Top 10 maailman erikoisimmat kissarodut

Monelle rotukissoja tuntemattomalle kissa on vain kissa. Mutta tiesitkö, että eri maiden järjestöt tunnustavat yli 60 erilaista kissarotua?

Paljon kissoja enemmän mediassa puhutaan koirien rotujalostuksesta, ja siinä ollaankin huomattavasti pidemmällä, monessa suhteessa. Erilaisia koirarotuja tunnustetaan yli 300 eli merkittävästi enemmän kuin kissoja. Mutta kissat ovat koko ajan kirimässä. Myös siinä suhteessa, että joidenkin rotujen ylijalostus ja tiettyjen ääripiirteiden korostaminen ovat tuoneet mukanaan myös terveysongelmia.

Viime vuonna Suomessa rekisteröitiin 4131 rotukissaa, mutta ehdottomasti yleisin kissa on se tavallinen maatiaskissa. Maatiaiskissat eivät kuulu mihinkään määriteltyyn rotuun, vaan ne ovat syntyneet kissojen lisääntyessä ilman ihmisen puuttumista prosessiin. Suomessa on arvioiden mukaan jopa yli miljoonaa kissaa, joista ehdoton enemmistö on juuri maatiaskissoja.

Listafriikin viime viikon oudoimmissa uutisissa oli mukana juttu savannikissasta, ja siitä inspiroituneena päätimme tutkia, minkälaisia ja -näköisiä kissarotuja maailmasta löytyykään. Tässä niistä erikoisimmat.

Savannikissa

Aloitetaan juuri sillä inspiraation antaneella savannikissalla, joka myös savannah-nimellä tunnetaan. Suomessakin sallittu, vaikkei virallinen, varsin isokokoinen kissa on kesykissan ja servaalin, afrikkalaisen villikissan, risteymä. 

Tämä kiehtova rotu sai alkunsa Yhdysvalloissa vuonna 1986, kun Judee Frank risteytti siamilaisen kissan servaalilla (servaalit ovat Yhdysvalloissa laillisia lemmikkejä). Ensimmäinen pentu oli nimeltään Savannah, mistä koko uusi rotu sai nimensä. Savannikissojen ulkomuoto vaihtelee suunnattomasti sen mukaan, paljonko niissä on servaalia. Ensimmäisen eli F1-sukupolven savannikissat ovat puoliksi kesykissoja (mitä rotua hyvänsä) ja puoliksi servaaleita. Toisinaan risteytetään F1-naaraita servaaliurosten kanssa, jolloin syntyvissä pennuissa on jopa 75 % villikissaa.

F1-sukupolven savannikissat ovat todella korkeita, ja voivat painaa jopa 15 kiloa. Koko pienenee huomattavasti, mitä kauemmas sukupuuhun servaali jää. Kun mennään F2-sukupolveen ja siitä eteenpäin, vähenevät villikissan ominaisuudet yhtälailla ulkonäössä kuin käytöksessäkin. F1-savannahit ovat niin kaukana sylikissasta kuin olla voi, joten ne ovat lemmikkeinä hyvin vaativia. Vasta F3-sukupolven savannikissat ovat sen verran kaukana villistä esi-isästään, jotta niiden voi jo odottaa makoilevan sohvalla rapsutettavana.

Savannikissojen kasvatus ei ole helppoa, sillä servaalin (Leptailurus serval) ja kotikissan (Felis catus) risteyttäminen onnistuu harvoin. Ne eivät ole ainoastaan eri lajia, vaan kuuluvat myös eri sukuun. Ensin eri lajit pitää saada parittelemaan ja lisäksi servaalin raskausaika on noin 10 vuorokautta pidempi kuin kesykissalla. Monesti pentueet kuolevat ennen syntymistä. Risteytyksen tuloksena syntyvät savannikissaurokset ovat yleensä steriilejä F4-sukupolveen saakka.

Eksoottisen kissan hankkiminen ei ole edullista lystiä, sillä perimässään eniten servaalia kantavista savannikissoista voi joutua maksamaan jopa 20 000 euroa. 

Munchkin

Munchkin ei ole Suomen kissaliitto ry:n tai sen kattojärjestö Fédération Internationale Félinen, FIFén, hyväksymä rotu. Akondroplasiasta eli lyhytkasvuisuudesta kärsivien kissojen huomiota herättävin ominaisuus on niiden lyhyet jalat – millä ei kuitenkaan kasvattajien mukaan ole vaikutusta niiden juoksemiseen tai hyppimiseen. Toki niillä on selkäranka- ja luusto-ongelmia, kuten niin monilla lyhytraajaisilla koiraroduillakin.

Kissarotu on nimetty L. Frank Baumin vuoden 1900 Ihmemaa Oz -kirjan ja vuonna 1939 valmistuneen samannimisen elokuvan lyhytkasvuisten maiskisten (engl. munchkin) mukaan. 

Akondroplasia periytyy kissoilla (aivan samoin kuin ihmisellä) vallitsevasti ja on homotsygoottisena letaali. Ja tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että kahden munchkin-kissan jälkeläisistä 25 % on normaalikasvuisia, 50 %:lla on akondroplasia ja 25 % pennuista ei ole elinkelpoisia. Se on yksi suurimmista syistä, miksi munchkinia ei ole hyväksytty moniinkaan järjestöihin.

Lyhytjalkaisia kissoja on ollut olemassa ties kuinka kauan, mutta varsinaisesti rodun kehittäminen alkoi Yhdysvalloissa vuonna 1982, kun Sandra Hockenedel löysi auton töytäisemäksi tulleen, raskaana olleen lyhytjalkaisen kissan, ja nimesi sen Blackberryksi. Hockenedel antoi yhden Blackberryn lyhytraajaisista urospennuista, Toulouse-nimeltään, ystävälleen Kay LaFrancelle.

Munchkinit saivat alkunsa näistä kahdesta kissasta, joita käytettiin pysyvän rodun luomiseen ulkosiitoksella maatiaiskissojen kanssa, jotta geenikantaa saatiin laajennettua. Rotu hyväksyttiin ensimmäiseen viralliseen järjestöön, The International Cat Associationiin, vuonna 2003.

Suloisen ulkomuotonsa vuoksi munchkinia käytetään melko paljon risteytyksissä muiden rotujen kanssa.

Khao Manee

Khao manee on harvinainen, thaimaalainen kissarotu, jonka historia voidaan jäljittää satojen vuosien päähän; aikaisimmat maininnat näistä temppeleissäkin palvotuista kissoista ovat vuodelta 1350. Ne ovat olleet hyvin suosittuja erityisesti kuninkaallisten keskuudessa, ja palatseissa harjoitettiin myös niiden jalostusta, jotta sukulinjat saatiin pidettyä puhtaina. Länsimaissa khao maneet ovat varsin tuore rotu, sillä ensimmäiset yksilöt vietiin Yhdysvaltoihin vasta vuonna 1999, eikä sitä ole vieläkään täysin tunnustettu monessakaan virallisessa järjestössä. 

Khao maneet ovat puhtaan valkoisia, ja rodun nimi on suomeksi ”valkoinen jalokivi”. Kissan silmiinpistävin ominaisuus on sananmukaisesti sen silmät, jotka voivat olla väriltään siniset, vihreät tai jopa meripihkan väriset. Kaikkein halutuimpia ja arvokkaimpia ovat ne khao maneet, joiden silmät ovat heterokromiasta johtuen eri väriset. Näiden erityisten yksilöiden uskotaan tuovan onnea ja omaavan jopa parantavia voimia. Jos tavallisesta khao maneesta pitää maksaa muutama tuhat euroa, voi harvinaisilla, sekä fyysisillä että henkimaailman, ominaisuuksilla varustettu pentu maksaa jopa kymppitonnin.

Valkoisen turkin, sinisten silmien ja kuurouden välillä on havaittu selkeä yhteys, mutta kaikki khao maneet eivät ole kuuroja. Kuurous on hiljalleen katoamassa rodun parista, sillä kaikki jalostukseen rekisteröitävät kissat testataan sen varalta.

Maine coon

Pohjoisamerikkalainen maine coon yksi mantereen vanhimpia rotuja, ja se on saanut alkunsa luonnollisesti noin 200 vuotta sitten, kun rannikkokaupunkien maatiaiskissat risteytyivät laivojen ja merimiesten mukana tulleiden pitkäkarvaisten kissojen kanssa.

Maine coonin nimessä jälkimmäinen osa viittaa pesukarhuun (engl. racoon), sillä niiden uskottiin pitkään syntyneen juuri pesukarhun ja kissan risteytyksenä, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Ulkonäkö on kuitenkin hieman pesukarhumainen etenkin pöyhkeän hännän osalta ja näillä kissoilla on tapana nousta kahdelle jalalle tutkailemaan ympäristöään. Niillä on myös korviensa kärjissä ilvesmäiset tupsut, mikä tuo rotevaan ulkomuotoon vielä enemmän ”villiyttä”

Aiemmin maine coon oli maailman suurin kesykissarotu, kunnes listan alussa mainittu savannikissa vei voiton 1980-luvulla; Suomessa viralliset järjestöt eivät savannahia tunnusta, joten meillä Uuden-Englannin jättiläiset ovat niitä suurimpia katteja.

Maine coon oli pitkään hyvin terve rotu, mutta sen suosio lemmikkinä ja näyttelykissana on lisännyt jalostusta, joka taas on vahvistanut tiettyjä perinnöllisiä sairauksia. Lisäksi sen ulkonäkö on muuttunut radikaalisti ylijalostuksen myötä: korvat nousevat päälaelle, sen kallo on kaventunut, ja ne ovat jatkuvasti suurempia, mistä seuraa luusto-ongelmia. Vielä parikymmentä vuotta sitten maine coonit näyttivät hyvin paljon pitkäkarvaisilta maatiaiskissoilta.

Viime vuonna maine coon nousi Suomen suosituimmaksi rotukissaksi lyöden ragdollin, pitkäaikaisen piikkipaikan pitäjän.

Japaninbobtail

Vaikka japaninbobtail -rodun nimi viittaa nousevan auringon maahan, uskotaan sen tulleen Japaniin alunperin Kiinasta ja Koreasta buddhalaisten munkkien mukana noin 600-luvulla. 

Tätä rotua tavataan useissa eri väreissä, mutta tyypillisin väritys on calico eli oranssi-musta-valkoinen turkki. Japaninbobtailin erikoisin ominaisuus ei tokikaan ole sen väri, vaan hännättömyys tai alle 10 sentin mittainen häntä, joka vielä kiertyy rullalle luoden vaikutelman entistä lyhyemmästä ja kanimaisesta hännästä. Tosielämän Pekka Töpöhännät!

Puuttuvan tai lyhyen hännän aiheuttaa tällä rodulla väistyvä geenimuoto, eikä sitä pidetä periytyvänä sairautena – näitä kissoja pidetään yleisesti hyvin terveinä. Japaninbobtailin erikoisen ominaisuuden aiheuttavan geenin ei ole todettu olevan yhteydessä mihinkään selkärangan kasvuhäiriöihin, toisin kuin joillakin muilla lyhythäntäisillä roduilla.

Japaninbobtailit ovat yli tuhatvuotisen historiansa aikana seikkailleet monissa japanilaisissa kansantarinoissa sekä taiteessa, ja tunnetuin kuvaus rodusta on koriste-esineenäkin suosittu Maneki Neko eli tassua nostava onnen kissa.

Persialainen

Kun ensimmäiset persialaiskissat tuotiin Eurooppaan 1600-luvulla Persiasta (nykyinen Iran) ja Turkista, näyttivät ne huomattavasti erinäköisiltä kuin nykyään. Persialaiskissa on helppo tunnistaa sen litteästä kuonosta, joka joillain yksilöillä on jo syvempänä kuin silmät, mikä aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten persialaiskissoilla oli hyvin erottuva kuono, mutta jalostus äärimmäiseen suuntaan ja näyttelyissä menestyvät piirteet ovat aiheuttaneet ristiriitoja kasvattajien ja järjestöjen kesken. 

Lähes ainoa muuttumattomana pysynyt ominaisuus on pitkä ja paksu turkki, joka vaatii kauniina pysyäkseen harjaamista ja säännöllistä pesua. Niiden, jotka pitävät persialaisesta rodusta, mutta etsivät hieman helppohoitoisempaa kissaa, kannattaa harkita siitä kehitettyä lyhytkarvaista versiota, exoticia, joka on oma rotunsa.

Tästä rodusta on jalostettu myös kääpiömuoto, ”teacup persian”, jotka täysikasvuisinakin muistuttavat pentuja ja pienimmät voivat nimensä mukaisesti mahtua teekuppeihin. Koska ihmiset asuvat kaupungeissa yhä tiiviimmin, ovat tällaiset pienet kissarodut nostaneet viime vuosina suosiotaan. 

Scottish fold

Scottish fold -kissarodun kantaemo on skotlantilainen (yllätys) Susie-niminen luppakorvainen kissa, jonka paikallinen paimen löysi vuonna 1971 läheltä Coupar Angusin kaupunkia. Luppakorvaisuus on seurausta mutaatiosta, joka persoonallisten korvien lisäksi saa aikaan osteokondrodysplasiaa eli rampauttavan ja kivuliaan luuston ja rustojen kasvuhäiriön. Jalostuksella korvista on saatu rustoa katoamaan, mutta samalla geenimuoto vaikuttaa koko kehon sidekudokseen. 

Sellaista mahdollisuutta ei ole, että scottish fold olisi terve kissa. Kasvuhäiriön vakavuus selviää vasta ajan kanssa, eikä sitä voida parantaa, vaan se johtaa aina hyvin kivuliaaseen nivelrikkoon.

Pennuilla on syntyessään suorat ja täysin normaalilta näyttävät korvat, jotka alkavat noin kolmen viikon iässä taittumaan. Laskoksia voi olla enemmänkin kuin yksi, ja mitä useampia taitoksia korvissa on, sitä lähempänä päätä ne lötköttävät. Söpön ulkonäkönsä ansiosta scottish fold on haluttu rotu, eikä suosiota ole ainakaan laskenut se, että monilla julkkiksilla, muun muassa Taylor Swiftillä ja Ed Sheeranilla, on lemmikkinään juuri näitä luppakorvia.

American curl

American curl on kuin päinvastainen scottish fold, sillä sen korvat kääntyvät ulospäin. Tämä suhteellisen nuori kissarotu sai alkunsa vuonna 1981, kun kalifornialaisten Joe ja Grace Rugan ulko-ovelle ilmestyi kaksi erikoisilla korvilla varustettua kulkukissaa. Rugat tekivät toisella, Shulamithiksi nimetyllä naaraalla pentuja, ja pennuistakin osalla oli sama valloittava ominaisuus. Tuolloin pariskunta tajusi, että tässä voisi olla alku täysin uudelle kissarodulle, ja kaikkien puhdasrotuisten curlien taustalla on juuri kantaemo Shulamith. 

Kaareutuvat korvat ovat tulosta vallitsevasta geenimuodosta, joten curleissa tavataan myös suorakorvaisia yksilöitä. Geeni ei vaikuta mihinkään muuhun ominaisuuteen kuin korvien kääntymiseen, joten sillä ei ole samanlaisia ongelmia kuin esimerkiksi juuri scottish fold -rodulla.

Kaikki pennut syntyvät tavallisten korvien kanssa, mutta jo muutaman vuorokauden iässä korvien päät alkavat taipumaan taaksepäin. Tätä rotua tavataan sekä pitkä- että lyhytkarvaisena, ja curlit ovat yleisesti hyvin terveitä kissoja; joskin omistajien täytyy olla lemmikkinsä korvien kanssa tarkkana – ne voivat kovassa käsittelyssä vaurioitua herkästi.

Suomeen ensimmäiset curlit on tuotu vuonna 2001 ja rotu on Suomen kissaliiton tunnustama.

Sfinx

Eihän erikoiset kissarodut -listaa voi tehdä ilman karvatonta sfinxiä! Tämä kissarotu jakaa vahvasti mielipiteitä – sen ulkonäkö ihastuttaa ja puistattaa. Karvattomuuden lisäksi rodulle ominaista ovat selvät ihopoimut, joita näyttelyissä arvostetaan etenkin pään alueella.

Vaikka karvattomia kissoja on ollut olemassa läpi historian, syntyi sfinx-rotu 1960-luvulla sattumalta Torontossa, Kanadassa, jossa sitä alettiin jalostamaan hyvin sisäsiittoisesti sen enempää ominaisuuden periytyvyydestä tietämättä. Tämä ensimmäinen kokeilu ei päättynyt hyvin: iso osa yksilöistä menehtyi varhain tai ei ollut lisääntymiskykyisiä. Vasta yli vuosikymmen myöhemmin, kummaa kyllä niin ikään Torontosta löytyneet ja Alankomaihin risteytykseen lähetetyt kolme karvatonta katukissanpentua toimivat nykyisten sfinxien kantaäiteinä.  

Sfinxit eivät ole täysin karvattomia, vaan niiden ihoa peittää hyvin lyhyt nukka, joka tuntuu kuin persikan kuorelta. Koska kissalla ei ole varsinaista turkkia, täytyy se pestä säännöllisesti, sillä ihosta luonnostaan erittyvä rasva ei imeydy karvoihin. Ilman pesua sen nahka voi alkaa tuoksahtaa melko voimakkaalta.

Monet ovat siinä uskossa, että sfinx on kissa-allergikolle soveltuva rotu karvattomuutensa vuoksi, mutta itse asiassa kissojen pahimmat allergeenit ovat syljessä ja hilseessä. Koska sfinxiä on kuitenkin pestävä usein, on allergisen juuri siitä syystä mahdollista pärjätä tämän rodun kanssa. Tietysti puuttuva karvanlähtökin vaikuttaa.

Karvattomuuden lisäksi sfinxin erityisominaisuus on sen muita kissarotuja paksummat polkuanturat, joten se voi liikkuessaan vaikuttaa kuin se kävelisi ilmatyynyjen päällä.

Laperm

Jos laperm-kissarotu ei ole ennestään tuttu ja rodun edustajaan sattuu törmäämään, voi herätä muutamia kysymyksiä sen ulkonäöstä: Onko kissaparka saanut sähköiskun? Onko sen turkki noin takkuinen? Ei kai omistaja ole kaivanut kreppirautoja kaapista ja stailannut lemmikilleen kiharaisen turkin? Mikään näistä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan rodun turkki on syntyjään sekoitus laineita, kiharoita ja jopa korkkiruuveja.

Tai ei välttämättä syntyjään, sillä joskus nämä kissat syntyvät karvattomina. Toisinaan niillä on suora tai hieman laineikas pentukarva, joka kuitenkin tippuu parin viikon iässä, ja kehittyy täyteen loistoonsa melko hitaasti. Nuoret kissat saattavat pudottaa turkkinsa useasti ennen aikuisuutta ja täysikasvuisenakin erilaiset elämänmuutokset, esimerkiksi leikkaaminen tai raskaus, saattavat saada Lapermin luomaan turkkinsa. Ja se on täysin normaalia. 

Laperm on suhteellisen uusi kissarotu, joka sai alkunsa sattumalta, kun yhdysvaltalaisten Linda ja Richard Koehlin maatiaiskissa synnytti ladossa poikueen, johon kuului paljon muita pienempi ja täysin karvaton pentu; omistajat eivät antaneet sen eloonjäämiselle paljon toivoa. Toisin kävi, sillä tuo naaraskissa kasvatti parin kuukauden ikäisenä upean, laineikkaan turkin ja sai nimekseen Curly (suom. kiharainen).

Curly sai myöhemmin omia poikasia, joista kaikki olivat yhtälailla kiharaisia. Geenitestissä selvisi, että luonnollisen mutaation kautta syntynyt kiharakarvaisuuden aiheuttava geenialleeli on vallitseva, joten vain toisen vanhemman tarvitsee olla muodon kantaja, jotta ominaisuus voi periytyä jälkipolvelle. Curlyn poikaset risteytyivät naapureiden maatiaiskissojen kanssa tuoden jatkuvasti maailmaan erilaisilla kiharoilla varustettuja pentuja.

Linda Koehl ymmärsi, että hänellä voisi olla käsissään aivan uusi ja ihastuttava kissarotu, joten vuonna 1992 hän vei muutaman yksilön kansalliseen kissanäyttelyyn esitteille. Ne valloittivat kaikkien sydämet, ja perinnöllisyystieteiljöiden ja muiden kasvattajien avustuksella lapermille määriteltiin vuosien työn tuloksena rotuominaisuudet, jotta järjestöt voisivat tunnustaa sen viralliseksi roduksi, mikä tapahtui vasta 2000-luvulle tultaessa. Lapermiä on suunnitelmallisesti risteytetty muiden rotujen kanssa, jotta sen geenipooliin on saatu vaihtelua, ja että rotu saadaan pysymään terveenä. Curly on muuten kaikkien virallisten lapermien kantaäiti.

Viime vuonna ensimmäiset Suomessa syntyneet laperm-pennut pääsivät kissaliiton rekisteriin.

🤷‍♀️ Oletko kissa- vai koiraihmisiä? Vai pitääkö sitä ylipäätään edes valita? Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme mikä on sinun suosikkisi kissaroduista.