Yleistieto

Mitä huonepöly on? Uskomuksesta poiketen se ei ole suurimmaksi osaksi kuolleita ihosoluja

Julkaistu

Huonepöly ei yleisestä uskomuksesta huolimatta koostu enimmäkseen kuolleista ihosoluista. Mutta mistä sitten? Se selviää tässä artikkelissa.

Olet varmasti useampaan otteeseen kuullut sanottavan, että kotien nurkkiin ja pinnoille sinnikkäästä pyyhkimisestä huolimatta palaava huonepöly on suurimmaksi osaksi kuolleita ihosoluja.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, joten nyt Listafriikki selvittää, että mitä tuo viheliäinen huonepöly sitten oikein onkaan?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Onko huonepöly suurimmaksi osaksi kuolleita ihosoluja?

Urbaanilegendan mukaan huonepöly on kuollutta ihoa. Ihon kaikkein uloin osa on kauttaaltaan kuollutta ihosolukkoa, joka hankautuu ja hilseilee irti. Koko ajan sisemmässä tyvisolukossa muodostuu uusia ihosoluja, jotka jakaantuvat ja siirtyvät kohti pintaa – kuolemaan ja kulumaan pois. Yksi ihosolu elää noin kuukauden; vanhemmilla ihmisillä pari viikkoa kauemmin. Eli kuolleita ihosoluja hilseilee meistä irti koko ajan.

Todellisuudessa suurin osa irtoavasta solukosta päätyy suihkussa ja kylpyammeessa viemäristä alas. Iso osa noin 500 miljoonasta päivittäin irtoavasta ihosolusta siirtyy vaatteiden mukana pyykkikoneeseen ja jälleen viemäriin.

Advertisement

Huonepölyyn kuolleita ihosoluja päätyy vain murto-osa, joten sohvan alla pyörivät pölypallerot eivät tosiaankaan koostu ihosta.

Mitä huonepöly on?

Jos huonepöly ei olekaan suurimmaksi osaksi kuollutta ihoa, niin mitä sitten? Meistä ihmisistä irtoaa solukon lisäksi myös rasvaista hilsettä sekä hiuksia ja muita karvoja. Samanlaisen panoksen antavat mahdolliset lemmikit – toiset enemmän ja toiset vähemmän.

Ulkosalta sisälle kulkeutuu katupölyä ja kuraa, jotka kerryttävät huonepölyn määrää. Ne eivät jää ainoastaan eteisen mattoon hiekkaisina jälkinä, vaan hiukkasia leijailee ympäri asuntoa. Lämpiminä vuodenaikoina sisälle tulee kenkien ja vaatteiden mukana myös melkoinen määrä siitepölyä. Huonepölystä kaksi kolmasosaa on peräisin ulkoa.

Vaatteista ja kodin kaikista tekstiileistä irtoaa jatkuvasti tavaraa ja varsinkin keittiössä – tai missä kukakin syö – on paljon ruoasta peräisin olevia pienhiukkasia.

Huonepölyssä on lisäksi partikkeleita sellaisista kodin pinnoista, joita ei ehkä osaa yhdistää tomuun, sillä seinistä, katosta ja lattiasta irtoaa koko ajan hiukkasia. Pölyssä on sieniä, kuten homeita, sekä bakteereja ja viruksia. Hämähäkkieläimiin kuuluvat pölypunkit ja niiden ulosteet antavat myös oman osansa, sillä ne syövät kaikkea muuta orgaanista materiaalia: kuolleita ihosoluja, mikrobeja ja siitepölyä. Mitä enemmän tomua, sitä paremmin ja runsaslukuisemmin pölypunkit voivat. Toki pölyssä on myös muita hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä – sekä niiden jäänteitä.

Tieto lisää tuskaa… Pitäisikö näin juhannuksen kunniaksi ottaa vielä pikasiivous!?

Advertisement

Lue myös:

Advertisement

Yleistieto

Kauheat alkuperäistarinat rakastettujen satujen takana – Nämä eivät sovellu lasten iltasaduiksi!

Julkaistu

Rakastettujen satujen alkuperäisversiota ovat kaikkea muuta kuin onnellisia loppuja. Nämä ovat suoraan kuin pahimmista kauhutarinoista.

Rakastettujen satujen alkuperäiset versiot ovat täynnä väkivaltaa, tappamista ja raiskauksia. Hieman eri kaliiberia kuin ne, joita meille on iltasaduiksi luettu.

Monet näistä listan saduista ovat muuntuneet Disneyn animaatioelokuviksi ja sitä kautta lapsien, ja miksei aikuistenkin, rakastamiksi tarinoiksi.

Satujen alkuperät ovat kuitenkin täysin lapsille soveltumattomia. Tai jokainen voi toki päättää itse. Yöunet voivat jäädä näiden tarinoiden jälkeen itsekullakin väliin. Paha ei aina saa palkkaansa eivätkä prinssit ja prinsessat saa onnellisia loppuja. Ja väliin mahtuu ties mitä järkyttävää.

Listafriikki vie lukijansa nyt satujen maailmaan, mutta kuten jo todettua, hyvin erilaiseen kuin se, mihin olemme tottuneet.

Prinsessa Ruusunen

Satu Prinsessa Ruususesta on ikivanha tarina, joka on saanut kirjoittajasta riippuen monta erilaista versiota. Se julkaistiin ensimmäisen kerran kirjallisessa muodossa vuonna 1634, italialaisen kirjailijan Giambattista Basilen kuoleman jälkeen. 1800-luvulla Jacob ja Wilhelm Grimm tekivät sadusta oman versionsa, joka oli Basilen kirjoittamaa tarinaa kevyempi, ja josta Disney muokkasi oman rakastetun klassikkonsa. Hyvä niin, sillä nyt seuraa vähän erilainen Prinsessa Ruusunen.

Basilen Ruususessa pellavan tikku vaivuttaa Talia-nimisen nuoren naisen ikiuneen, mutta paikalle ei saavu pelastava prinssi vaan sattumalta ohikulkeva kuningas. Hän kiipeää tikapuilla Talian huoneeseen ja yrittää herättää nukkuvan kaunokaisen – turhaan.

Advertisement

Kuningas tekee, minkä parhaaksi näkee: raiskaa tajuttoman Talian ja poistuu paikalta. Talia tulee raskaaksi ja synnyttää unissaan kaksoset, joista toinen imee äitinsä sormesta tikun irti. Kun tikku on poissa, Talia herää, kuningas tulee takaisin ja kaksikko rakastuu.

Ongelmana on kuitenkin kuninkaan vaimo, joka ei innostu aviomiehensä suhteesta. Hän suunnittelee keittävänsä kaksoset ja syöttävänsä ne kuninkaalle. Talian hän yrittää polttaa roviolla. Suunnitelmat menevät kuitenkin mönkään ja kuningatar päätyy itse liekkeihin.

Talia, kuningas ja heidän lapsensa elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Raiskauksesta sun muusta huolimatta.

Pinokkio

Italialaisen Carlo Collodin vuonna 1883 kirjoittama tarina Pinokkiosta ei ole yhtä lämminhenkinen kuin Disneyn versio vuodelta 1940. 

Kun Geppetto veistää Pinokkion puhuvasta puusta, karkaa tämä heti kävelemään opittuaan. Poliisi nappaa ilkikurisen pojan, jota luullaan pahoinpidellyksi ja Geppetto päätyy vankilaan.

Kun Pinokkio palaa kotiinsa, on Samu Sirkka siellä varoittamassa häntä houkutuksista ja kehottaa olemaan kuuliaisempi. Pinokkiota ei kiinnosta, vaan hän heittää sirkkaa vasaralla kohtalokkain seurauksin.

Advertisement

Geppetto vapautuu vankilasta ja vaatii Pinokkiota menemään kouluun. Kapinoiva poika myy koulukirjansa mennäkseen katsomaan marionettiteatteria. Jossain vaiheessa Pinokkion veriviholliset kettu ja kissa yrittävät hirttää hänet, mutta haltijan lähettämä haukka pelastaa pojan tukehtumiselta. Disneyn piirretystä tutut aasiksi muuttumiset ja nenän kasvamiset ovat toki myös mukana alkuperäisessä sadussa.

Tarina kuitenkin päättyy onnellisesti, kun Pinokkio pelastaa Geppetton kauhistuttavan hain vatsasta, ryhdistäytyy kaikkien seikkailujensa jälkeen ja muuttuu oikeaksi pojaksi.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Grimmin veljesten tarina Lumikista on paljon synkempi kuin Disneyn versio; tämä trendi on teille lukijoille jo tainnut tulla selväksi. Siinä ilkeä kuningatar, Lumikin äitipuoli, määrää metsästäjän viemään kauniin prinsessan syvälle metsään, tappamaan hänet ja tuomaan hänen maksansa ja keuhkonsa mukanaan. 

Metsästäjä kuitenkin säästää Lumikin hengen ja vie kuningattarelle tappamansa villisian sisäelimet. Ne kuningatar keittää suolaliemessä ja syö hyvällä ruokahalulla.

Myöhemmin kuningattarelle selviää taikapeilin välityksellä, että Lumikki onkin hengissä, ja hän yrittää kahdesti päättää tämän päivät. Epäonnistuneiden salamurhayritysten jälkeen kuvaan astuu meidän kaikkien tuntema tarina myrkytetystä omenasta, seitsemästä kääpiöstä ja lasisesta arkusta. Lopulta Lumikki päätyy yhteen uljaan prinssin kanssa ja häihin on kutsuttuna kaikki muut paitsi ilkeä kuningatar, joka jälleen kuvittelee päässeensä tytärpuolestaan eroon.

Kuningatar kuitenkin saapuu hääjuhlaan kuokkimaan tietämättä lainkaan, kuka taikapeilin ”maassa kaunehimmaksi” julistama morsian on. Rangaistuksena kaikesta vehkeilystä kuningatar pakotetaan laittamaan jalkaansa tulikuumat rautakengät ja tanssimaan kuolemaansa saakka. Aikamoinen loppuillan kohokohta!

Advertisement

Pieni merenneito

Pieni merenneito on tanskalaisen Hans Christian Andersenin kirjoittama, vuonna 1837 julkaistu, synkkä tarina mahdottomasta rakkaudesta. Sadussa ollaan tunnelmaltaan melko kaukana Disneyn vuoden 1989 sovituksesta: Merenelävät eivät laula ”Aalloilla siis”, eikä Ariel saa prinssiä tai onnellista loppua.

Andersenin tarinassa merenneidot saavat nousta pintaan täytettyään 15 vuotta, ja tarinan päähenkilö, kutsutaan häntä selvyyden vuoksi Arieliksi, näkee ensimmäisellä kerrallaan komean prinssin ja pelastaa tämän hukkumiselta. Rakastunut Ariel kuulee isoäidiltään, että kun ihmiset kuolevat, pääsevät he iankaikkiseen taivaaseen, mutta merenneidot sen sijaan muuttuvat meren vaahdoksi.

Rakkaudentuskissa piehtaroiva merenneito lähtee tapaamaan merinoitaa, joka lupaa antaa Arielille jalat sillä ehdolla, että tämä antaa vastineena äänensä ja kielensä. Kaiken kukkuraksi jokainen askel tuntuisi siltä, kuin lukuisat veitset uppoaisivat jalkapohjiin eikä hän liioin voisi ikinä palata merenneidoksi. Prinssin olisi myös rakastuttava Arieliin, tai tämä muuttuisi sieluttomaksi vaahdoksi, jos prinssi jonain päivänä astuisi avioon jonkun muun kanssa.

Arielin mielestä diili oli reilu.

Asiat eivät kuitenkaan mene suunnitellusti ja henkilöllisyyksissä sekoillut prinssi menee naimisiin toisen naisen kanssa. Murheen murtama Ariel saa vielä mahdollisuuden pelastaa itsensä, kunhan tappaa prinssin ja vuodattaa tämän verta jaloilleen. Siihen hän ei suostu, vaan tappaa itsensä ja muuttuu vaahdoksi. Epäitsekkyytensä vuoksi hän kuitenkin saa mahdollisuuden tehdä 300 vuoden ajan hyviä asioita henkiolentona, ja ehkä siten päästä lopulta taivaaseen.

Topi ja Tessu

Topi ja Tessu on monien rakastama Disneyn animaatioelokuva vuodelta 1981. Se pohjautuu Daniel P. Mannixin vuonna 1967 julkaistuun romaaniin nimeltään Kettu ja koira.

Advertisement

Kirjassa Topi-kettu kasvaa metsästäjän perheen kanssa, mutta kun luonto alkaa kutsua, karkaa se omistajaltaan vapauteen. Topi palaa kuitenkin silloin tällöin kiusaamaan perheen koiria ja esittelee metsässä oppimiaan taitoja. Eräänä päivänä metsästäjän paras ajokoira pääsee ketjustaan irti ja ajaa Topia takaa lähellä rautatiekiskoja. Topi väistää lähestyvän junan, mutta koira jää alle.

Metsästäjä ottaa elämäntehtäväkseen kostamisen ja Topin nappaamisen. Pakkomielteiseksi yltyvä saalistus ei tuota tulosta, vaikka ammutuiksi joutuvat Topin kaksi poikuetta ja lopulta myös sen kumppani.

Metsästäjä ratkeaa ryyppäämään ja menettää kaikki muut koiransa paitsi Tessun. Mies päättää myrkyttää kettuja, mutta kun paikallinen lapsi joutuu aineen uhriksi, järjestää hän valtavan operaation Topin nappaamiseksi.

Metsästäjä ei ikinä onnistu Topia ampumaan, mutta lopulta kettu kuolee uupumukseen Tessu-koiran ajettua sitä väsymättä takaa. Ilo on kuitenkin lyhytaikainen ja metsästäjä alkoholisoituu entisestään. Kirja päättyy siihen, kun metsästäjä valmistautuu ampumaan kättään luottavaisena nuolevan Tessun.

Aika paljon saa juonta venyttää siihen tarinaan, jossa ketunpoikasesta ja koiranpennusta tulee ikuisesti parhaat ystävät.

Advertisement

Punahilkka

Punahilkka on 1100-luvulta peräisin oleva eurooppalainen kansantarina, joka teki läpimurtonsa ranskalaisen kirjailijan Charles Perraultin satukokoelmassa vuonna 1697. Perrault oli ensimmäinen, joka puki päähenkilön punaiseen hilkkaan.

Aiemmissa versioissa paha susi tappoi Punahilkan isoäidin, pilkkoi tämän paloiksi ja laski veren viinipulloon. Isoäitiä imitoiden susi kehotti vierailulle tullutta Punahilkkaa syömään. Tyttö tietysti tottelee ja tekee illallisen mummonsa jäänteistä. Sitten susi kehottaa tyttöä riisuutumaan, polttamaan vaatteensa ja tulemaan kanssaan sänkyyn. Kansantaru loppuu siihen, kun susi syö Punahilkan.

Perraultin tarinassa tyttö ei paista isoäitinsä lihasta pihvejä, mutta hyppää peiton alle viekkaan suden kanssa ja tarina päättyy siihen, kun Punahilkka tulee suden syömäksi. Kirjailija on kertonut, että kirjoitti sadun nimenomaan varoittaakseen nuoria ja kauniita tyttöjä kaikista oudoista saalistajista. Eikä hän viitannut eläimiin vaan helppoja ja luottavaisia uhreja vaaniviin ihmisiin.

Tunnetuimmassa Punahilkka-sadussa, joka on Grimmin veljesten käsialaa, tyttö ja isoäiti pelastuvat, kun metsästäjä leikkaa suden vatsan auki ja kokonaisena pysynyt kaksikko pääsee vapauteen.

Tuhkimo

Satu Tuhkimosta on vanha kansantarina, jota on kerrottu ympäri maailman hieman eri versioina. Ensimmäinen kirjallinen tuotos on ajanlaskumme alkuvaiheilta, Kreikasta, ja toinen vanha versio on peräisin Kiinasta vuodelta 860. 

Grimmin veljesten versio vuodelta 1812 on kuitenkin ehkä tunnetuin. Siinä tutustutaan ilkeään äitipuoleen ja äärimmäisen raskaisiin sisarpuoliin eikä Tuhkimon isä piittaa tyttärensä kohtelusta tippaakaan.

Haltijakummia Grimmin veljesten tarina ei tunne, vaan Tuhkimo esittää toiveensa tanssiaisista äitinsä haudalla kasvavalle puulle. Kaunis puku ja lasikengät ilmestyvät kuin tyhjästä ja tanssiaiset sujuvat hyvin puoliyöhön asti.

Advertisement

Kun prinssi kiertää testailemassa tippunutta jalkinetta kaikkien valtakunnan neitojen jalkoihin, päätyy hän toki myös Tuhkimon perheen kotiovelle. Sisarpuolten jalat eivät kuitenkaan mahdu siroon kenkään, joten ensimmäinen heistä leikkaa varpaansa pois. Prinssi lähtee viemään väärää neitoa linnaansa, mutta pirulliset kyyhkyt laulavat huijauksesta ja paljastavat silvotut jalat. Toinen ilkeistä sisarpuolista leikkaa itseltään kantapäät ja taas prinssi luulee löytäneensä mielitiettynsä. Linnut ovat kuitenkin jälleen asialla.

Kun Tuhkimo viimein kokeilee – tuossa vaiheessa jo epäilemättä verta täynnä olevaa – lasikenkää, sopii se tietysti täydellisesti, ja pariskunta alkaa suunnitella häitään. Juhlassa ilkeät sisarpuolet saavat vielä kerran kokea prinssin kyyhkysten mahdin, kun ne nokkivat huijareilta silmät päästä.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Lukijoilta: Koska on olemassa Uusi-Seelanti, niin onko jossain myös Vanha-Seelanti?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että onko olemassa Vanha-Seelanti.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että onko olemassa Vanha-Seelanti. Koska Uusi-Seelanti on olemassa, niin jossainhan täytyy olla sen ”alkuperäinen Seelanti”.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Kun on olemassa Uusi-Seelanti, niin onko myös Vanha-Seelanti?

Ensimmäinen Uuteen-Seelantiin rantautunut länsimainen henkilö oli alankomaalainen löytöretkeilijä Abel Tasman. Hänen ”löydöksiinsä” kuuluvat myös Tonga, Fidži ja Australialle kuuluva Van Diemenin maa, joka myöhemmin nimettiin Abel Tasmanin mukaan Tasmaniaksi.

Tasman purjehti Uuden-Seelannin Eteläsaarelle joulukuussa 1642, mutta ei ollut aivan kartalla. Hän uskoi näiden kaukaisten saarten olevan osa Argentiinan eteläisen kärjen rannikolla sijaitsevaa Isla de los Estados -saarta. Niinpä Tasman nimitti maa-aluetta Staten Landtiksi.

Melko pian Tasmanin maanmiehet, kartografit Hendrik Brouwe ja Joan Blaeu, kuitenkin tajusivat, että Tasmanin löytämillä saarilla ei ollut mitään tekemistä Etelä-Amerikan kanssa.

Blaeu antoi eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevalle saariryhmälle nimen kotimaansa pitkälti saarista koostuvan provinssin, Zeelandin, mukaan. Aivan identtistä nimestä ei kuitenkaan tullut, vaan kaukaiset saaret saivat nimekseen Nieuw Zeeland, latinaksi Nova Zeelandia.

Ja kaukaiset ne tosiaan ovatkin! Välimatkaa Zeelandin ja Uuden-Seelannin välillä on suurin piirtein 18 500 kilometriä. Paljon sen kauemmaksi ei tällä planeetalla pääse, sillä pisin mahdollinen etäisyys kahden maapallolla olevan pisteen välillä on hieman yli 20 000 kilometriä. ”Seelannit” ovat siis varsin kirjaimellisesti täysin eri puolella maailmaa.

Tasmanin jälkeen seuraavia eurooppalaisia saatiinkin sitten odottaa Uuteen-Seelantiin yli sata vuotta, kun vuonna 1769 englantilainen James Cook rantautui Pohjoissaarelle. Cookin aloitteesta hollantilaisten antama nimi vaihdettiin englantilaiseen versioon New Zealand.

Alkuperäinen tai Vanha-Seelanti on siis olemassa, vaikka sitä ei siksi kutsuta. Alankomaalainen provinssikaan ei käänny suomeksi Seelanniksi, vaan pitää oman Zeeland-nimensä.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Miksi kutiavan kohdan raapiminen tuntuu hyvältä ja helpottaa kutinaa?

Julkaistu

Nyt paneudutaan siihen, että miksi raapiminen tuntuu hyvältä ja auttaa kutinaan.

Nyt selvitetään perinpohjaisesti, että miksi kutiavan kohdan raapiminen tuntuu hyvältä ja miksi se auttaa? Helpotus ei ole pysyvä, mutta joskus hetkikin ilman kutinaa tuntuu taivaalliselta.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi raapiminen tuntuu hyvältä ja auttaa kutinaan?

Lähes jokainen kehon osa – sisältä ja ulkoa – voi olla kipeä, mutta vain iho kutisee. Kutinaa voi aiheuttaa esimerkiksi psoriasis, allergia, hyönteisten pistokset, vesirokko tai myrkkysumakki. Mutta ah, raapiminen auttaa kaikkeen!

Vaikka kynsiminen tuottaa mielihyvää, niin todellisuudessa raapiminen aktivoi ihon kipureseptorit. Hermosolut viestittävät aivoille, että johonkin sattuu, ja tällöin huomio kiinnittyy tuohon lievään kipuaistimukseen kutinan sijaan. Tästä syystä kutisevan kohdan nipistäminen tai läpsäisy toimii myös; kipu peittää kutinan alleen. Apu on kuitenkin vain hetkellinen ja mahdollisesti paikallinen, sillä noin 20 prosenttia ihmisistä on sitä mieltä, että yhden kohdan raapiminen saa jonkin muun kehon osan kutisemaan. Ketjureaktio on varmasti monelle tuttu.

Kutina on kaikesta tutkimisesta huolimatta edelleen hienoinen mysteeri, mutta sen uskotaan kehittyneen suojelemaan ihoa – meidän suurinta elintämme – loisilta ja yhtä lailla omien kuolleiden ihosolujen kasaantumiselta. Koska iho on ihmisen, ja toki muidenkin eläinten, ensimmäinen puolustuskeino, on siltä syytä pitää kaikki ei-toivotut vieraat poissa. Silloin astuu kuvaan raapiminen.

Esimerkiksi hyttysenpistos saa solut vapauttamaan histamiinia, joka viestittää selkäytimen kautta aivoille, että iholla tapahtuu jotain ylimääräistä. Aivot vastaavat viestiin panemalla meidät raapimaan kutisevaa kohtaa, jotta pistoksen jäljiltä iholle jääneistä myrkyistä päästäisiin eroon.

Myös erilaiset naarmut saattavat kutista. Vaikka niiden raapiminen voi tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, on siihenkin olemassa järkevä syy. Raapiminen poistaa haavasta likaa ja bakteereita, jolloin se paranee nopeammin eikä tulehdu niin helposti. Nykyhygienia on kuitenkin niin korkealla tasolla, että likaiset sormet on syytä pitää poissa naarmuista, mutta aina näin ei ole ollut.

Raapiminen auttaa kutinaan, mutta toisaalta myös pahentaa sitä

Vaikka raapiminen tuntuu hyvältä ja lievittää kutinaa, on helpotus lyhytaikainen. Raapiminen aiheuttaa kipuaistimuksen, jolloin aivoissa vapautuu serotoniinia. Tuo välittäjäaine hillitsee kipua keskushermostossa, ja aivot rekisteröivät kivun paremmin kuin kutinan. Ongelma on se, että ääreishermostossa serotoniinilla on vastakkainen vaikutus ja se voi laukaista kutinan uudelleen.

Siksi raapiminen usein vain pahentaa kutinaa, ja saa aikaan viheliäisen ja alati pahenevan kierteen kutinan ja raapimisen välillä. Joten parempi olisi pitää kynnet kurissa alunperinkin. Helpommin sanottu kuin tehty!

Raapiminen ja kutina ovat tarttuvia

Samalla tavalla kuin haukotteleminen niin myös kutina ja raapiminen ovat tarttuvaa. Toki vaikkapa vesirokko on ihan fyysisesti tarttuva tauti, mutta toisen raapiminen voi aiheuttaa myös itsellä kutinaa, vaikka siihen ei mitään konkreettista syytä olisikaan.

Kuten jo aiemmin mainittiin, niin raapiminen on evoluution myötä kehittynyt refleksi, joka suojaa ihoa erilaisilta epäpuhtauksilta. Aivot ovat sen verran vekkuli laitos, että ne tietävät milloin kannattaa raapia ja milloin ei. Esimerkiksi jatkuvasti ihoon koskevat vaatteet eivät yleensä kutita, mutta muurahainen säärellä saa aikaan välittömän reaktion.

Kutina ja raapiminen tarttuu, koska ihmiskunnan alkuaikoina se edisti ryhmän selviytymistä. Jos joku porukassa raapi itseään, oli hyvin todennäköistä, että sama kiusanhenki olisi kohta muidenkin kimpussa. Silloin kannatti ruveta raapimaan. Apinayhteisöjä tarkkailtaessa on havaittu, että myös niillä raapiminen on tarttuvaa.

Krooninen kutina voi aiheuttaa raapimisriippuvuutta

Kutina voi myös kroonistua pitkäaikaisen ihottuman tai muiden ihosairauksien vuoksi. Tällaisissa tapauksissa ihminen saattaa tulla riippuvaiseksi raapimisesta, sillä raivokas kynsiminen voi muuttaa ja vahingoittaa aistimuksessa mukana olevia hermoratoja pysyvästi, jolloin kutina ei edes tarvitse mitään ulkopuolista laukaisijaa.

Tutkimuksissa on todettu, että kroonisesta kutinasta kärsivillä tietyt aivojen alueet ovat tavallista aktiivisempia. Muun muassa hermoston säätelyyn ja aivojen palkitsemiskeskukseen liittyvien alueiden yliaktiivisuus selittää riippuvuuden syntyä

Vaikka raapiminen auttaa ja tuottaa ainakin aluksi mielihyvää, niin jatkuva kynsiminen voi johtaa vain kutinan pahenemiseen ja vaikeimmissa tapauksissa pysyviin ihovaurioihin. Kroonisesta kutinasta kärsivien aivoja kuvantaneet yhdysvaltalaistutkijat uskovat, että aivojen toiminnan ymmärtäminen kutinan ja pakkomielteisen raapimisen aikana mahdollistaa tulevaisuudessa uusien hoitomuotojen löytymisen.

Kehon jokaisen kohdan raapiminen ei tunnu yhtä hyvälle

Jos mietit vaikkapa hyttysenpistosta, niin missä kehon osassa olevan paukaman raapiminen tuottaa eniten mielihyvää? Tätä on selvitetty, tietenkin, ja ainakin Listafriikki on yhtä mieltä yhdysvaltalaisen Wake Forest -sairaalan raapimistutkimuksen tulosten kanssa.

Tutkijat ”kiusasivat” vapaaehtoisia koehenkilöitä levittämällä Mucuna pruriens -kasvin lehtien poltinkarvoja näiden selkään, käsivarsille ja nilkkoihin. Kyseiset poltinkarvat aiheuttavat ankaraa kutinaa ja koehenkilöiden tuli arvioida kutinan voimakkuutta asteikolla 1–10. Sitten tutkijat raaputtivat kutisevia kohtia ja koehenkilöiden piti kertoa, kuinka suurta mielihyvää kunkin kohdan raapiminen tuotti.

Kolmesta kehon osasta käsivarren kutina koettiin kaikkein lievimpänä ja sen raapiminen tuotti vähiten mielihyvää. Toisella sijalla oli selkä ja kaikkein kutisevin kohta oli nilkka. Myös nilkan raapiminen oli koehenkilöiden mielestä kaikkein nautinnollisinta ja tuntui hyvältä vielä senkin jälkeen, kun kutina oli loppunut.

Ja kyllä, meistä varmaan aika moni on samaa mieltä: Nilkassa ja jalkapöydässä oleva hyttysenpistos on piinallisen kutiava ja sen raapiminen verille tuntuu hyvältä.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

10 hauskaa faktaa helmikuusta: meneillään on vuoden lyhyin ja erikoisin kuukausi

Julkaistu

Tiedossa on kymmenen kohdan tiukka, mutta viihteellinen tietopaketti meneillään olevasta kuukaudesta eli tässä tulee faktoja helmikuusta!

Tässä tulee listallinen faktoja helmikuusta, joka on kalenterivuoden kuukausista erikoisin: Se on aina lyhyin, toisinaan täysikuuton ja historiallisesti paras aika ennustaa kevään tuloa.

Listafriikki keräsi helmikuulle pyhitetylle listalle tietysti tiukkaa faktatietoa, mutta myös keveämpää viihdettä. Toki kaikkien mielestä syntymäkivet, tähtimerkit, ennustukset ja henkieläimet eivät ole humpuukia.

Nyt siis hyppäämme omalaatuisen, lyhyen ja puhdistautumiselle omistetun kuukauden kimppuun – tässä tulee faktoja helmikuusta.

Horoskooppeja ja henkieläimiä

Nämä ovat näitä henkimaailman ja astrologian juttuja, mutta silti monen mielestä kiinnostavia. Helmikuulle osuu kaksi horoskooppia: kuukauden ensimmäisellä puoliskolla synttäreitään juhlivat vesimiehet ja loppukuussa syntyneiden tähtimerkki on kalat.

Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Nimestään huolimatta vesimiehet ovat ilman merkeissä syntyneitä ja heitä kuvaillaan ennemmin järjellä kuin tunteella eläviksi, mutta kalat on vesimerkki – he antavat tunteiden johdattaa.

Yhtä yhteistä henkieläintä ei helmikuun lapsilla ole, vaan nekin jakautuvat horoskooppien mukaan. Vesimiehet voivat löytää itsestään yhtäläisyyksiä energisen, leikkisän, vapautta rakastavan ja älykkään delfiinin kanssa, ja kaloilla sielunsisaruus suuntautuu avuliaaseen, lempeään, luotettavaan ja luovaan merihevoseen. Osuvatko kuvailut kohdallasi nappiin; jos siis olet helmikuussa syntynyt?

Ja jos osuivat, niin uskotko horoskooppeihin vai onko kyseessä vain Forer-efekti eli yleinen psykologinen ilmiö, jossa ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään?

Syntymäkukka ja syntymäkivi

Helmikuussa syntyneiden kivet ja kukat menevät vahvasti violetin puolelle, sillä syntymäkivi on ametisti ja syntymäkukka orvokki.

Ametisti on kvartsin värillinen muunnos, joka voi sävyltään olla kaikkea hailakan ja syvän tumman violetin välillä. Korukivenä käytetyn ametistin nimi on johdettu muinaiskreikan sanoista a ja methustos eli ”ei humalassa”. Ennen muinoin ihmiset kantoivat ametistia, koska sen uskottiin suojelevan heitä juopumiselta ja etenkin sitä seuraavalta krapulalta.

Koska ystävänpäivä on helmikuussa, tulee monelle yllätyksenä, että helmikuussa syntyneiden virallinen onnenkukka ei ole ruusu, vaan luotettavuutta, uskollisuutta ja mietiskelyä symboloiva orvokki. Vaikka puutarhoissa orvokkeja on nykyään vaikka minkä värisiä, niin luonnossa useimpien orvokkilajien kukat ovat violetteja. Suomen kieleen lainattu, väriä merkitsevä violetti-sana tarkoittaa monella kielellä orvokkia – ruotsissa viol, italiassa viola, ranskassa violette ja englannissa violet.

Antiikin Kreikassa orvokki oli tärkeä lääkekukka, mutta sillä myös makeutettiin viiniä. Eli syntymäkukkaa viiniin ja syntymäkivi kaulaan lieveilmiöitä estämään! Koska orvokin terälehdet muistuttavat hieman sydäntä, käytettiin kukkaa myös lemmenjuomissa. Se kyllä sopii myös ystävänpäivän juhlintaan.

Muita helmikuun syntymäkukkia ovat esikot ja kurjenmiekat – niistäkin löytyy violettikukkaisia lajeja.

Helmikuun historia kuukautena

Helmikuu oli yhdessä tammikuun kanssa viimeinen kuukausi, joka otettiin kalenteriin. Noin 2700 vuotta sitten roomalaisilla oli käytössä kymmenen kuukautta kestävä kalenteri, jossa oli 304 päivää. Kuukaudet olivat pituudeltaan 20–35 päivää.

Koska loppuvuosi ei ollut viljelykautta, ei sillä katsottu olevan mitään merkitystä. Lopulta, sekaannusten välttämiseksi, loppuvuosikin otettiin mukaan, joten helmikuu oli alunperin vuoden viimeinen kuukausi. Vuoden mitaksi laskettiin Kuun 12 kierroksen perusteella 355 päivää, joista helmikuu sai 23.

Tähtitieteellisen vuoden oli jo pitkään tiedetty olevan reilut 365 päivää, joten tuota kymmenen päivän vuosittaista heittoa korjailtiin lisäämällä silloin tällöin kuukausi vuoden loppuun eli helmikuun ja maaliskuun väliin. Se sekoitti varsinkin maanviljelijöitä. Vuonna 46 eaa. Julius Caesar päätti uudistaa kalenterin selkeämmäksi asiantuntijoidensa avustuksella. Uudet 365 päivää jaettiin kuukausien kesken ja kalenterivuosi alkoi tammikuusta. Caesarin juliaaniseen kalenteriin lisättiin myös karkauspäivä.

Lue myös: 10 faktaa karkauspäivästä – Se ei olekaan joka neljäs vuosi!

Helmikuu voi olla siististi neljän kokonaisen viikon kuukausi

Montako viikkoa on kuukausi? Helppo kysymys: tietenkin neljä! Mutta pilkunviilaaja voisi sanoa, että ”vähän päälle neljä”. Kalenterissa kuukaudet ovat päistään ”repaleiset”, kun ne alkavat ja/tai loppuvat keskellä viikkoa.

Muista kuukausista poiketen 28-päiväinen helmikuu voi kuitenkin olla juuri sen tasan neljä viikkoa ja alkaa kauniisti maanantaista ja päättyä sunnuntaihin.

Joka vuosi emme tokikaan saa kokea tällaista ”ehjää” kuukautta, mutta vuonna 2021 helmikuu oli maanantaista alkava ja sunnuntaihin päättyvä neljän viikon mittainen kuukausi. Kalenteri siis miellytti siistillä muodollaan myös perfektionisteja.

Tällainen helmikuu koetaan 11 tai 6 vuoden välein; karkausvuosien takia sykli on epäsäännöllinen. Seuraava suorakaiteen muotoinen helmikuu pilkistää kuitenkin jo vuoden 2027 kalenterissa.

Puhdistautumisen kuukausi

Monet kielet käyttävät nykyään yleiseurooppalaisia, latinalaisperäisiä kuukausien nimiä, mutta suomi on pitänyt kiinni omaperäisistä nimistä. Otetaan helmikuu-sana käsittelyyn seuraavassa kohdassa ja keskitytään nyt siihen, miksi tämän kuukauden nimi on muun muassa février (ranska), februari (ruotsi), febbraio (italia) ja veebruar (viro).

Helmikuu on omistettu roomalaiselle jumalalle, Februusille. Puhdistautumisen jumala itse sai nimensä ikiaikaisista kevään tuloon valmistavista rituaaleista. Februa tarkoittaa välineitä tai rituaaleja, joilla puhdistautuminen tehtiin.

Februa saattoi olla puhdistavia loitsuja tai esimerkiksi suolaa, jolla koti puhdistettiin pahuuksista. Februa oli myös roomalainen kevätfestivaali, jonka tuoksinnassa alastomat miehet juoksivat ympäri kaupunkia piiskaten nuoria naisia nahkaruoskilla puhtaiksi ja hedelmällisiksi.

Helmikuu on siis loistava aika aloittaa kevätsiivous – mieluiten ilman nahkaruoskaa!

Muista poikkeava helmikuu

Kuukausien suomenkieliset nimet poikkeavat siis muista kielistä, mikä tietenkin hankaloittaa niiden mieleen painamista vieraita kieliä opetellessa. Mielipideasia tokikin, mutta itse ainakin liputan omaperäisten nimien puolesta. Ei aina pidä mennä valtavirran mukana!

Helmikuu-sanan alkuosassa olevan helmen uskotaan viittaavan puiden oksille muodostuviin jäähelmiin. Kun elohopea on hetkeksi noussut plussan puolelle ja sitten ilma nopeasti pakastuu, jäätyy suojasäässä sulanut vesi puiden oksiin, mikä näyttää kuin oksissa olisi kirkkaita helmiä. Länsi-Suomessa jäähelmien koristaman metsän on sanottu olevan pyynsilmällä tai vesihilkalla. Itä-Suomessa metsä on tilkassa.

Helmikuuta on aikoinaan pidetty tammikuun kaimana samanlaisten sääolojen ansiosta. Siitä tulevat myös sen muut nimitykset pikkutammi, kaimalkuu ja kaimalo, joista jälkimmäisin tarkoittaa pientä kaimaa.

Nimitykset viittaavat siihen, että vaikka vuoden toinen kuukausi on edelleen kylmä ja luminen, on pahin jo ohi. Helmikuun voisi nähdä kuin tammikuun vähemmän ärsyttävänä pikkuveljenä.

February on yksi englannin kielen väärinkirjoitetuimmista sanoista

Helmikuu, February, voi olla hankala kirjoitettava meille, jotka emme puhu englantia äidinkielenä. Lausuminen on harhaanjohtava ja sanan keskellä sijaitseva r-kirjain tuottaa päänvaivaa. Mutta huoli pois: February on vaikea myös englannin natiivipuhujille. Se kirjoitetaan väärin todella usein.

Virheiltä ei vältytä virallisissakaan dokumenteissa, sillä esimerkiksi Valkoinen talo on surullisen kuuluisa kamppailustaan kuukauden nimen oikeinkirjoituksen kanssa. Feburary on toistunut tiedotteissa useammin kuin kerran.

Helmikuu on ainoa kuukausi, joka voi olla täysikuuton

Koska helmikuussa on vain 28 (tai 29) päivää, on se ainoa kuukausi, joka voi kulua kokonaan ilman täysikuuta. Tämä on kuitenkin melko harvinainen ilmiö, sillä täysikuuton helmikuu koetaan keskimäärin neljästi vuosisadassa. Viimeksi helmikuu jäi vaille pyöreää mollukkaa vuonna 2018 ja seuraavan kerran ”kuuhulluudesta” kärsivät saavat nukkua rauhassa läpi helmikuun vasta vuonna 2037.

Huomattavasti harvinaisempi on karkausvuonna koettava täysikuuton helmikuu. Edellisen kerran karkauspäivän sisältävä helmikuu mentiin ilman täysikuuta vuonna 1608. Seuraava karkauspäivällinen, mutta täysikuuton helmikuu nähdään vasta vuonna 2572.

Kun täysikuu möllöttää helmikuussa, on se kirkkaana pakkasyönä upea näky. Helmikuun täysikuuta nimitetään myös Lumikuuksi, koska kuukausi on pohjoisella pallonpuoliskolla usein se kaikkein lumisin.

Murmeli ennustaa lopputalven keston

Vaikka meillä Suomessa ei helmikuun alussa odotetakaan henkeä pidätellen, että mitä se murmeli tekee tullessaan ulos kolostaan, on Groundhog Day monelle tuttu. Pohjois-Amerikassa ”murmelinpäivällä” on pitkät perinteet, vaikka tapa on alkujaan peräisin Saksasta, jossa ennustajan viittaa piti yllään horroksestaan heräävä siili. Helmikuun alku on muissakin kulttuureissa ollut tulevan kevään ennustamisen ajankohta; muun muassa keltit ja roomalaiset juhlistivat railakkaasti tietoa kevään säästä.

Varhaiset saksalaiset siirtolaiset huomasivat Pohjois-Amerikkaan muuttaessaan, että mantereella ei ole lainkaan siiliä. Mikä neuvoksi? Miten nyt tiedettäisiin tulevien viikkojen sää? Onneksi he löysivät tehtävään sopivan paikallisen eläimen, metsämurmelin.

Murmeli ennustaa säätä ja erityisesti kevään tuloa, jota tietenkin pitkän talven jälkeen odotetaan innolla. Kuuluisin ennustaja on Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa asustava Punxsutawney Phil, jonka liikkeitä kokoontuu helmikuun 2. päivänä seuraamaan jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Näin Phil ennustaa: Jos se näkee kolosta ulos kömpiessään oman varjonsa ja palaa takaisin pesäänsä, jatkuu talvi vielä kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, on tiedossa aikainen kevät. Vuonna 2024 on tiedossa aikainen kevät, sillä viime perjantain ennustuksessa Phil ei varjoaan nähnyt.

Phil ei kuitenkaan ole erityisen taitava ennustaja, sillä Yhdysvaltojen sää- ja valtamerentutkimuslaitoksen mukaan alle puolet ennustuksista on viimeisen vuosikymmenen aikana osunut oikeaan. Mutta tämä ei ole vähentänyt Philin suosiota.

The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska

The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.

Betonin valaminen on syytä suorittaa 6. ja 7. päivänä, ja heti sen jälkeen on kaksi päivää aikaa kastroida eläimet.

Helmikuun puolivälissä on aika suunnata kampaajalle, jos mielii värjätä hiuksensa onnistuneesti. Samaisella käynnillä voi ottaa myös leikkauksen, jos siis haluaa vain tasoitella ja jatkaa kasvattamista. Jos lettiään ei halua pidemmäksi, kutrit kannattaa katkaista 26.-28. päivänä.

Tupakoinnin lopettaminen kannattaa jättää helmikuun viimeiseen päivään, joka siis tänä vuonna on 29. päivä. Samana päivänä voi hoitaa myös oluen ja siiderin panemisen sekä hedelmien ja vihannesten säilömisen.

Näillä ohjeilla helmikuun viettoon – jos siis yhtään on taikauskoinen.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Mikä on historian pisin aika kaksosten syntymien välillä? Ei puhuta tunneista, päivistä tai edes viikoista!

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä vastataan tänään siihen, että mikä on pisin aikaväli, jolla kaksoset ovat syntyneet.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä käsittelyssä ovat kaksoset: Mikä on pisin aika kaksosten syntymien välillä? Keskimäärin kaksoset syntyvät vajaan puolen tunnin välein, joten minkähänlaisesta ajasta voi pisimmillään olla kyse?

Kysymys on varsin sopiva tähän ajankohtaan, sillä eilen eli 2.2. vietettiin Suomessa valtakunnallista Kaksosten päivää.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä on pisin aikaväli, jolla kaksoset ovat syntyneet?

Normaalisti kaksoset saapuvat maailmaan reilun vartin välein, jos kyseessä on alatiesynnytys; keisarileikkauksessa aikaväli on yleensä lyhyempi. Kaksosilla voi kuitenkin olla ikäeroa useita tunteja, jopa muutamia päiviä, jos synnytys ei jatkukaan ensimmäisen vauvan syntymän jälkeen. Mutta se kaikkein suurin ero – se on ihan jotain muuta! Puhutaan nimittäin kolmesta kuukaudesta.

Guinnessin ennätystenkirjan mukaan yhdysvaltalaisilla kaksosilla Molly ja Benjamin Westillä on kaikkein suurin ikäero. Molly syntyi tammikuun 1. päivänä vuonna 1996 ja Benjamin vasta maaliskuun 30. päivänä – 90 päivää myöhemmin.

Molly syntyi kolme kuukautta etuajassa, mutta lääkärit onnistuivat lääkkeillä keskeyttämään Lesa-äidin supistukset, jotta Benjamin saisi kehittyä ja kasvaa mahdollisimman pitkään. Mollylle annettiin vain 1 prosentin mahdollisuus selvitä; muutama vuosi aiemmin todennäköisyys olisi ollut nolla. Pikkuveli Benjamin kotiutui muutama päivä syntymänsä jälkeen ja vaikka isosisko Molly kärsi elämänsä ensimmäiset kuukaudet vakavista terveysongelmista, pääsi hänkin lopulta onnellisesti kotiin.

Lähes yhtä iso ikäero on irlantilaisilla Amy ja Katie Elliotilla.

Maria Jones-Elliot oli vuonna 2012 vain 23. raskausviikolla, kun hän rupesi voimaan todella huonosti ja tunsi epänormaalia painetta vatsassa. Lääkäriin hakeutuneen Marian lapsivesi meni muutamia tunteja myöhemmin ja lääkärit kehottivat varautumaan pahimpaan. Normaalisti kehittyneen sikiön katsotaan olevan elinkelpoinen 24. raskausviikolla, joten Marialle ja hänen miehelleen Chrisille ei haluttu antaa turhia toiveita.

Mutta Amy-vauva oli päättänyt syntyä – vaikka sitten neljä kuukautta etuajassa. Amy painoi vajaat 550 grammaa ja siirrettiin heti keskoskaappiin taistelemaan elämästään. Toista vauvaa ei kuitenkaan kuulunut. Seuraavana päivänä synnytystä yritettiin käynnistää uudelleen, sillä sekä äidillä että kohdussa olleella vauvalla oli korkea infektioriski. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten Maria ja Chris päättivät ”antaa luonnon tehdä tehtävänsä”.

Katie-vauva taisteli äitinsä kohdussa lähes täysiaikaiseksi saakka ja syntyi 36. raskausviikolla; 87 päivää kaksossiskoaan myöhemmin. Koko tuon ajan lääketieteelliseksi ihmeeksi nimitetty Amy taisteli myös, mutta hengityskoneeseen kytkettynä keskoskaapissa. Vastoin kaikkien odotuksia sekä Katie että viikkoja myöhemmin myös Amy kotiutuivat täysin terveinä.

Amyn selviäminen hengissä oli täysin uskomatonta, eikä se olisi ollut mahdollista ilman modernia lääketiedettä. Pitkistä ajoista kaksosten syntymien välissä on kuitenkin kirjoitettu jo 1800-luvulla ja jopa 40 päivän välein syntyneet kaksoset eivät edes pari sataa vuotta sitten olleet ennenkuulumaton tapahtuma. Mutta niin etuajassa syntyneitä vauvoja kuin Amy ei toki saatu pidettyä hengissä.

Ja vaikka tätä ei kysyttykään, niin otetaan vielä mielenkiintoisena faktana mukaan kaikkien aikojen lyhin aika kaksosten syntymien välillä. Se on 22,976 sekuntia. Huhtikuussa 2017 kanadalainen Amanda Dorris synnytti ensin Emmanuellen eikä tytön napanuoraa edes ehditty saada pihteihin, kun Élodie oli jo tulossa. Synnytyksen videolle tallentanut isä Patrick Dorris kuvailee nuoremman kaksosen ”lentäneen ulos” ja yllättäneen koko synnytyssalissa olleen henkilökunnankin.

Myöhemmin lääkärit ja hoitajat halusivat nähdä synnytysvideon uudelleen ja uudelleen, sillä noin lyhyt aika kaksosten syntymien välillä oli ennennäkemätön. Onneksi todistusaineistoa oli ja perhe sai sen avulla itselleen myös Guinnessin maailmanennätyksen. Sen vuoksi aikakin on ilmoitettu tuhannesosien tarkkuudella!

Continue Reading

Yleistieto

Mitä tulipalopakkanen tarkoittaa ja miksi lumi narskuu kenkien alla?

Julkaistu

Miksi lumi narskuu kenkien alla ja mistä on peräisin sana tulipalopakkanen? Tällaisiin lukijoiden kysymyksiin vastataan tänään.

Nyt on taas lukijoiden kysymysten aika! Tänään paneudumme talvisiin kysymyksiin ja vastaamme muun muassa siihen, että mitä tulipalopakkanen tarkoittaa.

Lisäksi selvitämme, että miksi lumi narskuu kenkien alla ja miksi pakkanen paukkuu.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mitä tarkoittaa tulipalopakkanen?

Kireä pakkanen ja tulipalo; miten nämä kaksi liittyvät yhteen? Tulipalopakkasia on Suomessa koettu tänä talvena etelää myöten ja esimerkiksi tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina tulipalopakkaset koettiin ihan kirjaimellisesti.

Medioissa uutisoitiin tuolloin useista rakennuspaloista ympäri maata ja vaikka tällä kertaa jokaisessa niistä vältyttiin ihmisuhreilta, syttyi Kiuruvedellä navettapalo, jossa kuoli yli 60 eläintä.

Tulipalopakkanen tarkoittaa siis nimensä mukaisesti sitä, että kovalla pakkasella tulipalot lisääntyvät. Tämä ilmiö on selvästi nähtävissä pelastuslaitosten tehtävämäärissä.

Varsinaisesti pakkanen ei tietenkään sytytä mitään tuleen, vaan kyse on lämmityksestä. Kylmällä säällä rakennuksia lämmitetään innokkaammin ja normaalia enemmän, mikä lisää tulipalojen määrää. Ero oli nykyistä merkittävämpi aiemmin, kun puulämmitys oli yleisempää. Mutta edelleen tulipalopakkaset ovat nimensä veroisia.

Kaikki asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet yksimielisiä siitä, mistä tulipalopakkaset ovat saaneet nimensä. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Matti Vilppulan mukaan sanalla ei ole mitään tekemistä tulipalojen kanssa.

Koko pitkän työuransa suomen kielen alalla tehnyt, nyt jo edesmennyt Vilppula oli sitä mieltä, että kyseessä on kuvailmaus. Hänen mukaansa tulipalopakkanen on viittaus siihen polttavaan ihoaistimukseen, joka syntyy kovalla pakkasella.

Miksi lumi narskuu kenkien alla?

Kaikki lumi ei narsku samalla tavalla, kun sen päällä kävelee. Mitä kireämpi pakkanen, sitä natisevampaa lumi on.

Tämä johtuu pikkuriikkisistä lumikiteiden sakaroista!

Lumihiutaleet koostuvat useista lumikiteistä, jotka kaikki ovat ainutlaatuisia. Mutta niissä on silti jotain samaa: Lumikiteillä on säännöllinen kiderakenne, joka koostuu kuudesta pääsakarasta ja vaihtelevasta määrästä alasakaroita. Ne ovat siis kaikki kuusikulmaisia. Kiteiden yksilöllinen muoto vaihtelee olosuhteiden, kuten ja kosteuden ja tuulen, mukaan.

Kun pakkasta on paljon, on lumikiteissä paljon alasakaroita. Lumella käveltäessä nuo sakarat murtuvat ja saavat aikaa narskuvan äänen. Lauhemmalla kelillä lumikiteissä on vähemmän sakaroita, ja nollan tienoille tultaessa paine jalan alla sulattaa osan sakaroista vedeksi, joka toimii narskumista vähentävänä liukasteena.

Miksi pakkanen paukkuu?

Jos tänä talvena on koettu tulipalopakkasia, niin pakkanen on myös paukkunut rapsakasti koko Suomessa. Pakkasen paukkuminen ei kuitenkaan ole vain sanonta, sillä hyvin kylmällä ilmalla ulkosalla voi tosiaankin kuulua kovaa rytinää; kuten talvisissa olosuhteissa asuvat hyvin tietävät.

Mutta mistä ääni on peräisin?

Vesi alkaa laajentua, kun lämpötila laskee alle neljän asteen – ei tarvitse siis mennä edes pakkasen puolelle. Esimerkiksi rakennusten seinänraoissa voi olla vettä, joka laajetessaan ja lopulta jäätyessään aiheuttaa liikettä rakenteissa ja näin paukkuvan äänen. Toisaalta rakennusten materiaalit voivat kovalla pakkasella kutistua, mikä myös aiheuttaa rakenteissa pauketta. Kumpikaan näistä ei yleensä aiheuta vaurioita, joten talven ääniä voi kuunnella ilman huolen häivää!

Sama ilmiö tapahtuu myös metsässä, jossa tietämätön voi sekoittaa puiden paukkumisen jopa ammuskeluääniin. Kova meteli kuuluu puiden halkeamisesta, joka taas aiheutuu kuorikerroksen alla olevien nesteiden jäätymisestä ja laajentumisesta.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Vedenalaiset kaupungit: 10 tosielämän Atlantista

Julkaistu

Vedenalaiset kaupungit eivät ole vain myyttisiä kertomuksia Atlantiksesta, vaan niitä löytyy mitä yllättävimmistäkin paikoista.

Vedenalaiset kaupungit tuo ensimmäisenä mieleen mystisen Atlantiksen, mutta tiesitkö, että oikeasti uponneita kaupunkeja on vaikka miten paljon ympäri maailmaa?

Osaan paikoista pääsee tutustumaan kuka vain, mutta osa on vaikeasti tavoitettavissa tai paljaalla silmällä näkymättömissä. Itse en ole päässyt todistamaan näistä yhtäkään, mutta jos joku teistä on, niin haluamme ehdottomasti nähdä kuvia somessa.

Monet vedenalaiset kaupungit ovat kokeneet kohtalonsa satoja, jopa tuhansia, vuosia sitten, mutta Listafriikki löysi muutaman aivan hiljattain syvyyksiin painuneen paikan.

Nyt on aika uppoutua (kirjaimellisesti) vedenalaisiin valtakuntiin!

Olous, Kreikka

Lähellä Kreetan suosittua lomakohdetta, Eloundan kaupunkia, voi päästä tutustumaan ainutlaatuisiin vedenalaisiin maisemiin. Saaren pohjoisosan kirkasvetisellä rannalla oli aikoinaan 40 000 asukkaan Olous, joka toimi tärkeänä kauppasatamana jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se oli yksi minolaisen kulttuurin kehtoja, jolla oli jopa oma valuuttansa.

Nykyään Olouksen voi nähdä vain snorklaamalla, koska jo pari tuhatta vuotta sitten se painui mereen. Joskus laskuveden aikaan kaupungin muuri nousee näkyviin muistuttamaan entisaikojen loistosta.

Kukaan ei tiedä, miten Olous päätyi veden alle. Ehkä tulivuorenpurkaus tai luonnollinen eroosio. Tänäkin päivänä Kreeta muuttuu jatkuvasti: sen itäosa painuu vähitellen mereen ja länsiosa nousee liikuttaen saarta hiljalleen lännemmäksi.

Legendan mukaan Olouksen asukkaat kaivoivat alueelle 100 kaivoa suojellakseen aarteitaan merirosvoilta. Kaikki kaivot, yhtä lukuunottamatta, sisälsivät vain vettä. Viimeiseen, jota ei tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli kätkettynä kaupungin rikkaudet.

Lue myös: Kuuluisat kadonneet aarteet, joita ei ole etsinnöistä huolimatta VIELÄ löydetty

Villa Epecuén, Argentiina

Argentiinalaiselle suolajärvelle, 600 kilometriä Buenos Airesista lounaaseen, perustettiin 1920-luvulla lomakeskus turisteille. Villa Epecuéniksi nimettyyn kylään rakennettiin nopeasti rautatieyhteys ja se oli vuosikymmenien ajan suosittu lomakohde.

Parhaimmillaan keskus houkutteli kesäkautena kymmeniä tuhansia turisteja, jotka vyöryivät paikalle toiveenaan saada osansa järven parantavista ominaisuuksista.

Samaan aikaan, kun liiketoiminta kukoisti, oli 1970-luvulla säässä havaittavissa isoja muutoksia ja järveä ympäröivillä alueilla satoi vuosien ajan normaalia enemmän. Vuonna 1985 järvi oli paisunut äärimmilleen ja kylää suojellut pato murtui.

Tuho ei tapahtunut yhdessä yössä, mutta tulevien vuosien kuluessa veden pinta nousi niin, että lopulta Villa Epecuén kaupunki peittyi kymmenen metrin syvyyteen.

Yli kaksi vuosikymmentä tuo yksi Argentiinan tunnetuimmista lomakeskuksista pysyi veden alla. Lopulta pitkänajan säässä tapahtui muutos kohti entistä ja vesi kaupungin yltä alkoi vetäytyä. Vuonna 2009 pinnan alta paljastui rauniokylä, josta ei ikipäivänä olisi voinut päätellä sen hohdokasta menneisyyttä.

Villa Epecuén kulta-ajat sekä tuhon todistanut 93-vuotias Pablo Novak on koiransa kanssa aavemaisen kaupungin viimeinen ja ainoa asukas.

Shi Cheng, Kiina

Leijona-kaupungiksikin nimitetyn Shi Chengin kohdalla ei tarvi arvuutella uppoamisen syytä. Vuosisatoja vanha kiinalaiskaupunki peittyi veden alle vuonna 1959, koska läheiselle Xin’an joelle haluttiin rakentaa energiaa tuottava pato. Jopa 300 000 asukasta joutui jättämään kotinsa ja kaupunki painui kirjaimellisesti unholaan vuosikymmeniksi.

2000-luvun alussa Kiinan hallitus määräsi alueen tutkittavaksi, kun haluttiin selvittää, mitä kaupungista on jäljellä. Kaikkien yllätykseksi se oli säilynyt yllättävän hyvin; vedenalaista kaupunkia ei voi sanoa edes raunioiksi. Kuka vain ei kuitenkaan pääse Shi Chengiin tutustumaan, koska laaja alue on monin paikoin edelleen tutkimatonta.

Tarpeeksi kokemusta omaavat sukeltajat pääsevät kuitenkin matkanjärjestäjien sukelluksille, joilla voi 40 metrin syvyydessä päästä näkemään sadoittain upeasti säilyneitä kaariportteja sekä leijonia, lohikäärmeitä ja lintuja kuvaavia yksityiskohtaisia patsaita. Jopa puisia pilareita ja portaikkoja on säilynyt tuhoutumatta Qiandao-järven viileässä vedessä.

Wanaku, Bolivia

Paikallisten ihmisten keskuudessa oli vuosisatoja kerrottu legendoja Perun ja Bolivian rajalla sijaitsevasta Titicaca-järvestä. Tarinan mukaan järven pohjassa oli kadonnut, vedenalainen kaupunki – Wanaku.

Lisäksi sielä piti kertomusten mukaan olla Inkojen kulta-aarre, jonka espanjalaiset olivat ryöstöretkellään hukanneet. Inkat myös pitivät järveä kansansa syntypaikkanaan, josta he – ”auringon lapset” – olivat aikoinaan nousseet. Kulta-aarre houkutteli paikalle jopa kuuluisan ranskalaisen merentutkijan Jacques Cousteaun, joka kuitenkin löysi vain saviastioita.

Juuri vuosituhannen vaihteen alla kansainvälinen arkeologien ryhmä löysi korkealla Andien vuoristossa sijaitsevan järven pohjasta muinaisen tien, jota seuraamalla he kohtasivat tavallista jalkapallokenttää suuremman temppelin.

Veden alta paljastui myös melkein kilometrin pituinen seinä, tieverkosto, asutuksen jäänteitä ja viljelyyn rakennettuja terasseja. Vuosien mittaan 30 metrin syvyydessä oleville raunioille on tehty satoja sukelluksia, ja reilun 10 000 löydetyn esineen (veneitä, kultaa, keramiikkaa…) avulla on voitu päätellä kaupungin kuuluneen Tiwanaku-kansalle noin 2000 vuotta sitten. Tiwanakujen valtakunta oli inkoja edeltävä ja yksi Andien alueen merkittävimmistä sivilisaatioista.

Legendojen valtavaa kulta-aarretta ei kuitenkaan VIELÄ ole löytynyt.

Herakleion, Egypti

Herakleion on tunnettu siitä, että Spartan kuninkaan vaimo Helena ja tämän kidnappaaja/rakastaja Paris olivat pakomatkallaan vierailleet tuossa egyptiläisessä kaupungissa. Se on yksi versio.

Tarinat kuningas Menelauksesta, Helenasta ja Parisista vaihtelevat; epäselvää on ketkä ja millä kokoonpanolla Herakleionissa on oltu, mutta Troijan sodan aikaisissa kertomuksissa se mainitaan useaan otteeseen.

Yli 1200 vuotta sitten uponnut ja välittömästi kartalta pyyhkiytynyt kaupunki eli legendoissa ja tarinoissa, ja sen ajateltiinkin kauan aikaa olevan vain osa Kreikan mytologiaa. Tarusta tuli totta vuonna 1999, kun arkeologi Franck Goddio löysi sen rauniot.

Pehmeälle ja liejuisalle hiekalle rakennettu kaupunki upposi sijoilleen todennäköisesti tulvan vaikutuksesta, koska mikään suurempi tuho ei olisi jättänyt rakennelmia niin hyvään kuntoon.

Niilin suistoalueella sijaitsevassa vedenalaisessa kaupungissa on edelleen nähtävissä sen valtavia monimetrisiä patsaita sekä temppeleitä, jotka kertovat sen loiston päivistä. Pohjasta on nostettu pintaan sarkofageja, runsaasti kultaesineitä ja muun muassa kuvassa esiintyvä kylpyamme. Onkohan Helena itse kylpenyt siinä ja ottanut vähän omaa aikaa kaikista miessotkuista?

Voi olla, että kaupungin mahtavuus koitui sen omaksi kohtaloksi, eikä pehmeä maa-aines kestänyt sen rakennelmien painoa.

Dunwich, Yhdistynyt kuningaskunta

Suffolkin kreivikunnassa, Englannissa, sijaitsee alle 200 asukkaan rannikkokylä Dunwich. Tuhat vuotta sitten se oli yksi saarivaltion suurimmista kaupungeista ja Lontoon veroinen kauppasatama. Silloin rantaviiva oli kuitenkin satoja metrejä idempänä; siellä missä nykyään tyrskyävät Pohjanmeren aallot. Vain muutamia vanhojen rakennusten raunioita on säilynyt tuolta ajalta; ne ovat olleet tarpeeksi sisämaassa.

1200- ja 1300-luvulla rannikkoa piiskanneet jatkuvat myrskyt kuluttivat maa-ainesta niin, että vuosi vuodelta meri lähestyi asutusta. Ihmiset yrittivät pelastaa kotinsa rakentamalla kanavia ja ojia ohjaamaan vettä muualle, mutta luonnon voima oli musertava ja lopulta he joutuivat jättämään kotinsa.

Vaikka kaupungin rauniot ovat enimmilläänkin vain kymmenen metrin syvyydessä, ei 1970-luvulta lähtien tutkitusta alueesta ole saatu kunnollista kuvaa tumman veden ja minimaalisen näkyvyyden vuoksi. Tekniikoiden kehityttyä, alueella voitiin 2000-luvulla ruveta tekemään merenpohjan kaikukuvausta, joka avasi tutkijoille aivan uuden maailman.

Uusien menetelmien avulla on voitu kuvantaa satoja vuosia veden alla olleen kaupungin kartta hyvinkin yksityiskohtaisesti. Alueelta on löytynyt neljä kirkkoa, useita taloja, lukemattomia pieniä esineitä ja jopa laivan hylky.

Siitepölyanalyysin perusteella on voitu päätellä maanviljelyn loppuneen Dunwichissa vuonna 1338. Silloin viimeisetkin asukkaat ovat lähteneet vedenpaisumuksen tieltä.

Atlit Yam, Israel

Israelissa, lähellä Haifan kaupunkia, sijaitsee yksi vanhimmista ja suurimmista vedenalaisista raunioista. Atlit Yam löydettiin vuonna 1984, eikä kymmenen metrin syvyydessä olleen kaupungin ikimaailmassa uskottu olleen 9000 vuotta vanha.

Hiekkainen ja savinen merenpohja oli suojellut kaupunkia niin hyvin, että jopa kokonaisia ihmisten luurankoja on löydetty haudoistaan. Isoja taloja kivilattioineen, tulisijoja, ja jopa kaivoja on löydetty alueelta, samoin kuin ympyrän muotoon aseteltuja monoliittejä (Stonehengen tyylisesti). Merenpohjassa koskemattomina säilyneitä esineitä tai ihmisten jäänteitä ei uskalleta nostaa pintaan, koska niiden pelätään hapertuvan tullessaan kosketuksiin ilman kanssa.

Tutkimuksissa on saatu erinomainen kuva silloisten ihmisten elämästä, johon on kuulunut maanviljelyä ja lemmikkieläimiä, ja toisaalta on löydetty ihmisen luita, joissa on havaittu merkkejä tuberkuloosista.

Syytä Atlit Yamin uppoamiseen ei tiedetä, mutta tutkijoilla on erilaisia teorioita. Paljon suosiota on saanut ajatus valtavasta tsunamista, mutta sen teorian kumoaa edelleen pystyssä olevat kivipaasit.

On myös ajateltu, että ilmaston muuttuminen ja jäätiköiden sulaminen nosti merenpintaa niin, että kaupunki jäi lopulta peittoon. Hyvin säilyneet rakennelmat tukevat tätä teoriaa.

Shore Temple, Intia

Intian kaakkoisrannikolla, Mamallapuramin kaupungissa, sijaitsee Shore Temple (rannikkotemppeli), joka on rakennettu 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykyään tuo pagodi (buddhalaisten tornimainen rakennus) on ainutkertaisen arkkitehtuurinsa ansiosta suojeltu UNESCO:n maailmanperintökohde. Se on pitkään ollut turistien suosiossa eikä vähiten Bengalinlahden upeiden auringonnousujen vuoksi.

Temppelistä on aina kerrottu tarinoita, mutta näissä legendoissa se ei ole seissyt paikallaan yksin. Alueella oli kertomusten mukaan sijainnut vilkas satamakaupunki ja Shore Temple oli ollut vain yksi ”Seitsemästä Pagodista”. Tarinoissa puhuttiin jumalten olleen niin kateellisia seitsemän temppelin kauneudelle, että he peittivät tulvalla kaikki paitsi yhden.

Nuo seitsemän tornia ja eloisa kaupunki voitiin löytää jopa ensimmäisten eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden muistiinpanoista, mutta koska niistä ei myöhemmin löytynyt mitään arkeologisia merkkejä, oletettiin kirjoitusten perustuvan vain paikallisiin myytteihin.

Sitten tapahtui jotain hirvittävää. Vuonna 2004 Intian valtameren pohjassa tapahtui maanjäristys, jonka aikaansaama tsunami tuhosi laajoja alueita Kaakkois-Aasiassa ja tappoi yli 230 000 ihmistä. Ennen hirmuaallon iskemistä meri vetäytyi ja Mamallapuramin kaupungissa niin turistit kuin paikallisetkin tuijottivat edessään olevaa näkyä, joka todisti vuosisatojen ajan kiertäneet legendat todeksi.

Veden alta paljastui rakennelmia, kasoittain esineitä ja temppelien raunioita, vain peittyäkseen muutaman minuutin kuluttua uudelleen raivoavan vesimassan alle.

Lue myös: Maailman suurimmat aallot – viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot

Port Royal, Jamaika

Kun puhutaan ”syntien kaupungista”, niin mieleen tulee Las Vegas. Mutta tuo Nevadan neonvaloilla täytetty kaupunki ei todellakaan pärjää mittelössä alkuperäiselle ”maailman syntisimmälle kaupungille”.

Soittaako Port Royal kelloja? Kuulostaako se jostain syystä tutulta? Jos olet Pirates of the Caribbean -elokuvien ystävä, niin on sen syytä olla tuttu. Todellisuudessakin Port Royal oli merirosvojen valtakuntaa, mutta elokuvien kuvauspaikaksi se ei soveltunut, sillä se seisoo 15 metrin syvyydessä Karibianmeren syleilyssä.

Port Royal oli 1600-luvulla englantilaisten tärkein kaupankäynnin paikka Karibialla, ja Bostonin jälkeen toiseksi suurin eurooppalainen kaupunki uudella mantereella. Sillä oli myös hieman huono maine merirosvojen, prostituoitujen ja orjakaupan keskuksena. Kaikki tuli kuitenkin päätökseensä vuonna 1692, kun massiivinen maanjäristys ravisteli saarta.

Port Royal oli suurelta osin rakennettu pehmeälle rantahiekalle, joka kuin silmänräpäyksessä suli pois ja imaisi mukanaan kaupungin rakennukset ja asukkaat. Sen, mikä ei painunut pinnan alle, huuhtoi valtava tsunami merelle.

Vielä 1800-luvulla kaupungin rakennuksia oli nähtävissä kirkkaan veden läpi, ja kertomusten mukaan veneessä ollessa tuntui kuin leijuisi aavekaupungin kattojen yllä. Nykyäänkin sukeltajille riittää nähtävää, koska kaupunki ei varsinaisesti tuhoutunut, se vain upposi niille sijoilleen.

Pavlopetri, Kreikka

Kukaan ei tiedä tämän 4000 vuotta sitten uponneen kaupungin oikeaa nimeä. Kreikassa sijaitseva Pavlopetri on nimetty vasta löytämisensä jälkeen, ja samoin kuin listan ensimmäinen kaupunki Olous, myös Pavlopetri on ollut minolaisen kulttuurin kaupunki.

Pavlopetrin kadut, hautakammiot ja asuinrakennusta ovat säilyneet lähes samanlaisina kuin ne olivat uppoamisensa aikaan. Alueella asui todennäköisesti varakkaita ihmisiä, koska kaikissa löydetyissä taloissa on ollut vähintään 12 huonetta.

Vuonna 2009 arkeologit pystyivät muodostamaan kaupungin alueesta kattavan kokonaiskuvan ja kaikkien yllätykseksi se kattoi lähes 20 hehtaarin alueen. Alueelta on kerätty sadoittain muinaisia esineitä, patsaita ja työkaluja, joista on voitu päätellä Pavlopetrin olleen minolaisen sivilisaation keskeinen kauppapaikka.

Vedenalainen kaupunki on nykyään suojeltu, mutta siitä huolimatta vain neljän metrin syvyydessä oleva Pavlopetri on jatkuvasti varkaiden, huolimattomien turistien ja veneiden ankkureiden pahoinpitelemänä.

Continue Reading

Yleistieto

Lukijoiden kysymyksiä: Miksi ihmisellä on kämmenen viivat?

Julkaistu

Tällä kertaa pohdimme, että miksi meillä ihmisillä on kämmenen viivat.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa muun muassa sen, miksi ihmisellä on kämmenen viivat ja miten ne syntyvät.

Aamupalapöydässä silmät sikkaralla maitopurkkia lukiessa (niin ainakin tehtiin silloin, kun puhelimella vain soitettiin) ihmetystä on saattanut herättää Tetra Pak -teksti. Nyt Tetra Pakin mysteeriin saadaan viimeistään vastaus.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!

Miksi meillä on kämmenen viivat?

Kämmenessä on viivoja, jotta niistä voi ennustaa… Ei mennyt läpi, vai!? No, ennustaakin käden viivoista kyllä halutessaan voi, mutta ovat ne olemassa ihan oikeastakin syystä.

Kämmenen viivat ovat uurteita, joiden ansiosta iho venyy ja rutistuu sulavasti, kun käden laittaa nyrkkiin. Käden iho on kalvoilla kiinni alla olevissa rakenteissa, mutta nuo siteet ovat sen verran löysiä, että ihoa voi helposti liikuttaa. Kämmenen puolella siteet ovat lyhyemmät, jolloin iho ei samalla lailla pääse venymään kuin käden päällä – voit todeta tämän venyttämällä käden ihoa kummaltakin puolelta.

Ihon alla, siteiden välissä, on rasvatyynyjä, jotka suojaamisen lisäksi auttavat tarttumisessa. Kun kämmentä taivuttelee ja puristaa nyrkkiin, poimuttuu iho laskomaisesti rasvatyynyjen päälle, jolloin taitoskohdat näkyvät uurteina. Nämä ihon taitokset mahdollistavat meille muun muassa näppärän tarttumisen asioihin sekä kyvyn kirjoittaa. Jos rasvatyynyjä ja kiinnittäviä siteitä ei olisi, puuttuisivat myös kämmenen viivat ja kädessä pyörisi löysä ihopussukka.

Kämmenen viivat muodostuvat jo kohdussa, yksilönkehityksen 12. viikolla, ja uurteiden malli, paksuus ja tiheys ovat periytyviä ominaisuuksia – kaikilla ne toki ovat yksilölliset. Useimmilla meistä on kämmenissään kolme suurempaa viivaa, mutta joillakin uurteita on vain yksi. Miltä sinun ja lähipiirisi kämmenet näyttävät?

Mitä tarkoittaa maito- ja mehutölkeissä lukeva Tetra Pak?

Kuva: Tetra Pak | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)

Aivan loistava kysymys (niin kuin tietysti kaikki kysymykset ovat), sillä tätä on tullut joskus itsekin mietittyä, mutta ei selvitettyä. Tetra Pak on elintarvike- ja juomapakkauksia kartongista valmistava kansainvälinen suuryhtiö, joka on koko historiansa ajan ollut alansa suunnannäyttäjä ja edelläkävijä.

Ruotsin Lundissa vuonna 1951 perustettu Tetra Pak sai nimensä yrityksen ensimmäisen tuotteen mukaan: se oli kemisti Erik Wallenbergin keksimä tetraedrin eli nelitahokkaan muotoinen juomapakkaus (kuvassa). Suomessa näissä pyramidipakkauksissa myydään oikeastaan vain yksittäispakattuja kerta-annoksia kahvimaitoa ja -kermaa.

Tetra Pak -teksti on kuitenkin tuttu näky maito- ja mehupurkeissa – pakkauksen mallista riippumatta. Vuonna 2015 Valio otti ensimmäisenä maailmassa käyttöön uusiutuvasta, täysin kasvipohjaisesta materiaalista valmistetut pakkaukset, joissa myydään maitoa, piimää, kermaa ja jogurttia. Myös pakkaukset nestetiiviiksi tekevät muovikerrokset on tehty fossiilisen öljyn sijaan kasvipohjaisesta polyeteenistä. Pakkauksista voi löytää edelleen yrityksen nimen, mutta uusiutuvasta materiaalista valmistetut tölkit ovat Tetra Rex -tuotesarjaa.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat