Galileon keskisormesta Rasputinin penikseen – 10 erikoista tarinaa irrotetuista ruumiinosista

Nyt sukelletaan pääkallojen, sydänten ja varpaiden maailmaan, kun vuorossa ovat historialliset ruumiinosat. Ja siis sellaiset, jotka on syystä tai toisesta irrotettu.

Listalla ei siis nähdä kenenkään nykyjulkkiksen takapuolta tai rintalihaksia, vaan kyseessä ovat oikeasti paikkansa historian kirjoissa ansainneet ruumiinosat. Sellaiset, jotka ovat kuuluisia jopa ilman omistajaansa.

Listafriikki esittelee kymmenen ruumiinosaa ja tarinat siitä, miten ne ovat selvinneet omistajiensa kuolemista jopa tuhansien vuosien ajan. Usein tarinoihin sekoittuu aikojen kuluessa aimo annos legendaa ja tuomme kyllä tarpeen tullen epäilykset totuudenmukaisuudesta esiin.

Galileo Galilein keskisormi

Kuva: Plindenbaum | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)

Firenzen herttuakunnassa syntynyt tähtitieteilijä ja fyysikko Galileo Galilei joutui kärsimään elämänsä aikana suuresti, koska oli äänekäs heliosentrisen maailmankuvan kannattaja. Galileo ei suostunut kiistämään uskomustaan, jonka mukaan Maa kiertää Aurinkoa eikä toisin päin. Maakeskeinen kirkko tuomitsi tutkijan jumalanpilkasta vankilaan, mikä myöhemmin kevennettiin kotiarestiksi. Viimeiset vuotensa Galileo eli kotiinsa eristettynä, mutta jatkoi silti sinnikkäästi työtään sen tosiasian eteen, minkä nykypäivänä tietävät jo alle kouluikäiset lapsetkin.

Galileo haudattiin vuoden 1642 kuolemansa jälkeen vaatimattomaan hautaholviin, josta ruumis vuonna 1737, lähes vuosisata myöhemmin, siirrettiin arvoiseensa mausoleumiin Firenzen Basilica di Santa Croce -kirkkoon. Siirron aikana joku neropatti päätti napata Galileon ruumiista kolme sormea, hampaan ja viidennen lannenikaman.

Yksi sormi ja selkänikama päätyivät kiertoteiden kautta italialaisiin museoihin 1800-luvun aikana, mutta kaksi muuta sormea ja hammas hävisivät jälkiä jättämättä italialaisiin aatelisperheisiin vuosisatojen ajaksi. Historioitsijat arvelivat vielä vuosituhannen vaihteen tienoilla, että Galileon ruumiinosat ovat kadonneet lopullisesti.

Sitten yllättäen vuonna 2009 nuo kolme esinettä putkahtivat esiin huutokaupassa. Vaikka ostaja epäili purnukkansa sisältöä Galileon sormiksi ja hampaaksi, varmisti hän asian todenperäisyyden Firenzen Tieteen historian instituutilta ja museolta. Museon johtaja vertasi purnukkaa ja ruumiinosia niistä tehtyyn viimeiseen kirjalliseen kuvaukseen, joka onneksi oli äärimmäisen tarkka ja jokainen pienikin yksityiskohta täsmäsi. Museo sai sormet ja hampaan haltuunsa, ja kun se avasi remontin jälkeen ovensa vuonna 2010, oli nimikin vaihtunut Museo Galileoksi.

Paavi Johannes Paavali II esitti vuonna 1992 katolisen kirkon virallisen anteeksipyynnön Galileon kohtelusta ja myönsi tämän olleen oikeassa. Pahoittelut olivat vain hieman myöhässä. Mutta ainakin Galileon pystyyn asetettu keskisormi välittää kirkolle symboliset terveiset.

Buddhan hammas

Kuva: Alexander Savin | FAL (kuvaa rajattu)

Siddhartha Gautama, joka tunnetaan paremmin Buddhana, perusti buddhismin 500-luvulla eaa. ja menehtyi kunnioitettuna opettajana ollessaan 80-vuotias. Tapojen mukaisesti hänen ruumiinsa poltettiin ja tarinan mukaan tuli hävitti suuren opettajan maalliset jäänteet yhtä ruumiinosaa – vasenta kulmahammasta – lukuun ottamatta.

Yksi Buddhan seuraajista nappasi hampaan talteen ja vuosisatojen ajan pyhäinjäännöksestä käytiin ankaraa kilpailua. Kuninkaat ympäri Etelä-Aasian himosivat hammasta itselleen; toiset halusivat arvokkaan purukappaleen kokoelmiinsa ja toiset halusivat tuhota sen. Yleisen uskomuksen mukaan hampaan omistajalla oli jumalallinen oikeus hallita maata.

300-luvun alussa Buddhan kulmahammas tuotiin Sri Lankaan, Kandyn kaupunkiin, jossa se on saanut olla rauhassa lähes siitä lähtien. Luonnollisesti katolinen kirkko yritti 1500-luvulla tuhota hampaan polttamalla, mutta legendan mukaan taianomainen lootuksen kukka pelasti ja kuljetti hampaan takaisin Kandyyn, Sri Dalada Maligawaan eli hampaan temppeliin. Siellä Buddhan vasenta kulmahammasta säilytetään koristellulla alttarilla edelleen.

Oliver Cromwellin pää

Oliver Cromwell oli englantilainen sotilasjohtaja, joka joukkoineen kukisti 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla käydyssä sisällissodassa kuningas Kaarle I:n ja koko monarkian. Cromwell toimi Englannin, Irlannin ja Skotlannin lordiprojektorina eli yksinvaltaisena sijaishallitsijana vuoden 1658 kuolemaansa saakka.

Pari vuotta Cromwellin kuoleman jälkeen rojalistit alkoivat palauttaa monarkiaa ja kaivoivat samaan syssyyn vallankumousjohtajan ruumiin ylös lontoolaisesta Westminster Abbey -kirkosta. Valtaan noussut Kaarle II päätti maksaa kalavelat isänsä teloituksesta, joten Cromwell tuomittiin hirtettäväksi ja sen jälkeen mestattavaksi. Tämä oli tietenkin vain symbolinen kosto, sillä Cromwellhan oli kuollut. Se ei kuitenkaan estänyt julkista nöyryytystä, joka toimi myös varoituksena muille.

Irti leikattu pää asetettiin kuusimetrisen paalun nokkaan Westminster Hall -oikeustalon eteen ja siinä se nökötti tervalla palsamoituna jopa 30 vuoden ajan. Erään version mukaan kova myrsky tiputti Cromwellin pään lopulta maahan ja vuorossa ollut vartija vei sen kotiinsa.

Seuraavan vuosisadan aikana Cromwellin pää kiersi ympäri maata ollen välillä esillä museoissa ja välillä yksityisissä kokoelmissa – ja maksettiin sillä kerran jopa yksi velkakin. 1800-luvun alussa Cromwellin paljon nähnyt ruumiinosa päätyi kirurgi Josiah Wilkinsonin omistukseen. Wilkinson esitteli hankintaansa mielellään kaikille halukkaille ja myös haluttomille. Eräs pään nähnyt nainen kuvaili sitä ”pelottavaksi kalloksi, jossa oli muumiolle tyypillinen kuiva ja keltainen iho sekä upeasti säilyneet ruskeat hiukset, kulmakarvat ja parta”.

Pään aitoutta epäiltiin laajasti, sillä se oli vuosien aikana ollut välillä myös kadoksissa ja monet muutkin kuin Wilkinsonin jälkeläiset väittivät omistavansa Cromwellin pään. Aiheesta tehtiin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla useampiakin tutkimuksia. Wilkinsonin perheen hallussa oleva pää sopi yhteen Cromwellista tehtyjen veistosten ja maalausten kanssa, ja vuonna 1934 Biometrika-lehdessä julkaistu tutkimus osoitti röntgenkuvien avulla, että kyseinen pää oli lävistetty paalulla. Siinä oli myös edelleen nähtävissä Cromwellin otsan syylä.

Cromwellin pää oli Wilkinsonin perheellä vuoteen 1960 saakka, jolloin se vihdoin viimein saatiin haudan lepoon. Cromwell, tai kaikki mitä hänestä oli jäljellä, haudattiin hänen Cambridgessä sijaitsevan opinahjonsa kappelin läheisyyteen. Hautapaikka on tarkoin varjeltu salaisuus, jotta vuosisatoja jatkunut ruumiin häpäisy ei vain jatkuisi.

Ludvig XIV:n sydän

Tämä listan kohta kertoo Versaillesin palatsin rakennuttajana muistetun Ludvig XIV:n sydämestä, mutta tavallaan se on kertomus englantilaisesta geologista ja papista William Bucklandista. Buckland on parhaiten tunnettu siitä, että hän nimesi historian ensimmäisen dinosauruksen, Megalosauruksen, 1800-luvun alussa, vaikka hän tuolloin ajattelikin sen olevan suuri lisko. Buckland – kuten monet muutkin aikalaisensa – ajattelivat fossiilien olevan todiste ennen vedenpaisumusta eläneistä eläimistä. Ja tämän aasinsillan kautta pääsemme Bucklandin ruokailutottumuksiin, sillä hänelle Nooan arkki oli yhtä kuin ruokalista.

Ei ollut mitään, mitä Buckland ei olisi syönyt. Hän tarjoili myös vierailleen muun muassa paistettuja koiranpentuja, keitettyä norsun kärsää ja grillattuja kilpikonnan päitä – Bucklandille kelpasi kaikki, vieraat ovat ehkä olleet eri mieltä. Joten ei liene ihme, että kun miehelle tarjottiin syötäväksi muumioitunutta ihmisen sydäntä, nousi hänellä vain vesi kielelle.

Mahdollisuus erikoiseen maistiaiseen tarjoutui Bucklandin ystävän lordi Hartcourtin luona. Hartcourt oli saanut haltuunsa palasen yli sata vuotta aiemmin kuolleen Aurinkokuninkaan sydäntä. Se on faktaa, että kun Ludvig XIV kuoli vuonna 1715, säilöttiin hänen sydämensä pieneen kirstuun, joka haudattiin hänen isänsä Ludvig XIII:n sydämen kanssa eri kirkkoon kuin muu ruumis. Ranskan suuren vallankumouksen aikana, 1790-luvulla, entisten monarkien hautaholvit tuhottiin ja jäänteet kasattiin muutamaan joukkohautaan. Ludvig XIV:n ja hänen isänsä sydämet kuitenkin säästyivät vallankumouksellisten käsittelyltä, mutta niitä ei enää pidetty arvokkaina pyhäinjäännöksinä.

Tarinan mukaan taidemaalari Alexandre Pau osti kuninkaalliset ruumiinosat luodakseen niiden avulla maalisävyn nimeltään ”muumion ruskea”. Koska miksipäs ei. Hämärän peitossa olevien käänteiden jälkeen pala Ludvig XIV:n sydämestä säästyi luomisprosessilta ja päätyi muutama vuosikymmen myöhemmin Hartcourtin haltuun. Ja lopulta Bucklandille tarjoiltavaksi.

Olen syönyt monia kummallisia asioita, mutta en koskaan aiemmin kuninkaan sydäntä”, julisti Buckland ennen kuin nielaisi kuivettuneen ruskean köntin parempiin suihin.

Sitä, oliko kyseessä Ludvig XIV:n sydän, tai ylipäätään kenenkään sydän, on mahdoton selvittää. Buckland kuitenkin piti kyseistä ”makupalaa” kulinarististen seikkailujensa kruununjalokivenä.

Joseph Haydnin pääkallo

Itävaltalainen Joseph Haydn oli yksi merkittävimmistä klassismin tyylikauden musiikin kehittäjistä ja häntä pidetään klassisen sinfonian ja jousikvartettojen isänä. Kun Haydn kuoli ja haudattiin vuonna 1809, ei arvostetun säveltäjän hautarauhaa kunnioitettu kuin kahdeksan hassua päivää.

Ryöstöretken orkestroijana toimi Haydnin tuttava Joseph Rosenbaum, joka oli perin kiinnostunut frenologiasta: uudesta ja tuolloin varsin trendikkäästä ”tieteenalasta”. Frenologia on sittemmin todistettu täydeksi humpuukiksi, mutta Rosenbaumia kiehtoi ajatus siitä, että kallon muodoista pystyttäisiin analysoimaan henkilön persoonallisuutta. Niinpä hän lahjoi wieniläisen Hundsturmin hautausmaan haudankaivajan ja kävi leikkaamassa Haydnin pään irti ruumiista. Rosenbaum kiikutti pään Wienin sairaalan frenologeille, jotka nylkivät, keittivät ja valkaisivat sen, jotta ohimon ”musiikkikuhmu” saataisiin esiin. Pääkallo päätyi lopulta Rosenbaumin kotiin ja se asetettiin esille kunniapaikalle.

Vuona 1820 prinssi Nikolaus II halusi siirtää ja haudata Haydnin ruumiin juhlallisin menoin Unkariin, jossa säveltäjä oli pitkään asunut ja työskennellyt Esterházyn aatelisperheen palveluksessa. Kun ruumis kaivettiin esiin, kävi varsin nopeasti selväksi, että yksi merkittävä ruumiinosa puuttui. Johtolangat veivät viranomaiset Rosenbaumin oven taakse, mutta tämä ei ollut halukas luopumaan Haydnin pääkallosta. Niinpä hän piilotti kallon olkipatjan sisälle ja kotietsinnän aikana hänen vaimonsa Therese makasi patjalla ja ilmoitti menstruoivansa. Se oli varma tapa pitää etsivät kaukana patjasta ja kallosta. Rosenbaum esitti luovuttavansa ja antoi prinssin joukoille mukaan toisen pääkallon. Ilmeisesti niitä oli saatavilla aivan käden ulottuvilla.

Haydn haudattiin uudelleen, mutta siis tuntemattoman pääkallon kanssa.

Kuolinvuoteellaan Rosenbaum testamenttasi kallon alkuperäiselle rikostoverilleen, jolta se siirtyi muutaman välikäden kautta Wieniin Musiikin ystävät -järjestön haltuun. Vasta vuonna 1954 pääkallo suostuttiin luovuttamaan Esterházyn perheelle haudattavaksi Haydnin muun ruumiin kanssa. Kukaan ei kuitenkaan raaskinut poistaa hautaholvissa jo ennestään ollutta, tuntematonta pääkalloa, joten Joseph Haydn on tänäkin päivänä haudattuna kahden kallon kanssa – oman ja vieraan.

Francisco Xavierin varvas ja muut ympäri maailman levitetyt ruumiinosat

Francisco Xavier oli espanjalainen lähetyssaarnaaja ja yksi jesuiittaveljestön perustajista. 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla elänyt Xavier julistettiin pyhimykseksi vuonna 1622 ja hänen pyhäinjäänteensä ovat esillä ympäri maailmaa; kirjaimellisesti.

Pyhä Francisco levitti Raamatun sanomaa muun muassa Italiassa, Ranskassa, Malesiassa, Japanissa, Sri Lankassa sekä Intiassa, ja menehtyi vuonna 1552 ollessaan merimatkalla kohti Kiinaa. Ruumis kuljetettiin Portugalin hallitsemaan Goaan, jossa Francisco oli saarnannut ahkerasti.

Kun ruumis oli ensimmäisen kerran esillä julkisesti, päätti portugalilainen aatelisnainen Dona Isabel Carom purra tältä varpaan irti ja viedä muistoksi kotiin. Caromilla oli kuitenkin vähemmän ylevät suunnitelmat varpaan varalle, sillä hän halusi tehdä siitä perheensä kappeliin nähtävyyden, joka kilpailisi Portugalin muiden pyhiinvaelluskohteiden kanssa.

Kaikki halusivat osansa pyhästä Franciscosta, joten ruumis paloiteltiin pelkkä kunnioitus mielessä useaan kappaleeseen. Tässä toki käytettiin työkaluja eikä hampaita.

Esimerkiksi timanteilla päällystetty sormen kynsi on eräässä goalaisessa kylässä, osa kättä on roomalaisessa jesuiittakirkossa, yksi olkaluu on Macaolla ja yksi kämmen Japanissa. Sisäelimet sekä ihon ja luiden paloja jaettiin Franciscon nimissä perustettuihin kirkkoihin.

Roomassa vakituisesti majaansa pitävä käsi kiertää maailmaa tasaisin väliajoin, kuten Francisco aikoinaan itsekin, jolloin katoliset pääsevät kunnioittamaan yhtä merkittävimmistä pyhimyksistään.

Ja se varvas; se palautettiin Goaan, kun alue liitettiin osaksi Intiaa vuonna 1961. Siihen asti varvas oli kulkenut sen irti puraisseen naisen suvussa. Nyt varvas on näytteillä hopeisessa lippaassa, samassa kappelissa, jossa suurin osa muistakin ruumiinosista. Tai siis kallo, jalat, vasen käsivarsi, kylkiluita, selkäranka, hieman ihoa ja kasa satunnaisia muita luita.

En tiedä, mutta tämä kaikki kuulostaa kovin epäkunnioittavalta.

Lue myös: 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset

Thomas Edisonin viimeinen henkäys

Myönnetään, viimeinen henkäys ei ole ruumiinosa, mutta sopii sinänsä tälle listalle. Fonografin keksijänä tunnettu Thomas Edison, jonka nimiin myös hehkulampun keksiminen hieman kyseenalaisesti laitetaan, ja Henry Ford olivat aikoinaan hyviä ystäviä. Ford toimi 1890-luvulla Edisonin yhtiössä pääinsinöörinä, mutta Edison puski ystäväänsä seuraamaan intohimoaan ja ryhtymään autonvalmistajaksi. Rohkaisusta sai alkunsa Ford Motor Company.

Miesten välit pysyivät lämpiminä aina Edisonin kuolemaan asti vuonna 1931, joten sinänsä ei ole kummallista, että Ford säilytti ystävästään muistuttavan esineen. Sen sijaan muistoesine itsessään on erikoinen: näytepullo, jossa on Edisonin viimeinen henkäys. Pullosta alkoi pian levitä huhuja, joiden mukaan Ford olisi vaatinut ystävänsä viimeistä henkäystä, mutta uskomuksen kumosi Edisonin poika vuonna 1953.

Charles Edison vastasi erään sanomalehden tiedusteluun kertomalla kahdeksasta isänsä kuolinvuoteen vierellä olleesta koeputkesta: ”Vaikka isäni pääasiassa muistetaan työstään sähkön parissa, oli kemia hänen suuri rakkautensa. Ei ollut lainkaan omituista, vaan lähinnä symbolista, että nuo koeputket olivat viimeisillä hetkillä aivan hänen vieressään. Välittömästi isäni kuoleman jälkeen pyysin paikalla ollutta lääkäriä sinetöimään putket parafiinilla. Hän teki työtä käskettyä ja putket ovat minulla edelleen. Myöhemmin annoin yhden niistä herra Fordille.

Tuo väitetysti viimeisen henkäyksen sisältävä koeputki on tänäkin päivänä näytteillä Henry Ford -museossa Dearbornissa, Michiganissa.

Abraham Lincolnin kallon palaset

Tämä tarina on varmasti tuttu, vaikka Yhdysvaltain historia ei muuten olisikaan. Maan 16. presidentti Abraham Lincoln joutui salamurhan uhriksi huhtikuun 14. päivänä vuonna 1865, kun John Wilkes Both ampui häntä takaraivoon kesken teatteriesityksen.

Lincoln menehtyi vammoihinsa seuraavana päivänä, vaikka lääkärit tekivät kaikkensa pelastaakseen presidentin hengen. Mutta kun he yrittivät poistaa aivoihin tunkeutuneen luodin, lähti sen paikallaan pitämä verihyytymä kohtalokkaasti liikkeelle. Samalla kallon palaset levisivät leikkauspöydälle.

Näitä paloja ei kursittu takaisin kiinni eikä niitä haudattu muun Lincolnin mukana. Sen sijaan pääkallosta irronneet sirpaleet ovat näytteillä Kansallisessa terveyden ja lääketieteen museossa, Silver Springissä, yhdessä presidentin tappaneen luodin kanssa.

Albert Einsteinin aivot

Kuva: Ochoa54 | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)

Ennen kuin 1900-luvun merkittävimpänä fyysikkona pidetty Albert Einstein kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1955, sanoi hän elämäkertansa kirjoittajalle haluavansa tulla tuhkatuksi, jottei kukaan pääse palvomaan hänen luitaan. Toive ei aivan toteutunut. Suurin osa tutkijan ruumiista kyllä polttohaudattiin ja tuhkat siroteltiin salaiseen paikkaan Delawarejoen varrrelle.

Mutta ruumiinavauksen yhteydessä esimerkiksi Einsteinin aivot lähtivät lääkäri Thomas Harveyn matkaan – ilman lupaa. Taustalla oli kai jalo ajatus siitä, että tuon neron aivot tarjoaisivat tärkeää tutkimustietoa. Harvey paloitteli aivot ja säilöi palat lasipurkkeihin, joita piti pari vuosikymmentä kotinsa kellarissa.Harvey ei löytänyt aivoista mitään erityistä, mutta kuljetti niitä myöhemmin mukanaan työpaikasta toiseen ja säilytti purkkeja milloin missäkin, kerran jopa kaljakorien sekaan piilotettuna.

Harvey rupesi vuodesta 1985 lähtien julkaisemaan Einsteinin aivoihin perustuvia tutkimuksia ja sai esimerkiksi kanadalaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa yhden tutkimuksen lääketieteen arvostetuimpaan julkaisuun The Lancetiin. Tutkimuksissa etsittiin syitä niin Einsteinin neroudelle kuin tämän mahdolliselle autismille, ja ”todisteita” löytyikin eri aivosolujen määrien suhteista tai vaikkapa normaalia suuremmasta ja epätavallisesti poimuttuneesta päälakilohkosta. Tutkimukset kohtasivat kuitenkin paljon kritiikkiä eivätkä käytetyt menetelmät ja vertailut täyttäneet tieteellisiä kriteereitä. Älykkyyttä ei voi paikantaa tiettyyn kohtaan aivoja eikä päätelmiä voi tehdä yksittäisistä aivoista otetuista kuvista tai palasista. Einsteinin aivot eivät isossa kuvassa olleet mitenkään erityiset.

Se on kuitenkin fakta, että Einstein oli älykäs ja kykeni ymmärtämään asioita, joihin monenkaan muun käsityskyky ei riitä. Sen verran erityiset aivot Einsteinilla oli, että niiden avulla hän ymmärsi, mitä tuleman piti: Jos aivot jäisivät jälkipolville tutkittavaksi, yritettäisiin hänen neuroneitaan, gliasolujaan ja aivojensa poimuja mittaamalla julistaa, mikä tekee ihmisestä älykkään. Ja sen hän tiesi olevan täyttä soopaa.

Mutta koska hänen toivettaan tuhkaamisesta ei kuunneltu, voi maailman kuuluisimpien aivojen paloihin tutustua kahdessa paikassa Yhdysvalloissa: Mütter-museossa Philadelphiassa ja Kansallisessa terveyden ja lääketieteen museossa Silver Springissä.

Grigori Rasputinin penis

Mitä olisi kuuluisista ruumiinosista kertova lista ilman yhtä penistä? Valinta osui tällä kertaa ihmeparantajana, noitana, mystikkona ja keisarinna Aleksandran läheisenä ystävänä tunnetun Grigori Rasputinin sukukalleuteen. Todennäköisesti kaikkein hurjimmat tarinat Rasputinista olivat vain hänen vastustajiensa levittämää propagandaa, mutta mitä ilmeisimmin lukuisat naisseikkailut pitivät paikkansa.

Rasputin murhattiin raa’asti ja monella tavalla vuonna 1916. Monella tavalla siksi, että hän ei suostunut kuolemaan. Tästä voit lukea lisää listalta: 10 tosielämän tarinaa, joissa ihminen nousi kuolleista. Kun Rasputin oli myrkytetty, ammuttu, hakattu ja lopulta hukutettu kuoliaaksi, leikkasi joku hänen siittimensä irti.

Penis päätyi vuonna 1920 näytteille Pariisiin, johon venäläisnaiset pyhiinvaelluksen lailla kerääntyivät sitä katsomaan. Rasputinin tytär Maria ei kuitenkaan ollut erityisen innoissaan isänsä penistä tuijottavasta väkijoukosta, joten hän vaati sitä itselleen.

Pyyntöön suostuttiin ja jättimäinen elin palasi Venäjälle, jossa se on nykyään näytteillä erotiikkamuseossa Pietarissa. Vai onko?

Ennen kuin 28-senttinen ja ranteen paksuinen penis asetettiin paraatipaikalle museon kokoelmiin vuonna 2004, oli sille tehty tutkimuksia. Yhdysvalloissa 1970-luvulla tehdyssä tutkimuksessa lihapalan todettiin olevan merimakkara. Tämä kuitenkin kumottiin Venäjällä, sillä lukuisten silminnäkijähavaintojen mukaan kaikki täsmäsi siihen, miltä kyseinen elin oli näyttänyt ollessaan vielä kiinni omistajassaan. Maria-tyttären mukaan penis oli ”juhlakunnossa” 33 senttimetriä pitkä – hämärän peitossa on se, miten hän tiesi tämän faktan isästään.

Joten mitä pietarilaisessa museossa olevassa lasipurkissa sitten on? Biologien keskuudessa ollaan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on penis, mutta mitä todennäköisimmin se on jonkun hevos- tai nautaeläimen.

Lue myös:

Facebook Notice for EU! You need to login to view and post FB Comments!

Lisää kommentti