10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet käyttävät työkaluja

Mitkä eläimet käyttävät työkaluja? Simpanssit onkivat termiittejä tikuilla ja norsut huitovat hyönteisiä oksilla. Vielä ei ole edes raapaistu pintaa.

Ehkä tämän listan jälkeen verhoa on hieman saatu raotettua, mutta se työkalujen määrä ja kirjo, mitä eläimet käyttävät, tullee vaatimaan jossain vaiheessa jatko-osan.

Eläinten kekseliäisyys ja nerokkaat ratkaisut jättävät kyllä, jälleen kerran, sanattomaksi. Vaikka miten monin eri tavoin ihmistä yritetäänkään erottaa eläimistä, ei työkalujen käyttöä tai valmistamista voida pitää yhtenä perusteena. Vai mitä mieltä itse olet?

Listafriikki esittelee nyt kymmenen uskomatonta eläintä, jotka eivät ole jääneet tuleen makaamaan, kun johonkin ongelmaan on täytynyt keksiä ratkaisu.

Delfiinit käyttävät kuonosuojaa

Delfiinit ovat tunnetusti fiksuja eläimiä. Ne kommunikoivat tavoilla, joita me ihmiset emme täysin ymmärrä, ne oppivat uusia asioita nopeasti ja kykenevät ymmärtämään numeroita. Delfiineillä on suuret ja hyvin poimuttuneet aivot, mitä yleensä on pidetty ”älykkään” eläimen merkkinä. Ehkä osaksi siksi, että näin on meillä ihmisillä. Toki näiden sympaattisten merinisäkkäiden kohdalla kukaan ei käy tätä väitettä kiistämään.

Saalistaessaan delfiinit käyttävät kaikuluotausta, jolla ne löytävät kaukanakin uivat kalat helposti. Siihen ei sen enempää työkaluja tai vippaskonsteja tarvita. Kuitenkin vuonna 1984 Australian länsirannikolla, Shark Bayssa, havaittiin delfiiniyhdyskunnan harjoittavan erikoista saalistustapaa. Siellä parvi käyttää ravinnokseen merenpohjassa eläviä, ravinteikkaita kaloja, kuten hieta-ahvenia, jotka hautautuvat hiekkaan suojaan. Näillä kaloilla ei ole uimarakkoja, joita delfiinit yleensä havainnoivat kaikuluotauksella, joten niiden löytäminen on tavallista hankalampaa. Kalat pitää säikäyttää esiin hiekasta.

Nämä kyseisen alueen pullokuonodelfiinit olivat alkaneet repimään sienieläimiin kuuluvista pesusienistä osia ja napanneet niitä suojaksi kuonojensa ympärille. Pehmeässä hiekassa voi olla kiviä, äyriäisiä, ja veitsenteräviä koralleja, jotka saattavat haavoittaa herkkää nenää. ”Suojahansikkaan” kanssa merenpohjan penkominen onnistuu ilman haavereita.

Tutkimuksissa on todettu, että käytöstä tosiaankin esiintyy vain tuolla yhdellä alueella, ja että delfiiniemot opettavat nerokkaan kikan tyttärilleen, ja joskus pojilleen. Syytä ”sukupuolisyrjintään” ei tiedetä varmasti, mutta se saattaa johtua siitä, että naarasdelfiineillä on kovempi paine löytää ravintoa niin itselleen kuin jopa viisi vuotta kanssaan viettäville poikasilleen. Siksi emot ehkä kouluttavat vain tulevaisuuden äitejä.

Hämähäkin Stonehenge

Namibin aavikolla elävät Ariadna-suvun hämähäkit viettävät suurimman osan elämästään pienissä koloissa. Ne tulevat ulos vain saalistaakseen, ja silloinkin saaliseläimen on täytynyt tulla tarpeeksi lähelle pesäkolon suuaukkoa, jotta hämähäkki voi vain napata sen. 

Kasvattaakseen hyvin rajoittunutta metsästysaluettaan hämähäkki käyttää pieniä kiviä apunaan. Se valitsee seitsemän tai kahdeksan samankokoista ja -muotoista kiveä, jotka se sitten asettelee ympyräksi pesän suuaukon ympärille. Kvartsi on muuten sen suosikki kivilaji. Tämän jälkeen hämähäkki kutoo seittiään kiinni kiviin ja laskeutuu koloonsa odottamaan. 

Kun saaliseläin liikkuu pesän ympäristössä ja osuu johonkin tarkoin asetelluista kivistä, aistii hämähäkki seitin värähtelyn ja syöksyy saaliin kimppuun. Muut saman heimon hämähäkit laskostavat pesänsä ympärille ainoastaan seittiä, mutta aavikon alati liikkuva hiekka antaisi jatkuvasti vääriä signaaleja. Siksi Ariadna-suvun hämähäkit ovat ottaneet apuvälineet käyttöön.

Mustekala kuljettaa suojaa mukanaan

Loistavina ongelmanratkaisijoina tunnetut mustekalat ovat yksiä älykkäimmistä eläimistä. Niiden kyvyt ovat yllättäneet monet ihmiset, sillä useimpien ajatuksissa selkärangattomat ovat huomattavasti kehittymättömämpiä eläimiä.

Mustekalojen pehmeät vartalot mahdollistavat niille hyvinkin tiukoista väleistä läpipääsyn, mutta toisaalta ne ovat juuri sen vuoksi melko haavoittuvaisia. Amphioctopus marginatus -mustekala on kiertänyt tämän ongelman. Vuonna 2009 australialaiset tutkijat havaitsivat, että A. marginatus pyörittelee merenpohjaan päätynyttä kookospähkinän kuorta lonkeroissaan. Sitten se oli nostanut kuoren puolikkaan mukaansa ja kävellyt kaikilla kahdeksalla lonkerollaan pitkin hiekkapohjaa.

Ennennäkemätöntä käytöstä alettiin tietysti tutkia enemmän, ja mustekalan huomattiin käyttävän kookospähkinöitä suojanaan. Ne kuljettavat mukanaan yhtä, tai kahta, jos oikein hyvä tuuri on käynyt, ikään kuin varoiksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun selkärangattoman havaittiin hankkivan työkaluja mahdollista myöhempää käyttöä varten. 

Jos vaara uhkaa, menee mustekala kuoren alle piiloon tai vetää puolikkaat yhteen jääden itse sinne sisälle. Joskus ne käyttävät kookospähkinän kuoria myös suojakilpinä liikkuessaan pitkin merenpohjaa. 

Pakko mainita vielä toinenkin mustekaloihin liittyvä juttu, mutta vaihdetaan lajia. Huopamustekalat ovat immuuneja ihmisellekin hyvin vaarallisen portugalinsotalaivan myrkylle, joten ne voivat huoletta repiä polttiaissoluja täynnä olevia lonkeroita irti.

Ja miksi huopamustekala sitten niin tekee? Noh, puolustautuessaan petoja vastaan se käyttää irrotettua lonkeroa myrkyllisenä ruoskana.

Phronima sedentaria -katka käyttää kantoreppua

Mitä äiti ei tekisi lastensa hyväksi? Tätä kysymystä on turha esittää Phronima-suvun katkalle. Se nimittäin tappaa vaippaeläimiin kuuluvan salpan, syö sen ontoksi tynnyriksi ja rakentaa tyhjäksi koverrettuun ruumiseen lastenhuoneen.

Vain parin sentin mittainen Phronima-katka selviäisi kyllä ilmankin salpan uhrausta, mutta se tarvitsee kätevän putkilon, jossa jälkikasvu kulkee mukana. Phronima-naaras liikuskelee kantoreppunsa kanssa tarjoten poikasilleen tuoretta vettä ja ravintoa niin kauan, että munista toukiksi ja lopulta pieniksi, täysimuotoisiksi katkoiksi kehittyneet äyriäispienokaiset selviävät omillaan. 

Uhreista valmistettu suojakilpi

En tiedä kumpiko on karmeampi nimi: englanninkielinen assassin bug (suom. salamurhaajalude) vain suomenkielinen petolude. Lude kuin lude, niin selkäpiitä karmii.

Joka tapauksessa tämän hyönteisheimon edustajat ovat nimensä veroisia. Niitä käytetään paljon biologisessa torjunnassa, sillä ne ovat tehokkaita päästämään haitallisia hyönteisiä pois päiviltään.

Mutta pahimmatkin pedot voivat olla jonkun muun välipala. Eräs Itä-Afrikassa ja Malesiassa tavattava petolude, Acanthaspis petax, on kehittänyt saalistajia vastaan nerokkaan suojautumiskeinon. Sen apuväline ovat muurahaiset.

Kuten muutkin sukulaislajinsa, se halvaannuttaa saaliinsa syljellään, ruiskuttaa sen sisään hajottavaa entsyymiä ja imee pehmenneet sisukset parempiin suihin. Sitten se tekee jotain mielenkiintoista. A. petax nimittäin säästää uhriensa kovat, ontoksi imetyt kitiinikuoret ja kasaa ne selkäänsä suojakilveksi.

Jos A. petaxin näkee vilistävän kasvin lehdellä, voi se nopeasti katsottuna näyttää siltä, kuin iso kasa muurahaisia olisi lähtenyt joukolla liikenteeseen. Petoluteen pahimpia vihollisia ovat hyppyhämähäkit, jotka eivät mielellään saalista muurahaisia, ja aisteista eniten näköönsä luottavina ne eivät tunnista petoludetta kuorista tehdyn suojapanssarin alta. Mielenkiintoista on myös se, että A. petax ei kasaa selkäänsä minkään muiden saalishyönteistensä kuoria. 

Alligaattorit houkuttelevat lintuja kepeillä

Matelijoita ei yleensä pidetä erityisen älykkäinä eläiminä niiden verraten pienikokoisten aivojen vuoksi. Toisaalta monet niistä, kuten krokotiilieläimet, ovat pysyneet lähes muuttumattomina kymmenien miljoonien vuosien ajan, joten jotainhan ne ovat tehneet oikein. 

Intiassa tutkijat huomasivat vuonna 2007, että krokotiileilla oli tapana asettua paikalleen mataliin rantavesiin kuin kelluvaa tukkia esittäen. Ne olivat keränneet päälleen pienempiä oksia, ja jäivät odottamaan paikalle lentäviä lintuja, jotka liian lähelle tullessaan päätyivät krokotiilin kitaan. Kepit houkuttivat lintuja siksi, että ne olivat erinomaista pesärakennusmateriaalia.

Tutkijat halusivat selvittää, oliko käytös vain tietylle lajille ominaista, joten he suuntasivat katseensa Yhdysvaltoihin, Louisianan rämeillä eläviin alligaattoreihin. Ja kuinka ollakaan, keppien käyttäminen syöttinä oli myös siellä toimiva tapa metsästää. 

Epäilijöitäkin löytyi: saattavathan kepit päätyä matelijoiden päälle aivan vahingossa, kun ne nousevat pintaan hengittämään. Mutta asiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan pienet kelluvat oksat ovat havainnoiduilla vesialueilla hyvin harvinaisia, ja lisäksi käytös oli paljon yleisempää niillä alligaattoreilla, jotka elivät lähellä lintujen pesiä. Huomionarvoista on myös se, että alligaattorit käyttivät keppisyöttejään ainoastaan lintujen pesintäkautena. 

Haikarat käyttävät syöttejä kalastaessaan

Jos krokotiilit käyttävät keppejä syötteinä napatakseen lintuja, niin samantyyppistä kalastelua on todettu esiintyvän myös linnuilla. Monien lintulajien tiedetään käyttävän tikkuja hyönteisten kaivamiseen koloistaan, mutta viher- ja kyyryhaikaroilla on hieman passiivisempi lähestymistapa.

Nämä kyseiset haikaralajit nimittäin tiputtavat syötin veteen ja odottavat sitten vieressä, että kala tulee nappaamaan sen. Syötteinä toimivat esimerkiksi hyönteiset, pienet tikut, leivän muruset tai vaikkapa lehdenpalat.

Syötit eivät kuitenkaan ole aivan niin sattumanvaraisia kuin miltä vaikuttaa. Kyyryhaikaroiden tiedetään trimmaavan oksista syöteiksi paremmin sopivia tikkuja eli ne tavallaan valmistavat työkaluja omiin käyttötarkoituksiinsa. Taito on myös opittua, sillä nuoret yksilöt eivät osaa tehdä yhtä tehokkaita syöttejä kuin kokeneemmat välinekalastajat.

Orangit muuttavat ääntään lehdillä

Isojen ihmisapinoiden heimon jäsenien älykkyydestä puhuttaessa nostetaan usein esiin monenlaisia työkaluja käyttävät ihmiset ja simpanssit. Mutta on tietysti kaksi muutakin sukua; otetaan ensimmäisenä käsittelyyn orangit. 

Orangit käyttävät erilaisia tikkuja hyönteisten ja toukkien keräämiseen kuten simpanssitkin ja ovat erityisen taitavia hyöndyntämään sademetsien lehtiä. Ne käyttävät suuria lehtiä sateenvarjoina ja pienempiä kuin suojahansikkaina kerätessään piikikkäitä hedelmiä.

Orangeilla on kuitenkin yksi hyvin erityislaatuinen piirre. 

Tiedetään tapauksia, esimerkiksi joidenkin peuralajien urokset, joissa eläimet muuntelevat ääntään matalammaksi vaikuttaakseen isompi kokoiselta. Mutta orangit ovat ihmisten lisäksi ainoita (tunnettuja) eläimiä, jotka käyttävät kättä pidempää äänensä muuttamiseksi. 

Vaaran uhatessa orangit päästävät vingahtavan äänen, jonka ne saavat aikaan vetämällä ilmaa nopeasti sisään huultensa välistä. Koska orangit ovat pääosin yksineläjiä, ellei oteta huomioon poikasiaan jopa seitsemän vuotta kasvattavia naaraita, on vihellystä pidetty varoituksena saalistajalle, ei niinkään varoitusäänenä lajitovereille. 

Joissain populaatioissa orangit laittavat kätensä tai oksista irrottamiaan lehtiä suunsa eteen muuttaakseen äänen taajuutta. Tutkijoiden mukaan apuvälineet (käsi ja lehdet) madaltavat ääntä ja saavat orangin vaikuttamaan suuremmalta. Lehtien käyttäminen muuttaa äänen kaikkein matalimmaksi, ja se onkin yleisintä juuri nuorilla ja pienikokoisilla yksilöillä, mikä tukee tuota teoriaa.

Lehtien käyttäminen vihellyksessä on vieläpä osoitus eri orankipopulaatioiden kulttuurieroista ja jälkeläisten opettamisesta, sillä sitä tavataan vain joissain yhteisöissä, kun taas ilman apukeinoja tehty vihellys on lajityypillinen ominaisuus.

Gorillat ovat keppitaitureita

Ja sitten se neljäs isojen ihmisapinoiden suku, gorillat. Gorillojen on luonnossa harvoin havaittu käyttävän kiviä pähkinöiden aukaisemiseen tai hentoja tikkuja hyönteisten keräämiseen. Ja siihen on aivan selvä syy: raaka lihas- ja puruvoima hoitavat homman nopeammin. Se ei todellakaan tarkoita sitä, etteivätkö gorillat osaisi käyttää työkaluja, niiden ei vain tarvitse.

Vankeudessa gorillat kykenevät halutessaan hyvinkin pikkutarkkoihin näpertelyihin ja samanlaisten työkalujen käyttöön kuin muutkin heimonsa jäsenet.

Vaikka villigorillat harvoin käyttävät työkaluja ravinnonhankintaan, on niiden kuitenkin havaittu hyödyntävän apuvälineitä kekseliäästi muihin aktiviteetteihin.

Kongon tasavallassa tutkijaryhmä seurasi 2000-luvun alussa gorillayhteisöä, joka eli Mbeli Bain suoalueella. Tutkijat havaitsivat kahden eri naaraan käyttävän puiden oksia apuvälineenä.

Toinen, Leah-nimellä kutsuttu, gorilla käytti noin metrin mittaista oksaa selvittääkseen voiko se kävellä turvallisesti lammen läpi. Leah piti oksasta kaksin käsin kiinni ja laski sen tasaisin väliajoin pystysuorasti veteen; ehkä selvittääkseen veden syvyyttä tai testatakseen pohjan tasaisuutta. Ylitys osoittautui ilmeisesti hankalaksi, sillä se palasi rantaan ja kiersi maata pitkin lammen toiselle puolelle syömään.

Efi-niminen naaras käytti kuivuneesta puskasta katkaisemaansa, reilun metrin mittaista oksaa tasapainoillessaan lammen rannalla. Se työnsi oksan tukevasti maahan ja piti siitä toisella kädellä kiinni samalla kun keräsi vesikasveja lammesta. Myöhemmin se asetti samaisen oksan sillaksi välttyäkseen astumasta erityisen mutaiseen kohtaan. 

Taidokas työkalujen valmistaja

Uskomattomin työkalujen käsittelijä ja valmistaja täytyy olla uudenkaledonian varis. Nimensä mukaisesti Uudessa-Kaledoniassa, keskellä Tyyntämerta, elävät varislinnut käyttävät ravinnonhankintaan tikkuja. Se ei toki tee niistä ainutlaatuisia lintumaailmassa.

Mutta se, että ne osaavat valmistaa juuri oikeanlaisia työkaluja, on melko erityistä. Ne käyttävät aina tarkoitukseen parhaiten sopivia välineitä, ja jos sellaisia ei ole tarjolla, on niitä syytä valmistaa itse. Ne pystyvät luomaan esimerkiksi koukkuja trimmaamalla saniaisesta lehdet ja katkaisemalla suurimman osan ruodeista. Samalla lailla hieman tukevamman koukun ne pystyvät tekemään haarautuvasta oksasta. 

Laboratorio-olosuhteissa tehdyissä kokeissa luonnosta kiinniotetut varikset ovat valmistaneet kaksi-, kolme- ja jopa neljäosaisia työkaluja yltääkseen herkkupalaan. Niiden ei tarvinnut alkuun edes kokeilla, joska lyhyempi tikku riittäisi, vaan ne lähtivät heti kokoamaan sopivan pituista.

Uudenguinean varikset ovat kädellisten lisäksi ainoita eläimiä, joiden tiedetään kehittäneen jo olemassa olevista työkaluista uusia, toimivampia versioita. Vaikka työkalujen käyttäminen on myös perinnöllinen ominaisuus, on näiden varisten havaittu opettavan uusien menetelmien ja välineiden käyttöä jälkeläisilleen, jotka ovat siirtäneet tiedon edelleen omille poikasilleen; todennäköisesti taas hieman paranneltuna.