virtsalla ja jättävät siis lajikumppaneilleen hajuja ilmoittaakseen, että ”minä olin täällä”. Kun koira pissaa kyykkäämällä tai takajalat taaksepäin ojennettuina, päätyy virtsa suoraan maahan ja imeytyy siitä nopeasti maaperään. Näin myös hajut katoavat nopeammin.
Nostamalla jalkaa koira saa suunnattua pissasuihkun pystysuuntaiseen kohteeseen, jossa hajumerkki säilyy todennäköisesti pitempään.
Varsinkin pienikokoisille koirille on tärkeää saada virtsa kohdistettua mahdollisimman ylös, sillä se saa muut ajattelemaan, että paikalla oli paljon isompi koira. Uroskoirat pissaavat kyykkäämällä kunnes ovat sukukypsiä, eli niin sanottuun teini-ikään saakka, mutta sen jälkeen useimmiten jalkaa nostamalla.
Naaraskoirat käyttävät enemmänkin kyykkytekniikkaa, jossa voi toisinaan olla mukana matalampi jalan nosto. Varsinkin tutun kotiympäristön ulkopuolella myös naaraat nostavat jalkaa, ja tietysti myös kiima-aikaan, jolloin feromonit on syytä jättää hyvin esille.
Toisinaan koirat saattavat (yrittää) pissata pelkästään etutassuilla seisten. Tämäkin taiteilu liittyy virheellisen mielikuvan luomiseen: Mitä korkeammalla pissa on, sitä isommalta koira vaikuttaa lajikumppaneille.
Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?
Eräs lukijamme oli rakettien räiskyessä ruvennut miettimään, että mistä tuo tapa on oikein saanut alkunsa. Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilotulitteilla ajetaan pois pahoja henkiä. Täytyyhän uuteen vuoteen lähteä puhtaalta pöydältä ja ilman mitään ilkeitä henkimaailman hahmoja. Monissa kulttuureissa mikä tahansa siirtymä vanhasta uuteen on suoritettu seremoniallisin menoin tanssimalla, juhlimalla ja pitämällä kovaa meteliä. Sama pätee siis keinotekoiseen vuodenvaihteeseen, jonka ihminen on myöhemmin kalenterin avulla määrittänyt.
Joten kun ilotulitteet keksittiin 600-luvulla Kiinassa, oli pahojen henkien karkottaminen yksi tärkeimmistä käyttötarkoituksista. Kiinalainen uusivuosi oli aikoinaan ensimmäinen juhla, jota vietettiin rakettien paukkuessa kirkkaina ja äänekkäinä.
Lue myös:
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mistä ylävitonen – maailman tunnetuin tuuletus – on saanut alkunsa. Se on yllättävän tuore ”keksintö”.
Legendoja on monia erilaisia, mutta Listafriikki esittelee nyt sen yleisesti hyväksytyimmän tarinan ylävitosen alkuperästä.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten ylävitonen on syntynyt?
Ylävitonen on yllättävän tuore ”keksintö”, vaikka varmasti tuntuu siltä, kuin se olisi ollut olemassa aina. Tämä universaalisti käytetty high five on kuitenkin peräisin vuodelta 1977!
Maailman tunnetuin tuuletus nähtiin ensimmäisen kerran lokakuun 2. päivänä vuonna 1977 pohjoisamerikkalaisen baseball-sarja MLB:n ottelussa Los Angeles Dodgersin pelaajien välillä. Dusty Baker oli juuri lyönyt runkosarjan viimeisessä ottelussa kauden 30. kunnarinsa, mikä teki Dodgersista historian ensimmäisen MLB-seuran, jolla oli neljä 30 kunnaria lyönyttä pelaajaa.
Kun Baker juoksi kotipesään, oli joukkuekaveri Glenn Burke odottamassa häntä juhlimaan. Burke nosti spontaanisti kätensä ylös eikä Baker hämmentyneenä tiennyt mitä tehdä, joten hän läpsäytti kaverin kättä.
Sitten Burke asteli lyömään ja iski MLB-uransa ensimmäisen kunnarin. Kun hän oli kiertänyt kentän ja palasi kotipesään, oli Baker odottamassa käsi pystyssä. Tässä kohtaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että loppu on historiaa!
Joidenkin mielestä joukkuekaverinsa käteen läpsäyttänyt Baker oli ylävitosen keksijä, mutta mies itse antaa kaiken kunnian Glenn Burkelle, joka oli pioneeri muutenkin – hän oli ensimmäinen avoimesti homoseksuaali baseball-pelaaja.
Vain 42-vuotiaana vuonna 1995 vakavaan sairauteen menehtynyt Burke kertoi ylävitosesta erään sanomalehden haastattelussa näin: ”Mieti sitä tunnetta, jonka ylävitosen heittäminen kaverin kanssa antaa. Minulla oli se tunne ennen ketään muuta.”.
Ylävitonen otti nopeasti tuulta alleen. Ensin siitä innostuivat koripalloilijat ja pian se levisi laajasti eri urheilulajien piireissä. Eikä kauaa tarvinnut odottaa, että ylävitosia heiteltiin jo urheilukenttien ulkopuolellakin.
Jo vuonna 1980 ylävitonen otettiin mukaan Oxford English Dictionaryyn, joka on merkittävimpänä pidetty englannin kielen sanakirja.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, että mistä tulee sana pääkallokeli. Hurjalta kuulostava sana on muokkautunut monenlaisten käänteiden jälkeen nykyisenlaiseksi nimenomaan siksi, että se kuulostaa uhkaavalta.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mistä tulee sana pääkallokeli?
Mitä pääkallokelistä tulee mieleen? Itselle ainakin nousee ensimmäisenä mieleen liukas jäätikkö, jossa helposti kaatuu ja lyö päänsä kohtalokkaasti. Tai sitten autonrattiin istuessa on syytä olla erityisen varovainen, sillä pääkallokelillä tiessä on mustaa jäätä.
Sanana pääkallokeli ei kuitenkaan ole syntynyt luun murtumat mielessä, vaan se on tekaistu sana. Kallo ei ole alunperin tässä yhteydessä tarkoittanut aivoja suojaavaa luista koppaa, ja pää on ollut osa sanaa vasta jokusen vuosikymmenen ajan.
Vanhat suomalaiset murresanat kalto, kaltto, kalla ja kallo tarkoittavat keväisin pitkään sulamatta pysyvää jäistä kohtaa, rannalle kasaantunutta jäätä tai ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä tienkohtaa.
Etelä-Pohjanmaan murteessa on ensimmäisenä ollut käytössä sana kallokeli, jolla on viitattu iljanteiseen keliin eli sellaiseen, jossa maan tai lumen päällä on liukas jääkerros. Kun kaltto ja kalla ovat käyneet kielessämme harvinaisemmiksi, ja kallokin on yhdistetty pääkalloon, on kelin kuvaamiseen lisätty tarkentava jää-sana.
Sitten jossain vaiheessa jääkallokeli ei olekaan sopinut hyvin suuhun ja se on alkanut tuntua oudolta. Jää korvattiin päällä, sillä pääkallo oli jo vakiintunut sana, vaikka se ei mitenkään merkitykseltään liittynyt keliolosuhteisiin. Pääkallokeli mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa, joskin Suomen murteiden sana-arkistossa vanhimmat maininnat pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.
Liikennetoimittajien sanavarastoon pääkallokeli omaksuttiin 1960-luvulla, sillä uhkaavalta kuulostavan sanan arveltiin saavan autoilijat suhtautumaan vakavasti hengenvaaralliseen ajokeliin.
Lue myös:
Yleistieto
Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!
Vuoden viimeinen kuukausi on pyörähtänyt käyntiin ja siksi on luvassa faktoja joulukuusta! Kerromme muun muassa sen, miksi joulun lapset ovat todellisia ihmeitä.
Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa. Faktojen vastapainona tarjoilemme myös muun muassa henkieläimiä ja onnenkiviä.
Jos olet harvinainen tapaus eli joulukuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin viralliset tutkimukset – ja astrologia – osoittavat.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Joulukuun 21. päivään mennessä syntyneiden horoskooppimerkki on Jousimies. Loppukuun ajan synttäreitään viettävät ovat Kauriita. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi.
Jousimies on muiden ihailusta nauttiva tulimerkki. Tulimerkki on kunnianhimoinen ja idealistinen maailmanparantaja, jonka seuraan muut luonnostaan hakeutuvat. Kauris kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.
Minkälaisia henkieläimiä joulukuussa syntyneillä sitten on?
Kuun alkupuoliskon synttärisankarit voivat ammentaa voimia hyvin eksoottisesta ja äärimmäisen harvinaisesta otuksesta: przewalskinhevosesta.
Kuten jo kertaalleen luonnosta sukupuuttoon kuolleeksi julistettu villihevoslaji, niin myös joulukuun alussa syntyneet nauttivat vapaudesta ja avarasta ympäristöstä. Przewalskinhevosen henkieläimekseen saaneet ovat seikkailunhaluisia, urheita ja rakastavat oppia uutta. He ovat myös kilpailunhaluisia, omapäisiä ja impulsiivisia.
Vaan eivätpä jää Kauriit eksoottisuudessa kakkoseksi, sillä loppukuusta syntyneiden henkieläin on pieni, mutta sitäkin pippurisempi hyppypäästäinen. Hyppypäästäiset ovat afrikkalainen nisäkäslahko, jonka sukulaisuus muihin nisäkkäisiin on epäselvä: niitä on pidetty esimerkiksi sorkkaeläinten, kuten kirahvien ja valaiden, sekä jäniseläinten sukulaisina ja uusimpien tutkimusten mukaan ne saattavatkin kuulua samaan ryhmään norsujen ja merilehmien kanssa. Joka tapauksessa varsin erityisiä pikkuotuksia.
Henkieläimenä hyppypäästäinen symboloi menestystä, vastuullisuutta ja korkeaa työmoraalia. Olet ehkä perhekeskeinen ja käytännöllinen, mutta ulkopuolisille ahkeruus ja menestykseen pyrkiminen saattavat vaikuttaa jopa kylmäkiskoiselta.
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Vuoden viimeisen kuukauden syntymäkukkia ovat joulutasetti ja piikkipaatsama eli orjanlaakeri.
Vaikka narsisseihin kuuluvan joulutasetin yhdistäisi ennemminkin kevääseen ja pääsiäiseen, niin kasvin saa käsiteltyä (huijattua) kukkimaan myös jouluna. Valkoiset narsissit symboloivat puhtautta, kunnioitusta ja pyyteetöntä rakkautta.
Piikkipaatsaman kanssa sen sijaan ei tarvitse arpoa: se on todellakin jouluinen kukka. Punamarjainen piikkipaatsama symboloi onnellista perhe-elämää, toivoa, vaurautta ja hedelmällisyyttä. Monissa eri kulttuureissa sitä on käytetty karkottamaan pahoja henkiä. Ison-Britannian alueella piikkipaatsama on suosittu joulunajan koriste, mutta toisaalta paikallisen kansanperinteen mukaan pensaan kaataminen tuo huonoa onnea.
Syntymäkivien kohdalla mennään vahvasti sinisen eri sävyihin, sillä joulukuussa syntyneiden onnenkiviä ovat turkoosi ja tansaniitti.
Turkoosilla on uskottu olevan sekä mieltä että kehoa parantavia voimia. Monessa eri kulttuurissa turkoosin on katsottu tuovan menestystä ja vaurautta sekä onnellisuutta, rauhaa ja turvaa.
Valosta riippuen sinisen ja violetin eri sävyissä hehkuva tansaniitti tuo kantajalleen tyyneyttä ja rauhallisuutta hankalissa tilanteissa. Lisäksi sen uskotaan avaavan yhteyden korkeampaan tietoisuuteen ja parantavan siten vaistoja ja havainnointikykyä.
Joulukuu oli aiemmin talvikuu
Suomenkieliset kuukausien nimet mainittiin ensimmäisen kerran Mikael Agricolan vuonna 1544 julkaistussa Rucouskiriassa. Elokuu ja joulukuu olivat ainoat kuukaudet, joista Agricola käytti eri nimityksiä suomenkielisen kalenterin sisältäneessä kirjassa. Elokuu oli mätekw tai kyuökw eli mätäkuu ja kylvökuu. Joulukuu oli yhtä lailla olosuhteita kuvaavasti talvijkw eli talvikuu.
Ensimmäinen kirjallinen merkintä joulukuusta on peräisin vuodelta 1548 eli todennäköisesti se oli talvikuun kanssa samanaikaisessa käytössä.
Joulukuu on tietenkin saanut nimensä yhdestä vuoden suurimmasta juhlasta eli joulusta. Itse joulu-sana taas on lainattu ruotsin kielestä. Aiemmin kuukauden nimi oli myös ruotsiksi julmånad, mutta se muutettiin monen muun kielen lailla latinasta lainatuksi decemberiksi.
December
Joulukuu on monella kielellä december tai jotain hyvin samantapaista, kuten jo äskeisessä kohdassa mainittiin. December-sana viittaa joulukuun paikkaan vuoden kymmenentenä kuukautena; kymmenen on latinaksi decem. Mutta, mutta: joulukuuhan on vuoden 12. kuukausi!?
Tämä erikoisuus kaikissa loppuvuoden kuukausien nimissä johtuu ikivanhasta kymmenkuukautisesta kalenterista. Sitä käytettiin Rooman valtakunnassa, ennen kuin Julius Caesarin käskystä kehitettiin juliaaninen kalenteri karkauspäivineen.
Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.
Joulukuu oli siis vuoden kymmenes kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään December. Kun kalenteri pantiin uuteen uskoon, päätettiin vakiintunut nimi säilyttää epäloogisuudestaan huolimatta.
Joulun lapsi on todellinen ihme
Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että joulukuussa syntyy kaikkein vähiten lapsia; eikä Suomi ole poikkeus. Syitä tähän voi olla monia: perheenlisäystä suunnitellaan niin, että lapsi ei syntyisi pimeänä ja kylmänä vuodenaikana, tai sitten kyse on biologiasta – raskaus ei käynnisty yhtä helposti pitkän talven jälkeen, kun D-vitamiinin tuotanto on alhaisimmillaan vähäisen auringonvalon vuoksi.
Kaikkein vähiten lapsia syntyy jouluaattona ja joulupäivänä, mitä osittain selittää se, että suunniteltuja keisarileikkauksia ja synnytysten käynnistämisiä tehdään pääasiassa vain arkipäivisin.
Vaikka jouluna syntymäpäivien viettäminen saattaakin jossain kohtaa sapettaa, niin muista, että olet todellinen ihme!
Joulukuussa syntyneet pärjäävät hyvin koulussa
Voisi kuvitella, että loppuvuodesta syntyminen olisi ennemminkin haitta luokkatovereihin verrattuna, mutta näin ei ole. Joulukuussa syntyneet ovat kaikkia muita nuorempia, mutta se ei näy koulumenestyksessä negatiivisesti – päin vastoin.
Vaikka alku voi olla vähän hankala, ovat joulukuussa syntyneet keskimääräisesti luokkiensa priimuksia, kun peruskoulu tulee päätökseen.
Ei siis kannata olla huolissaan, kun oma kuusivuotias astuu ekalle luokalle: hän tulee ainakin tilastojen valossa pärjäämään luokkakavereitaan paremmin!
Ehkä tulevaisuudessa siintää ammatti hammaslääkärinä, sillä erään brittitutkimuksen mukaan hammashoidon parissa työskentelee prosentuaalisesti eniten joulukuussa syntyneitä.
Joulukuun lapset ovat aamuvirkkuja
Tutkimusten mukaan joulukuussa syntyneet ovat aamuihmisiä. He tykkäävät herätä aikaisin ja myös nukkumaan mennään aiemmin. Liekö jotain syytä sillä, että he ovat syntyneet vuoden pimeimpänä aikana, jolloin aurinko vain käväisee horisontin yläpuolella – jos sitäkään.
Oli syy mikä tahansa, niin kun muut vielä vetelevät hirsiä, ovat joulukuun lapset jo täydessä tohinassa.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Joulukuussa varmasti aika moni aikoo leipoa. Niille, jotka eivät ole synnynnäisiä jauhopeukaloita, ovat joulukuun 6.-7. päivä kaikkein suotuisinta aikaa tarttua kaulimeen. Ja sehän on mitä parhain ajankohta joulupöydän antimia mietittäessä.
Hammaslääkärissä kannattaa käydä pian leipomisurakan jälkeen 10.-11. päivänä. Ja saman tien siinä voi lopettaa myös tupakanpolton; hampaiden huolto ja savuttomuus menevät muutenkin vähän käsi kädessä.
Jouluaatto on kuukauden paras päivä kastroida eläimiä, joten jos perinteinen joulunvietto ei tunnu omalta jutulta, niin siinä yksi hieman erilaisempi ajanviete.
Lue myös:
Miksi aivastamiseen reagoidaan sanomalla ”Terveydeksi”? Toivotus on sama useilla kielillä ja suomen kieleenkiin se lienee tullut käännöslainana.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi aivastukseen reagoidaan sanomalla terveydeksi?
Kuva: Pixabay
Monessa maassa aivastaneelle toivotetaan terveyttä. ”Terveydeksi” on hyvin vanhaa perua ja sen sanominen juontaa juurensa aikaan, jolloin hengitystieinfektioista ei koskaan tiennyt, että koituvatko ne kohtaloksi.
Vilustumisen ensioireisiin kuuluva aivastelu ei nykyisin onneksi aiheuta kuolemanpelkoa, mutta aiemmin aivastavalle on haluttu toivottaa terveyttä, kun vakavat taudit olivat paljon yleisempiä. Toivotus oli kuitenkin pohjimmiltaan melko kevytmielinen.
Suomen kieleen ilmaus on todennäköisesti tullut käännöslainana saksankielisestä Gesundheit-toivotuksesta, joka siis suoraan tarkoittaa terveyttä. Myös muun muassa ranskaksi (Santé) ja espanjaksi (Salud) aivastavalle toivotetaan terveyttä.
Tuoreempi ja alkuperältään synkempi sanonta on englannin kielessä käytettävä ”bless you”. Erään teorian mukaan se on tullut ja jäänyt englantiin lainasanontana ajalta, jolloin pahat ruttoepidemiat runtelivat Eurooppaa.
Aiemmin oli yleistä toivottaa aivastavalle onnea, sillä aivastuksen uskottiin poistavan ihmisestä pahoja henkiä. Mutta 500-luvun lopulla paaviksi noussut Gregorius I kehotti kansalaisia rukoilemaan sairaiden puolesta ja määräsi, että onnentoivotukset tulee vaihtaa siunaukseen. Aivastavalle oli siis sanottava ”jumala siunatkoon sinua”. Jos aivastava sattui olemaan yksikseen, täytyi hänen tietenkin huolehtia voinnistaan ja siunata itsensä sanomalla ”jumala minua auttakoon”. Myös Suomessa on siunailtu aivastavia, sillä murteiden historiaa tutkittaessa on ympäri maata löytynyt tietoja siitä, että varsinkin lasten aivastaessa on siunaten pyydelty apua Jeesukselta tai Jumalalta.
Toisen teorian mukaan aivastava henkilö tarvitsi siunausta, koska sielun ajateltiin lennähtävän väliaikaisesti aivastuksen mukana ulos. Siunauksen uskottiin estävän paholaista ottamasta haltuun aivastaneen sieluttoman ruumiin.
Oli syy ja sanonta mikä tahansa, niin vanhoihin uskomuksiin perustuen ihmiset ympäri maailmaa edelleen toivottavat aivastaville terveyttä tai siunausta.
Lue myös:
Yleistieto
Miksi ja miten kiitospäivää juhlitaan? Faktoja ja virheellisiä opetuksia amerikkalaisten suuresta perhejuhlasta
Aina marraskuun neljäntenä torstaina vietetään Yhdysvalloissa suurta perhejuhlaa eli kiitospäivää. Mutta mikä ihme tuo kiitospäivä oikein on ja miksi sitä vietetään?
Jos rapakon taakse ei ole mitään siteitä tai ei ole sattunut viettämään siellä aikaa kiitospäivän ympärillä, on juhlinta tuttua lähinnä televisiosarjoista ja elokuvista. Syödään kalkkunaa ja kerrotaan läheisille, mistä ollaan kiitollisia. Sitähän se pitkälti onkin – siis syömistä, koko pitkän viikonlopun ajan.
Listafriikki kurkistaa kiitospäivän historiaan ja perinteisiin, ja samalla oiotaan myös muutamia väärinkäsityksiä, joita tuohon tärkeään perhejuhlaan liittyy. Eivätkä nuo virheelliset olettamukset ole ainoastaan niiden päässä, jotka eivät kiitospäivää juhli, sillä kiitospäivän alkuperää opetetaan amerikkalaisissakin kouluissa päin mäntyä. Pian selviää, että miten!
Miten kiitospäivä sai alkunsa?
Vuonna 1620 joukko uskonsa vuoksi vainottuja puritaaneja pakeni Englannista Mayflower-nimisellä laivalla uuteen maailmaan Amerikan mantereelle. Noin satapäinen porukka saapui vaikean merimatkan jälkeen nykyisen Massachusettsin osavaltion rannikolle ja pystytti sinne siirtokunnan, jonka perustalle on kasvanut Plymouthin kaupunki. Puritaanit nimesivät uuden siirtokunnan lähtöpaikkansa, Englannissa sijaitsevan Plymouthin, mukaan.
Syksyllä 1621 puritaanit juhlivat onnistunutta sadonkorjuuta yhdessä uusien ystäviensä, paikallisen alkuperäiskansan kanssa. Viljan korjaamiseen osallistuneita wampanoag-heimon jäseniä kutsuttiin juhlintaan ja kaikki istuivat onnellisina nuotion äärellä kalkkunaa syöden. Jumalaa kiitettiin hyvin sujuneesta satokaudesta.
Näin kiitospäivän tarina menee oppikirjojen mukaan.
Mutta totuus on jotain aivan muuta kuin tämä idyllinen kertomus antaa ymmärtää.
Mitä puritaaneille oikeasti tapahtui?
Puritaanit saapuivat uuden maailman rannikolle joulukuussa 1620, mutta talvi oli niin hyytävä, että siirtokunnan perustaminen ei tullut kyseeseen, vaan he viettivät talven Mayflowerilla. Vain alle puolet siirtolaisista selvisi tuosta ensimmäisestä talvesta elossa. Naisia Euroopasta oli lähtenyt matkaan 19, mutta vain viisi oli hengissä kevään tullen.
Kesä toi lupauksen paremmasta ja alkuperäisasukkaiden avustuksella saatiin kasvatettua satoa. Syytä kiitollisuudelle toki oli, mutta varsinaista riemua satokauden päättäneissä kekkereissä ei ollut. Monet perheet surivat edelleen menetyksiä. Kiitollinen sai olla siitä, että oli elossa.
Kiitospäivää, jota ei tuolloin kutsuttu kiitospäiväksi, ei myöskään vietetty marraskuun lopulla, vaan muutamaa kuukautta aiemmin; silloin, kun sato oli saatu korjattua. On myös väärin kutsua vuonna 1621 järjestettyä juhlaa ”ensimmäiseksi”, sillä vuosituhansien ajan Atlantin molemmin puolin oli eri kulttuureissa vietetty sadonkorjuujuhlia.
Miten uudisasukkaat ja wampanoagit kykenivät kommunikoimaan?
Periaatteessa puritaanien ja wampanoag-kansan välille löytyi yhteinen sävel juuri niinkuin oppikirjoissa kerrotaan: Squanto-niminen, englantia osaava patuxet-heimon jäsen toimi tulkkina osapuolten välillä. Patuxetit olivat osa suurempaa wampanoagien klaania. Squanto, viralliselta nimeltään Tisquantum, oli kuin nykypäivän diplomaatti, joka toimi välikätenä myös kaupankäynnissä. Hän myös neuvoi uudisasukkaille toimivimman tavan kylvää maissia ja parhaat kala-apajat. Ja tähän yleensä päättyy tarina Squantosta.
Mutta se on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Herää tietenkin kysymys, että miten mies oikein osasi englantia. No, englantilaiset olivat kaapanneet ja vanginneet hänet vuonna 1614 ja muutaman saarivaltiossa vietetyn vuoden jälkeen hänet myytiin Espanjaan orjaksi. Kun Squanto pääsi vuonna 1619 palaamaan takaisin kotiseudulleen, oli hänen koko heimonsa kuollut eurooppalaisten tuomiin tartuntatauteihin. Hän oli patuxetien viimeinen.
Tästä viimeisenä mainitusta syystä johtuen uudisasukkaita odottivat valmiit pellot viljelyä varten ja rakentamiseen soveltuva, valmiiksi raivattu maasto. Plymouth nousi menehtyneiden patuxetien maille.
Wampanoagien roolista kiistellään edelleen
Yksi asia, josta historioitsijat eivät ole tänäkään päivänä yksimielisiä, on wampanoag-heimon rooli siirtokunnan sadonkorjuujuhlissa. Missään ei ole mainintaa siitä, että uudisasukkaat olisivat kutsuneet paikallisia mukaan juhliin. Toki se kuulostaa historian kirjoissa hyvältä, joten miksipä niin ei kerrottaisi tapahtuneen!?
Wampanoagit kyllä osallistuivat monipäiväisiin pitoihin – se tiedetään sekä heidän omista että puritaanien lähteistä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan wampanoagit olivat tekemässä perinteistä, satokauden jälkeistä kierrostaan naapuriheimojen luona. Se oli tärkeä traditio, kuin nykyajan valtiovierailu, jolla pidettiin yllä hyviä suhteita ja pyrittiin välttämään konflikteja.
Koska wampanoag-päällikkö Massasoit miehineen oli tavannut uudisasukkaat jo keväällä, päätti hän liittää puritaanit tavattavien kansojen joukkoon. Lisäksi wampanoageilla oli omia viljelysmaita aivan puritaanien siirtokunnan läheisyydessä ja kesällä oli tehty jonkun verran yhteistyötä, joten naapurisovun ylläpito oli tärkeää.
Saattaa myös olla, että visiitti Plymouthiin tehtiin silkkaa uteliaisuutta, sillä syömisen lisäksi sadonkorjuujuhlissa pelailtiin ja pidettiin leikkimielisiä sotaharjoituksia. Pyssyjen pauke saattoi houkutella wampanoagit paikalle ja hyvän tahdon eleenä mukana vietiin riistaa; tarkemmin sanottuna viisi peuraa.
Todennäköisesti siis alkuperäisasukkaat ja uudisasukkaat viettivät juhlaa yhdessä, mutta ennemminkin tuttavallisissa kuin ystävällisissä tunnelmissa.
Miten tämän yhden aterian pohjalle rakentui yksi Yhdysvaltojen tärkeimmistä juhlapyhistä?
Kukaan ei tiedä, juhlittiinko Plymouthissa samalla tavalla seuraavana vuonna. Ehkä, sillä satoa toki korjattiin vuosittain.
1600-luvun loppuun mennessä alkuperäiskansan sadonkorjuujuhlat ja kristillisen Jumalan kiittäminen maan antimista olivat sekoittuneet yhdeksi ja samaksi juhlaksi. Plymouthista kiitospäivän viettäminen levisi muihinkin Uuden Englannin, eli Yhdysvaltojen koillisosien, siirtokuntiin. Siitä oli tullut jokasyksyinen perinne.
Kiitospäivän juhlinta sai myös ikäviä piirteitä, sillä 1630-luvulla sitä juhlittiin alkuperäiskansoja vastaan käytyjen sotien voittamisen kunniaksi. Jumalaa kiitettiin veristen taistelujen voitosta. Erityisesti tämä jätetään usein kertomatta, kun kiitospäivän historiaa opetetaan.
Yhdysvaltojen itsenäistymisen jälkeen kulloinenkin presidentti on julistanut kiitospäivän vietettäväksi oman mielensä mukaan. Välillä sitä on juhlittu helmikuussa, toisinaan myöhään syksyllä ja joskus ei ollenkaan. Vasta 1800-luvulla juhlinta levisi Uudesta Englannista muualla Yhdysvaltoihin, mutta eri osavaltiot viettivät kiitospäivää eri ajankohtina, eikä se ollut yleinen juhla- tai pyhäpäivä.
Ensimmäinen kiitospäivä saattoikin olla kaukana pohjoisessa
Myös Kanadassa vietetään kiitospäivää, mutta ei samana päivänä kuin eteläisessä naapurissa. Kanadalainen kiitospäivä on lokakuun toisena maanantaina.
Vaikka kiitospäivän mielletään alkaneen Yhdysvalloista, niin joidenkin historioitsijoiden mielestä ihka ensimmäistä kiitospäivää vietettiin jo vuosikymmeniä aiemmin kuin puritaanit edes miettivät Atlantin yli seilaamista. Eikä sitä vietetty Plymouthin suunnalla, vaan jäiden keskellä kaukana pohjoisessa.
Arktisen alueen tutkimusmatkailija Martin Frobisher oli ryhmineen etsimässä luoteisväylää eli pohjoista meritietä Euroopan ja Aasian välillä. Vuonna 1578 Frobisher oli jo menettänyt yhden seurueensa laivoista pohjoisen Kanadan jäiseen mereen, mutta pitääkseen ilmapiirin positiivisena hän päätti järjestää miehistölle mukavan hetken yhdessä.
He pysähtyivät jäiden keskelle paikkaan, joka nimettiin myöhemmin Frobisherin lahdeksi. ”Juhla” oli hyvin vaatimaton verrattuna nykypäivän yltäkylläiseen mättämiseen, sillä tarjolla oli vain säännöstelty palanen suolalihaa ja kuivettunutta leipää. Mutta miehet pitivät pienen jumalanpalveluksen, söivät aterian yhdessä ja kiittivät siitä, että olivat vielä hengissä.
Juhlapyhästä on kiittäminen Maijal oli karitsa -runon kirjoittajaa
Kesti vuosisatoja ennen kuin kiitospäivästä tuli Yhdysvalloissa koko kansan juhlapyhä. Juhlasta on pitkälti kiittäminen Sarah Josepha Halea, joka tunnetaan muun muassa naisille suunnatun Godey’s Lady’s Book -lehden päätoimittajana. Toimittajana työskentelyn lisäksi Hale oli kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos on Mary Had a Little Lamb -runo. Suomessakin tuota runoa rallatellaan, mutta kotimaisella Maijal oli karitsa -käännöksellä.
Hale aloitti kiitospäivän rummuttamisen jo vuonna 1827 ja kirjoitti vetoomuksia 13 eri presidentille, jotta päivästä tehtäisiin koko maalle yhteinen ja virallinen juhlapyhä. Abraham Lincoln oli viimein se presidentti, joka nappasi Halen ideasta kiinni. Hale esitti asiansa Lincolnille juuri oikeaan aikaan: kiitospäivä voisi olla toimiva tapa yhdistää sisällissodan runtelema maa.
Niinpä Lincoln teki vuonna 1863 kiitospäivästä kansallisen pyhän, jota tuli viettää marraskuun viimeisenä torstaina, ja jolloin kuului kiittää ja ylistää Jumalaa. Yhtenäisyyden tunnetta pyrittiin kasvattamaan ensimmäisestä kiitospäivästä kerrotuilla tarinoilla, joissa kaikki taustasta riippumatta viettivät juhlaa yhdessä.
Kaikkien niiden vuosikymmenten aikana, joina Hale ajoi kiitospäivän sanomaa ylemmille tahoille, juurrutti hän ideaa myös kansalaisten, varsinkin naisten, mieliin. Hän julkaisi reseptejä ja valmiita ateriakokonaisuuksia toimittamassaan lehdessä, joten kun kiitospäivästä vihdoin tuli virallinen juhlapyhä, olivat naiset siihen valmiita. Halen ansiosta kiitospäivän ateria on juuri sellainen kuin se tänäkin päivänä on.
Ensimmäinen kiitospäivän ateria oli hyvin erilainen kuin nykyään
Jos kalkkuna on modernin kiitospäivän aterian tähti, niin sitä se ei ollut vuonna 1621. On totta, että Yhdysvaltain koillisosissa oli tuolloin paljon villikalkkunoita, joten ehkä sitä oli myös tarjolla, mutta paremminkin lisukkeena. Varmaa on se, että perinteisiä kiitospäivän herkkuja – kurpitsapiirakkaa, karpalohyytelöä, maukasta täytettä ja perunaa – ei ensimmäisenä kiitospäivänä syöty.
Pöytään kannettiin sitä, mitä saatavilla oli; suurimmaksi osaksi lihaa. Aikalaisten kirjoitusten mukaan wampanoagit toivat mukanaan viisi peuraa ja puritaanit puolestaan valmistivat maissista leipää ja puuroa, mutta se onkin kaikki, mitä oikeasti tiedetään. Siirtokunnan sijainnin huomioon ottaen aterialla oli hyvin todennäköisesti merenantimia, kuten simpukoita, hummeria ja jopa hyljettä. Nuotiolle päätyi myös lintuja; hanhia, joutsenia sekä muuttokyyhkyjä. Ja ehkäpä muutama kalkkuna.
Jos perheelleen haluaa valmistaa oikein perinteisen kiitospäivän illallisen, niin ehkäpä perunamuusin ja kalkkunan sijaan pitäisi valmistaa hylkeen rasvalla valeltua joutsenta.
Kiitospäivän ajankohta haki paikkaansa vielä melko hiljattain
Viimeinen iso muutos kiitospäivän viettoon tehtiin vuonna 1939, kun Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt siirsi juhlapyhän ajankohtaa. Ihan vain siksi, että ihmiset saataisiin käyttämään enemmän rahaa.
Roosevelt oli huolissaan siitä, että amerikkalaiset eivät ruvenneet tekemään joululahjaostoksia ennen kuin vasta kiitospäivän jälkeen. Niinpä juhlaa aikaistettiin viikolla. Rooseveltin paljon vastustusta saanut muutos teki kuitenkin tehtävänsä ja joulushoppailu alkoi heti kiitospäivän jälkeen – aiemmasta ajankohdasta huolimatta. Toiset kieltäytyivät luopumasta perinteisestä kiitospäivästä ja jonkun vuoden muutamat osavaltiot viettivätkin kahta juhlapyhää.
Rooseveltin suunnitelma avitti taloutta, mutta hillitäkseen äänekkäitä vastustajia hän peukaloi kiitospäivän ajankohtaa vielä kerran. Se tuli olemaan marraskuun neljäntenä torstaina, mutta ei kuitenkaan koskaan kuukauden kahtena viimeisenä päivänä. Julistus oli varmaan sen verran hämmentävä, että kukaan ei enää jaksanut ruveta väittämään vastaan.
Lue myös:
Yleistieto
Suomi on maailman vaikein kieli: 10 yleistä ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 2
Nyt listataan 10 faktaa, joita jaetaan yleisinä totuuksina, mutta jotka eivät pidä paikkaansa. Olemme siis jälleen suosikkipuuhamme äärellä: oikaisemassa virheellisiä uskomuksia ja kertomassa todelliset faktat.
Hiiri rakastaa juustoa. Suomi on maailman vaikein kieli. Lasi on hitaasti valuvaa nestettä.
Siinä vain muutama esimerkki niistä virheellisistä väittämistä, joita Listafriikki lähtee korjaamaan. Näillä oikeilla faktoilla voi tuntea olevansa myytinmurtaja, ja tietysti muiden iloksi päteä vaikkapa työpaikan kahvipöydässä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi virheellistä faktaa ja niiden oikaisut voit lukea tästä:
Sushi ei ole raakaa kalaa: 10 tuttua ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 1
6. Hiiret pitävät juustosta
Kuva: Pixabay
Hiirenloukkujen klassikkosyötti on juusto. Tarvitaan vain pieni pala juustoa ja hiiri rientää kaiken unohtaen surman suuhun. Se on kuitenkin virheellinen uskomus, jota viihdeteollisuus – piirretyt etunenässä – vahvistaa.
Kotihiiri on sopeutunut elämään ihmisasumusten liepeillä ja on lähes kaikkiruokainen – nälkäinen hiiri syö melkein mitä tahansa. Joten tietysti hiiri syö juustoa, jos mitään muuta ei ole tarjolla, mutta juusto ei todellakaan ole sille houkutteleva vaihtoehto. Juusto on usein turhan voimakkaan hajuista ja makuista miellyttääkseen hiiriä, ja lisäksi se kuivahtaa nopeasti.
Paras hiirenloukun syötti on yllättäen suklaa, maapähkivävoi tai jokin muu sokeripitoinen, sillä hiiret pitävät kaikesta ruoasta, jossa on runsaasti sokeria. Viljat, siemenet ja hedelmät houkuttelevat niitä myös. Luonnollisessa ympäristössään hiirillä ei ole syötävänä mitään juustoa muistuttavaa, joten se ei ole niille luontaista ravintoa.
Mistä tämä uskomus sitten on peräisin? On mahdollista, että legenda juustoa rakastavista hiiristä on peräisin ajalta, jolloin juustoa säilytettiin kodeissa avoimella hyllyllä. Muut elintarvikkeet olivat purkeissa tai roikkuivat katosta, joten juusto oli ainoa, johon siimahännät pääsivät helposti käsiksi. Siitä on sitten päätelty, että juusto on hiirten herkkua.
Mutta tämä on vain yksi hatara teoria, eikä Listafriikki halua koskaan jakaa todistamatonta tietoa faktana – varsinkaan tällaisella listalla!
Lue myös: Top 10 maailman erikoisimmat juustot – oletko päässyt maistamaan?
7. Lasi on hitaasti liikkuva neste
Lasin sanotaan olevan hitaasti liikkuva neste. Tästä rakenteesta johtuen vanhojen talojen ikkunalasit ovat alhaalta paksumpia. Painovoima on vuosisatojen ajan vetänyt hitaasti virtaavaa lasia alas.
Tämä ei pidä paikkaansa.
Lasi on amorfinen aine, joka on kiinteän aineen esiintymismuoto, mutta jolta puuttuu järjestäytynyt kiderakenne.
Valuvia, alhaalta paksumpia ikkunalaseja on esitetty jopa koulujen oppikirjoissa esimerkkinä amorfisen aineen käyttäytymisestä, mutta tämä on virheellistä tietoa.
Lasi, kuten muutkin amorfiset aineet, käyttäytyy lyhyellä aikavälillä kiteisen, kiinteän aineen tapaan. Erittäin pitkä ajan kuluessa lasi käy kuitenkin läpi relaksaatioksi kutsutun prosessin. Silloin sen rakenne muistuttaa nestettä. Relaksaatiossa lasin atomit järjestäytyvät hitaasti vakaampaan rakenteeseen. Pidetään huomio sanassa hitaasti.
Aikataulu on tällainen: Yli miljardin vuoden kuluessa lasipalan muoto muuttuu vähemmän kuin yhden nanometrin, joka on noin 1/70 000 ihmisen hiuksen läpimitasta.
Joten urbaanilegenda siitä, että vanhat ikkunat ovat alhaalta paksumpia siksi, että lasi on valunut tai virrannut alas muutamien satojen vuosien ajan, ei ole totta. Se ei ole mahdollista.
Vanhoissa ikkunalaseissa on odotettavissa epätasaisuuksia, sillä vielä 1800-luvulla ne valmistettiin pääosin puhaltamalla ja pyörittämällä lasimassa suureksi levyksi, josta jäähdytyksen jälkeen leikattiin ruutuja. Lasilevy ei ollut paksuudeltaan tasainen. Ikkunalasit asennettiin taloihin siten, että jos lasissa oli paksumpia osia, pyrittiin ne laittamaan alareunaan.
8. Suomi on maailman vaikein kieli
Tämä taitaa olla sellainen virheellinen uskomus, jota me suomalaiset viljelemme mielellämme. Onhan se erityislaatuista puhua äidinkielenä maailman vaikeinta kieltä ja toivottaa sarkastisesti onnea niille, jotka lähtevät tätä mahdotonta kieltä opiskelemaan.
Mutta ei suomi ole yhtään sen vaikeampi tai helpompi oppia kuin mikään muukaan kieli.
Väite siitä, että suomi on maailman vaikein kieli oppia, perustuu suurelta osin 15 sijamuotoon. Pienetkin erot sanapäätteissä muuttavat sanan merkitystä huomattavasti. Lisäksi meidän sanastomme eroaa muista kielistä hyvin paljon. Sanojen lausuminenkin on hankalaa.
Mutta kaikki nämä perusteet suomen kielen vaikeudesta tulevat tiettyjä kieliä äidinkielenään puhuvilta. Lähes koko Eurooppa, Pohjois- ja Etelä-Amerikka sekä Australia puhuvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvia kieliä. Niitä puhutaan myös osassa Aasian maista sekä vähemmistökielinä isossa osassa Afrikkaa. (Yllä olevassa kartassa indoeurooppalaisen kielikunnan levinneisyys Euroopassa ja Aasiassa eri väreillä kuvattuna. Harmaat alueet eivät kuulu kielikuntaan.)
Suomi ei siis kuulu tähän samaan kielikuntaan, joten meillä ei ole lainasanoja lukuun ottamatta juurikaan mitään yhteistä näiden kielten kanssa.
Norjalaisen on siis teoriassa helpompi oppia muun muassa bengalia, kreikkaa, armeniaa, latviaa tai portugalia kuin suomea.
Ja jos mennään vielä tarkemmin siihen, miksi suomen sanotaan olevan maailman vaikein kieli, niin sanojat ovat usein meille tuttujen kielten puhujia. Esimerkiksi ruotsi, saksa ja englanti kuuluvat kaikki kielikunnan sisällä vieläpä samaan kieliryhmään: germaanisiin kieliin. Joten ne ovat rakenteeltaan ja sanastoltaan hyvin samanlaisia. Totta kai sellaista kieltä on helpompi oppia.
Virolainen ei varmasti koskaan sanoisi, että suomi on maailman vaikein kieli oppia, koska kielemme ovat lähisukulaisia ja niissä on paljon samaa.
Kielen vaikeus tai helppous riippuu siis paljon omasta kielitaustasta sekä suhteesta ja kiinnostuksesta kieleen.
Lue myös: Huippumielenkiintoisia faktoja suomen kielestä
9. Puolitetusta kastemadosta tulee kaksi pientä kastematoa
Kuva: Wolfgang Eckert | Pixabay
Virheellinen olettamus siitä, että katkaistusta kastemadosta tulee kaksi pientä matoa, on potaskaa. Jos lieron katkaisee, tulee takapäästä vain kuollut lihanpalanen.
Etupäässä sijaitsevat kastemadon ”aivot” eli hermosolujen keskittymä sekä ”sydän” eli viisi supistuvaa ja verta pumppaavaa suonta. Koska nämä elimet puuttuvat takapäästä, on regeneraatio mahdoton.
Etupää sen sijaan voi selvitä, jos katkaisu on tehty lisääntymiselimet sisältävän klitellumin jälkeen. Klitellum eli satula on lieron muuta ruumiista paksumpi osa, joka löytyy ainoastaan aikuisilta yksilöiltä. Jos tämä osa on mukana, voi liero kasvattaa uuden takapään. Mutta vaikka kaikki elintärkeä olisi tallella, niin varmasti ei etupääkään selviä hengissä.
Myytti on todennäköisesti peräisin siitä, että tietyt laakamadot kykenevät huikeaan regeneraatioon, jossa pienestäkin eläimen palasesta voi kehittyä kokonainen uusi yksilö. Kastemadot eivät kuitenkaan eläinkunnassa kuulu laakamatojen pääjaksoon, eivätkä ole niille sen läheisempää sukua kuin me ihmisetkään.
10. Onnenkeksit tulevat Kiinasta
Kuva: Pablo Jimeno | Pixabay
Kiinalaisessa ravintolassa saa jälkkäriksi onnenkeksin. Onnenkeksi on pieni ja rapsakka leivonnainen, jonka sisältä paljastuu sanonnan sisältävä paperilappunen. Tähän asti ollaan ihan totuudenmukaisessa tarinassa. Kunhan syömässä ollaan jossain muualla kuin Kiinassa. Kiinalaiseen ravintolaan liittyvä onnenkeksi on tuntematon Kiinassa, eikä keksi ole sieltä lähtöisin.
Onnenkeksit ovat todennäköisesti lähtöisin Japanista, josta ne levisivät Yhdysvaltojen länsirannikolle 1900-luvun alussa. Keksien arvellaan tulleen Amerikan mantereelle japanilaisten siirtolaisten mukana. Nämä siirtolaiset perustivat länsirannikon suuriin kaupunkeihin, Los Angelesiin ja San Franciscoon, ravintoloita, mutta tarjoilivat niissä enemmänkin kiinalaisen keittiön antimia. Sen uskottiin uppoavan amerikkalaisiin paremmin. Siinä samalla pidettiin kuitenkin omasta kulttuurista onnenkeksit. Hiljalleen myös maahan tulleet kiinalaiset ravintolayrittäjät omaksuivat japanilaisten perinteen.
Kun Yhdysvaltojen japanilaistaustaiset ihmiset eristettiin toisen maailmansodan aikana, leimattiin onnenkeksit kokonaan kiinalaisiksi. Osaltaan siksi, että moni japanilainen ravintola joutui sulkemaan ovensa, ja toisaalta siksi, että mistään japanilaisesta ei sopinut pitää.
Sodan jälkeen onnenkeksien taustasta ruvettiin käymään kilpailua, kun sekä amerikanjapanilaiset että amerikankiinalaiset omivat keksejä itselleen. Vuonna 1983 asiasta mentiin ihan oikeuteen asti. Tuomari totesi, että nykyaikaiset onnenkeksit kehitettiin vuosisadan alussa San Franciscossa, mutta kieltäytyi määrittämästä niille alkuperäistä kansallisuutta.
Lue ensimmäinen osa: Sushi ei ole raakaa kalaa: 10 tuttua ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 1
Lue myös:
Nykyään kaikki tieto maailmassa on käden ulottuvilla. Silti virheellistä faktaa hyvinkin arkipäiväisistä ja yleisistä asioista jaetaan totuuksina. Nyt oikaistaan näitä vääriä olettamuksia!
Härkä vihaa punaista. Sushi on raakaa kalaa. Kiinan muuri näkyy avaruuteen.
Siinä vain muutama esimerkki niistä virheellisistä väittämistä, joita Listafriikki lähtee korjaamaan. Näillä oikeilla faktoilla voi tuntea olevansa myytinmurtaja, ja tietysti muiden iloksi päteä vaikkapa työpaikan kahvipöydässä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi virheellistä faktaa ja niiden oikaisua voit lukea tästä:
Suomi on maailman vaikein kieli: 10 yleistä ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 2
1. Härkä vihaa punaista väriä
On täysin virheellistä faktaa väittää, että härkä vihaa punaista väriä. Se ei pidä paikkaansa, sillä naudalla, kuten itseasiassa useimmilla nisäkkäillä, on dikromaattinen näkö. Ihmisen verkkokalvolla on kolmea erityyppistä tappisolua, jotka aistivat väriä. Härällä on vain kahta, joten se ei erota punaista samalla tavalla kuin me.
Myytti härän palavasta vihasta punaista väriä kohtaan on tietenkin peräisin härkätaisteluista, joissa matadori heiluttaa punaista vaatetta kiukkuisen härän edessä. Tämä virheellinen fakta on niin syvälle juurtunut, että jotkut pelkäävät mennä punaisissa vaatteissa kesäisen laitumen lähelle, jos sielä on sonneja.
Mutta ei hätää: Härällä ei ole mitään punaista väriä vastaa.
Perinteinen härkätaistelu jakaantuu kolmeen osaan, joissa kahdessa ensimmäisessä matadorilla on suuri viitta, capote, joka on yleensä toiselta puolelta keltainen ja toiselta puolelta purppura. Värillä ei ole väliä, sillä härkä kimpaantuu viitan liikkeestä.
Kolmanteen ja viimeiseen näytökseen matadori ottaa punaisen muletan, joka on tikkuun kiinnitetty pienempi viitta. Muleta on punainen muutamastakin syystä: väri luo lisää dramaattisuutta taistelun huipennukseen ja kirkas väri erottuu areenan korkeimmallekin penkkiriville. Ja tietenkin se merkittävin syy – härän veri ei erotu punaisesta vaatteesta.
2. Sushi tarkoittaa raakaa kalaa
Monelle sushi on yhtä kuin raaka kala, mutta näin ei kuitenkaan ole. Pieniksi paloiksi leikattu raaka kala ja muut meren antimet on nimeltään sashimi.
Sushi on japanilainen perinneruoka, jossa on toki usein raakaa kalaa tai muita mereneläviä, mutta ei välttämättä. Sushi voi olla myös kasvisruokaa tai kala kypsennettyä, ja tällöinkin kyseessä on aito sushi.
Internetin ihmeellinen maailman ”tietää” kertoa, että sushi on riisiviinietikalla maustettua riisiä. Tämäkään ei ole paikkansapitävää faktaa. Etikalla maustettu riisi on nimeltään sumeshi.
Sushissa on aina sumeshia, sillä se on annoksen määrittävä elementti. Täytteenä tai päällysteenä voi sitten olla kalaa, lihaa, äyriäisiä, kananmunaa tai kasviksia; valmis ruokalaji riiseineen ja höysteineen on nimeltään sushi.
Lue myös: Omenan siemenet sisältävät tappavaa myrkkyä – 10 kiehtovaa ja yllättävää faktaa ruoasta
3. Kiinan muuri näkyy avaruuteen
Yleisen myytin mukaan Kiinan muuri on ainoa ihmisen tekemä rakennelma, jonka voi nähdä avaruudesta paljaalla silmällä. Jos tuota väitettä koskaan rupeaa oikein tosissaan miettimään, niin myytin saa murrettua erittäin nopeasti ilman sen suurempaa taustatyötä.
Miksi Kiinan muuri olisi ainoa rakennelma, joka näkyy avaruuteen? Vaikka se onkin useita tuhansia kilometrejä pitkä, on sillä leveyttä vain noin 8 metriä. Jos näin kapea rakennelma erottuisi, niin silloinhan kaikkien talojenkin pitäisi erottua. Tällä logiikalla astronautin pitäisi kyetä bongaamaan helposti esimerkiksi Turun tuomiokirkko ja sen vieressä virtaava Aurajoki. Tai ihan mitä tahansa!
Edes kiinalaiset avaruuslentäjät, taikonautit, eivät ole väittäneet, että muuri näkyisi avaruuteen.
Voimakkaasti suurentavalla kaukoputkella Kiinan muuri on heikosti nähtävissä Kansainväliseltä avaruusasemalta – aivan samalla tavalla kuin lukemattomat muutkin asiat Maassa.
Yllä olevassa satelliittikuvassa (pinta-ala 12×12km) muurin voi nähdä kulkemassa vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan kapeana mustana viivana. Kyllä, suunta meni oikein, sillä toisin päin (vasemmasta yläkulmasta oikealle alas) kulkee paljon paremmin erottuva joki.
4. Lintu hylkää poikasensa, jos niissä on ihmisen hajua
On olemassa yleisesti tunnettu varoitus siitä, että linnunpoikasiin tai linnunpesässä oleviin muniin ei saa koskea, koska niihin tarttuu ihmisen haju, joka sitten saa emon hylkäämään ne välittömästi. Tämä ei kuitenkaan ole totta.
Linnuilla on varsin heikko, yleinen hajuaisti, ja ne tunnistavatkin poikasensa muilla aisteillaan. Esimerkiksi talon katolla olevasta lokinpesästä tippuneen poikasen voi huoletta siirtää turvallisempaan paikkaan, kunhan emo näkee toimituksen ja kuulee poikasensa.
(Joillakin linnuilla on toki erittäin tarkka, mutta spesifinen hajuaisti. Esimerkiksi haaskoja ravinnokseen käyttävä kalkkunakondori löytää syötävää nimenomaan hajun perusteella. Niitä houkuttelee tietty yhdiste, metyylimerkaptaani, jota erittyy mätänevästä orgaanisesta aineesta. Mutta muille hajuille nämä haaskalinnut eivät ole herkkiä.)
Linnut satsaavat paljon aikaa ja energiaa pesänrakennukseen, munimiseen, hautomiseen ja poikasten ruokkimiseen, joten ei olisi evolutiivisesti järkevää hätkähtää pienistä hajuista ja jättää jälkikasvua heitteille.
Turhaan pesillä ei kuitenkaan kannata penkoa, sillä vaikka haju ei hetkauta vanhempia, saattavat ne joissain tilanteissa hylätä munia sisältävän pesän jatkuvan häirinnän ja petojen uhan vuoksi. Mutta kun poikaset ovat kuoriutuneet, pitävät linnut sitkeästi huolta pienokaisista vaaroja uhmaten.
Ja loppukaneettina todettakoon, että jos luonnossa kohtaa minkä tahansa eläimen poikasen, niin sitä ei ole syytä lähteä käpälöimään.
5. Kaikki yötaivaalla näkyvät tähdet ovat jo kuolleita
Tämä on ilmeisesti hyvin yleinen harhaluulo. Tätä sanotaan opetettavan myös koulussa. Väitteen mukaan kaikki tai ainakin suurin osa niistä reilusta 5000 tähdestä, jotka yötaivaalla näkyvät, ovat jo sammuneet eli kuolleet, eivätkä enää lähetä valoa. Koska valolla kestää kauan aikaa matkata Maahan, on meidän näkemämme valo peräisin jo sittemmin sammuneista tähdistä.
Herää kysymys, että entäs oma Aurinkomme. Sehän on tähti ja säteilee valoa, eikä ole onneksi sammunut.
Tähän ei tietenkään löydy selitystä, koska näkemys on virheellinen.
Maasta käsin näkemämme tähdet ovat kaikki alle 4000 valovuoden päässä meistä, mikä on avaruuden mittakaavalla melko lähellä. Ne kaikki sijaitsevat Linnunradalla; meidän omassa galaksissamme.
Koko Linnunradassa on satoja miljardeja tähtiä, joista kuolee arvioiden mukaan 52 kappaletta vuosisadassa eli yksi kappale 1,9 vuodessa.
Tämä vauhti tarkoittaa sitä, että meidän näkemistämme muutamasta tuhannesta tähdestä yksi kuolee noin kerran 10 000 vuodessa.
Joten todennäköisesti kaikki yötaivaalla tuikkivat tähdet ovat täysissä voimissaan vielä pitkän aikaa.
Lue ensimmäinen osa: Suomi on maailman vaikein kieli: 10 yleistä ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 2
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 päivä sitten10 kultamitalin arvoista koskettavaa tarinaa menneistä olympialaisista – osa 1
-
Oudoimmat3 päivää sitten
Hukkuminen on aavikolla yleisempi kuolinsyy kuin nestehukka – 5 kummastuttavaa ja kiinnostavaa faktaa
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Mitäs miehiä ne itämaan tietäjät olivat? Tästä syystä vietämme loppiaista
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Top 10 historian pahimmat lumimyrskyt
