YouTubeen ladatut videot ja niiden kuvaajat saivat tähtitieteilijöiltä paljon kehuja ja kiitoksia, sillä ne tarjosivat törmäyksistä ainutlaatuista ja ennennäkemätöntä dataa.
Tiede
Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta
Listan aiheena on tällä kertaa leijonat – nuo upeat huippupedot, joita virheellisesti myös viidakon kuninkaiksi kutsutaan.
Tällä viikolla on vietetty Maailman leijonapäivää (10.8) ja siksi on syytä nostaa nuo upeat kissat parrasvaloihin. Listafriikki kokosi leijonista kasaan faktoja, jotka voivat tulla monelle yllätyksenä, vaikka leijonat ovatkin varsin tuttuja ainakin luonto-ohjelmia seuraaville.
Leijonaa kutsutaan usein viidakon kuninkaaksi, mikä on harhaanjohtava nimitys, sillä leijonathan eivät elä metsissä tai viidakoissa, vaan savanneilla ja harvan puuston ruohomailla. Virheellinen kunnianimi lienee lähtöisin virheellisestä tai ainakin kapeasta hindinkielisen jangal-sanan tulkinnasta. Jangal tarkoitti yleensä kuivaa, karua ja asumatonta aluetta. Kun sana lainattiin englannin kieleen 1700-luvulla, jolloin leijonia vielä eli laajasti lähes koko Intiassa, muuttui sen merkitys: jungle kyllä tarkoittaa asumatonta aluetta, mutta rehevää ja usein trooppista metsää – siis viidakkoa.
Viidakon kuningas tai savannin kuningas; tiedämme joka tapauksessa, mistä eläimestä on kyse, joten otetaanpa leijonat pidemmittä puheitta lähempään tarkasteluun!
Urosleijonan karjunta voi kuulua 8 kilometrin päähän
Leijonan karjunta on merkki vallasta: sillä ilmoitetaan kilpaileville yksilöille, että tämä on minun reviirini, sinun on parasta pysytellä poissa. Voimakkuudella on väliä, sillä kovaääninen karjaisu on pelottava.
Urosleijonat oppivat karjumaan reilun vuoden ikäisinä ja naaraat hieman myöhemmin. Elinalueista ja laumojen herruuksista kamppaileville uroksille kunnollinen karjaisu on tärkeä ominaisuus, koska tarpeeksi uhkaava ääntely voi olla keino välttää fyysisiä yhteenottoja, joissa kumpikin osapuoli saattaa loukkaantua. Siksikin urosten karjunta on matalampi ja kuuluvampi kuin naarailla. Ja karjaisut voivat parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, joten siinä on kyllä varoitusta kerrakseen.
Kaikki kissaeläimet eivät suinkaan karju, vaan uhkaavalta kuulostava ominaisuus on olemassa ainoastaan Panthera-suvun eli suurkissojen lajeilla: leijonilla, tiikereillä, leopardeilla, ja jaguaareilla. Näiden isojen kissojen karjumisen mahdollistaa luutumaton kieliluu, joka koostuu joustavasta rustosta.
Leijona on ainoa tupsuhäntäinen kissa
Vaikka leijona käyttää häntäänsä samalla tavalla kuin muutkin kissaeläimet, eli tasapainon pitämiseen ja mielialansa osoittamiseen, ei millään muulla kissalla ole tupsua hännän päässä. Leijonan tupsuhäntä ei ole vain koriste, vaan se on saalistaessa erittäin merkittävässä roolissa.
Tupsun perimmäinen tarkoitus liittyy toiseen ominaisuuteen, joka on niin ikään ainutkertainen kissaeläinten ryhmässä. Leijonat ovat nimittäin sosiaalisia laumaeläimiä – toisin kuin useimmat muut kissat, jotka viettävät lajitoveriensa kanssa aikaa vain lisääntyäkseen. Kun leijonat metsästävät laumana, on niiden lähestyttävä saalista äänettömästi, sillä onnistuminen vaatii usein yllätyksen. Vaikka leijonat yltävät juostessaan jopa 80 kilometrin tuntivauhtiin, ovat ne lyhyitä pyrähdyksiä.
Yllätysmomentin säilyttämiseksi leijonalauman on pystyttävä kommunikoimaan ilman ääntelyä, sillä jokainen murahdus saattaa säikäyttää saaliin pakoon. Noin puolen vuoden iässä leijonan hännän päähän ilmestyvä musta tupsu toimii kuin majakka, jolla välitetään signaaleja lauman muille jäsenille. Samasta syystä leijonilla on mustat täplät korvien takana – pitkän ja muun turkin kanssa samanvärisen ruohon seassa tummien merkkien seuraaminen pitää saalistavan lauman kasassa.
Myös pentujen on helppo seurata emoaan, jonka mustat korvantaustat ja hännän tupsu erottuvat heinikosta.
Naarasleijonat ovat tehtyjä saalistamaan
Leijonalaumassa naaraat hoitavat suurimmaksi osaksi metsästyksen, sillä ne ovat siinä uroksia paljon etevämpiä. Tämä johtuu muutamasta eri seikasta. Naaraat ovat ensinnäkin pienempiä ja jopa puolet kevyempiä kuin massiiviset urokset, jolloin ne ovat huomattavasti (jopa 30 %) nopeampia ja niiden liikkuminen on sulavampaa. Naarailla ei myöskään ole harjaa, joka usein tummempana saattaa erottua heinikosta ja paljastaa saalista vaanivan uroksen.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että urosleijonat eivät koskaan saalistaisi, sillä miten muuten nuoret, muutaman poikamiehen porukoissa elävät urokset selviäisivät hengissä? Uroksilla on kuitenkin erilainen, suoraan päällekäyvä taktiikka, joka ei ole aivan yhtä tehokas kuin leijonanaaraiden yhteistyö.
Uroksen pitkäkarvaisesta harjasta on myös sellaista haittaa, että se on auringonpaahteessa tukahduttavan kuuma; varsinkin jos eläimen täytyy kovasti juosta ja huhkia. Ylikuumeneminen on vakava uhka.
Kyllä urokset laumassakin aina välillä osallistuvat metsästykseen – yleensä silloin, kun kyseessä on suuri saaliseläin kuten kirahvi. Silloin tarvitaan leijonakuninkaan lihaksia ja voimaa, vaikka kuningattaret metsästyksen pääosin hoitavatkin.
Leijonan kieli on täynnä pieniä piikkejä
Leijonan kieli, samoin kuten kotikissojen kieli, on karhea. Karheus johtuu erityisistä nystyistä, jotka ovat lepotilassa lappeellaan kohti kurkkua, mutta nousevat piikikkäinä pystyyn, kun kieli otetaan käyttöön. Kesy kotikissa hoitaa nystyisellä kielellään lähinnä turkkinsa huoltamisen, jotta se ei tule takkuiseksi, mutta luonnonvaraisilla kissaeläimillä kielellä on henkilökohtaisen hygienian lisäksi muukin tehtävä.
Leijonalla ja toki muillakin suurkissoilla kielen karheus on hieman eri luokkaa – se on kuin karkeaa hiekkapaperia. Sarveisaineesta koostuvia, kaarimaisia nystyjä on leijonan kielessä huomattavasti enemmän kuin kesykissalla ja kieli on tärkeä väline ruokaillessa. Raspimaisella kielellä leijona kaapii kaikki lihat suurten saaliseläinten luista.
Leijonan lipaisu voi helposti raapia ihmisen ihon hajalle; tämän ovat todistaneet kesyjen leijonien kanssa tekemisissä olevat ihmiset. Muutama nuolaisu saa käsivarren vereslihalle ja jos leijonan annettaisiin jatkaa, olisi käsi hyvin nopeasti kokonaan ihosta kuorittu – pelkällä kielellä!
Leijonat eivät elä ainoastaan Afrikassa
Kuva: Shailesh Raval | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Olisitko sinä tiennyt, että leijonia elää muuallakin kuin Afrikassa? Siis ihan nykypäivänä; eikä eläintarhoja lasketa mukaan!
Suurin osa leijonista toki elää Afrikan mantereella, vaikka joitakin tuhansia vuosia sitten niitä tavattiin laajasti koko Etelä-Euroopassa sekä Punaisen- ja Mustanmeren eteläpuolella, elinalueen levittäytyen Intiaan saakka. Nykyisin elinalueet ovat Afrikassakin pieniä, toisistaan erillään olevia laikkuja, mutta kaikkein eristäytynein populaatio on säilynyt Intiassa.
Aasianleijona (Panthera leo persica) on leijonan alalaji, jota on luonnonvaraisena jäljellä noin 700 yksilöä. Ne kaikki elävät Girin kansallispuistossa, läntisessä Gujaratin maakunnassa. Leijonien määrä Girissä on kasvanut vuosi vuodelta, kun suojelutoimet aloitettiin viime vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin niiden huomattiin jo hävinneen kaikkialta muualta Intiasta.
Suomessa on mahdollista päästä näkemään näitä erikoisempia, ei-afrikkalaisia leijonia, sillä Korkeasaaren asukit ovat juuri aasianleijonia.
Miksi leijonilla on roikkuva vatsanahka?
Kuva: Bernard Gagnon | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Leijonien vatsanahka ei roiku siksi, että niillä olisi ylimääräisiä vatsamakkaroita. Yhden teorian mukaan leijonilla on ylimääräistä nahkaa keskivartalossaan sen takia, että niiden maha pääsee vapaasti kasvamaan. Leijonat syövät yleensä 3–4 päivän välein, mutta koostaan riippuen ne tarvitsevat jopa seitsemän kiloa lihaa päivässä. Tämä tarkoittaa sitä, että kerralla leijona ahmii monta kymmentä kiloa. Siinä voi maha paisua, mutta ylimääräinen vatsanahka ei kuitenkaan ole sopeuma pitkiin ruokailuväleihin.
Saalistamiseen se kyllä liittyy, nimittäin monilla leijonan saaliseläimillä on terävät sarvet ja vaarallisen voimakkaat potkut. Ylimääräinen iho suojaa haavoittuvaista mahanalustaa sekä sisäelimiä ja ottaa vastaa sorkkien tai sarvien iskut ilman sen suurempaa haittaa. Aasianleijonilla on vatsan alla afrikkalaisia lajikumppaneitaan vielä paljon selvempi ihopoimu. Ovatkohan niiden saalieläimet kovempia potkimaan?
Viiksistään leijonan tunnistaa
Kaikki villieläimet eivät ole rengastettuja, pannoitettuja tai sirutettuja, mutta silti tutkijat onnistuvat erottamaan yksilöt toisistaan. Esimerkiksi tiikerien raidat ovat kuin sormenjäljet eli ne ovat jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Samaa pätee muun muassa seeproihin. Mutta entäs leijonat, joilla ei ole erityistä kuviointia turkissaan?
Ne tunnistetaan viiksistä, tai ennemminkin aivan viiksien juurissa olevista mustista täplistä. Karvatuppien muodostama kuvio on kullekin leijonalle yksilöllinen, joten luonnossa eläimet voidaan tunnistaa sen avulla. Toki tutkijan täytyy saada leijonan kuonosta tarpeeksi hyvä kuva, jotta sitä voidaan verrata tietokantojen kuviointeihin, mutta menetelmä on toimiva ja varma.
Yksittäisten leijonien tunnistaminen auttaa tutkijoita pysymään kärryillä kannan tilasta, leijonien reviireistä ja niiden liikkumisesta.
Leijonat ovat raadonsyöjiä
Leijonien yleisimpiä saaliseläimiä ovat sorkka- ja kavioeläimet, kuten erilaiset antiloopit ja gasellit sekä pahkasiat ja seeprat. Lauman tiiviillä yhteistyöllä ne pystyvät kaatamaan myös suuria kirahveja ja afrikanpuhveleita. Vaikka eläinten kuningattaret ja kuninkaat ovat armottomia saalistaja, koostuu itse asiassa yli puolet niiden ravinnosta haaskoista.
Leijonat siis ruokailevat muiden petojen tappamilla raadoilla ja ottavat vahvimpana haaskat usein haltuunsa. Kun luontodokumenteissa näkee leijonia esimerkiksi hyeenojen kanssa samalla ruholla, on tilanne useimmiten päinvastainen kuin voisi olettaa. Hyeenat nähdään yleisesti varastelevina hännystelijöinä, mutta todellisuudessa ne ovat äärimmäisen tehokkaita saalistajia ja tappavat suurimman osan ravinnostaan itse. Myös hyeenalauma kykenee kaatamaan reippaasti yli 500-kiloisen afrikanpuhvelin.
Leijonat tunnistavat hyeenojen ääntelyn, jolla nuo kutsuvat lauman muut jäsenet ruokailemaan. Sitten ääntä kohti suuntaavat leijonat vain marssivat paikalle ja asettuvat valmiiseen pöytään. Yleensä hyeenat luovuttavat sovinnolla; varsinkin, jos mukana on täysikasvuinen urosleijona. Ne odottavat kärsivällisesti vieressä, että leijonalauma on saanut vatsansa täyteen ja syövät omasta saaliistaan sen, mitä jäljelle jää.
Leijonat erikoistuvat syömään sitä, mitä on tarjolla – jopa hylkeitä
Jatketaan vielä toisen kohdan verran ravintoasioissa. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, ovat leijonat lihan suhteen melko kaikkiruokaisia. Ne syövät sitä, mitä kulloinkin on tarjolla.
Ja tarjonta voi todellakin vaihdella. Hyvänä esimerkkinä tästä on Namibian koillisosaa reunustava rannikkokaistale, Skeleton Coast. Siellä kuivien savannien valtias on erikoistunut syömään merieläimiä.
Leijonat hävisivät Namibian rannikolta 1990-luvulle tultaessa johtuen lähinnä jatkuvista konflikteista maanviljelijöiden kanssa. Ennen populaation häviämistä leijonien oli havaittu nappaavan rannalta hitaasti liikkuvia hylkeitä, sillä niiden ”normaaleja” saaliseläimiä ei Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivimmalla alueella juurikaan esiintynyt.
Leijonat kuitenkin palasivat Skeleton Coastille lähes kymmenen vuoden jälkeen, ja vuosituhannen vaihteesta lähtien Atlantin rannalla on taas elänyt leijonalaumoja. Kesti kuitenkin muutaman vuoden, että tuo uusi lauma löysi edeltäjiensä ruokailutottumukset. Yhden kokeilunhaluisen yksilön esimerkin jälkeen leijonat rupesivat saalistamaan afrikanhylkeitä ja hiljalleen myös merimetsoja ja flamingoja. Havaintojen mukaan jopa 79 prosenttia rannikon leijonalaumojen ruokavaliosta koostuu merieläimistä- ja linnuista.
Onpa joidenkin leijonien nähty kaivelevan vuoroveden paljastamia rantakivikkojakin ravintoa etsien, joten ehkäpä ruokavalio laajenee jossain vaiheessa kattamaan myös äyriäiset, ravut ja merikilpikonnat. Eli kaiken sen, mitä tarjolla on.
Leijonaemo, joka adoptoi antilooppeja
Vuoden 2001 lopulla kenialaisesta Samburun kansallispuistosta kuului kummia: Leijona oli adoptoinut keihäsantiloopin vasan. Eläinten kyllä tiedetään toimivan varsinkin vankeudessa muiden lajien poikasille sijaisemoina, mutta nyt kyse oli luonnonvaraisesta naarasleijonasta, joka otti kaiken lisäksi hoiviinsa saaliseläimen.
Asiantuntijoiden mielestä leijona oli todennäköisesti erehtynyt luulemaan antiloopin vasaa leijonan pennuksi ja äidinvaisto oli ottanut siitä vallan. Tuo teoria kuitenkin romuttui pian, kun leijona pysytteli antilooppilauman lähettyvillä ja päästi vasan silloin tällöin juomaan oikean emonsa maitoa. Kahden viikon ajan odottamaton pari oli erottamaton ja emo suojeli ottopoikastaan aggressiivisesti muilta leijonilta ja pedoilta. Vasa joutui kuitenkin suuren urosleijonan hampaisiin, kun Kamuniak-nimen saaneen leijonaemon silmä vältti.
Ihmeiden aika ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä paikallisella kielellä siunattua tarkoittava Kamuniak rupesi seuraamaan keihäsantilooppilaumoja ja seuraavan vuoden aikana se adoptoi ainakin kuusi eri vasaa. Leijonassa oli kummallista myös se, että sillä ei ollut omaa laumaa. Eriskummallinen yhteiselo ei kuitenkaan millään kerralla kestänyt muutamia viikkoja pidempään, sillä joko vasat jäivät petojen kynsiin tai sitten ne palasivat pysyvästi laumaansa. Viimeinen havainto Kamuniakista itsestään tehtiin vuonna 2003.
Leijonan muodostama läheinen hoivasuhde keihäsantiloopin vasoihin on luonnollisesti hämmästyttänyt villieläinasiantuntijoita, ja syytä voidaan vain arvailla. Erään hyväksyntää saaneen teorian mukaan Kamuniak oli juuri syönyt mahansa täyteen, kun se kohtasi ensimmäisen vasan emoineen. Aikuisen antiloopin se oli todennäköisesti ajanut tiehensä ja käynyt sitten nuolemaan vastasyntyneen vasan turkista verisiä jälkeisiä. Se on mahdollisesti laukaissut voimakkaan emovaiston nuorelle naaralle, joka ei vielä omia pentuja ollut saanut.
Lue myös:
Tiede
Käsi saa voimansa aliarvioidusta pikkurillistä: 10 ihmiskehon erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt
On paljon ihmeellisiä asioita, joita emme tiedä meistä itsestämme. Tämän listan asiat tiedetään, mutta oletko sinä ennen kuullut näitä faktoja ihmiskehosta?
Ihminen ja luonto hämmästyttää ja kummastuttaa. Myös Listafriikin toimituksessa. Siksi halusimme koota ihmisestä 10 faktaa, jotka ovat hassuja, yllättäviä ja vähän omituisiakin.
Listalla on myös useammassa kohdassa vinkkejä, miten voi viihdyttää itseään ja muita kokeilemalla erilaisia oman vartalon ominaisuuksia! Kaikki on henkilökohtaisesti testattu.
Tässä siis Listafriikki.com:n erikoisia faktoja ihmiskehosta.
Sarveiskalvo saa hapen ilmasta
Kaikki ihmisen elimet ja solut tarvitsevat happea toimiakseen. Tuota elintärkeää molekyyliä ympäri meidän kehoamme toimittaa veri, jonka hemoglobiini-molekyyleihin happi kiinnittyy keuhkojen kaasujen vaihto operaatiossa.
On kuitenkin yksi elin, jossa ei ole verisuonia: silmän sarveiskalvo. Emme näkisi näin selvästi, jos kalvolla olisi suonia, koska valon on päästävä esteettä läpi. Mutta jostainhan sarveiskalvon solujen on saatava happea, muuten ne eivät pysyisi hengissä.
Solut ottavat hapen suoraan ilmasta. Se on ainoa ihmiskehon alue, jolla hapen otto tapahtuu pelkästään näin. Kun ihminen nukkuu, välittää hapen kyynelneste, jota on ohuena kerroksena sarveiskalvon päällä.
Piilolinssien käyttäjille tämä on tärkeää infoa. Monet varmasti tietävät (opastuksesta tai kokemuksesta), että piilolinssien kanssa ei kannata nukkua. Kun ihminen on hereillä ja räpsyttää silmiään, liikkuu piilolinssi juuri sen verran silmän päällä, että sarveiskalvon solut ehtivät napata happea, ja kyynelnestettä levittyy linssin alla oleviin kohtiin.
Mutta tarina on toinen, kun ihminen nukkuu. Piilolinssi pysyy paikoillaan, jolloin solut eivät saa happea. Tämä voi pahimmillaan aiheuttaa pienten verisuonten kasvamisen sarveiskalvoon (koska luonto löytää aina keinot), aiheuttaa kivuliasta valoherkkyyttä ja pysyvää näön heikentymistä.
Vain ihmisellä on leuka
Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. Listan nimi on faktoja ihmiskehosta, joten pysyttäydytään tosiasioissa.
Mutta muilla eläimillä ei silti ole leukaa.
Niillä ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja, huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.
Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.
On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle – valinnan kohteena olevalle– sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.
Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.
Minulla on erittäin epätieteellinen teoria: leuka on kehittynyt, jotta lakanoita ja pyyhkeitä voi viikata yksin. Ei taida mennä läpi!?
Itseään ei voi kutittaa
Kutituksessa aktivoituvat aluksi samat aivojen alueet, jotka viestittävät meille, että jokin tuntematon vaara uhkaa. Esimerkiksi selän päällä kävelee myrkyllinen hämähäkki, ja me hätkähdämme, vaikka emme sitä näe. Yllättävä kosketus koetaan vaaraksi.
Kutitus ei ole miellyttävä tai hauska tunne, vaikka silloin usein naurattaakin. Kehomme kokee kutittamisen hyökkäyksenä ja nauru on tässä kohtaa muinainen reaktio uhkaan ja tapa viestittää vahvemmalle vastustajalle, että nauraja ei ole taistelemassa vastaan. Nykyään tuo ajatus tietysti tuntuu hassulta, mutta se on aikoinaan ollut elintärkeää.
Voimme toki yrittää valmistautua, jos tiedämme kutituksen olevan tulossa, mutta kehomme synnynnäinen reaktio on niin vanha ja vahva, että emme saa sammutettua satutetuksi tulemisen pelkoa.
Jos henkilö itse yrittää kutittaa itseään, ovat yllätyksen ja vaaran elementit poissa, joten pikkuaivot osaavat varautua kutitustuntemuksiin, eivätkä rekisteröi niitä uhkina.
Tämä kuuluu siihen kategoriaan, jolla voi saada kanssaihmiset käyttäytymään viihdyttävästi. Kokeile joskus puolihuolimattomasti heittää ilmoille toteamus: ”itseään ei voi kutittaa”. Toinen kokeilemisen arvoinen on: ”omaa kyynärpäätään ei voi nuolla”. Voi sitä riemua!
Joko yritit?
Kudokset uusiutuvat jatkuvasti, hampaat eivät ikinä
Kaikki ihmisen elimet uusiutuvat, tavallaan. Solut jakautuvat ja kuolevat.
Päällimmäiset ihosolumme uusiutuvat parin viikon välein. Punasolut elävät noin nelisen kuukautta. Hermosolut voivat olla kymmeniä vuosia vanhoja. Luutkin uusiutuvat, ja vaikka prosessi kestää vuosia, pysyvät luumme siksi kunnossa koko elämämme. Maksa vasta ihmeellinen onkin: siitä voidaan leikkauksessa poistaa jopa 75%, mutta se pystyy korjaamaan itsensä ja kasvattamaan uutta, toimivaa maksakudosta menetetyn tilalle.
Mutta ihmiskehossa on kohta, joka ei uusiudu, ikinä. Ja se on hampaat.
Hampaat eivät missään nimessä ole luuta. Jos luuhun tulee särö, on sillä mahdollisuus korjautua itsestään. Koska hammas ei ole elävää kudosta, ei regeneraatiota pääse tapahtumaan. Hampaassa olevan tuhon etenemisen voi yrittää pysäyttää, mutta kelloa ei saa käännettyä takaisin. Huonoja uutisia niille, jotka eivät huolehdi hammashygieniasta. Jos hampaassa on reikä tai se lohkeaa, on turvauduttava keinotekoisiin korjausmenetelmiin.
Kun sanotaan, että meillä on vain yksi keho, josta on syytä pitää huolta, on se ainakin hampaiden osalta totta.
Vatsahapot ”sulattaa” metallia, olemme silti hengissä
Happamuus ilmoitetaan pH-arvona, joka on välillä 0-14. Pienet luvut ovat happamia, pH 7 on neutraali ja siitä ylöspäin pH on emäksinen. Asteikon kummassakin ääripäässä olevat aineet ovat vaarallisia ja syövyttäviä.
Meidän vatsassamme oleva mahaneste sisältää vetykloridia eli suolahappoa, ja sen pH on yleensä 1-2. Vahvimmillaan se vastaa lähes akkuhappoa. Tuon nesteen ei pitäisi pysyä mahalaukun sisäpuolella, vaan sen pitäisi syövyttää sinne reikiä.
Tutkimuksia mahanesteen voimakkuudesta on tehty ihmiskehon ulkopuolella. Tarpeeksi pitkään nesteessä ollut metallinpala, testeissä usein partaterä, on alkanut syöpymään. Miten sitten on mahdollista, että vahingossa tai tahallaan nieltyjä asioita tulee ruoansulatuskanavan läpi vahingoittumattomana? Kyse on vain hapolle altistumisen kestosta.
Erittäin voimakas happamuus on tärkeää, koska ruoan valkuaisaineita pilkkova pepsiini-entsyymi tarvii happaman ympäristön toimiakseen. Mahalaukkuun päätynyt ruoka pitää saada nopeasti suolessa paremmin liikkuvaan, ja ravintoaineet vapauttavaan, muotoon.
Miten mahalaukun sisäpinta sitten pärjää? Sehän on hapon kanssa kosketuksissa jatkuvasti. Keholla on tähän oma suojamekanisminsa: mahan epiteeli- eli pintasolut tuottavat limakalvoa, joka muodostaa konkreettisesti fyysisen esteen hapon ja kudoksen välille.
Kun edellisessä listan kohdassa puhuttiin solujen uusiutumisesta, niin mahan epiteelisolut ovat erittäin tiuhasti vaihtuvia. Puhutaan vain muutamista päivistä, koska solut ovat tärkeässä suojaavassa roolissa ja joutuvat kovalle kulutukselle suhteellisen vihamielisessä ympäristössä.
Meissä on enemmän muita soluja kuin ihmissoluja
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Sellaisen, mitä me tällä hetkellä olemme? Ihmisen koko perimä selvitettiin vuonna 2003, mutta se ei tietenkään tarkoita, että siitä lähtien olisimme tienneet kaiken mahdollisen, mitä ihmisen kehosta on tiedettävissä. Tuo a, t, g ja c -kirjaimien sekalainen jono ei voisi ikinä kertoa meille kaikkea ihmisen toiminnasta.
Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ihmiskehossa on 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin ihmissoluja. Tuosta arviosta ollaan tultu reilusti alaspäin, mutta bakteerisolut vievät silti voiton.
Ihmissoluja on noin 43%, ja muista soluista suurin osa on bakteereita, loput sieniä ja arkkeja. Bakteerisolut ovat huomattavasti meidän omia solujamme pienempiä, joten niiden yhteispaino on vain noin 200 gramman luokkaa. Suurin osa bakteereista elää suolistossa, joten aina kun käyt vessassa, muutut hetkeksi hiukan enemmän ihmiseksi.
Vasta aivan viime vuosina on ihmiskehon tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota mikrobiomin (nämä seuralaisemme) vaikutuksiin. Miten bakteerit pitävät meidät terveinä ja toiminnassa tai toisaalta miten ne vaikuttavat sairauksien ja tautien syntyyn. Ne ovat yhtälailla syntymästämme asti osa meitä, samoin kuin ihmis-DNA:ta sisältävät solumme.
Ja jos vielä mennään tuohon ihmisen perintöainekseen, DNA:han, ja siihen, miksi koko perimän sekvensointi ei voi paljastaa kaikkia ihmiskehon salaisuuksia. Meidän kromosomimme sisältävät vähän yli 20 000 proteiinia koodaavaa geeniä.
Mutta jos kaikki ihmiskehossa oleva perintöaines lasketaan yhteen, on meissä minä hetkenä hyvänsä toiminnassa 2-20 miljoonaa geeniä, kun lasketaan koko mikrobiomi (solullisten eliöiden lisäksi myös virukset) yhteen. Ja kaikki nämä vaikuttavat ympäristönsä, eli meidän, toimintaan.
Toistetaan siis alun kysymys: Mikä tekee ihmisestä ihmisen?
Ihmisellä on syntyessään 300 luuta, aikuisena vain 206
Voiko oikeasti olla totta, että vauvoilla on melkein sata luuta enemmän kuin aikuisilla?
Monet varmasti tietävät sen pehmeän kohdan vauvan päälaella. Se voi olla vähän pelottavakin. Jossain vaiheessa pääkallon luut kasvavat yhteen ja peittävät samalla tuon suojaamattoman kohdan.
Samanlaista luiden yhteensulautumista tapahtuu muuallakin ihmiskehossa. Itseasiassa iso osa vauvan luustosta on rustoa, siksikin ne ovat niin pehmoisia ja taipuisia. Pikkuhiljaa rusto kuitenkin korvautuu kovalla luulla, jolloin myös erillisinä osina olleista palasista tulee yhtenäisiä.
Siksi vastasyntyneillä vauvoilla on lähes 100 luuta enemmän kuin aikuisilla.
Navan ympärillä kasvaa nöyhtää kerääviä karvoja
Kaikki omfalofobiasta kärsivät siirtykää seuraavaan kohtaan listalla! Nyt tulee puhetta navasta.
Jostain käsittämättömästä syystä napanöyhtä on kiinnostanut ihmisiä niin kovasti, että sitä on tutkittu niin Wienin teknillisessä yliopistossa Itävallassa kuin Sydneyn yliopistossa Australiassa.
Wienissä tutkimusta johtanut tohtori Georg Steinhauser oli kerännyt ensin vuosien ajan OMAA napanöyhtäänsä ja tutkinut sen koostumusta ja kerääntymistä napaan. Nöyhtä ei koostunut vain vaatekuiduista vaan myös hiestä, rasvasta ja kuolleista soluista. Ja epäilemättä myös mikrobeista. Myöhemmin hän oli laajentanut tutkimustaan ja saanut näytteitä myös muilta ihmisiltä.
Steinhauser oli todennut, että navan ympärillä on erityisiä karvoja, joiden pinnan suomut toimivat kuin koukut ja irrottavat vaatteista kuituja. Lisäksi karvojen kasvusuunta on napaa ympäröivä, jolloin ne ohjaavat moskan onkaloon.
Australiassa taas laajan 5 000 koehenkilöä kattaneen tutkimuksen lopputulema oli se, että tyypillinen henkilö, jolle napanöyhtää kertyy, on ”hiukan ylipainoinen keski-ikäinen mies, jolla on karvainen vatsan alue”.
Nobel-palkinnon tuloa ei voi estää.
Meillä on enemmän kuin viisi aistia
Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo. Niinhän meille koulussa opetetaan. Mutta aisteja on paljon muitakin!
Oletko ikinä nähnyt televisiossa, kun poliisi arvioi pysäytetyn kuskin alkoholin- tai huumeidenkäyttöä erilaisilla testeillä? Ei liity aiheeseen, mutta eikö alkometri tai huumetesti olisi parempi ja vähemmän subjektiiviseen arvioon perustuva vaihtoehto?
Testissä kuski laitetaan esimerkiksi kävelemään suoraa linjaa tai luettelemaan aakkosia väärinpäin. Kokeile muuten ihan huvikseen selvin päin, että miten tuo onnistuu. Aakkosten luetteleminen lopusta alkuun on järjettömän hankalaa!
Yhdessä testissä on tarkoitus silmät suljettuina koskettaa sormella omaa nenän päätä. Se yleensä onnistuu, ellei ole nauttinut liikaa keskushermoston toimintaan vaikuttavia aineita. Tällä testataan asentoaistin toimivuutta.
Asentoaistin avulla pystymme siis aistimaan itsemme. Kuulostaa kummalliselta, mutta asentoaisti kertoo meille, missä ruuminosamme milloinkin menevät – yleensä ne eivät onneksi mene kovin kaukana. Tämä aisti mahdollistaa myös esimerkiksi rappusten kävelyn ilman, että joka kerta täytyisi tarkistaa askeleen korkeus.
Muita aisteja ovat muun muassa tasapainoaisti ja lämpötilan aistiminen. Valitettavasti ihmisiltä puuttuu muutama eläimillä havaittu aisti. Esimerkiksi hait pystyvät aistimaan tulevasta lounaastaan lähtevää sähköisyyttä ja lepakot suunnistavat maapallon magneettikenttiä apuna käyttäen.
Käsi saa voiman pikkurillistä
Kun mietit arjen askareita, millä sormilla puuhastelet eniten? Pidät kiinni kynästä, laitat vetoketjun kiinni, avaat napin… Käytät näihin toimintoihin varmasti peukaloa, etusormea ja keskisormea. Ja nuo kolme sormea ovatkin vastuussa kaikenlaisesta jokapäiväisestä tarttumisesta ja näpertelystä.
Jos pitäisi luopua jostain sormesta, vastaisitko pikkurillin. Tuon lähes tarpeettomalta tuntuvan sormen.
Älä kuitenkaan aliarvioi sitä. Menettäisit pikkurillin mukana jopa puolet kätesi voimasta!
Yleensähän pikkurilli ei ole mukana missään tärkeässä sorminäppäryyttä vaativassa hommassa, mutta voiman tuotossa se on vertaansa vailla. Jos myös nimetön poistuisi kuvioista pikkurillin lisäksi, olisi käden voimasta jäljellä enää noin 30%.
Lue myös:
Tiede
Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat
Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.
Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.
Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään
Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.
Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.
Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.
Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.
Opossumi leikkii kuollutta
Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.
Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuta vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.
Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.
Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.
Luunsa katkova karvasammakko
Kuva: Gustavocarra | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)
Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.
Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.
Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.
Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot
Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.
Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.
Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.
Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.
Räjähtävät muurahaiset
Kuva: Laciny A, Zettel H, Kopchinskiy A, Pretzer C, Pal A, Salim KA, Rahimi MJ, Hoenigsberger M, Lim L, Jaitrong W, Druzhinina IS | CC BY 4.0
Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.
Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.
Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.
Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä
Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.
Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?
No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kun ne kohtaavat toisensa ja sekoittuvat biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa, muodostuu niistä tappava yhdiste.
Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.
Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta
Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.
Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.
Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.
Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.
Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään
Kuva: David Perez (DPC) | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.
Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.
Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.
Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.
Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu
Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.
Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.
Puolustautumisen lisäksi merivuokot auttavat taskurapua saalistuksessa, sillä taskurapu ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.
Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa
Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.
Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.
Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.
Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!
Lue myös:
Jos ei itse sairasta, niin jokainen varmasti tuntee jonkin, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Nyt Listafriikki esittelee kuitenkin sellaiset psyykkiset sairaudet, jotka ovat huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit tsekata tästä:
10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Fregolin oireyhtymä
Italialaisen näyttelijän Leopoldo Fregolin mukaan nimetty Fregolin oireyhtymä on kuin vastakohta Capgrasin syndroomalle, johon tutustuttiin listan ensimmäisessä osassa. Lyhyesti tiivistettynä: Capgrasin syndroomassa potilas kuvittelee, että hänelle läheinen ihminen on korvattu jollain muulla henkilöllä.
Fregolin syndroomassa on kyse siitä, että potilas luulee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä samaksi henkilöksi. Tämä yksi ja sama tyyppi vain vaihtaa valepuvusta toiseen. Nimensä oireyhtymä sai näyttelijä Fregolilta, koska tämä oli tunnettu siitä, että hän teki esitystensä aikana nopeita roolinvaihdoksia.
Ensimmäisen kerran syndrooma kuvattiin vuonna 1927, kun lääkärit tutkivat potilasta, joka uskoi Robine-nimisen näyttelijän ilmestyvän hänen elämäänsä jatkuvasti muiksi henkilöiksi naamioituneena. Kerran potilas kävi ”Robinen” kimppuun, kun hän uskoi tämän seuraavan itseään vahingoittamistarkoituksessa.
Fregolin oireyhtymä on ottanut myös modernin muodon: New York -lehti on kirjoittanut psykiatrin vastaanotolle vuonna 2010 tulleesta 21-vuotiaasta miehestä, joka väitti kiven kovaan, että kaikki naiset, jotka ottivat häneen Facebookissa yhteyttä, olivatkin itse asiassa yksi ja sama henkilö – hänelle aiemmin kyseisellä sivustolla pakit antanut nainen.
Miehen mukaan tämä nainen käytti erästä tiettyä kasvovoidetta, joka mahdollisti kasvojen muuttumisen. Mies oli varma, että huolimatta kariutuneesta nettisuhteesta, nainen oli edelleen kiinnostunut hänestä ja halusi parisuhteeseen esiintyen vain eri ihmisinä.
Lääkärit diagnosoivat miehellä Fregolin oireyhtymän, mikä oli ensimmäinen kerta, kun oireilu liitettiin internetin käyttöön.
Cotardin oireyhtymä
Cotardin syndroomassa harhaluulo ei kohdistu ympärillä oleviin ihmisiin, vaan tästä oireyhtymästä kärsivä henkilö kuvittelee olevansa itse kuollut, kuolematon tai että häntä ei ole ollenkaan olemassa. Kuvitelma voi olla myös hyvin spesifinen: Potilas voi kokea olevansa elävä kuollut eli zombi; aivan kuin The Walking Dead -televisiosarjassa. Hän voi ajatella sisäelimiensä jo mädäntyneen ja kaiken veren poistuneen kehosta.
Cotardin oireyhtymän voi laukaista esimerkiksi masennus, trauma (fyysinen tai psyykkinen), sekä psykoaktiivisia aineita sisältävät huumeet, jotka saavat aikaan hallusinaatioita eli aistiharhoja. Hengenvaarallisen Cotardin syndroomasta tekee se, että kun ihminen kuvittelee olevansa kuolematon tai jo kuollut, voi hän käyttäytyä varomattomasti, sillä mitä zombille voisi muka tapahtua?
Ranskalainen neurologi Jules Cotard kuvaili tämän syndrooman ensimmäisenä vuonna 1880 ja vaikka se on äärimmäisen harvinainen mielenterveyshäiriö, tunnetaan historian saatosta kourallinen tapauksia.
Cotardin kuvailemassa tapauksessa potilas, ”Madame X”, oli tullut vastaanotolle erikoisen syyn vuoksi: hän väitti, ettei hänellä ollut aivoja, hermoja, mahaa tai suolistoa, mutta kaikista näistä puutteista huolimatta hän uskoi olevansa kuolematon. Hoitokeinoa ei löytynyt ja lopulta Madame X kuoli nälkään, sillä hän ei nähnyt mitään syytä syömiselle.
Münchhausenin oireyhtymä
Münchausenin oireyhtymä liittyy vaikeaan persoonallisuushäiriöön, jossa potilas sepittää itselleen sairauden oireita ja kiertää sairaalasta toiseen päästäkseen hoitoon. Vakavammassa muodossa Münchhausen-potilas aiheuttaa itselleen tarkoituksenmukaisesti oireita ja vammoja päästäkseen tutkittavaksi ja operoitavaksi.
Sairaalassa potilas sepittää yksityiskohtaisen, mutta valheellisen tarinan elämästään. Oireiden perusteella, olivat ne sitten itse aiheutettuja tai keksittyjä, henkilöä saatetaan ryhtyä hoitamaan ja pisimmälle menneissä tapauksissa täysin terve potilas on leikattu. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä potilas voi vääristää tutkimustuloksia lisäämällä esimerkiksi virtsanäytteeseen verta.
Nimensä tämä oireyhtymä on saanut 1700-luvulla eläneen saksalaisen paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan. Hän oli hyvä tarinankertoja, jolla oli tapana viihdyttää läheisiään kertomalla rankasti liioiteltuja juttuja sotakokemuksistaan, matkoistaan ja metsästysretkistään.
Vuonna 1951 kirjoittamassaan artikkelissa psykiatrisella osastolla työskennellyt sisätautilääkäri Richard Asher otti käyttöön nimen Münchhausenin oireyhtymä. Hänellä oli ollut paljon potilaita, jotka selvästi keksivät sairauksia ja vaativat toimenpiteitä, mutta heissä ei ollut fyysisesti mikään vialla. Asher havaitsi näillä sarjapotilailla useita leikkausarpia, jotka arvatenkin olivat peräisin lukuisista, tarpeettomista operaatioista. Hän nimesi itseään kiehtoneen persoonallisuuden vääristymän dramaattisista tarinoistaan tunnetun paronin mukaan.
Erotomania
Erotomania on hyvin harvinainen persoonallisuushäiriö, jossa potilas kuvittelee usein julkisuuden henkilön, poliitikon tai itseään korkeammassa asemassa olevan ihmisen olevan rakastunut itseensä. Rakkaus on erotomaniasta kärsivälle hyvin todellista ja he tuntevat sen erityisinä signaaleina television, lehtien tai netin välityksellä, ja yhteys voi olla heidän mielestään jopa telepaattinen. Erotomaniaa sairastava kuvittelee, että esimerkiksi näyttelijän kaikki katseen kameraan on tarkoitettu juuri hänelle.
Harhaluulo on niin voimakas, että vaikka kuviteltu rakastaja tulisi kasvokkain sanomaan, että ei tunne yhtään mitään, olettaa potilas tämän vain yrittävän salata rakkauden muulta maailmalta. Erotomania voi johtaa kuviteltuihin tapahtumiin ja muun muassa olemattomiin, mutta sairaudesta kärsiville todellisiin, raskauksiin.
Ehkä kaikkein tunnetuin erotomaniasta kärsinyt henkilö on yhdysvaltalainen John Hinckley, joka vuonna 1981 yritti murhata presidentti Ronald Reaganin tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa eli näyttelijä Jodie Fosteriin. Foster ei tietenkään ollut tietoinen Hinckleyn järjettömästä rakkaudesta itseään kohtaan eikä varsinkaan omasta ihastumisestaan Hinckleyyn.
Aboulomania
Psyykkiset sairaudet -lista päätetään aboulomaniaan eli patologiseen päättämättömyyteen. Kaikilla meillä on varmasti elämässä aikoja – toisilla koko elämän mittaisia – jolloin päätösten tekeminen on hankalaa. Päättäminen voi ahdistaa ja aiheuttaa stressiä, ja päätöksenteko voi tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Useimmat meistä siihen kuitenkin pystyvät.
Mutta ne, jotka kärsivät aboulomaniasta, eivät pysty päättämään – mitään.
Vakava päättämättömyys vaikuttaa henkilön kykyyn selvitä arkielämästä ja usein he tarvitsevatkin jonkun lähelleen. Sitä ei kuitenkaan sovi sekoittaa läheisriippuvuuteen, sillä aboulomaniasta kärsivälle yksinolo sinällään ei ole ongelma; usein he kuitenkin välttelevät yksin jäämistä, jos vaikka eteen tulisi jonkinlainen pulma.
Aboulomaniasta kärsivä ahdistuu ja voi saada paniikkikohtauksen siitä, kun hänen pitää valita, mitä laittaa päälleen, mitä syö aamupalaksi tai mitä reittiä ajaa töihin. Ravintolassa jälkiruoan päättäminen voi olla mahdoton tehtävä, eikä sairaudesta kärsivä pysty esimerkiksi päättämään, että soittaako vai tekstaako kaverille.
Aboulomanian arvellaan juontavan juurensa lapsuudesta, jossa ylisuojelevat vanhemmat ovat luoneet epäterveen ympäristön, ja lapsi on heistä liian riippuvainen eikä tämän ole koskaan tarvinnut tehdä vaikeita valintoja tai päätöksiä.
Lue ensimmäinen osa: 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Lue myös:
Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä; varmasti kaikki tuntevat jonkun, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Listafriikki esittelee nyt psyykkiset sairaudet, jotka ovatkin huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit lukea tästä:
10 erikoista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 2
Capgrasin oireyhtymä
Capgrasin oireyhtymä on psykoottinen sairaus, jossa ihminen kärsii voimakkaasta harhaluulosta. Siinä potilas kuvittelee, että joku hänelle läheinen ihminen on korvattu toisella henkilöllä. Harhaluulon kohde voi olla myös oma lemmikkieläin tai jopa kotitalo.
Usein tämä läheinen henkilö on samassa taloudessa asuva perheenjäsen, jonka potilas luulee tulleen vaihdetuksi – oli se sitten robotti, avaruusolio tai identtisen näköinen huijari. Capgrasin oireyhtymä aiheuttaa voimakkaan hylkäys- ja pelkoreaktion, sillä potilas ei usko läheisen olevan se, joka hän sanoo olevansa. Potilas voi kuvitella, että huijari haluaa satuttaa häntä.
Capgrasin oireyhtymä on nimetty sen ensimmäisenä havainneen henkilön eli ranskalaisen psykiatrin Joseph Capgrasin mukaan. Hän kutsui sairautta 1920-luvulla kaksoisilluusioksi. Oireyhtymän aiheuttajaa ei tunneta ja tutkimustietoa on vähän, sillä sairaus on hyvin harvinainen. Sitä tavataan usein potilailla, joilla on havaittu muitakin sairauksia, kuten dementia tai skitsofrenia. Myös päähän kohdistuneen vamman on todettu aiheuttavan tällaisia harhaluuloja.
Usein potilaan epäilykset kohdistuvat ainoastaan yhteen henkilöön ja muihin läheisiin suhtautuminen on normaali. Erikoista Capgrasin oireyhtymässä on se, että ihminen kyllä siis tunnistaa kasvot, mutta ei kykene muistamaan tai muodostamaan tunnesidettä kyseiseen henkilöön.
Eräässä tapauksessa 36-vuotias nainen kehitti synnytyksen jälkeen harhaluulon, että hänen vastasyntynyt poikansa ja muut perheenjäsenet oli korvattu huijareilla. Harhaluulo oli voimissaan viisi vuotta, eivätkä mitkään hoitokeinot tehonneet. Viimeisenä oljenkortena otettiin käyttöön sähköhoito, jolla nainen vihdoin pääsi epäilyistään ja tunnisti perheensä.
Pariisin syndrooma
Pariisin syndrooma voi laueta kenellä tahansa Pariisiin matkaavalla, mutta lähinnä sitä on tavattu japanilaisilla turisteilla. Syndrooman oireita voisi kuvailla totaalisena hermoromahduksena, jonka saa aikaan kulttuurišokki.
Uusiin kulttuureihin tutustuminen voi hyvin usein aiheuttaa jonkinlaisen kulttuurišokin, mutta Pariisin syndrooma on äärimmäisen voimakas sellainen: ihminen voi tuntea ahdistusta, todellisuudentajun heikkenemistä, aistiharhoja sekä kokea tulleensa uhriksi. Potilas voi olla myös hyvin vihamielinen ja aggressiivinen muita ihmisiä kohtaan.
Pariisin oireyhtymän uskotaan johtuvan järjettömän korkeista odotuksista, joita Pariisiin matkaavilla japanilaisilla on. Heillä on tietty mielikuva romanttisesta kaupungista, mutta töykeäksi koettu asiakaspalvelu, likaiset kadut ja mieleen rakennetun täydellisen kuvan pirstaloituminen laukaisevat erittäin voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä oireita.
Pariisissa vierailee vuosittain reilu miljoona japanilaista turistia, joista parikymmentä joudutaan kuljettamaan sairastumisen vuoksi ennenaikaisesti kotiin. Pariisin syndrooma ei siis ole kovin yleinen, mutta sitäkin erikoisempi mielenhäiriö.
Hyvin samankaltainen mielenhäiriö on Jerusalemin syndrooma, jonka saa aikaan nimensä mukaisesti vierailu Jerusalemissa. Oireyhtymä ei rajoitu mihinkään tiettyyn kansalaisuuteen tai uskonnolliseen ryhmään, ja oireet – pakkomielteiset ajatukset ja harhat – häviävät yleensä muutamassa päivässä.
Stendhalin syndrooma
Stendhalin syndrooman oireisiin kuuluvat ahdistus, paniikkikohtaukset, pahoinvointi, ohimenevät identiteettihäiriöt, sekavuus ja hallusinaatiot. Yleensä oireet laukaisee taide: kun ihminen näkee erityisen kauniina pitämäänsä taidetta tai suuri määrä taidetta on keskittynyt hyvin rajatulle alueelle, kuten taidegalleriaan, saattaa kokemus olla liian voimakas.
Samanlaisen musertavan tunnevyöryn voi kokea myös luonnon keskellä. Moni on varmasti joutunut tunnekuohun pauloihin ja ainakin liikuttunut erilaisten taide-elämysten kohdalla, mutta hyvin harva on oikeasti kokenut Stendhalin syndrooman kaltaisia oireita.
Syndrooma on nimetty ranskalaisen kirjailijan Marie-Henri Beylen mukaan. Beyle, joka kirjoitti nimellä Stendhal, sai voimakkaita oireita vieraillessaan Firenzessä vuonna 1811. Santa Crocen basilikassa vierailunsa jälkeen mies kirjoitti ”elinvoimiensa uupuneen ja hän pelkäsi kaatuvansa kävellessään” – niin vahvasti kirkon kattomaalaukset olivat häneen vaikuttaneet.
Firenzeläinen lääkäri Graziella Magherini paneutui 1970-luvulla Stendhalin kokemukseen, sillä hänen vastaanotolleen oli tuotu useita turisteja, jotka olivat Firenzen taiteen äärellä saaneet voimakkaita kohtauksia: pyörtymisiä, itkukohtauksia ja jopa tilapäisiä psykoottisia sekavuustiloja. Magherini nimesi tilan ja sen oireet Stendhalin syndroomaksi.
Tukholma-syndrooma
Tukholma-syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta pankkiryöstöstä, jossa varkaat ottivat neljä pankkivirkailijaa kuudeksi päiväksi panttivangeiksi. Vankeina pidetyt uhrit kiintyivät noiden päivien aikana kaappaajiinsa, ja jopa halailivat ja suutelivat näitä panttivankitilanteen lauettua. Uhrit eivät myöskään suostuneet todistamaan oikeudessa ryöstäjiä vastaan. Kun kidnappaajat uhriensa puolustuksesta huolimatta tuomittiin, kävi muutama panttivankina ollut tapaamassa kaappaajiaan vankilassa.
Tukholma-syndrooma on erikoisuudestaan huolimatta tällä psyykkiset sairaudet -listalla varsin yleinen tapaus ja sitä on tavattu muun muassa lentokonekaappauksien ja kidnappausten uhreilla, keskitysleiri- ja sotavangeilla, sekä kotiväkivallan ja insestin uhreilla. Uhri alkaa suhtautua pahantekijään tai kidnappaajaan myötämielisesti ja kehittää jopa romanttisia tunteita tätä kohtaan.
Boantropia
Lykantropia on mielenterveyden häiriö, jossa ihminen kuvittelee olevansa eläin tai muuttuvansa eläimeksi. Susi tai ihmissusi ovat yleisimpiä harhan kohteita. Lykantropian alle kuuluu kuitenkin hyvin spesifinen ja erittäin harvinainen muoto nimeltään boantropia. Siinä ihminen kuvittelee olevansa lehmä ja usein myös käyttäytyy sen mukaisesti.
Boantropiasta kärsivä voi olla nelinkontin pellolla syömässä ruohoa ja näkee itsensä osana lehmälaumaa. Psykiatrien mukaan boantropian voi laukaista esimerkiksi hypnoosi tai hyvin todellisen tuntuinen uni. Ihminen saattaa uneksia olevansa lehmä, ja kokemus jää sitten herätessä harhakuvitelmana päälle.
Boantropia on yksi vanhimmista kirjallisuudessa kuvatuista mielenterveyden häiriöistä, sillä Vanhan testamentin Danielin kirjassa kuningas Nebukadressar II karkotettiin ihmisten parista ja hänen sanottiin ”syöneen ruohoa kuin härät”. Vaikka Raamatun tarinassa on kyse Jumalan langettamasta rangaistuksesta, uskovat monet psykologit muinaisen hallitsijan kärsineen nimenomaan boantropiasta.
Lue myös:
Tiede
Naisen kyyneleet alentavat miehen seksuaalista halukkuutta: 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 2
Monet asiat saattavat nostattaa kyyneleet silmiin: Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.
Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa. Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kyyneleiden vuodatukset voit lukea tästä:
Itkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1
Kyyneleet eivät kiihota
Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.
Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.
Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.
Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.
Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.
Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?
Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.
Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.
Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.
Sukupuolten välisiä eroja
Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.
Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.
Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.
Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.
Miksi itkemme onnesta?
Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.
Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.
Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.
Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä.
Miksi me itkemme?
Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.
Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.
Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.
Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.
Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.
Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä.
Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.
Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.
Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.
Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?
Kuva: Khusen Rustamov | Pixabay
Listan ensimmäisessä osassa selvisi, että muut eläimet eivät itke. Toki eläimet vuodattavat silmiä puhdistavia kyyneleitä, ja toisaalta eläimet myös tuntevat sekä iloa ja surua. Mutta kyyneleitä ne eivät tunnemyrskyissä tipahtele.
Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.
Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.
Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.
Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta.
Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius.
Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.
Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.
Lue myös:
Tiede
Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2
Vaikka avaruuden tutkimukselle on olemassa viimeisen päälle varusteltuja laitoksia, ovat monet tärkeät löydökset vuosisatojen aikana olleet amatööritähtitieteilijöiden tekemiä.
Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!
Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:
Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1
Hanny van Arkel ja kosminen haamu
Kuva: NASA, ESA ja William Keel | Public Domain
Hollantilainen astronomian harrastaja Hanny van Arkel tutkaili galakseja elokuussa 2007. Homma sujui leppoisasti kotoa käsin ja Internetissä kuvia katsellen. Eräässä kuvassa oli kuitenkin jotain erikoista: kirkas, kaasumainen massa, jossa oli selkeä reikä keskellä.
Hannyn vihreiksi kaasusumuiksi nimetyt, ja lempinimen ”kosmiset haamut”, saaneet hohtavat kaasupilvet ovat edelleen melko tuntemattomia, sillä niitä ei ole ehditty vielä kauaa tutkimaan.
Van Arkelin löydös oli ensimmäinen kerta, kun kukaan – amatöörit ja ammattilaiset mukaan lukien – oli tällaisia rakenteita nähnytkään. Se tiedetään, että hohtavien kaasupilvien energia on peräisin galaksien keskustoissa olevista aktiivisista mustista aukoista. Sittemmin niitä on aktiivisesti etsitty ja löydettykin universumista muutamia kymmeniä.
Zooniverse ja keltaiset pallot
Zooniverse on vapaaehtoisvoimin pyörivä projekti, jonka nettisivuille ladattuja kuvia voi kuka tahansa käydä tutkimassa. Sivuston hyödyllisyys perustuu siihen, että avaruustutkimuslaitoksissa teleskooppien ja satelliittien ottamia kuvia analysoivat pitkälti tietokoneet, mutta Zooniversessä työn tekevät monet eri ihmissilmät, jotka usein toimivat vertailussa ja arvioinnissa paremmin kuin tietokonealgoritmit.
Vuonna 2015 Zooniversessä käytiin läpi NASA:n Spitzer-teleskoopin ottamia kuvia, joista monessa näkyi omituisia keltaisia palloja. Järjestö otti yhteyttä asiasta tietämättömään avaruushallintoon, joka julisti löydöksen olevan yksi viime aikojen mullistavimmista avaruustutkimuksen saralla.
Keltaiset pallot osoittautuivat olevan hyvin varhaisessa vaiheessa olevia syntyviä tähtiä. NASA ilmoitti harrastelijoiden löytäneen kauan kaivatun puuttuvan palasen tähtien muodostumisessa. Zooniversen löydöksen avulla tähtitieteilijät voivat nyt havaita uusia tähtiä jo paljon aiempaa ennemmin.
Emmanuel Conseil ja uusi tähti
Kuva: NASA/CXC/M.Weiss | Public Domain
Slooh on netissä toimiva observatorio, jossa kuka vain voi (maksua vastaan) seurata Kanariansaarilla sijaitsevien ammattimaisten teleskooppien tallentamaa kuvaa reaaliajassa.
Joulupäivänä vuonna 2015 Emmanuel Conseil oli tapansa mukaan tietokoneellaan katselemassa tähtitaivasta ja erityisesti Triangulumin galaksia. Hän huomasi näytöllä jotain, mitä kuvassa ei vielä jouluaattona ollut näkynyt. Conseil, tähtitieteen harrastaja, oli juuri löytänyt uuden tähden. Media nimesi löydöksen oitis Joulutähdeksi.
Nova eli uusi tähti syntyy, kun valkoinen kääpiö imee kaiken vedyn läheisestä vanhasta tähdestä eli punaisesta jättiläisestä (yllä oleva piirros), mikä lopulta saa aikaan valtavan räjähdyksen. Tuo räjähdys ja uuden tähden syntyminen oli täytynyt Conseilin havaintojen perusteella tapahtua jossain vaiheessa joulupäivän aikana.
Törmäys Jupiteriin
Tämän listan ensimmäisessä osassa jo tuli esille, että avaruudessa kiitävien kappaleiden osuminen Jupiteriin ei ole mitenkään harvinaista. Aurinkokunnan suurin planeetta saa osumaa noin kerran vuodessa.
Reiät kyllä havainnoidaan törmäysten tapahtumisen jälkeen, mutta harvoin kukaan pääsee todistamaan varsinaista iskua. Kaksi onnekasta harrastelijatähtitieteilijää Irlannissa ja Itävallassa onnistui kuitenkin maaliskuussa vuonna 2016 tallentamaan iskeytymisen videolle.
Vain sekunnin murto-osan kestävä iskeytyminen oli niin voimakas Jupiterin painovoiman vuoksi, että vaikka planeettaan törmännyt kappale olisi ollut vain muutamien kymmenien metrien kokoinen, oli räjähdys mahdollista nähdä Maasta käsin.
Planet Hunters ja 42 uutta planeettaa
Kuva: Sergei Tokmakov | Pixabay
Vuoden 2012 lopulla Zooniverseen kuuluva Planet Hunters -ryhmä teki juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää: etsivät planeettoja.
Neljästäkymmenestä vapaaehtoisesta koostuva ryhmä kävi läpi NASA:n julkaisemia, Kepler-avaruusteleskoopin ottamia kuvia Joutsenen tähdistöstä, josta he bongasivat 42 entuudestaan tuntematonta planeettaa. Noista planeetoista 15 sijaitsi niin sanotulla kultakutri-vyöhykkeellä, joka on elämän näkökulmasta ihanteellisella etäisyydellä kiertämästään tähdestä.
Erityisesti yksi planeetta, PH2 b, on täydellisen sijaintinsa vuoksi mahdollinen paikka eläville olennoille. Se on kuitenkin todennäköisesti liian suuri (noin Jupiterin kokoinen) ylläpitääkseen elämää, mutta ehkä joku sen useista kuista voisi olla asutettavissa. Yalen yliopiston tähtitieteilijöiden mukaan joku PH2 b:n kuista voisi olla kuten Avatar-elokuvan Pandora.
Loppukaneettina kaikille PH2 b:lle halajaville: se sijaitsee reilun 1200 valovuoden päässä Maasta. Ja yksi valovuosihan tarkoittaa matkaa, jonka valo kulkee yhden vuoden aikana. Yksi valovuosi on noin 9,4 biljoonaa (eli tuhatta miljardia) kilometriä. Joten PH2 b on verrattain kaukana.
Lue myös:
Tiede
Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1
Avaruutta tutkitaan lukuisissa viimeisen päälle varustelluissa laitoksissa, mutta vuosisatojen aikana moni tärkeä löydös on ollut amatööritähtitieteilijän tekemä.
Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!
Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:
Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2
William Herschel ja Uranus
Vaikka William Herschel jäi historian kirjoihin menestyneenä ja kunnioitettuna tähtitieteilijänä, ei hän todellakaan ollut sitä vuonna 1781 löytäessään Uranuksen. Herschel oli toki kiinnostunut avaruudesta, ja oli rakentanut itselleen suuren teleskoopin, mutta tutkaili taivaalle vain omaksi ilokseen. Tuohon aikaan hän työskenteli orkesterinjohtajana Bathissa, Englannissa. Pimeän tultua Herschel kuitenkin etsi taivaalta kaksoistähtiä.
Eräänä yönä hän näki ”sumean levyn”, jonka hän oletti ulkomuodon perusteella olevan komeetta. Seuraavina öinä hän käänsi kaukoputkensa samaan kohteeseen ja havaitsi, että se liikkuu aivan liian hitaasti. Herschel teki nopean laskutoimituksen ja tuli siihen tulokseen, että kohde liikkui sen verran verkkaiseen tahtiin, että sen täytyi olla Saturnusta kauempana.
Siinä vaiheessa hänelle valkeni, että kyseessä oli aiemmin tuntematon ja aurinkokunnan kaukaisin (siihen mennessä löydetty) planeetta. Herschel päätti nimetä löytämänsä planeetan Saturnuksen isän, Uranuksen, mukaan. Planeetta oli toki nähty jo sata vuotta aiemmin, mutta sitä oli pidetty tähtenä. Vasta Herschelin itse rakentama kaukoputki oli tarpeeksi tehokas paljastamaan totuuden.
Michael Sidonio ja täysin uusi galaksi
Canberrassa, Australiassa, asuva Michael Sidonio oli vuonna 2013 pellolla kuvaamassa NGC 253 -galaksia (kuvassa), kun hän huomasi otoksissaan jotain itselleen ennennäkemätöntä. Itse asiassa kukaan ei koskaan aiemmin ollut nähnyt Sidonion kuvaamaa kohdetta, sillä hän oli löytänyt sattumalta aivan uuden galaksin. Se sai nimekseen NGC 253-dw2.
Vaikka uusia galakseja löytyy lukuisa määrä vuosittain, oli Sidonion löydös varsin merkittävä, sillä astronomit saivat uutta galaksia tarkemmin tutkimalla selville, että suuret galaksit tuhoavat pienempiä naapureitaan. Asian oli jo pitkään arveltu olevan niin, mutta nyt teorialle, jonka mukaan galaksit muodostuvat muista galakseista, saatiin vihdoin todistusaineistoa.
Alan Hale ja Thomas Bopp löysivät uuden komeetan
Kuva: Philipp Salzgeber | CC BY-SA 2.0
Vaikka Alan Hale olikin filosofian tohtori tähtitieteen alalta, on hän mukana listalla siksi, ettei hän ollut ainoa, joka kesällä 1995 löysi suuren komeetan.
Nimittäin juuri samaan aikaan kyseisen taivaankappaleen havaitsi myös Thomas Bopp, rakennustyömaan johtaja. Toisaalta komeetat eivät olleet Halenkaan päivätyö, vaan niiden katselu oli vain mieleinen, yöllinen harrastus.
Kummatkin miehet ilmoittivat löydöksestään Kansainväliselle astronomiyhdistykselle toisistaan tietämättä ja riippumattomasti, mutta täysin yhtä aikaa heinäkuun 23. päivänä. Molemmat olivat tarkkailleet M70-nimistä komeettaklusteria, kun he huomasivat jotain, mitä eivät aiemmin olleet nähneet. Se oli valtaisan pitkällä kiertoradallaan kulkeva, Hale-Bopp -nimen saanut, komeetta.
Hale-Bopp näkyi 18 kuukauden ajan paljaalla silmällä ja lähimmillään se oli Maata vuonna 1997. Kirkas, kaksihäntäinen Hale-Bopp on yksi kaikkien aikojen katselluimmista komeetoista, sillä sen pystyi näkemään jopa savusumuisissa kaupungeissa. Tuo puolitoista vuotta oli erityinen ajanjakso, sillä seuraavan kerran Hale-Bopp on nähtävissä vasta usean tuhannen vuoden päästä.
Komeetta ei aiheuttanut ainoastaan ihastusta, sillä sanfranciscolaisen Taivaanportti -lahkon 39 jäsentä teki joukkoitsemurhan maaliskuussa vuonna 1997, sillä he uskoivat komeetan jäljessä tulevan avaruusolioita Maata valloittamaan.
Gennady Borisov ja komeetta aurinkokunnan ulkopuolelta
Kuva: NASA, ESA ja D. Jewitt (UCLA) | Public Domain
Elokuussa vuonna 2019 venäläinen Gennady Borisov nappasi ainutlaatuisen kuvan kotitekoisella kaukoputkellaan. Kuvan kohde ei näyttänyt erityisen kummalliselta: hännällinen samea piste. Se oli komeetta.
Mutta kyseessä ei ollut mikä tahansa komeetta. Jokainen sitä ennen löydetty komeetta on kiertänyt meidän omaa Aurinkoamme, mutta tämä oli tullut paljon kauempaa. Sen tiedetään tulleen aurinkokuntaan Kassiopeian tähdistön kautta ja jatkavan matkaa kohti Telescopiumin tähdistöä.
Komeetta Borisov, joka tietenkin nimettiin löytäjänsä mukaan, tunnistettiin kaukomatkalaiseksi sen erikoisen radan ja aurinkokunnan komeettoja nopeamman vauhdin vuoksi.
Jättäessään aurinkokuntamme Borisov-komeetta ei todennäköisesti enää koskaan palaa takaisin. Omalta kiertoradaltaan, mistä ikinä sitten onkin kotoisin, se on harhautunut mahdollisesti törmättyään yhteen planeetan kanssa tai sitten voimakas räjähdys on singonnut sen äärettömälle matkalleen.
Anthony Wesley ja Jupiterin arpi
Tämäkin löydös tehtiin Australian pääkaupungissa, Canberrassa. Tällä kertaa taivaalle katseli kuitenkin innokas harrastelijatähtitieteilijä Anthony Wesley.
Ohjelmoijana työskennelleen Wesleyn suuri intohimo oli seurata ja kuvata Jupiteria. Heinäkuun 20. päivänä vuonna 2009 hän oli mielipuuhansa parissa, mutta halusi samalla seurata myös golfin maailmankiertuetta. Wesley poistui hetkeksi sisälle television ääreen, ja palatessaan kaukoputkelleen hän huomasi Jupiterin pinnassa jotain kummallista. Valtavan kaasupallon pinnassa näkyi tumma täplä. Wesley otti yhteyttä NASA:an ja kaikkiin tuntemiinsa tähtitieteen ammattilaisiin ja ilmoitti havainnostaan kuvien kera.
Selvisi, että asteroidi tai komeetta oli juuri osunut Jupiteriin ja repäissyt aukon sen kaasukehään. Törmäys sattui osumaan kaiken lisäksi juuri samalla päivälle, jolloin Apollo 11:nen miehistön historian ensimmäisestä kuukävelystä tuli kuluneeksi 40 vuotta. Yhtälailla kyseisenä päivänä tasan 15 vuotta aiemmin oli havaittu toisen komeetan törmääminen Jupiteriin.
NASA:n tutkijoiden mukaan iskun aiheuttama repeämä oli saman kokoinen kuin jotkut Jupiterin suurista pyörremyrskyistä: Eli noin maapallon luokkaa.
Lue myös:
Kykenisitkö sinä leikkaamaan irti oman ruumiinjäsenesi? Ensimmäinen ajatus on varmasti, että en todellakaan. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa, joissa oman raajan amputointi onnistuu, kun on pakko.
Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.
Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tarinat voit lukea tästä:
10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1
Kurtis Kaser
Kuva: Pixabay
Yhdysvaltalainen 63-vuotias Kurtis Kaser oli huhtikuussa 2019 niittämässä maissia omalla pellollaan, kun hänen jalkansa jäi jumiin maatalouslaitteen ruuvikuljettimeen. Käynnissä ollut kone alkoi runnoa Kaserin jalkaa murskaksi.
Kaser ei onnistunut vetämään jalkaansa pois eikä hänellä ollut puhelintaan mukana. Hänen perheensä ei ollut kotona, joten hän tiesi ettei apua ollut saatavilla vielä pitkään aikaan.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jalan katkaiseminen. Mies ei vitkastellut, vaan kaivoi taskustaan veitsen ja leikkasi jalkansa poikki hieman polven alapuolelta. Amputointi kesti vain viisi minuuttia ja pahimmaksi hetkeksi Kaser nimesi hermojen leikkaamisen.
Vapauduttuaan pinteestä hän ryömi pellolta kotiinsa soittaakseen hätänumeroon. Uutiskanava NBC:lle antamassaan haastattelussa Kaser ei harmitellut kohtaloaan, vaan kertoi olevansa olosuhteisiin nähden onnekas – jalkaa oli vielä sen verran jäljellä, että hänen on mahdollista kävellä proteesin avulla.
Michael Lasiter
Se on fakta, että verisuoneen päässyt liian suuri ilmakupla voi katkaista verenkierron kriittisissä elimissä kuten keuhkoissa tai aivoissa, jolloin seurauksena voi olla kuolema.
Täyttä varmuutta siitä ei ole, että miten lähellä kalifornialaisen Michael Lasiterin hengenlähtö oli vai olivatko aineet vain sekoittaneet hänen päänsä totaalisesti elokuussa 2008. Oli miten oli, hän koitti vimmatusti pelastaa henkensä ainoalla keksimällään tavalla: oman kätensä katkaisemisella. Lasiterin toimet eroavat muista listan kohdista sillä, että hän ei sinnikkäästä yrityksestään huolimatta onnistunut kätensä amputoinnissa.
Tapahtumat alkoivat, kun Lasiter oli Modeston kaupungissa sijaitsevassa motellissa piikittämässä kokaiinia suoneen. Yhtäkkiä häneen iski paniikki: hän oli vahingossa ruiskuttanut ilmakuplan verisuoneensa. Hysteerisenä Lasiter juoksi läheiseen ravintolaan, jossa hän tarttui ensimmäiseen löytämäänsä teräaseeseen. Voiveitsi ei kuitenkaan ollut tehokas työväline käden leikkaamiseen.
Edessä siintävää kuolemaa pelännyt Lasiter säntäsi ravintolan keittiöön, josta löytyi tehokkaampia ja terävämpiä veitsiä. Käden katkaisu lihakirveellä oli hyvässä vauhdissa, kun paikalle hälytetty poliisipartio rynnisti keittiöön. Viranomaiset tyynnyttelivät Lasiteria, joka oli täysin vakuuttunut tulevasta kohtalostaan – käden ja sitä myötä ilmakuplan oli mentävä!
Koska Lasiter ei ollut halukas luopumaan veitsestä, sai mies maistaa vanhaa kunnon etälamautinta, minkä jälkeen hänet kiidätettiin läheiseen sairaalaan. Sillä kertaa sekä käsi että henki säilyivät.
Aron Ralston
Ehkäpä maailman tunnetuin itseamputointi tapahtui Utahin karussa erämaassa vuonna 2003. Yhdysvaltalaisen Aron Ralstonin kamppailu on päässyt myös valkokankaalle elokuvassa 127 tuntia, jossa käden amputointi näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Ralston on itse sanonut, että elokuva on erittäin totuudenmukainen kuvaus hänen piinaavista päivistään jumissa kivien välissä – se on kuin dokumenttia katsoisi.
Seikkailunhaluinen 27-vuotias Ralston oli huhtikuun 26. päivänä laskeutumassa erästä kapeaa kanjonia alas, kun suuri kivenlohkare irtosi ja kiilasi hänen oikean kätensä kiviseinää vasten. Neljän päivän ajan Ralston yritti turhaan saada 360 kilon painoista kiveä liikkumaan, joten ainoa keino, jolla hän pystyi pelastamaan oman henkensä, oli käden leikkaaminen. Valitettavasti työkalu ei ollut parhaimmasta päästä, sillä mukana olleessa monitoimilinkkuveitsessä oli tylsä, 5 sentin mittainen terä.
Ralston teki käteensä harjoitusviiltoja ja laati suunnitelman: Työkalulla oli mahdoton leikata käsivarren luita, joten ne oli katkaistava muulla keinolla. Mies ryhtyi toimeen oltuaan satimessa yli viisi vuorokautta. Hän väänsi luunsa rikki ja rupesi leikkaamaan käyttäen onnetonta veistä. Sitkeimpien jänteiden kohdalla mies valitsi työvälineekseen monitoimilinkkarin surkeat saksia.
Suuret verisuonet hän jätti viimeiseksi, jotta verenvuoto olisi mahdollisimman vähäistä. Operaatio kesti reilun tunnin, mutta sen jälkeen mies oli vapaa. Hän lähti etsimään apua ja törmäsi neljän tunnin samoilun jälkeen vaeltamassa olleeseen perheeseen, joka soitti pelastushelikopterin paikalle. Koettelemus ei hidastanut Ralstonia, joka jatkoi vuorikiipeilyä proteesin kanssa ja on tehnyt menestyksekästä uraa motivaatiopuhujana.
Zheng Yanliang
Niin uskomattomia kuin nämä kaikki oman ruumiinjäsenen amputointi -tarinat ovatkin, on kiinalaisen Zheng Yanliangin kohtalo jotenkin omassa luokassaan.
Hebein maakunnassa asuva 47-vuotias Zheng alkoi kärsiä kovista jalkakivuista alkuvuodesta 2013. Hän kävi näyttämässä jalkaansa lääkärissä ja siinä todettiin olevan valtimotukos, jonka hoitoon määrättiin lääkkeitä. Kivut kuitenkin yltyivät ja olivat välillä niin pahoja, että Zheng menetti tajuntansa. Hän kävi lääkärillä myös Pekingissä, mutta aina edessä oli paluu omalle maatilalle uusien pillereiden kanssa.
Huhtikuussa jalka oli jo pahoin tulehtunut ja edennyt kuolioon, joten lääkärit ehdottivat amputointia, mihin Zheng tietenkin olisi suostunut, jos se ei olisi maksanut 200 000 yuania eli reilu 35 000 euroa. Tehtaassa työskentelevällä Zhengillä ei sellaisia rahoja ollut, sillä vähätkin oli käytetty turhiin sairaalakäynteihin, joten hänet lähetettiin kirjaimellisesti kotiin kuolemaan. Jalka muuttui aivan mustaksi ja miehen omien sanojen mukaan lihassa asusti jo toukkia.
Zheng ei kuitenkaan luovuttanut, sillä hän murehti, miten vaimo ja tytär pärjäisivät ilman häntä. Sisuuntuneena hän laati suunnitelman: jalan saa katki ilman vararikkoakin!
Eräänä yönä hän otti käteensä rautasahan ja veitsen, ja suuhunsa pyyhkeellä päällystetyn puukepin jota purra, jottei ideaa vastustanut vaimo heräisi. Vain 20 minuutissa Zheng oli sahannut tulehtuneen jalkansa poikki, ja kertomansa mukaan ”hikoili operaation ajan kuin pieni sika”.
Jalan lisäksi hän menetti pari hammastakin, koska puri puuta niin voimalla. Vaimonkin hän joutui loppu viimeksi herättämään, sillä luun sahauksen tuoksinnassa työvälineestä irtosi terä. Mutta henki säilyi, kun tappava infektio oli poissa!
Sula-koira
Kuva: Pixabay
Mennään listan lopuksi muista kohdista poiketen koiruuksiin.
Kanadassa, pienessä Manitoun-kylässä lähellä Winnipegiä, sekarotuinen Sula-koira katosi kotimaatilalta tammikuun 20. päivänä vuonna 2009. Gene ja Tamara Bausmans etsivät Sulaa herkeämättä, mutta eivät nähneet tai kuulleet koirastaan pihaustakaan. He uskoivat Sulan kuolleen, koska se ei olisi vain hylännyt pieniä pentujaan.
Sula palasi kotiin kymmenen päivän päästä eivätkä Bausmansit illan jo pimennyttyä huomanneet heti, miten pahasti se oli loukkaantunut. Koko kauheus kuitenkin selvisi pian: Sula oli laihtunut lähes olemattomaksi ja menettänyt suurimman osan turkistaan. Pahinta oli kuitenkin sen yksi jalka; tai se, mitä jalasta oli jäljellä. Vasemman etujalan tilalla törrötti kymmenen senttiä luuta jota ympäröivät lihan riekaleet ja revityt verisuonet.
Koska syrjäisellä seudulla ei ollut päivystävää eläinlääkäriä, joutui Sula odottamaan apua vielä yhden traumaattisen yön ajan, sillä kertaa toki järkyttyneiden omistajiensa huollettavana.
Aamulla mätänemispisteessä oleva tynkä amputoitiin kokonaan, eikä näky valitettavasti ollut eläinlääkärille täysin uusi.
Bausmansit olivat kauhuissaan: mitä Sulalle oikein oli tapahtunut? Eläinlääkärin mukaan vammat viittasivat sekä metallisiin ”hampaisiin” että koiran omaan toimintaan. Hän kertoi jalka-ansoihin joutuneiden eläinten usein purevan raajansa poikki, jotta pääsisivät pois tukalasta tilanteesta; ansaan jääneistä villieläimistä noin yksi neljästä järsii itsensä irti. Näin oli käynyt Sulankin kohdalla.
On ihme, että se selvisi hengissä kotiin pentujensa luo, sillä alueella elää paljon kojootteja, joita varten ansakin oli todennäköisesti asetettu.
Otetaan loppuu mielenkiintoinen ajatusleikki: Jos listan yhdeksällä muulla ei olisi ollut jotain teräasetta käden ulottuvilla, niin olisiko joku lähtenyt tekemään saman kuin Sula?
10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1
Lue myös:
-
Oudoimmat4 tuntia sitten10 selvittämätöntä, usean ihmisen katoamismysteeriä – osa 1
-
Tiede1 viikko sittenKäsi saa voimansa aliarvioidusta pikkurillistä: 10 ihmiskehon erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt
-
Viihde5 päivää sitten10 traagista onnettomuutta elokuvien kuvauksissa – osa 1
-
Yhteiskunta1 viikko sittenLaskiainen, Mardi Gras ja Rion sambakarnevaalit ovat sama juhla!