Nämä kymmenen paikkaa ympäri maapallon ovat todellisia luonnonihmeitä. Niiden ei pitäisi olla mahdollisia, mutta totuus on tarua ihmeellisempää.

Mitä tulee mieleesi, jos pitäisi luetella mykistävimpiä luonnonihmeitä? Suuri valliriutta, Grand Canyon tai ehkä revontulet? Nyt kuitenkin paneudumme paikkoihin, jotka uhmaavat sitä, miten olemme ympäröivän luonnon tottuneet näkemään ja kokemaan. Tämän listan nähtävyydet eivät välttämättä ole maailman suosituimpia turistikohteita (eikä kaikkiin ole edes mahdollista päästä), mutta käsittämättömyydellään ne päihittävät kuuluisammatkin kohteet.

Tervetuloa Listafriikki.com:n mukaan tutustumaan luonnonihmeisiin, joita ei meinaa uskoa todeksi!

Lähde, joka muuttaa kaiken kiveksi

Englantilaisessa Knaresboroughin kaupungissa on lähde, jonka tavallaan voisi sanoa olevan ikuisen nuoruuden lähde. Jos haluaa siis kivettyä patsaaksi. Nimittäin tuosta lähteestä pohjavesi virtaa kallioseinämää alas ja muuttaa kiveksi kaiken mihin se koskee.

Mutta lähteitähän on ympäri maailmaa, eivätkä asiat kivety? Tuon North Yorkshiren alueella sijaitsevan lähteen vedessä onkin niin korkea mineraalipitoisuus, että se muodostaa kovan kuoren minkä tahansa esineen ympärille.

Ihmiset ovat tuoneet seinämän alle kaikkea mahdollista leluista keittiövälineisiin; niin kuin kuvasta voi nähdä. Onpa joku keksinyt tuoda vanhan pyöränsäkin kivettymään. Patsaaksi muuttuminen kestää esineen materiaalista, koosta ja huokoisuudesta riippuen muutamasta viikosta puoleen vuoteen; pehmeät nallet ovat jostain syystä suosittuja ja muuttuvat kiveksi vain kuukaudessa.

Aikoinaan lähteen ajateltiin olevan kirottu (kuinkas muutenkaan), mutta nyt tämän luonnonihmeen tiedetään tapahtuvan samalla tavalla kuin tippukiviluolat syntyvät.

Sinisen laavan tulivuori

Kawah Ijen -tulivuori ei ole mikä tahansa tulivuori: se syöksee sinistä laavaa. Se on suosittu turistikohde, koska sähkönsinisenä lyövät lieskat ja tulivuoren uumenista hohkaava sininen kajo vaikuttavat olevan aivan toisesta maailmasta.

Päivänvalossa Kawah Ijen on kuitenkin kuin mikä tahansa muukin tulivuori. Eikä sen laava oikeasti ole sinistä, anteeksi jos tuotin pettymyksen. Tuo fakta ei kuitenkaan ota mitään pois tältä ainutlaatuiselta luonnonihmeeltä.

Mistään muualta maailmassa ei löydy yhtä isoa rikkikeskittymää kuin tuolla tulivuorella. Kun rikkikaasu pääsee hapen kanssa kosketuksiin yli 360 celsiusasteen lämpötilassa, palaa se kirkkaan sinisellä liekillä; rikkilieskat voivat lyödä jopa viiden metrin korkeuteen. Kovassa paineessa tulivuoren seinämien halkeamista purskahtelee sulanutta rikkiä, joka valuu vuoren rinnettä pitkin luoden vaikutelman kirkkaan sinisestä laavasta.

Eikä Kawah Ijenin nähtävyydet tähän lopu: paikan päällä voi myös ihastella tulivuoren kalderaan muodostunutta maailman suurinta happojärveä. Sen kaunis turkoosi väri houkuttelee pulahtamaan, mutta pH 0.5 syövyttäisi vilvoittelijan alta aikayksikön.

Rikkikaasu tekee tulivuoren ilmasta hengitykselle myrkyllistä, joten kaikki ilmiötä ihastelemaan ja tutkimaan menevät joutuvat käyttämään kaasunaamareita. Valitettavasti kauneudella on myös kääntöpuolensa. Vuorella on iso rikkikaivos, jonka työntekijät paiskivat hommia ilman suojavarusteita. Sama kirkas sininen valo, joka valaisee työmaan, on salainen tappaja, joka väistämättä sairastuttaa heidät.

Hessdalenin leijuvat valot

Pienessä muutaman sadan asukkaan norjalaisessa Hessdalenissa on 1930-luvulta saakka käynyt UFO-harrastajia. Ei ehkä samalla lailla kuin nevadalaisella Area 51:llä, mutta siinä määrin kuitenkin, että paikalliset ovat tehneet tuottoisaa bisnestä ”lentävien lautasten” ansiosta.

Hessdalenissa on jo useita vuosikymmeniä saatu todistaa ilmassa leijuvia valoja. Valoilmiöitä ei ole pystytty koko tiedemaailmaa tyydyttävästi selittämään, joten onko ihmekään, että ne kiehtovat maapallon ulkopuolisesta elämästä kiinnostuneita. Spekulaatioita ja teorioita on sitten senkin edestä.

Pallon muotoiset valot voivat olla valkoisia, keltaisia tai punaisia. Niiden on nähty leijuvan paikoillaan ja syöksyvän huimaa vauhtia pimeyteen. Valot ilmestyvät yleensä hämärällä ja pysyvät näkyvissä muutamasta sekunnista jopa yli tuntiin. Kun havaintoja 1980-luvulla oli parhaimmillaan 20 viikossa, alkoi todellinen ryntäys pieneen vuoristokylään. Nykyään selittämättömiä valoilmiöitä esiintyy harvemmin, noin muutama kymmenen kertaa vuodessa.

Hessdalen on itseasiassa kahden vuoren välissä oleva laakso, jonka läpi virtaa joki. Italialaisen insinöörin, Jader Monarin, teorian mukaan laaksoon muodostuu luonnon oma akku, jossa ympäröivät vuoret toimivat elektrodeina ja välissä virtaava joki elektrolyyttinä. Laakson toisella puolella vuoren rinteessä on kuparipitoisia mineraaleja, ja toisella rinteellä raudasta ja sinkistä koostuvia kiviä.

Pelkkä vesi ”akun” päiden välillä on huono johde, mutta ehkä laaksossa sijaitsevasta vanhasta kaivoksesta on valunut jokeen rikkihappoa, joka taas toimisi sähkönjohtimena. Sähkövirran kulkiessa elektrodien välillä nousee joesta kaasukuplia, joista vapautuneet sähkövaraukset synnyttävät valoa. Monimutkaista…

Monarin johtaman tutkimusryhmän teoria ei ole saanut laajaa kannatusta, mutta kukaan ei ole pistänyt paremmaksikaan.

Ehkä kyse on sittenkin ufoista?

Pinkki järvi

Lake Hillier sijaitsee saarella Intian valtameressä, Länsi-Australian rannikolla. Järvestä tekee erityisen sen kirkkaan vaaleanpunainen väri. Se ei ole vain vähän punertava, vaan vesi näyttää aivan kuin mansikkapirtelöltä.

Järvi löydettiin aivan 1800-luvun alussa ja se on siitä lähtien houkutellut laumoittain turisteja ihastelemaan kummallista väriä. Kaikkein upeimpana Lake Hillier näyttäytyy yläilmoista katsottuna; varsinkin kontrasti viereiseen siniseen mereen saa epäilemään kuvien aitoutta, mutta totta se on.

Järven vesi on hyvin suolapitoista, eikä siellä ole paljoakaan elämää. Mutta Dunaliella salina -levä kukoistaa ja se on myös vastuussa kauniista pinkistä väristä. Levässä on paljon beetakaroteenia eli sitä samaa pigmenttiä, joka antaa värinsä monille hedelmille ja vihanneksille, esimerkiksi porkkanalla. Beetakaroteeni on voimakas antioksidantti ja A-vitamiinin esiaste. Sen on myös ajateltu suojaavan D. salina -levää liialta suolaisuudelta, sillä karoteenin pitoisuus kasvaa suolaisuuden mukana.

Mitä väkevämpää, sen pinkimpää!

Ikuinen salamointi

Jos uskot sanontaan ”ei salama samaan paikkaan kahta kertaa iske”, et varmaankaan ole kuullut venezuelalaisesta Maracaibo-järvestä. Maailman sähköisimmäksi paikaksi nimetyllä järvellä on (lähes) ikuinen ukkonen. Kun pimeä laskee, alkaa järvellä salamoida, jopa 28 kertaa minuutissa, kymmenen tunnin ajan ja keskimäärin 260 yönä vuodessa. Siitä voi tehdä nopeita kertolaskuja ja selvittää montako kertaa salama lyö samaan paikkaan Catatumbo-joen suistossa.

Runsaan salamoinnin syyksi on aiemmin epäilty maaperän korkeaa uraanipitoisuutta. Myöhemmin suosittu teoria oli se, että läheisiltä öljykentiltä nouseva metaani lisää järven päällä törmäävien lämpimien ja viileiden ilmamassojen sähkönjohtavuutta.

Nykyään ajatellaan, että radikaalisti vaihtelevat pinnanmuodot vaikuttavat tuulten reitteihin ja aiheuttavat ukkosmyrskyjä.

Varmuutta ilmiön syyhyn ei kuitenkaan ole saatu. Mysteeriä lisää se, että vuonna 2010 salamointi loppui totaalisesti ja täysin selittämättömästi, vain jatkuakseen 6 viikon kuluttua kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sateenkaarivuoret

Pinkkiä, valkoista, punaista, vihreää, ruskeaa, violettia ja keltaista. Kuulostaa ulkoavaruuden planeetalta tai yksisarvisten maailmalta.

Uskomattomat värit ja vuorien raidat ovat syntyneet vuosimiljoonien kuluessa, kun maaperään muodostuneiden sedimenttien erilaiset mineraalit ovat sekoittuneet veteen. Nämä sateenkaaren värit voi nähdä Perussa, Cuscon kaupungin lähellä sijaitsevalla Vinicunca-vuorelle.

Siitä on vain viidessä vuodessa tullut yksi maailman kuvatuimpia luonnonihmeitä ja Perun toiseksi suosituin turistikohde, Machu Picchun jälkeen tietenkin. Syy tähän vasta hiljattain alkaneeseen yleisöryntäykseen on surullinen.

Värikkäät vuoret tulivat esiin vasta 2010-luvun aikana, kun niitä peittäneet ikilumi- ja jää alkoivat sulaa pois – ilmastonmuutoksen seurauksena.

Puu puun päällä

Ymmärrän, että kuva on vähän masentava, kun puut eivät ole lehdessä. Mutta jos ne olisivat, eivät nämä kaverukset erottuisi toisistaan. Niitä kutsutaan nimellä Il Bialbero di Casorzo eli Casorzon tuplapuu.

Luoteis-Italian maaseudulla viljellään mulperihedelmiä, mutta erään tarhan keskellä kasvaa yllättäen kirsikkapuu. Kummallista tuosta kirsikkapuusta tekee se, että se kasvaa onnellisena mulperipuun päällä. Molemmat puut ovat lajitovereihinsa verrattuina aivan normaalin kokoisia.

Puu kasvamassa toisen päällä ei ole sinänsä ennenkuulumatonta, mutta yleensä parasiittipuu kuolee nopeasti ja tipahtaa pois, koska se tarvitsee kasvaakseen vettä ja ravinteita maaperästä (sademetsien epifyytit ja liaanit ovat asia erikseen). Casorzon tuplapuun tapauksessa kirsikka ja mulperi kuitenkin kukkivat ja kasvattavat lehtensä täysin normaalisti.

Tuplapuun syntytarina on vain arvailujen varassa. Paikalliset asukkaat uskovat linnun pudottaneen mulperin päälle kirsikan siemenen, joka on sitten kasvattanut juurensa maahan asti mulperipuun rungon onttojen kohtien kautta.

Jos joskus ajelet Piemonten alueella, niin kurvaa ihmeessä katsomaan tätä maailman näyttävintä päällys- ja isäntäkasvin liittoa.

Romanian rikkiluola

Kaakkois-Romaniassa sijaitsee muusta maailmasta 5,5 miljoona vuotta eristyksissä ja auringonvalolta piilossa ollut täysin elinkelvoton luola. Elinkelvoton siis meille ja muille maanpinnalla eläville eliöille. Siitä huolimatta luola kuhisee elämää!

Vuonna 1986 kommunistisessa Romaniassa etsittiin uudelle ydinvoimalalle sopivaa sijoituspaikkaa ja työntekijät törmäsivät sattumalta tähän Movilen luolaksi kutsuttuun paikkaan. Kun tutkijat laskeutuivat erittäin vaikeapääsyiseen luolaan, oli heitä vastassa vaarallinen, mädältä kananmunalta haiseva, rikkijärvi.

Luolan ilmassa leijuu tajuton määrä hiilidioksidia ja rikkivetyä. Happea ei ole nimeksikään, ellei lasketa luolan seinämien pienistä halkeamista tihkuvaa vähäistä määrää. Ihminen pystyy olemaan luolassa kerrallaan vain muutamia tunteja.

Mutta jälleen kerran luonto on löytänyt keinon. Luolassa elää kokonainen ekosysteemi: yli 50:stä löydetystä lajista 37 on sellaisia, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Monilta pimeään luolaan sopeutuneilta eläimiltä on evoluution kuluessa jääneet tarpeettomat silmät pois, eikä niissä ole mitään pigmenttiä. Aavemaisen valkoiset niveljalkaiset ja madot ovat luopuneet kaikesta itselleen turhasta.

Ilman auringonvaloa luolassa ei tietenkään ole kasveja, mutta eläimet saavat ravintonsa veden päällä tasaisena kerroksena olevasta vaahdosta. Tuossa vaahdossa olevat bakteerit tuottavat runsaan hiilidioksidin avulla energiaa (prosessia kutsutaan kemosynteesiksi), jolla muut eliöt selviävät vaativissa olosuhteissa.

Luola on nykyisin tarkoin varjeltu, eikä sinne pääse kuka vain. Tuo upea ja ainutlaatuinen ympäristö halutaan säilyttää sellaisena, joksi se on miljoonien vuosien aikana kehittynyt. Tällaisia luonnonihmeitä toivottavasti on olemassa muuallakin, mutta ainakin toistaiseksi vielä meiltä ihmisiltä piilossa.

Soivat kivet

Pennsylvanian ja New Jerseyn osavaltioissa Yhdysvalloissa on satojen kilometrien mittainen rikkonainen kaistale kummallisia kivirykelmiä. Pitkään aikaan ei tiedetty, mistä kiviröykkiöt ovat paikalleen päätyneet, mutta ne olivat olleet olemassa jo paljon ennen eurooppalaisia valtaajia. Näin alkuperäiskansat ovat kertoneet.

Kuvissa kivijoukot näyttävät meille tutummilta pirunpelloilta, jotka ovat merkkejä vanhoista rannoista. Pennsylvanian kivet ovat kuitenkin eri syntyperää: Kun maapallon pinta muovaantui tuolla alueella satoja miljoonia vuosia sitten, pääsi sulaa kiviainesta nousemaan pintaan. Jähmetyttyään kiinteäksi ja kovaksi, kului tuo kiviaines eroosion vaikutuksesta ja mureni lopulta pienemmiksi paloiksi.

Kummallisinta noissa kivissä ei kuitenkaan ole niiden muodostuminen vaan musikaalisuus. Niillä voi luoda musiikkia, kuten rummuilla; joskin kapulat kannattaa vaihtaa moukariin tai vasaraan. Monilta alueen kivipelloilta ihmiset ovat ottaneet itselleen kaiken mitä jaksavat kantaa. Nykyään ahneet vierailijat yrittävät hajottaa jäljelle jääneitä isompia lohkareita pienemmiksi, mutta tuo tuhotyö valitettavasti ”rikkoo” muutakin kuin osia kivistä. Nimittäin luonnon instrumenteista katoaa hajottamalla jännitys, joka saa äänen aikaan.

Sattumanvarainen kivien kilkuttelu tuo lähinnä vain päänsäryn, mutta ylläolevalla videolla voit kuunnella, miltä kivet kuulostavat taitavien soittajien käsittelyssä.

Kiehuva joki

Reilut kuusi kilometriä yli 90-asteista vettä, valmiina kiehuttamaan hengiltä epäonniset tai uhkarohkeat luontokappaleet. Sellainen joki on Shanay-Timpishka syvällä Amazonin sademetsässä.

Aluetta tutkinut geofyysikko Andrés Ruzo on sanonut, että jokeen päätyneen eläimen silmät keittyvät ensin, sitten kiehuu iho ja lopulta karmea loppu tulee vastaan, kun kuuma vesi korventaa sisuskalut.

Maailmalla löytyy kyllä kuumia ja kiehuvia vesistöjä muuallakin, esimerkiksi Yellowstonen kansallispuistossa Yhdysvalloissa, mutta ne ovat aina tulivuorten läheisyydessä. Shanay-Timpishkalta on läheisimmälle tulivuorelle matkaa noin 700 kilometriä.

Miten ihmeessä joki sitten on niin kuuma? Aluksi ajateltiinkin, että joen alla täytyy olla tutkimuksissa huomaamatta jäänyt magmaesiintymä, eli vulkaanista toimintaa. Yhtenä pelottavana skenaariona nähtiin, että läheisellä öljykentällä olisi sattunut vaarallinen onnettomuus, joka vaikuttaisi veden lämpötilaan. Kumpikaan ei pitänyt paikkaansa.

Nykyään hyväksytty teoria on se, että pienistä maankuoren halkeamista pääsee pulppuamaan kiehuvaa vettä, joka lämmittää Mayantuyacu-alkuperäiskansalle pyhän joen ainutlaatuiseksi luonnonihmeeksi, jollaista ei löydy mistään muualta. Kokemattoman turistin ei kannata mennä uiskentelemaan jokeen, vaikka alueella asuvat ihmiset niin tekisivätkin. He tietävät tarkalleen juuri ne kohdat, joissa kylpeminen on nautinnollista ja osaavat välttää ne, joissa tulee kirjaimellisesti tuli hännän alle.

Lue myös:

• 10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot
• Hiljentyvätkö epäilyt? 10 uskottavaa ufo-havaintoa
• 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, että miksi tiikeri on oranssi. Oranssi ei kuulosta erityisen hyvältä suojaväriltä, mutta tietenkin luonnossa kaikkeen erikoiseenkin on lopulta täysin järkevä syy.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi tiikeri on oranssi? Eikö se ole mahdottoman huono suojaväri?

Tiikerin raidat ovat loistava suojautumiskeino. Eihän niiden tietenkään tarvitse suojautua ketään vastaan, sillä huippupedolla ei luonnossa ole vihollisia. Raidat auttavat tiikeriä sulautumaan ruohikkoon sekä metsän valoihin ja varjoihin, jolloin sen ääriviivat katoavat ja siitä tulee saaliseläimille näkymätön.

Oranssilla värillä on sama tehtävä, mikä tietysti kuulostaa hullulta. Oranssihan on yksi eniten huomiota herättävistä väreistä! Me käytämme oranssia muun muassa huomioliiveissä ja liikennekartioissa. Oranssi erottuu, mutta ei kaikille eläimille!

Ihmisillä on tyypillisesti kolmivärinäkö eli trikromaattinen värinäkö. Se tarkoittaa sitä, että verkkokalvolla sijaitsevia tappisoluja on kolmenlaisia: punaherkkiä, viherherkkiä ja siniherkkiä. Näiden kolmen perusvärin aistimisesta muodostuvat aivoissa kaikki muut värit. Kaikilla ihmisapinoilla ja joillakin muilla kädellisillä on kolmivärinäkö.

Mutta tiikereiden ravinto koostuu pitkälti nauta- ja hirvieläimistä, joilla on dikromaattinen värinäkö. Myös koirilla, kissoilla ja vaikkapa hevosilla on dikromaattinen värinäkö. Niillä on verkkokalvolla vain sinistä ja vihreää aistivia tappisoluja. Tämän vuoksi tiikerin saaliseläimet näkevät oranssin vihreänä, ja vihreän sävyistä, raidallista kissaa on erittäin hankala huomata kasvuston seassa.

Asiaa on testattu myös värisokeilla ihmisillä: jos koehenkilöltä puuttuvat punaista aistivat tappisolut tai ne ovat viallisia, kestää tiikerin löytäminen kuvasta huomattavasti kauemmin.

Lue myös:

• Miten krokotiilin ja alligaattorin voi erottaa?
• Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat
• Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1

Astronautin elämään kuuluu työntekoa, mutta myös vapaa-aikaa, eli arjen askareet ovat samoja kuin Maassa. Paitsi että avaruudessa kaikki on painotonta. Minkälaista on elämä avaruudessa?

Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1961 Juri Gagarin vietti kaksi tuntia Maan kiertoradalla. Hän oli ensimmäinen ihminen avaruudessa.

Nyt 65 vuotta myöhemmin avaruuslennot ovat lähes arkipäiväisiä ja ihmisiä elää Kansainvälisellä avaruusasemalla, ISS:llä, jopa useita kuukausia putkeen. Todellisuudessa astronautin elämä on kaikkea muuta kuin arkipäiväistä, sillä henki on vähintäänkin laukaisussa ja Maahan palaamisessa vaarassa eikä avaruus anna armoa – se on ihmiselle hyvin vihamielinen paikka.

Listafriikki tutustuu nyt astronautin elämään ja luvassa on hauskoja faktoja siitä, miten hommat Kansainvälisellä avaruusasemalla tehdään. Tällä listalla käytän selvyyden vuoksi kaikista avaruuteen matkaavista henkilöistä nimitystä astronautti, vaikka kiinalaiset avaruuslentäjät ovat taikonautteja ja venäläiset kosmonautteja. Ja onhan meillä myös sisunautti Timothy Kopra.

Avaruudessa ei kannata katsoa nyyhkyleffoja

Kuten jo alussa mainittiin, niin astronautin elämään kuuluu myös vapaa-aikaa. Se vietetään lukien (ISS:lle on kertynyt jo melko mittava kirjasto), perheen kanssa jutustellen tai Maata katsellen. Avaruusasemalla katsellaan myös leffoja, jopa avaruusaiheisia sellaisia. Jos elokuvat saavat herkästi liikuttumaan kyyneliin saakka, kannattaa leffailta ehkä jättää väliin. Tai ainakin on syytä pitää nenäliina kädessä.

”Ja et avaruudessa ei pysty itkemään, Painottomuudessa kyynel ei lähdekään vierimään”. Näin laulaa Anssi Kela Levoton tyttö -kappaleessaan. Se ei aivan täysin pidä paikkaansa, sillä tokihan avaruudessakin pystyy itkemään ja kyyneliä muodostuu. Ongelma on se, että nuo pienet kyynelpisarat eivät lähde vierimään vaan jäävät silmään; siinä Kela siis osui oikeaan.

Tämän on demonstroinut kanadalainen astronautti Chris Hadfield, joka on tullut kuuluisaksi hauskoista, mutta informatiivisista videoistaan, joissa kerrotaan minkälaista astronautin elämä avaruudessa oikeasti on. Näitä videoita on tälläkin listalla useampia.

Erikoinen ympäristö vaatii erikoisia ratkaisuja myös henkilökohtaiseen siistiytymiseen

Yllä olevalla videolla koko planeetan suosikkiastronautti Hadfield kertoo hampaiden pesusta avaruudessa. Siinä tarvitaan hieman vettä ja syötävää hammastahnaa, joten pitkälti hammaskaluston puhdistus sujuu samalla tavalla kuin omassa kylpyhuoneessa. Ehkä hauskinta näin katsojalle on hammasharjan kasteleminen vesikuplalla.

Hadfield on myös kertonut miten kynsien leikkaaminenkin on normaalia tarkempaa puuhaa. Yksikään kynnenpalanen ei saa karata, koska ne leijailevat miehistön silmiin tai joku vetäisee niitä vahingossa nenäänsä. Tai mikä pahinta: tunkeutuvat tietokoneisiin. Manikyyri on suoritettava ilmanvaihtoaukon päällä, jolloin leikatut kynnet jäävät ilmaa sisäänsä vetävän kanavan suojaritilään. Siitä ne on sitten helppo imuroida.

Kun avaruusasemalla vietetään jopa useita kuukausia putkeen, vaativat hiukset jossain vaiheessa lyhentämistä. Sama juttu kuin kynsien kanssa: hiukset on kerättävä talteen. Se onnistuu tavallisella hiustenleikkuukoneella, johon on yhdistetty imuri.

Hiusten peseminen onnistuu sekin, joskaan varsinaisesta syväpuhdistuksesta ei kannata uneksia. Pesussa käytetään pieni määrä vettä – josta osa leijuu tiehensä – sekä shampoota, jota ei tarvitse huuhdella. Tästä voit katsoa videon, jolla yhdysvaltalainen astronautti Karen Nyberg pesee pitkät hiuksensa.

Suihku on täysin tuntematon sana avaruusasemalla majailevan astronautin elämässä. Kroppa pestään erityisellä nesteellä, jossa on saippuaa ja vettä sekaisin. Sitä puristetaan pussista ulos yksi kupla, jota sitten levitetään ympäri kehoa (video). Pesuainetta ei tarvitse huuhtoa, mikä helpottaa elämää huomattavasti.

Miten avaruudessa oksennetaan?

Pahoinvointi on avaruudessa väistämättömästi edessä. Suurin osa astronauteista voi erittäin huonosti pian avaruuteen mentyään. Niin hienoa kuin painottomuudessa leijuminen onkin, laittaa se kirjaimellisesti pään sekaisin.

Kuten tiedämme, on korvassa kuuloreseptorien lisäksi tasapainoreseptoreja. Koska korvan rakenteissa liikkuva neste (kuten kaikki muutkin ihmiskehon sisäiset nesteet) on painottomassa tilassa, eivät sisäkorvan asentoreseptorit erota suuntia. Sekavuus johtaa äärimmäiseen matkapahoinvointiin ja astronautit voivat oksentaa päiväkausia ennen kuin elimistö tottuu uuteen ympäristöön.

Ja sitten se oksentaminen. Jos kyyneliä on hankala metsästää painottomassa avaruuskapselissa, on tilanne sama muillakin kehon eritteillä. Kaikki oksennus on saatava viimeistä pisaraa myöten talteen, sillä vapaasti leijaillessaan ne voivat olla turvallisuusriski. Niinpä astronauteilla on erityisiä oksennuspusseja: niissä on mukana suun alueen pyyhkimiseen tarkoitettu liina, joka työnnetään pussiin sisällön kanssa, minkä jälkeen pussi suljetaan tiiviisti ja heitetään roskiin.

Lue myös: 10 yllättävää faktaa historian ensimmäisestä kuukävelystä

Entäs se vessassa käyminen?

Vessassa käyminen on sellainen yksittäinen asia, josta astronauteilta kysellään ehdottomasti eniten. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä kaikki leijuu eikä viemäröintiä ole.

Kansainvälisellä avaruusasemalla on kaksi vessaa, joissa ei tietenkään ole juoksevaa vettä. Virtsa kerätään voimakkaan imurin avulla säiliöön, josta se menee suoraan käsiteltäväksi. Vesi on kallisarvoista tavaraa, sillä kaikkea juomavettä ei ole mahdollista kuljettaa Maasta avaruuteen. Vettä säännöstellään ja kierrätetään: avaruusaseman järjestelmä kerää kaiken virtsan, hien, kyyneleet, hiusten pesuun käytetyn veden sekä hengityksen mukana syntyvän kosteuden, ja puhdistaa sen juomavedeksi.

Numero kakkosella käydään pöntöllä, jolle ei varsinaisesti istuta (koska istuminen ei onnistu painottomuudessa). Imuri vetäisee ulosteen pussiin, joka putoaa säiliöön. Asioimisen jälkeen vaihdetaan aina uusi pussi valmiiksi seuraavalle kävijälle. Videolla vessaa esittelee italialainen astronautti Samantha Cristoforetti.

Kansainvälisellä avaruusasemalla koettiin vuoden 2020 lokakuussa historiallinen ja kauan odotettu hetki, kun uuden miehistön mukana saapui myös uusi, 23 miljoonan dollarin hintalapun omaava vessa. Merkittävää tuosta vessasta tekee se, että se on suunniteltu nimenomaan naisen anatomialle. Vanhoissa vessoissa virtsaaminen ja ulostaminen on jaettu kahdeksi erilliseksi toimitukseksi ja kummatkin jäätteet on kerättävä omiin säiliöihinsä. Tämä on aiheuttanut ongelmia nimenomaan naisille, ja vuosien mittaan naisastronautit ovat jakaneet toisilleen vinkkejä siitä, miten vessassa kannattaa toimia. Täysin uudenlaisen vessan avulla ISS:llä ollaan päästy tasa-arvoisempaan aikaan tässäkin suhteessa.

Eteenpäin on siis tultu paljon niistä ajoista, kun yhdysvaltalainen Sally Ride matkusti avaruuteen vuonna 1983 NASA:n ensimmäisenä naisastronauttina (häntä olivat avaruudessa edeltäneet venäläiset Valentina Tereshkova ja Svetlana Savitskaya). Insinöörit kysyivät tuolloin Rideltä, että olisiko 100 tamponia sopiva määrä viikon mittaisen avaruuskomennuksen ajaksi. Saattaa nipin napin riittää…

Nukkuminenkin on omanlaisensa operaatio

Avaruudessa ei nukkuminenkaan ole yksinkertaista. Eiväthän astronautit voi vain pistää silmiään kiinni ja lähteä leijumaan vapaasti – tai voisivat varmaan periaatteessa, mutta käytännössä sellaiseen liittyy loukkaantumisvaara ja toisaalta riski aluksen vahingoittumiselle.

Astronautin elämässä nukkumaan meneminen on prosessi. Avaruusmakuupussi ei ole mikä tahansa kaupasta ostettu makuupussi, vaan sen on osaltaan tarkoitus pitää nukkuja paikallaan. Makuupussissa on käsille reiät, jotta raajat saavat leijua vapaasti, ja se on kiinnitetty erityiseen, pehmustettuun kapseliin; nukkumapaikkoja ISS:llä on kuusi. Tyynyjä avaruusasemalla ei ole, sillä painottomuudessa niskaa ei tarvitse tukea.

Unimaski on astronauteille välttämätön, sillä auringonnousu tapahtuu noin 90 minuutin välein eli 16 kertaa vuorokaudessa. Kaikelta valolta maskikaan ei kuitenkaan suojaa, sillä astronautit voivat silmät suljettuina kokea omituisia välähdyksiä, joita jotkut kutsuvat ”silmämunien ilotulitukseksi”. Ne ovat kosmisia säteitä, jotka vähät välittävät kiinni olevista silmäluomista tai astronautin unenlaadusta.

Treeniä, treeniä

Avaruudessa oleskelu ja työskentely vaatii ihmisen kehosta veronsa. Luuntiheys alenee kaksi prosenttia kuukaudessa, jos asialle ei tee mitään. Siksipä astronautin elämään avaruudessa kuuluu joka päivä kaksi tuntia treenaamista. Avaruusasemalla voi totisesti tuntea itsensä maailman vahvimmaksi, sillä parisataa kiloa rautaa ei painottomuudessa tunnu missään. Kuntoiluvälineet on siis suunniteltu nimenomaan avaruuteen.

Luiden lisäksi on syytä pitää huoli lihaksista, sillä ihmisen leijuessa painottomana jää lihastyö vähäiseksi. Kansainvälisellä avaruusasemalla on muun muassa juoksumatto ja kuntopyörä, joihin astronautit köyttävät itsensä valjailla kiinni. Painojen sijaan käytössä on vastuksella toimivia laitteita, jolla onnistuvat niin kyykkääminen, maastaveto kuin penkkipunnerruskin. Jumpan voi tehdä vaikka pää kohti lattiaa, sillä painottomuudessa suunnalla ei ole mitään väliä.

Pyykkipäivät ja tiskaaminen skipataan

Said goodbye to Progress 72 today to make room for 73P showing up on Wednesday. Caught this shot of it during reentry. It looked like a big firework that lasted minutes – flickering, sparking, and pulsing with brightness before it faded into the darkness. pic.twitter.com/Pfs98eTKPp

— Nick Hague (@AstroHague) July 29, 2019

Pyykkiä avaruudessa ei pestä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö vaatteita vaihdettaisi. Vaihtoväli kuitenkin venyy tavallista pidemmäksi ja esimerkiksi samoja hikisiä treenivaatteita pidetään viikkoja putkeen – ne saa vaihtaa vasta, kun on aivan pakko. Kun vaatekerta on käytetty loppuun, otetaan pakkauksesta uusi setti ja likaiset heitetään pyykkikoriin. Tuon astian sisältö ei oikeastaan koskaan päädy uusiokäyttöön, vaan sisältö päästetään avaruuteen.

Älä huolestu, likapyykki ei jää kiertoradalle pyörimään, sillä se lähetetään kohti Maan ilmakehää, johon saapuessaan astronauttien sukat ja t-paidat palavat tuhkaksi. Kaikkea ei hävitetä luonnollisella räjähdyksellä, sillä osa roskista lähetetään rahtilennoilla takaisin Maahan. Yhdysvaltalainen astronautti Nick Hague onnistui vuonna 2019 kuvamaan hetken (yllä oleva twiitti), jossa roskat, vaatteet ja ihmisten jätökset katosivat pimeyteen suurena ilotulituksena.

Tiskaamisestakaan avaruusasemalla ei tarvitse murehtia, sillä astioita ei ole. Kaikki ruoka on pusseissa, jotka leikataan omilla saksilla auki. Jos saksiin tulee pussin sisällöstä sotkua, nuolaisee astronautti ne puhtaaksi; siksikin leikkurit ovat henkilökohtaiset. Vedellä ei siis liiaksi pelata, ja juominen tehdään pillillä. Kahviakin avaruusasemalla on tarjolla, joskaan sitä ei perinteisellä keittimellä valmisteta. Aseman kuumavesiautomaatista vettä johdetaan kahviainekset sisältävään pussiin, josta se imetään niin ikään pillillä.

Pehmolelut ovat muutakin kuin söpöjä

Toukokuussa 2020 tehtiin historiaa, kun astronautit Bob Behnken ja Doug Hurley lennätettiin Kansainväliselle avaruusasemalle ensimmäisinä ihmisinä yksityisen avaruusyhtiö SpaceX:n Falcon 9 -kantoraketilla.

Mukana oli myös Tremor, paljetein koristeltu leludinosaurus, joka oli astronauttien mukana avaruusasemalle toukokuun 31. päivänä telakoituneessa Crew Dragon Endeavour -miehistökapselissa. Kimalteleva Tremor valikoitui matkaajaksi, koska Behnkenin ja Hurleyn pojat ovat dinosaurusfaneja. Lelusta oli suoritettu demokraattinen äänestys.

Mutta on Kansainväliselle avaruusasemalle matkannut vuosien mittaan muitakin leluja esimerkiksi ensimmäisellä kuukävelyllä mukana olleen Buzz Aldrinin mukaan nimetty, ja Toy Story -animaatioelokuvista tuttu, Buzz Lightyear. Lelut ovat hauska tapa saada lapset kiinnostumaan avaruuslennoista, mutta niillä on myös merkittävä rooli avaruusasemalle suuntaavilla lennoilla. Pieni roikkumaan laitettu pehmolelu paljastaa astronauteille sen hetken, kun he ovat saavuttaneet painottomuuden.

Marraskuun 15. päivänä vuonna 2020 Crew Dragon Resilience -kapselissa painottomuutta oli osoittamassa Tähtien sota -universumista tuttu pikkuinen Yoda-nukke.

Mitä jos avaruudessa kutittaa nenää?

Miksi nenää alkaa aina silloin kutittaa, kun sen raapiminen ei onnistu? On vaikea kuvitella hankalampaa tilannetta nenän kutiamiselle kuin avaruuskävely eli EVA (engl. Extravehicular activity). Avaruuskävely on kaikkea muuta kuin rentouttava kävelyretki, sillä sisätiloista ei poistuta ihan vain huvin vuoksi.

Avaruuskävely on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta työtehtävä, jonka aikana yleensä huolletaan itse avaruusasemaa tai jotain satelliittia. Tehtävien ajaksi ylle vedetään miljoonia maksava avaruuspuku, joka suojaa kantajaansa tappavalta ympäristöltä: paineelta, säteilyltä, kylmyydeltä ja kuumuudelta.

Mutta kun nenää kutittaa, niin sitä kutittaa. Oli sitten kotona sohvalla tai avaruudessa. Astronauteilla on muutama kikka, joilla oloa voi helpottaa. Kypärän sisällä on vaahtomuovista valmistettu palikka, jolla astronautit tukkivat nenänsä tasatakseen painetta. Niin kutsutussa Valsalvan manööverissä puhalletaan nenästä ilmaa ulos noin 15 sekunnin ajan. Tuo väline on oiva apu myös kutinan helpottamiseen. Myös kypärän mikrofoni on hätätilanteessa sopivasti nenän ulottuvilla.

Joskus astronautit kiinnittävät kypärän sisäpuolelle palan tarranauhaa, johon nenää on kätevä rapsuttaa ja joka on pehmeää sientä huomattavasti tehokkaampi apuväline.

Tarranauha on avaruudessa muutenkin kovassa käytössä, minkä olet ehkä pistänyt videoilta merkille. Sen avulla tavarat pysyvät paikallaan olivat ne sitten hyllyllä tai taskussa.

Lue myös:

• 10 faktaa Laika-koiran traagisesta matkasta avaruuteen
• Lukijoiden kysymyksiä: Mistä avaruus alkaa?
• 10 leiskuvaa faktaa revontulista: Jättimäinen aurinkomyrsky aiheuttaisi nykypäivänä globaalin katastrofin

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa, että mikä on maailman myrkyllisin käärme. Samalla otimme selvää siitä, mikä on maailman vaarallisin käärme, sillä nämä kaksi eivät suinkaan ole sama käärmelaji.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Mikä on maailman myrkyllisin käärme?

Australian keskiosissa elävä aavikkotaipaani (Oxyuranus microlepidotus) on maailman myrkyllisin käärme. Se on myös yksi maailman myrkyllisimmistä eläimistä yhdessä nuolimyrkkysammakoiden ja kuutiomeduusojen kanssa.

Reilun parin metrin mittaiseksi kasvavan aavikkotaipaanin yksi purema sisältää vain joitakin kymmeniä milligrammoja myrkkyjä – parhaimmillaankin noin 100 mg – mikä on muihin myrkkykäärmeisiin verrattuna pieni määrä. Sen myrkky on kuitenkin moninkertaisesti vahvempaa ja yhdessä puraisussa on tarpeeksi myrkkyä tappamaan 100 aikuista miestä. Pistos on tappavan tehokas myrkkycocktail, joka lamauttaa niin hermoston kuin lihaksetkin – sydän mukaan lukien. Verimyrkyt estävät verta hyytymästä ja tuhoavat verisuonten seinämiä. Hoitamaton purema johtaa varmaan kuolemaan.

Maailman vaarallisin tai tappavin käärme aavikkotaipaani ei kuitenkaan ole, sillä se on hyvin arka ja puolustautumisen sijaan se valitsee paljon mieluummin pakenemisen. Koska tämä harvinainen käärme elää hyvin syrjäisellä seudulla, ei luonnollisia kohtaamisia ihmisten kanssa juurikaan tule. Useimmiten aavikkotaipaanin puremaksi joutuvat matelijoiden tutkijat eli herpetologit tai sitten ne, joilla on maailman myrkyllisin käärme lemmikkinä, minkä järkevyydestä voidaan varmasti olla yhtä mieltä.

Näissä molemmissa skenaarioissa on kuitenkin onni onnettomuudessa: tappavan myrkkyannoksen saaneilla pureman uhreilla on ollut mahdollisuus saada vastamyrkkyä hyvin nopeasti. Koska näin myrkyllisen eläimen kanssa tekemisissä olevilla on luonnollisesti vastamyrkkyä käden ulottuvilla.

Mikä on maailman vaarallisin käärme?

Maailman vaarallisimman käärmeen titteli ei ole mikään yksiselitteinen jaettava. Jos maailman myrkyllisin käärme ei ole vaarallisin, niin mikä sitten? Moni asiantuntija kääntää katseensa pyramidikyyhyn (Echis carinatus). Tutkijoiden arvioiden mukaan pyramidikyyt tappavat vuosittain enemmän ihmisiä kuin muut käärmelajit yhteensä.

Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Intian niemimaalla luonnonvaraisena elävän pyramidikyyn myrkky ei kuitenkaan ole erityisen tappavaa, sillä vain alle 10 prosenttia sen pureman uhreista menehtyy hoitamattomana. Tämän käärmeen vaarallisuus piilee siis laadun sijaan määrässä: äärimmäisen aggressiivinen pyramidikyy ei turhaan patsastele uhkaavassa hyökkäysasennossa, vaan se puree yllättäen, nopeasti ja usein.

Lue myös:

• Top 10 myrkylliset kasvit Suomessa: Raparperi on edellinen kuoleman aiheuttaja
• Humalainen mies kuoli purtuaan myrkkykäärmettä kostona

Usein kummalliseltakin kuulostava tutkimus on jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia – päin vastoin.

Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.

Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, voiko ulosteesta tehty veitsi toimia, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista tutkimusta voit lukea tästä:

Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 1

Torakka välttää zombiksi muuttumisen karatepotkulla

Vanderbiltin yliopiston biologien tutkimuskohteena on pitkään ollut sokeritorakka ja sen verivihollinen: julma saalistaja Ampulex compressa –loispistiäinen. Ensin nämä loispistiäiset halvaannuttavat torakan ja pistävät sitten suoraan sen aivoihin myrkyllisiä neurotoksiineja, jotka lamauttavat hyönteisen hermoston.

Torakasta tulee zombimainen orja, josta loispistiäinen ensin imee verta, ja sen jälkeen ohjailee sitä tuntosarvista kiinni pitäen täysin oman mielensä mukaan. Pistiäinen munii munansakin torakan päälle, jotta jälkeläisillä on heti syntyessään ravintoa nenän edessä.

Ken Catanian johtama tutkimusryhmä kuvasi vuonna 2018 pistiäisten ja torakoiden välisiä kohtaamisia nähdäkseen, mitä hyökkäysvaiheessa tarkalleen ottaen tapahtuu. Moninkertaisesti hidastettu tallenne paljasti tutkijoille jotain odottamatonta: torakasta kuoriutui uhattuna kunnon karateka. Noin puolessa yhteenotoista torakka pääsi karkuun potkaisemalla loispistiäistä päähän.

Ne torakat, jotka onnistuivat karkottamaan hyökkääjän, olivat useimmiten vanhempia yksilöitä. Joten hyönteismaailman herra Miyagit säästyivät varmalta kuolemalta iän tuoman kokemuksen ansiosta. Danielit sen sijaan päätyivät zombeiksi, potkivat ne miten kovasti tahansa.

Toimiiko ulosteesta tehty veitsi?

Inuiittien kansanperinteessä on tarina miehestä, joka valmisti omasta jäätyneestä ulosteestaan veitsen. Mies teroitti puukon syljellään, ja käytti sen jälkeen välinettä koiran tappamiseen ja paloitteluun. Luista hän teki reen, jonka kanssa hän katosi erämaan pimeyteen kaivettuaan ensin itsensä ulos lumesta ja jäästä käyttäen hommaan samaista veistä.

Siitä lähtien, kun antropologit ensimmäisen kerran 1990-luvulla tulivat tietoisiksi tästä tarinasta, joka kertojien mukaan on tositapahtuma, on se jostain syystä aiheuttanut suurta kiehtomusta akateemisissa piireissä.

Ohiolaisen Kent Staten yliopiston tutkijat päättivät vuonna 2019 ottaa härkää sarvista kiinni ja selvittää, olisiko kyseisen välineen valmistaminen mahdollista.

Metin Eren, joka oli aikoinaan kiinnostunut antropologiasta inuiittimiehen uskomattoman tarinan ansiosta, omaksui reiluksi viikoksi inuiittien proteiinipitoisen ruokavalion. Ulostenäytteitä kerättiin pitkin viikkoa ja materiaalista muovailtiin veitsiä joko käsin tai muotteja käyttämällä, minkä jälkeen veitset upotettiin kuivajäähän, jotta niistä tuli mahdollisimman kylmiä ja kovia.

Sitten koitti tutkimuksen jännittävin vaihe: Pystyykö ulosteesta valmistetulla veitsellä leikkaamaan eläimen nahkaa tai jänteitä? No ei pystynyt. Veitset rupesivat vain sulamaan ja jättivät pelkkiä rantuja muuten vahingoittumattomina säilyneisiin vuotiin. Koe tehtiin myös perinteistä länsimaalaista ruokavaliota noudattavan tutkijan ulosteilla, mutta tulokset olivat yhtä surkeat.

Miten vapauttaa penis turvallisesti vetoketjun välistä?

Sekaisin Marista on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut komedia, jossa Ben Stillerin esittämälle hahmolle käy teini-ikäisenä köpelösti. Hän vetää housujensa vetoketjun kiinni sen verran huolimattomasti ja vauhdilla, että vetskarin hampaiden väliin jää ikävästi jotain sinne kuulumatonta.

Kyseisenlainen tapaturma ei ole vain elokuvaa, vaan näin voi käydä ja on käynyt ilmeisen monesti, sillä newdelhiläisen Charak Palikan sairaalan lääkäri Satish Chandra Mishra paljasti intialaisessa lastenlääketieteeseen erikoistuneessa julkaisussa ”turvallisen ja kivuttoman tavan vapauttaa penis vetoketjun välistä”.

Mishra oli tutkinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että operaatioon aiemmin käytetyt välineet – luu- tai sivuleikkurit – usein vain pahensivat tilannetta, ja joissakin tapauksissa ympärileikkaus on ollut ainoa vaihtoehto tukalan tilanteen ratkaisussa.

Mishra esittää artikkelissaan esinahan vapauttamiseen ”nopean, yksinkertaisen ja ei-traumaattisen” tavan, jossa vetoketjua puristetaan sivusuunnassa pihdeillä. Toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään ei tarvitse pistää tätä neuvoa käytäntöön!

Onko Loch Nessin hirviö olemassa?

Tutkijat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan rahoituksesta, mikä johtaa valitettavasti siihen, että mediaseksikkäät aiheet saavat julkisuutta ja sen avulla tukirahoja helpommin.

Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston tutkijat onnistuivat vuonna 2018 nerokkaalla tavalla kiertämään tätä typerää systeemiä. Geneetikko Neil Gemmelin johtama tutkijaryhmä halusi selvittää jonkun vesistön kaiken eliöstön. Se tapahtuu ottamalla kohteesta eri aikoina satoja näytteitä ja analysoimalla niistä kaiken perintöaineksen.

Gemmel otti työryhmineen kohteeksi Skotlannissa sijaitsevan Loch Nessin järven, jota on tutun tarinan mukaan yli tuhannen vuoden ajan asuttanut pelottava ja mystinen merihirviö. Tutkimusta markkinoitiin ajatuksella, että nyt selvitetään, löytyykö järvestä merkkejä hirviöstä.

Näytteissä ei kuitenkaan ollut yhdenkään matelijan DNA:ta. Loch Nessissä ei myöskään havaittu jättiläissampia tai haita, mutta ankeriaita sitäkin enemmän; jokaisessa yli 250 näytteessä oli ankeriaan perintöainesta.

Gemmel on kertonut, että saapuessaan tutkimuskohteeseen ryhmä sai kuulla kahdesta edellisenä päivänä tehdystä silminnäkijähavainnosta, joten he olivat rientäneet ensimmäisenä ottamaan näytteet havaintopaikalta. Mutta ei jälkeäkään hirviöstä.

Gemmel on saanut tutkimukselleen paljon näkyvyyttä ja myöntää avoimesti käyttäneensä Loch Nessin hirviötä täysin surutta hyväkseen, sillä yhden vesialueen koko eliöstön selvittäminen ei aiheena ehkä muuten niin kiinnosta suurta yleisöä. Hän on kertonut haastattelussa, että ei missään vaiheessa tokikaan ole uskonut merihirviön olemassaoloon, mutta sanoi samaan hengenvetoon, että ”eikö olisi aivan mieletöntä, jos olisin väärässä”.

Miksi Godzilla kasvaa jokaisen elokuvan myötä?  

Dartmouth College -yliopiston antropologian professorin Nathaniel Dominyn johdolla vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin fiktiivisen elokuvahirviö Godzillan kasvutahtia.

Kun Godzilla ensimmäisen kerran 1950-luvulla näyttäytyi valkokankaalla, oli sillä mittaa huimat 50 metriä. Vuoden 2019 elokuvassa Godzilla oli jo 120 metriä pitkä. Aikamoinen kasvupyrähdys siis.

Tutkimuksessa pohdittiin useampia mahdollisia syitä kasvupyrähdyksen takana, sillä vuosien mittaan hirviö on vaikuttanut kasvavan lähes jokaisen elokuvan myötä. Tutkijat tulivat siihen tulokseen, että Godzillan koko on verrannollinen ihmisten yleismaailmalliseen ahdistukseen. Likainen politiikkapeli, ympäristön tila ja ihmisten henkilökohtaiset ongelmat pitävät stressitason jatkuvasti tapissaan – ja samalla siis Godzillan kasvamassa. Godzilla on metafora ihmiskunnan yhteisille ongelmille, kuten ilmastonmuutokselle ja terrorismille.

Kun hirviö on välillä ollut suurempi ja taas pienempi, ovat vaihtelut olleet tutkijoiden mukaan hyvin selitettävissä maailman silloisella tilalla. Koko on korreloinut havaittavissa määrin myös sen kanssa, miten paljon Yhdysvaltain puolustusvoimat ovat käyttäneet rahaa joukkojensa vahvistamiseen.

Minkähän kokoinen vuoden 2026 Godzilla olisi!?

Lue myös:

• Miksi isku kiveksiin sattuu niin tuhottoman paljon?
• Top 10 maailmanhistorian julmimmat ihmiskokeet
• Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään

Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.

Useimmiten kummalliselta kuulostava tutkimus onkin jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia, päin vastoin.

Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, onko uiminen hankalampaa siirapissa vai vedessä, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset erikoiset tutkimukset ovat luvassa huomenna.

Onko naisilla kiima-aika?

Yleisen käsityksen mukaan naaraspuolisilla ihmisillä, toisin kuin useimmilla nisäkkäillä, ei enää ole niin sanottua kiima-aikaa. New Mexicon yliopiston tutkijat halusivat kuitenkin laittaa tämän teorian testiin ja ottivat tutkimuskohteekseen sylitanssijat.

Evoluutiopsykologi Geoffrey Millerin johtama tutkijaryhmä värväsi kokeeseen 18 ammattilaista, joiden tuli 60 päivän ajalta kirjata tarkasti ylös kuukautiskiertonsa vaiheet, tekemänsä työvuorot ja saatujen tippien määrä.

Vuonna 2007 Evolution and Human Behaviour -lehdessä julkaistu tutkimus totesi, että kuukautiskierron vaiheella tosiaankin oli merkitystä tippien saamiseen. Kuukautisten aikana tippiä tuli viiden tunnin työvuoron aikana keskimäärin 185 dollaria, juuri ennen niiden alkamista juomarahaa kertyi 260 dollaria ja ovulaation aikana (eli silloin, kun munasolu irtoaa ja todennäköisyys tulla raskaaksi on suurin) irtosi tippiä 335 dollaria.

Tutkijoiden mukaan tämä oli ”ensimmäinen selvä todiste siitä, että modernilla naisella tosiaankin on kiima-aika, jolla on suuri evolutiivinen ja myös kansantaloudellinen merkitys”.

Wasabi on loistava palovaroitin

Wasabi eli maustekrassi on tärkeä japanilaisen keittiön maustekasvi, jonka varren polttava maku on tuttu kaikille oikeaa wasabia syöneille. Limakalvoja ärsyttävät öljyt saavat tulisuutensa isotiosyanaateista, joiden aiheuttama polte on kuitenkin melko lyhytaikainen.

Japanilaisen Shigan yliopiston lääketieteen tutkijat yhdessä hajuvesivalmistaja Seemsin kanssa valmistivat wasabista vuonna 2008 jotain aivan muuta kuin sushia. Apulaisprofessori Makoto Imai kehitti työryhmänsä kanssa palovaroittimen, joka savua havaitessaan suihkuttaa ilmaan isotiosyanaatteja eli synteettistä wasabin tuoksua.

Nyt varmasti herää kysymys, että miksi. No siksi, että korvia särkevä palovaroittimen ääni on täysin turha, jos henkilö on kovin huonokuuloinen tai täysin kuuro.

Tutkijat testasivat myös muita kasveja, kuten laventelia ja piparminttua, mutta mikään muu ei osoittautunut yhtä tehokkaaksi herättäjäksi kuin wasabi. Yhtä lukuunottamatta kaikki 14 kokeeseen osallistunutta, joista kuuroja oli neljä, heräsi kahden minuutin sisällä pistävään wasabin tuoksuun.

Se yksi, joka nukkui sikeästi voimakkaasta hajusta huolimatta, kärsi tukkoisesta nenästä.

Miten spagetin saa katkaistua kahteen osaan?

Kun spagetin päistä ottaa kiinni ja alkaa taivuttaa sitä poikki, ei se katkea ikinä kahtena palana. Keskeltä napsahtaa irti yleisimmin yksi pieni pala, joskus parikin. Mutta miksi?

Ranskalaisfyysikot selvittivät mysteerin syyn vuonna 2005 julkaisemassaan tutkimuksessa. Kun kuivaa spagettia taivuttaa, katkeaa se ensiksi paikasta, jossa se on kaikkein kaareutunein. Katkeamisen synnyttämä voima lähettää aaltoja spagettia pitkin, mikä sitten aiheuttaa toisen tai useamman katkeamisen.

Massachusetts Institute of Technology -yliopiston professorin Jörn Dunkelin soveltavan matematiikan kurssilla vuonna 2018 olleet opiskelijat eivät kuitenkaan tyytyneet toteamukseen, että spagettia ei voisi katkaista kahteen osaan, vaan halusivat löytää tavan onnistua puolittamisessa.

Ja hupsis, kyllähän se onnistui.

Spagettia pitää vain yksinkertaisesti kiertää lähes 360 astetta, ja sitten hitaasti taittaa, jolloin se napsahtaa nätisti kahtia. Barilla-merkkisellä spagetilla tehdyn tutkimuksen tulos on merkityksellinen esimerkiksi hiilinanoputkien ja solujen tukirangan mikrotubulusten parissa työskenteleville. Kannattaa kokeilla itse!

Listafriikki testasi ja katkaisi kotilaboratoriossaan noin kolmekymmentä spagettia, ja lopputulos oli hyvin yksiselitteinen: spagetin paloja tulee löytymään ympäri keittiötä vielä kesälläkin.

Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä?

Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä? Onpas hölmö kysymys. Täytyykö sitä muka oikeasti tutkia, kun vastaus tuntuu niin äärettömän selvältä. Mutta tiede ei turvaudu olettamuksiin, joten kysymykseen on saatava luotettava vastaus.

Minnesotan yliopiston kemiantekniikan professori Edward Cussler ja hänen opiskelijansa Brian Gettelfinger alkoivat vuonna 2004 suunnittelemaan massiiviset järjestelyt vaativaa koetta. Gettelfingeriä tämä yksinkertaiselta vaikuttava dilemma oli mietityttänyt jo pitkään; hän oli kilpauimari, joka oli täpärästi menettänyt kisapaikan samaisena vuotena järjestettyihin Ateenan kesäolympialaisiin. Ei ihme, että mielessä pyöri tällaisia omituisuuksia.

Tutkimuksen hankalimmaksi vaiheeksi osoittautui lupien hakeminen: kaksikko tarvitsi kokeeseensa 22 hyväksyntää eri viranomaisilta, sillä yleisen uima-altaan täyttäminen paksulla guarkumilla, jota käytetään ruoan sakeuttamisaineena, ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu.

Helpoin vaihe tutkimuksessa oli osallistujien löytäminen. Ilmeisesti räkää muistuttavassa aineessa uiminen on monen salainen haave.

Kuusitoista koehenkilöä kävi uimassa niin vedessä kuin guarkumissa, ja yllättävää kyllä, kierrosajoissa ei ollut tilastollisesti merkittävää eroa. Syyksi todettiin se, että vaikka vettä tuplaten paksumpi guarkumi aiheuttaa uimarille enemmän vastusta, auttaa se toisaalta lisäämään eteenpäin kohdistuvaa liikevoimaa, kun uimari työntää kädellä tiheämpää nestettä vastaan.

Vedessä ja siirapissa uiminen on siis yhtä helppoa. Tai vaikeaa.

Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa?

Jokainen meistä on varmasti joskus kävellessään läikyttänyt mukistaan kahvia lattialle ja rinnuksille.

Korean Minjok Leadership Academy -sisäoppilaitoksessa opiskellut Han Ji-won oli lukioikäinen, kun hän vuonna 2016 tutki kahvin läikyttämistä äärimmäisellä hartaudella ja monella erilaisella koeasetelmalla.

Hanin tutkimuksessa vertailtiin erilaisia astioita ja kävelytyylejä optimaaliseen ja ennenkaikkea siistiin kahvikupin kanssa kulkemiseen. Achievement in the Life Sciences -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa käytetään erittäin monimutkaista kieltä, tieteellisiä termejä ja perusteellisia diagrammeja selitettäessä fysiikkaa kahvin läikkymisen takana.

Työlään ja monivaiheisen kokeen jälkeen Han tuli siihen tulokseen, että kupista on syytä pitää kiinni sen suuaukon ympäriltä. Ja se kävelytyyli? Kahvia läikkyy kaikkein vähiten silloin, jos kulkee takaperin.

Han kuitenkin mainitsee artikkelissaan, että takaperin kävelyyn liittyy muita uhkia, kuten työpaikalla kollegaan törmääminen tai ulkona kiveen kompastuminen, jotka kummatkin johtavat eittämättä kahvin läikkymiseen.

Lue myös:

• Miksi kahvi aiheuttaa välittömän kakkahädän?
• Top 10 maailman kalleimmat kahvit – kaikkein hintavin kerätään norsun ulosteesta!
• 10 ihmiskehon omituista reaktiota ja syyt niiden takana

Maailman merissä riittää vielä paljon mysteerejä, sillä niistä on tutkittu vain muutama prosentti. Siitäkin huolimatta, että ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.

Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!

Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset merten salaisuudet voit lukea tästä:

Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1

Itämeren anomalia

Vuonna 2011 omarahoitteinen, merten ihmeellisyyksiä tutkiva Ocean X -ryhmä löysi Itämeren pohjasta jotain perin merkillistä; kummallisen muotoisen kivisen rakennelman, joka ensisilmäyksellä näyttää aivan selvältä avaruusolentojen alukselta.

Teoriat erikoisesta muodostelmasta eivät jääneet siihen, vaan ilmoille on heitetty arveluja piilotetusta temppelistä, toisen maailmansodan aikaisesta sukellusveneestä ja jopa natsien merenalaisesta tukikohdasta. Vai onko kyseessä sittenkin kadonnut Atlantis?

Itämeren anomaliaksi kutsuttu ”rakennelma” on halkaisijaltaan noin 70 metriä ja sijaitsee salaisena pidetyssä paikassa (jossain Ahvenanmaan pohjoispuolella) noin 100 metrin syvyydessä. Sukellusryhmä törmäsi siihen, kun he olivat etsimässä laivojen hylkyjä.

Muutaman sadan metrin päässä löydöksestä kaikki ryhmän elektroniset laitteet menivät epäkuntoon eivätkä satelliittipuhelimet toimineet silloin, kun niitä yritettiin käyttää suoraan kohteen yläpuolella.

Löydöksen luo johtaa noin 200 metriä pitkä ura, joka tietysti sai salaliittoteoreetikot hullaantumaan: eihän kyseessä voi olla mikään muu kuin pakkolaskun tehnyt UFO! Innostusta ei tippaakaan hillinnyt se, että hämärissä kuvissa ja sukeltajien piirroksissa näyttää siltä, kuin suureen rakennelmaan johtaisi portaikko.

Sukeltajat onnistuivat ottamaan löydöksestä näytteitä, jotka osoittautuivat eri kivilajeiksi (graniitiksi ja gneissiksi), joten ainakaan mistään metallista sitä ei ole tehty. Toisaalta mukana oli myös mustaa vulkaanista kiveä, joka on Itämeren alueella melko harvinaista. Tutkijoiden mukaan kyseessä on todennäköisesti jääkauden aikainen siirtolohkare tai parhaimmillaankin vain mereen syöksynyt meteori.

Ocean X -ryhmäläiset eivät ole samaa mieltä: sähkölaitteidensa häiriöiden vuoksi he ovat aivan varmoja, että kyseessä on jotain yliluonnollista.

Varsin tuoreessa (marraskuu 2025) haastattelussa Dennis Åsberg, ruotsalainen sukeltaja ja yksi Ocean X -ryhmän perustajista, paljasti Itämeren anomaliasta uutta tietoa. Uusimpien kuvausten perusteella voidaan sanoa, että mystinen ”esine” ei ole luonnollinen osa merenpohjaa, vaan se makaa pohjan päällä – muualta tulleena objektina.

Lue myös: Hiljentyvätkö epäilyt – 10 uskottavaa ufo-havaintoa

Mustat savuttajat

Valtamerten pohjissa esiintyvät mustat savuttajat ovat savupiippua muistuttavia kuumia lähteitä, jotka syntyvät, kun ylikuumentunutta vettä pääsee pulppuamaan läpi maankuoren. Vesi saattaa olla lämpötilaltaan jopa 400 celsiusastetta, mutta koska savuttajat ovat useiden kilometrien syvyydessä, ei vesi kovan paineen ansiosta ala kiehumaan. Kuumuuden lisäksi vesi on hyvin hapanta, kuin etikkaa.

Mustat savuttajat syntyvät mannerlaattojen saumakohtiin, joissa magma ja vesi kohtaavat. Purkausaukkojen ympärille muodostuu piippumaisia, hyvin monimutkaisia ja satujen linnoilta näyttäviä rakenteita, koska maankuoresta tulikuumaan veteen liukenevat mineraalit, erityisesti sulfidit, kiteytyvät tullessaan kosketuksiin viileämmän meriveden kanssa. Suurimmat löydetyt savuttajat ovat yli 50 metrin korkuisia; siinä jää moni kerrostalokin kakkoseksi!

Mustien savuttajien ympärillä elää aivan omanlaisensa eliömaailma. Pimeä ja hapan ekosysteemi ei tarvitse energianlähteekseen auringonvaloa, vaan orgaanisia yhdisteitä tuotetaan hapettamalla rikkiä. Meille, turvallisesti maanpinnalla eläville, auringonvaloon perustuva fotosynteesi on kaiken elollisen lähtökohta, mutta syvänmeren mustat savuttajat ovat tarjonneet elämälle erilaisen mahdollisuuden.

Erään teorian mukaan maailman ensimmäiset solut olisivat syntyneet juuri näiden savuttajien läheisyydessä noin 4 miljardia vuotta sitten.

Lue myös: Vedenalaiset kaupungit – 10 tosielämän Atlantista

Raitaiset jäävuoret

Jäävuoret ovat makeaa jäätynyttä vettä, ja niitä ajelehtii niin Eteläisellä kuin Pohjoisella jäämerellä. Jäävuoret syntyvät poikimiseksi kutsutussa tapahtumassa, jossa jäätiköstä irtoaa eri kokoisia ja muotoisia lohkareita.

Jäävuoret on totuttu näkemään valkoisina tai sinertävän läpikuultavina, mutta silloin tällöin ne ovat monivärisillä raidoilla varustettuja. Raidat voivat olla ruskeita, mustia, keltaisia, vihreitä ja sinisiä, ja vaikka ne näyttävät maalatuilta, ovat ne muodostuneet täysin luonnollisesti. Jokainen väri syntyy kuitenkin eri tavalla.

Siniset raidat syntyvät, kun jää sulaa ja jäätyy niin nopeasti, että paineen vaikutuksesta ei pääse muodostumaan kuplia. Tiivis jää on kuin vesi, joka näyttää siniseltä: se imee kaikki muut valon aallonpituudet paitsi sinisen.

Vihreät raidat ovat levien aikaansaannoksia. Kun suolainen merivesi pääsee suuren jäälohkareen rakoihin ja halkeamiin, jäätyy se sinne planktoneineen päivineen.

Muut värit, kuten ruskea ja keltainen, ovat jäävuoren maaperästä mukaansa nappaamia sedimenttejä.

Ylösalaisin oleva järvi – meren pohjassa

Jos listan ensimmäisessä osassa esitellyt vedenalaiset järvet ja joet eivät vielä olleet tarpeeksi, niin meristä niitä voi löytää myös ylösalaisin.

Kalifornianlahdesta, Meksikon rannikolta, on löydetty suhteellisen hiljattain kummallinen järvi, jossa on kaiken lisäksi vesiputouksia. Se lepää lähellä merenpohjaa, väärin päin. Merialue on geologisesti epävakaa ja siellä on paljon aiemmassa kohdassa mainittuja mustia savuttajia.

Maankuoren halkeamista nouseva kuuma ja mineraaleista raskas vesi ei olekaan yhdessä kohtaa päässyt sekoittumaan muuhun meriveteen, vaan se on jäänyt jumiin mustan savuttajan aikaansaamaan mineraaliesiintymän alle.

Vesi liplattaa ja kimmeltää altaassaan kuin nestemäinen metalli, valuen vesiputouksen tavoin reunoilta ylöspäin.

Paikka, jossa kaksi merta kohtaavat

Tanskan pohjoisessa kärjessä on taajama nimeltään Skagen. Siellä on Grenen-niminen paikka, jossa kaksi merta kohtaavat, kirjaimellisesti. Idästä Greneniä huuhtoo Itämeri ja lännessä rantaan lyövät Pohjanmeren aallot.

Kun Grenenin kärkeen kävelee, voi laittaa jalkansa veteen ja olla maantieteellisesti hyvin erityisessä paikassa. Jos auringonvalo osuu sopivasti veteen, voi merissä huomata selkeän eron: vasemmalla on tumma Pohjanmeri ja oikealla vaaleansininen Itämeri.

Grenen muuttuu jatkuvasti, kun tyrskyt puskevat sille hiekkaa molemmista suunnista, joten joka päivä merien rajalla voi näyttää aivan erinäköiseltä. Alueella uiminen on ehdottomasti kiellettyä, sillä kahden meren lyödessä vastakkain syntyy odottamattomia ja voimakkaita virtauksia. Silti se on kokemisen arvoinen, sillä harvassa paikassa maailmassa voi todistaa, kun aallot lyövät kahdesta suunnasta yhtäaikaa.

Lue listan ensimmäinen osa: Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1

Lue myös:

• Top 10 Suomen pahimmat laivaonnettomuudet
• Mikä on historian suurin lämpötilan muutos yhden vuorokauden aikana?

Maailman meristä on tutkittu vain muutama prosentti, vaikka ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.

Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!

Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset merten salaisuudet ovat luvassa myöhemmin.

Vedenalaiset järvet ja joet

Et ehkä ole aiemmin tiennyt vedenalaisista järvistä ja joista, mutta ne eivät ole mitenkään harvinaisia maailman merissä. Konseptina ne kuulostavat melko utopistisilta: vettä vedessä!?

Nämä kummalliset vesialueet merten pohjissa muodostuvat, kun vettä tihkuu alhaalta päin läpi paksun suolakerroksen, joka lepää heti merenpohjan alapuolella. Läpitunkeva vesi liuottaa suolaa niin, että merenpohjaan muodostuu painaumia, joihin suolaisempi ja tiheämpi vesi sitten asettuu. Näin syntyvät vedenalaiset joet ja järvet.

Suolaisemmat vesialueet voivat olla muutaman metrin mittaisia tai useita kilometrejä pitkiä. Mustanmeren pohjassa on 60 kilometrin pituinen, 35 metrin syvyinen ja kilometrin levyinen joki, jossa virtaa noin 22 000 kuutiometriä vettä sekunnissa. Maanpinnalla ollessaan se olisi virtaamaltaan maailman kahdeksanneksi suurin joki.

Vedenalaiset järvet ja joet pitävät yllä omia ekosysteemejään: Niiden erikoisilla rannoilla elää runsaasti eläimiä, kuten simpukoita, jotka ovat riippuvaisia korkeasta suolapitoisuudesta ja sen tarjoamista ravinteista.

Joet ja järvet ”käyttäytyvät” aivan samoin kuin maallakin, sillä ne muodostavat joentörmiä, tulvatasankoja, koskia ja vesiputouksia. Ja kuten millä tahansa vesistöllä, myös vedenalaisilla sellaisilla on aaltoileva pinta.

Vuorovesiporras

Vuorovesiporras eli vuoksiaalto on hyvin yleinen ilmiö, jonka voi nähdä nousuveden aikaan. Se tapahtuu, kun nousuvesi puskee mereen laskevaa jokea vastaan. Vuorovesiportaita nähdään eniten sellaisissa paikoissa, joissa joki on suhteellisen matala ja sen laskukohta mereen on melko kapea.

Vuorovesiporras voi olla yksittäinen suuri aalto tai sitten sitä voi seurata jäljessä useampi pienempi laine. Vuoksiaallot voivat olla vaarallisia jokea seilaaville veneille, mutta toisaalta ne tarjoavat upean mahdollisuuden lainelautailijoille, jotka voivat surffata jokea pitkin sisämaahan jopa useiden kilometrien matkalta.

Amazonilla nähdään massiivisia vuoksiaaltoja, mutta maailman suurin vuorovesiporras muodostuu kuitenkin Qiantang-joella Kiinassa. Se voi olla jopa 9 metriä korkea ja liikkua 40 kilometrin tuntinopeudella.

Vesisäihky

Vesisäihky on bioluminesenssiä eli biologista valontuotantoa. Bioluminesenssi tarkoittaa eliöiden kykyä tuottaa valoa kemiallisessa reaktiossa, jossa lusiferaasi-entsyymi vaikuttaa hapen läsnä ollessa lusiferiini-nimiseen pigmenttiin.

Vesisäihkyn saavat usein aikaan Noctiluca -panssarilevät, jotka vapauttavat jopa 96 prosenttia reaktiossa syntyvästä energiasta valona, joten lämpöä ei juurikaan pääse muodostumaan. Siksi vesisäihky on useimmiten kylmän sinertävän sävyistä.

Jos olosuhteet ovat otolliset, voivat levät muodostaa lämpimissä merissä valtavan laajoja kasvustoja. Häirittyinä ne alkavat tuottamaan valoa, ja vaikka yksittäinen levä lähettää vain nopean valonpilkahduksen, saattaa tiheästä leväkasvustosta vapautua valoa niin paljon ja pitkään, että sen avulla voisi muuten pimeässä ympäristössä vaikka lukea.

Yksi laajimmista vesisäihkyistä on Intian valtameressä lähellä Afrikan rannikkoa. Se on kooltaan noin 15 000 neliökilometriä, suunnilleen puolet Belgian pinta-alasta. Siitä on ensimmäiset havainnot ja raportit jo 1700-luvulta, kun kirkas merestä hohtanut valo oli säikäyttänyt merellä seilanneeen laivan miehistön. Tästä massiivisesta vesisäihkystä ovat vastuussa Vibrio harveyi –bakteerit, jotka käsittämättömän suurena joukkona saavat aikaan pitkään kestävän hehkun, joka on koko komeudessaan saatu tallennettua avaruudesta käsin, satelliitin ottamalle kuvalle.

Kuoleman sormi

Vedenalainen jääpuikko, toiselta nimeltään kuoleman sormi, syntyy, kun merijäästä sulaa erittäin suolapitoista vettä, jolla on tiheydestään johtuen ympäröivää vettä matalampi jäätymispiste.

Kun tuo painava ja kylmä vesi valuu kohti pohjaa, jäädyttää se ympärillään olevaa merivettä muodostaen laskeutuvan, vedenalaisen jääpuikon. Niitä tavataan luonnollisesti vain napoja ympäröivissä, hyytävissä merivesissä.

Pahaenteisen kuoleman sormi -nimensä vedenalaiset jääpuikot ovat saaneet siitä, mitä tapahtuu, kun ne saavuttavat pohjan. Ne jäädyttävät kaiken elollisen, mikä sattuu osumaan tielle.

Sumutsunami

Ei, maailmanloppu ei ole edelleenkään tulossa. Kyseessä on sumutsunami, joka on yksi luonnon parhaimmista piloista.

Joskus se näyttää vain uhkaavasti lähestyvältä pilveltä, mutta toisinaan sitä on vaikea erottaa vedestä, joten saattaa vaikuttaa kuin massiivinen tsunami olisi pyyhkiytymässä rantaan.

Sumutsunamin ainut vaara on vain huono näkyvyys, ja se syntyy, kun lämmin ilma tiivistyy kylmän meriveden päällä. Jos tuuli sattuu tulemaan sopivasti mereltä päin, voi sumutsunami matkata jonkin verran myös sisämaahan, peittäen kaiken pahaenteiseltä vaikuttavan usvan alle.

Jos siis monikymmenmetrinen sumuverho sattuu vyörymään päälle, niin  ei kannata säikähtää.

Lue myös:

• Top 10 Suomen pahimmat laivaonnettomuudet
• Mikä on historian suurin lämpötilan muutos yhden vuorokauden aikana?