Elämäntapa
10 ihmistä, jotka olivat lähellä rikastua, mutta sitten kohtalo tai hölmöily astuivat kehiin
Tämän listan henkilöt olivat niin lähellä rikastua, että he pystyivät jo lähes tuntemaan rahat käsissään. Sitten kohtalo, huolimattomuus tai hölmöt valinnat astuivat kehiin.
Listafriikki on aiemmin tehnyt listan yllättävistä löydöksistä, jotka johtivat rikkauksiin. Sen listan voit käydä lukemassa tästä: 10 onnekasta löydöstä, jotka tekivät tavallisesta ihmisestä miljonäärin.
Nyt esiteltävät sankarit eivät päässeet miljonäärikerhoon; syitä on yhtä monta kuin listalla on kohtia.
Yhteistä kaikille on se, että heillä olisi ollut oiva mahdollisuus rikastua, ja huolella, mutta niin ei vain ollut tarkoitettu. Muutama facepalm on ehkä paikallaan.
Coca-Colan osakkeet
Vuonna 2008 kalifornialainen Tony Marohn osti pihakirppikseltä vanhoja asiakirjoja muutamalla dollarilla. Itseään aarteenmetsästäjäksi kutsunut Marohn huomasi papereita tutkiessaan, että yksi niistä oli Palmer Union Oil Co. -yhtiön osakekirja. Tuo yhtiö oli Coca-Cola Companyn edeltäjä.
Osakekirjan oli allekirjoittanut yhtiön puolesta John Wagner, mutta vastaanottajaa ei oltu merkitty. Marohn kirjoitti siihen oman nimensä. Miehen asianajajan mukaan tuo arvopaperi on kuin avoin shekki; omistaja on se, jonka nimi lukee viivalla.
Marohn otti asian tiimoilta yhteyttä Coca-Colaan, jossa oltiinkin lähinnä innostuneita ja huvittuneita löydöksestä. Ääni kellossa muuttui, kun kokiksella laskeskeltiin paljonko Marohnin 1625 kappaletta öljy-yhtiön osakkeita olisi Coca-Colan nykyisessä markkina-arvossa. Aarteenmetsästäjällä oli nimittäin käsissään 1,8 miljoonaa Coca-Colan osaketta, jotka olivat arvoltaan 130 miljoonaa dollarin.
Marohn lähti lähes mahdottomaan tehtävään eli oikeustaisteluun tuon kaliiberin yhtiön kanssa. Valitettavasti hän menehtyi ehdittyään puolustaa vuoden verran omistusoikeuttaan osakkeisiin. Perikunta jatkoi Marohnin oikeusjuttua, mutta vuonna 2012 oikeus katsoi osakkeiden olevan arvottomia, ja Coca-Cola vei voiton.
Taiteilija teki arvokkaista sarjakuvista paperimassapatsaan
Brittiläinen taiteilija Andrew Vickers oli kolmen vuosikymmenen ajan yrittänyt lyödä läpi kuvanveistäjänä, mutta menestys oli kiertänyt. Erääseen näyttelyyn vuonna 2013 Vickers päätti valmistaa paperimassasta patsaan. Materiaalin hän haali roskalavalta, josta löytyikin nippu työhön sopivia sarjakuvalehtiä.
Paperboy-niminen teos houkutteli näyttelyyn sarjakuvaekspertti Steve Eyren, joka jäi patsasta tarkastellessaan sanattomaksi. ”Leukani putosi lattiaan, kun näin patsaan toisessa jalassa The Avengers -lehden ensimmäisen numeron.”, kertoo Eyre. Avengers eli Kostajat on Marvel Comics -sarjakuvakustantamon luoma supersankarijoukko, joka teki ensiesiintymisensä syyskuussa 1963. Ja tuon kyseisen lehden Vickers oli tuhonnut patsaaseensa.
Eyren mukaan tuo kyseinen lehti oli 10 000 punnan arvoinen. Hän tiesi mistä puhui, sillä hän itse omisti samaisen ensipainoksen. Paperimassapatsaassa oli muitakin arvokkaita lehtiä, joten Vickers oli tietämättään liimannut siihen kymmenien tuhansien puntien arvosta sarjakuvia. ”Patsas olisi ollut halvempi tehdä italialaisesta marmorista”, päivitteli Eyre. Taiteilija itse ei mokaansa erityisemmin harmitellut – lähinnä oma hölmöily vain nauratti.
Tässä tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu, sillä paljon julkisuutta saaneen kämmin jälkeen Vickersin ura lähti nousukiitoon ja hänestä tuli kuin tulikin menestyksekäs kuvanveistäjä, jonka teokset ovat haluttua tavaraa.
Kryptovaluuttaa sisältävä kovalevy
James Howells, brittiläinen IT-alalla työskennellyt mies heitti vuonna 2013 ulkoisen kovalevynsä vahingossa roskiin. Monia voisi ärsyttää esimerkiksi tuhansien kuvien ja muistojen katoaminen.
Howells oli kuitenkin tallettanut kovalevylle vuodesta 2009 saakka louhimaansa kryptovaluuttaa. Tietokoneensa hän oli jo aiemmin myynyt paloina EBayssä. Kaikki 7500 Bitcoinia olivat siis tallessa tuolla kovalevyllä. Howells oli päättänyt säilyttää ne, jos kyseinen kryptovaluutta joskus nostaisi arvoaan.
Pikakelataan vuoteen 2017, jolloin Bitcoinin arvo pyöri 17 000 dollarin hujakoilla, ja Howellsia alkoi jonkin verran kismittämään yli 127 miljoonan dollarin hautautuminen paikalliselle kaatopaikalle. Silloin hän haki Newportin kaupungilta lupaa mennä kaivelemaan jätteiden sekaan, mutta sitä ei tullut. Vuonna 2021 Howells tarjosi Newportille korona-avustuksena 25 prosenttia Bitcoineistaan, mutta kaupungin päättäjät pysyivät tiukasti kannassaan.
Newportin kaatopaikalle tulee vuosittain yli 50 000 tonnia jätettä, joten vuosien jälkeen kerrosten aukaiseminen aiheuttaisi monenlaisia terveys- ja ympäristöriskejä. Arvioiden mukaan kovalevy on noin 15 metrin syvyydessä.
Nykyisin erilaiset pilvipalvelut turvaavat kryptovaluutat tämän tyyppisissä laiteongelmissa, mutta Howellsia se ei enää lohduta. Hänen Bitcoininsa ovat ikuisesti menetettyjä.
Peruttu porukkalotto
Oletko mukana jossain porukkalotossa? Esimerkiksi työkavereiden kanssa? Jos olet joskus ajatellut, että pitäisikö vain jättäytyä pois, niin ehkä englantilaisen Hazel Lovedayn tarina saa sinut toisiin aatteisiin.
Loveday, 26-vuotias yksinhuoltajaäiti, oli vuonna 2012 pahoissa talousvaikeuksissa. Bussiyhtiö, jossa hän oli töissä, oli joutunut vähentämään kuskien tunteja.
Hän oli jo vuosien ajan pelannut 12 työkaverinsa kanssa EuroMillion-lottoa kahdella punnalla kukin. Voittoja ei viikoittaisesta arvonnasta juuri ollut tullut, joten Loveday päätti jäädä pois kimppalotosta ja pistää nekin punnat johonkin järkevämpään. Ja niin joku muu sai hänen paikkansa ringistä.
Kului kuusi kuukautta, niin bussikuskit nappasivat itselleen 38 miljoonan punnan jättipotin. Uutisen lukiessaan Hazel Loveday sattui kaiken lisäksi olemaan sairaalassa pyörryttyään edellisenä päivänä töissä; ehkä se oli joku etiäinen tulevasta arvonnasta!?
Haastatteluissa Loveday toki harmitteli päätöstään jäädä pois, mutta kertoi myös olevansa iloinen kaikkien työkavereidensa puolesta. Tai entisten, sillä miehistä jokainen sanoutui irti lottovoiton jälkeen.
Julkinen rahakiista
Vuonna 2009 ohiolainen rakentaja Bon Kitts oli remontoimassa entisen koulukaverinsa Amanda Reecen taloa. Hän oli purkamassa kylpyhuoneen vanhaa laatoitusta, kun seinän takaa paljastui kaksi metallista arkkua, jotka olivat täynnä kirjekuoria. Kuoret puolestaan olivat täynnä seteleitä.
Kirjeet oli osoitettu The P. Dunne News Agencylle, ja niissä oli rahaa yhteensä 182 000 dollaria. Kitts hälytti talonomistaja Reecen heti paikalle, ja kaverukset olivat innoissaan löydöksestä: he keräsivät setelit kasaan pöydälle ja ottivat itsestään kuvia rahojen kanssa. Mutta sitten alkoivat ongelmat.
Amanda Reece tarjosi Bob Kittsille 10 prosenttia rahoista. Kitts halusi 40 prosenttia.
He eivät päässeet sopuun, joten kiista meni oikeuteen saakka. Siinä vaiheessa rahalöydös ja oikeustaistelu olivat jo kiirineet liikemies Patrick Dunnen perikunnan korviin. Dunne oli talon entinen omistaja ja rahojen piilottaja.
Lopulta oikeus määräsi rahat jaettavaksi Reecen, Kittsin ja 21 yhden perillisen kesken. Kaverukset ovat varmaan jonkun kerran miettineet, että olisiko vain pitänyt laittaa potti puoliksi kaikessa hiljaisuudessa…
Roskiin heitetty raaputusarpa
Blackstonessa, Massachusettsissa, asuneella Edward St. Johnilla oli tapana kaivella paikallisen kioskin roskiksia etsien niihin heitettyjä voittoarpoja. Eräänä keväisenä päivänä vuonna 2006 hänen käsiinsä osui Hold ’em Poker -raaputusarpa, jolla hän voitti miljoona dollaria. Tietenkin tuhkimotarina sai julkisuutta, joten pian esiin astui Kevin Donovan, joka ilmoitti ostaneensa voittopäivänä kaikki kioskin kyseiset arvat, mutta ei ollut huomannut voittaneensa.
St. John oli tietenkin sitä mieltä, että voitto kuuluu hänelle, koska arpa oli löytynyt roskiksesta. Osavaltion arpajaishallinto asettui asiassa St. Johnin puolelle ilmoittaen arvan olevan sellainen arvopaperi, jossa omistusoikeuden osoittamiseksi riittää hallussapito.
Valitettavasti Donovan menetti miljoonapottinsa lisäksi myös henkensä, sillä pian päätöksen jälkeen hän menehtyi sydänkohtaukseen vain 49-vuotiaana.
Donovanin perikunta ei suostunut jättämään asiaa sikseen, vaan vaati voittorahoja itselleen oikeusteitse. 83-vuotias St. John pelkäsi oikeusjutun venyvän valitusten ja vetoomusten takia niin pitkälle, että hän ehtisi kuolla ennen kuin pääsisi nauttimaan rahoista. Hän tarjosi perikunnalle sovitteluna 140 000 dollaria, jonka nämä yllättäen hyväksyivät.
1800-luvun suurin keksintö
Kuva: Pixabay
Vuonna 1876 Alexander Graham Bell sai patentin keksimälleen puhelimelle eli ”kojeelle, joka selvästi ja ymmärrettävästi toistaa ihmisen äänen”. Bell, yhdessä yhteistyökumppaniensa kanssa, yritti tarjota patentteja suurimmalle ja mahtavimmalle, Western Unionille. Yhtiö, joka tunnetaan nykyään parhaiten valuutansiirroista, pyöritti monopoliasemassa Yhdysvaltojen sähkeliikennettä 1800- ja 1900-luvuilla.
Bell tarjosi puhelimeen liittyviä useita patentteja Western Unionin silloiselle johtajalle William Ortonille 100 000 dollarilla, joka oli tuohon aikaan pieni omaisuus. Yhtiöllä olisi helposti ollut maksaa tuo summa, mutta Orton ei osannut kuvitellakaan maailmaa, jossa ihmiset vaihtaisivat näppärän ja nopean morsetuksen rakeiselta kuulostaviin ja kalliisiin puhelimiin.
Ei mennyt kuin pari vuotta, kun Western Unionilla, Orton etunenässä, huomattiin, että nyt oli tullut tehtyä suuri virhe. Puhelimesta olikin tullut kansan suosikki. Orton palkkasi muun muassa Thomas Edisonin, joka oli tunnettu muiden keksintöjen viilaamisesta ja uusien patenttien hakemisesta, luomaan yhtiölle omanlaisensa puhelimen.
Alexander Bell ei luonnollisesti sulattanut vehkeilyä, ja voittikin Western Unionin patenttioikeudenkäynnissä vuonna 1879. Yhtiön oli vetäydyttävä puhelinmarkkinoilta.
Bell, lukuisine tytäryhtiöineen, on edelleen Pohjois-Amerikan johtavia telealan yrityksiä.
Harry Potterin ensipainos
Itseään täydelliseksi idiootiksi kutsuva toimittaja Nigel Reynolds oli ensimmäinen ihminen, joka haastatteli muuan J. K. Rowlingia tämän saatua valmiiksi esikoisteoksensa Harry Potter ja viisasten kivi.
Lontoolainen kirjakustantamo Bloomsbury oli saanut Reynoldsin ylipuhuttua haastatteluun kertomalla tarinan yksinhuoltajaäidistä, joka oli niin köyhä, että kävi sen takia kahviloissa kirjoittamassa, koska niissä oli lämmin. Tarina ei ollut kaukana totuudesta.
Reynolds sai ennen haastattelua kopion kirjan ensipainoksesta, joita oli tehty vain 500 kappaletta. Hän oli pikaisesti selannut kirjan läpi, käynyt tekemässä haastattelun tuntemattoman Rowlingin kanssa ja sitten heittänyt kirjan menemään suomatta sille enempää ajatusta.
Vain vuotta myöhemmin toimittaja Reynolds talutti Edinburghin kirjafestivaaleilla 9-vuotiasta poikaansa hakemaan nimikirjoitusta valtavaan suosioon nousseelta Rowlingilta. Pojalla oli uusi, kaupasta ostettu kirja.
Nykyisin tuo roskiin heitetty ensipainos menee huutokaupassa reilulla 40 000 eurolla, ja jos kirjaan on sattunut saamaan kirjailijan nimikirjoituksen, saa pyyntihintaa korottaa kymppitonnilla.
Applen osakkeet
Ronald Wayne. Moni pitää häntä miehenä, joka on tehnyt maailmanhistorian huonoimman bisnespäätöksen.
Hän oli mukana perustamassa Apple Computer Companya yhdessä Steve Jobsin ja Steve Wozniakin kanssa. Alle kaksi viikkoa yrityksen perustamisen jälkeen Wayne myi 10 prosentin osuutensa 800 dollarilla takaisin Jobsille ja Wozniakille. Hän sai vielä vuoden päästä 1500 dollaria varmistuksena siitä, ettei tulevaisuudessa vaatisi osuuttaan Applesta.
Tämän hetkisellä yli kahden biljoonan (siis ei miljoonan tai miljardin) markkina-arvollaan Apple on yksi suurimmista, mutta Wayne ei kadu osuutensa myymistä eikä mieti sitä, paljonko takataskussa olisi pätäkkää 10 prosentilla. Hän on sanonut, että ”jos olisi jäänyt Applelle, olisi hän pian ollut hautausmaan rikkain mies”.
Ainut, mikä asuntovaunussaan vaatimattomasti eläkepäiviään viettävää Waynea kaduttaa, on yhtiön alkuperäisen perustamissopimuksen myyminen vuonna 1990. Siinä oli kaikkien kolmen perustajan allekirjoitukset, ja Wayne luopui arvopaperista 500 dollarilla. Vuonna 2011 tuo sopimus myytiin huutokaupassa 1,6 miljoonalla dollarilla.
Arvokasta viskiä
Missourilainen Bryan Fite päätti vuonna 2012 ruveta asentamaan taloonsa uutta ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmää. Rahaa säästääkseen hän päätti tehdä vuonna 1850 rakennetun talonsa ullakon purkutyöt omin kätösin.
Lattialautoja irrottaessaan hän luuli vastaansa tulleen vanhoja putkia, mutta paljastuikin, että siellä oli lähes sata vuotta vanha viskijemma. Pulloja oli yhteensä kolmetoista, ja ne kaikki olivat eri laatuja ja Fiten onneksi ummessa. Viskit oli valmistettu 1912-1913 ja pullotettu vuonna 1917.
Oikeissa olosuhteissa viski säilyy ikuisesti, joten Fiten käsissä oli todellinen jättipotti. Viski oli alkanut juuri nostaa arvoaan sijoittajien silmissä, ja siitä oli tullut samanlainen investointikohde kuin vaikkapa taiteet ja viini. Vanhoja ja harvinaisia viskipulloja on myyty huutokaupoissa jopa 200 000 dollarin hintaan.
Parhaassa tapauksessa Fitella oli käsissään siis 2,6 miljoonan dollarin edestä viskiä. Mutta miehellä ei ollut ajatustakaan myydä niitä, eikä kyse ollut siitä, että hän olisi ollu erityisen varakas. Hänhän halusi säästösyistä tehdä osan remontistaan omin kätösin.
Fite halusi odottaa vuoteen 2017, jolloin viskit täyttävät tasan sata vuotta, ja avata ne sitten ystäviensä kanssa ja maistella menemään. Tarina ei kerro, miltä viskit lopulta maistuivat.
Lue myös:
Elämäntapa
Miten tarkkaa yleisurheilun heittolajien mittaus on? Tulos riippuu sekä tarkasta laserista että erehtyväisestä ihmissilmästä
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä Listafriikki sukeltaa yleisurheilun maailmaan, kun pohdimme heittolajien mittausta. Onko mittaus laserin tarkkaa vai ovatko sentit mittaajan inhimillisissä käsissä?
Vastaus on, että kumpaakin! Pian selviää, että miksi molemmat vaihtoehdot ovat oikein.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Yleisurheilun heittolajien mittalaitteet ovat millintarkkoja
Kuva: Phil Sussman | Public Domain
Mittanauhojen kanssa ei yleisurheiluareenoilla – suuremmilla sellaisilla – enää leikitä. Toki manuaaliset mittalaitteet ovat varmuuden vuoksi mukana; eivätkä suinkaan turhaan.
Juuri tällä hetkellä viimeisiään vetelevät yleisurheilun EM-kisat Roomassa ovat todistaneet sen, että moderni teknologia voi todellakin pettää, jolloin turvaudutaan ”vanhanaikaisiin” laitteisiin. Esimerkiksi kolmiloikkapaikalla jouduttiin kaivamaan rehti mittanauha esille.
Mutta nyt pohdinnassa on siis heittolajien mittaaminen, eli kyseessä ovat kuulantyöntö sekä keihään-, kiekon- ja moukarinheitto. Mittaukset tehdään optisella mittauslaitteella, jolla pystytään mittaamaan etäisyyksiä sentin tai jopa millin tarkkuudella. Puhutaan siis huippulaatuisista lasermittareista.
Pohjatyö on kuitenkin tehtävä huolellisesti. Laite täytyy asettaa mittausvalmiuteen uudelleen ennen jokaista kisaa. Koneeseen syötetään oikeat asetukset ja määritetään olosuhteet. Heittopaikan ympäriltä otetaan useita mittauspisteitä, joilla laite saadaan kalibroitua kuntoon. Valmistelu päätetään koemittaukseen, jossa mittausjärjestelmän täsmällisyys varmistetaan.
Eli kunhan valmistautuminen on tehty huolella ja mittalaite on toimintakunnossa, niin työnnön tai heiton mittaus on äärimmäisen tarkkaa.
Mutta jonkunhan se mittalaite on laitettava kentällä oikeaan kohtaan. Ja tässä kohtaa sentit saattavatkin häilyä suuntaan jos toiseenkin.
Heittojen mittaaminen on yllättävän haastavaa
Äkkiseltään voisi ihmetellä, että mikäs siinä nyt niin hankalaa sitten on? Väline putoaa tiettyyn kohtaan ja siitä mitataan etäisyys heittopaikalle. Teoriassa se on juuri näin yksinkertaista, mutta käytännössä mittaaminen on haastavaa.
Mittaajan on oltava kentällä tarpeeksi lähellä välineen alastulopaikkaa, jotta hän näkee oikean mittauskohdan. Toisaalta mittaajien on oltava koko ajan hoksottimet tarkkana ja varottava kohti tulevia heittoja. Heittolajien välineet voivat saada aikaan ikävää jälkeä.
Keihäänheitto on periaatteessa helppo laji mitata, kunhan keihäs tulee maahan kärki edellä ja jää pystyyn. Silloin tällöin näkee heittoja, joissa keihäs tulee maahan lappeelleen. Tällöin mittauskohdan määrittäminen onkin kinkkisempää, sillä keihäs sivaltaa maata ja jatkaa matkaansa eteenpäin.
Yleensä keihäästä toki jää nurmeen jälki, mutta varsinkin kisojen edetessä kentällä on jo runsaasti kuoppia ja jälkiä, joten sen oikea löytäminen saattaa olla hankalaa. Siksi mittaajan on liikuttava silmä kovana lähelle laskeutuvaa keihästä, jotta oikea kohta on helpompi nähdä.
Sama ongelma on kiekonheitossa, joskin siinä lajissa väline kimmahtaa joka tapauksessa aina monia metrejä eteenpäin. Mittaajien on siis oltava tarpeeksi lähellä nähdäkseen nopeasti maahan iskeytyvän ja matkaansa siitä jatkavan kiekon jättämä monttu.
Moukarinheitossa väline jättää maahan selvemmän kolon, mutta tarkkuutta vaaditaan silti. Jos kentällä on paljon kuoppia ja jälkiä, voi moukari laskeutua hyvin lähelle jo valmista monttua ja pyörähtää laskeutumisen jälkeen viereiseen koloon. Mittaajan keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään, jotta välineen oikea laskeutumispaikka ei mene hukkaan.
Mittaaminen on teknologiasta huolimatta inhimillistä
Kuten siis todettua: lasermittaus on tarkkaa, mutta tulos riippuu siitä, mistä kohtaa toimitsija määrittää mittauksen alkavan.
Esimerkiksi vuoden 2017 Lontoon MM-kisoissa ruotsalainen kiekonheittäjä Daniel Ståhl hävisi kullan hyvin niukasti. Maailmanmestaruuden vei Liettuan Andrius Gudzius tuloksella 69,21 ja Ståhlin hopeaheitto oli vain kaksi senttimetriä lyhyempi. Noin pieni ero on kiekonheitossa lähes sattumanvarainen riippuen siitä mistä kohtaa toimitsija aloittaa mittaamisen.
Kun 22-senttinen väline ottaa nopean ja toisinaan vain hipaisevan kontaktin kenttään, voi jälki olla lähes olematon. On siis täysin katsojan eli tässä tapauksessa toimitsijan ihmissilmästä kiinni, mistä mittaus aloitetaan.
Urheilijat toki tiedostavat itsekin tämän ikuisuusongelman, joka on kai vain pakko hyväksyä inhimillisenä osana kiekonheittoa.
Lue myös:
Listafriikki listaa nyt maailman kalleimmat kahvit, jotka keventävät lompakkoa hieman enemmän kuin perus huoltoaseman kahvikupponen lounasaikaan.
Absoluuttisesti kahvien hintoja on vaikea pistää järjestykseen, sillä kaikissa näissä korkean hinnan omaavissa nautintoaineissa on eroja. Samankin lajikkeen sisällä laatu (ja samalla hinta) vaihtelevat muun muassa paahtoasteen ja papujen käsittelyn mukaan. Hinnat myös vaihtelevat kovasti riippuen vuodenajasta ja tietysti menekistä.
Yritimme kuitenkin laittaa nämä maailman kalleimmat kahvit mahdollisimman paikkansapitävään järjestykseen ja kyllähän hinnat markettikahvin juojalle vaikuttavat tähtitieteellisiltä.
Koska suomalaisethan ovat tunnetusti kovia kahvinjuojia, niin ota käteesi aamukahvi-, päiväkahvi-, kahvitaukokahvi- tai yleensä vain kahvikuppi, ja heittäydy harvinaisten kahvien kalliiseen maailmaan!
10. Kona-kahvi
Kuva: Ekrem Canli | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Hawaiian Kona -kahvi aloittaa maailman kalleimmat kahvit -listan. Se tehdään erittäin harvinaisesta kahvipavusta ja kuten niin monessa muussakin asiassa – harvinaisuus tarkoittaa korkeaa hintaa.
Tämä kahvilaatu tulee nimensä mukaisesti Yhdysvaltojen Havaijilta, Konan alueelta, eikä nimellä tietenkään saada myydä mitään muuta kahvia. Sertifioitua Kona-kahvia kasvattavat pienviljelijät ainoastaan Hualalai ja Mauna Loa -tulivuorten rinteillä, jossa vulkaaninen maaperä on erittäin mineraalirikasta. Aurinkoiset päivät ja iltapäivän pienet sadekuurot takaavat täydelliset olosuhteet kahvipensaiden viljelyyn.
Koska papuja on tarjolla vähän, myyvät monet valmistajat havaijilaista Konaa sekoitettuna halvempiin kolumbialaisiin tai brasilialaisiin lajikkeisiin; hintavaa papua on usein vain 10 prosenttia. Joten jos haluaa saada täydellisen Hawaiian Kona -makunautinnon, kannattaa varmistaa, että kupponen on sataprosenttisesti ehtaa tavaraa.
Tietysti kahvin laadusta voi saada viitteitä myös hinnan perusteella. Kilohinta voi alimmillaan ja äärimmäisen harvoin olla 40 euron luokkaa, mutta ei missään tapauksessa vähemmän. Enemmän kylläkin – paljon enemmän – sillä Konaa on usein saatavilla vain 200-300 euron kilohinnalla.
Konaa hehkutetaan maailman ainutlaatuisimman makuisena kahvina; sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jos tällaista luksuskahvia ei ole heti tänään saatavilla, niin kuvittele mielessäsi tumman sokerin, maitosuklaan, hunajan ja raikkaan hedelmän sekoitus. Hedelmä voi olla mitä tahansa mansikan ja greipin välillä. Macadamia- tai hasselpähkinä voivat paahdosta riippuen korvata kirpeän hedelmäisyyden, ja voi kahvista löytää aavistuksen kanelia tai jopa lakritsia.
Alkoiko kahvihammasta kolottaa vai pitikö lähteä karkkikaapille?
9. Los Planes -kahvi
Los Planes -kahvia viljelee vain yksi ainoa perhe El Salvadorissa, joten sen korkea hinta ei liene mikään yllätys. Maassa, jossa kahvi kattaa jopa puolet kaikesta viennistä, on kova kilpailu, mutta Sergio ja Isabel Ticasin pienen farmin kahvi on pysynyt parhaiden joukossa.
Ticasit eivät tienneet kahvista juuri mitään, kun he 20 vuotta sitten perivät Sergion isoisän viljelmän vuoristoisella Chalatenangon alueella. Aloittelijoiden innolla he kuitenkin tekivät merkittäviä uudistuksia: yli puolentoista kilometrin korkeudessa sijaitsevalle yhden lajikkeen viljelmälle tuotiin kahta uutta lajiketta ja loppu oli ainakin Ticasin perheen historiaa.
Vain kuusi vuotta myöhemmin he sijoittuvat huippupistein toiseksi arvostetussa Cup of Excellence -kilpailussa, minkä jälkeen kaikki tiesivät, mitä Los Planes -kahvi on. Hinnasta huolimatta se ihastuttaa kahvin ystäviä harvinaisen raikkaalla ja epätavallisen laajalla makumaailmallaan, jossa voi aistia esimerkiksi tummaa sokeria, karamellia, mandariinia, omenaa ja kermatoffeeta.
Los Planesin kilohinta on alimmillaan 70 euron hujakoilla, mutta todennäköisesti paketillisesta tätä elsalvadorilaista eliksiiriä saa pulittaa paljon enemmän.
8. Fazenda Santa Ines
Seuraavana maailman kalleimmat kahvit -listalla suunnataan Brasiliaan Mantiqueiran vuoristoon. Fazenda Santa Ines on tunnettu hedelmäisestä ja makeasta maustaan, ja se on sijoittunut loistavasti monissa kansallisissa kahvikilpailuissa. Ja kilpailuahan Brasiliassa riittää, sillä se on ylivoimaisesti maailman suurin kahvintuottaja.
Yli sadan vuoden ajan samalla seudulla viljelty Fazenda Santa Inesin säilyttää vuodesta toiseen korkean laatunsa, mistä on pitkälti kiittäminen noin kilometrin korkeudessa kasvatettujen viljelmien kastelusysteemiä. Kahvipensaita kastellaan mineraalivedellä, jota saadaan alueen lukuisista lähteistä luontaisesti.
Noin 100 euron kilohinta on peruskuluttajalle suolainen, mutta harvinaisten laatukahvien fanien keskuudessa Fazenda Santa Ines on yksi suurimmista suosikeista – nimenomaan hintansa vuoksi. Se on laadukas kahvi, joka kuitenkin on vielä kipurajan sisällä.
7. Jamaican Blue Mountain -kahvi
Jamaican Blue Mountain -kahvi on peräisin – ei niin yllättäen – Jamaikan Blue Mountain -vuoristosta. Kahvipensaat kasvavat reilussa puolessatoista kilometrissä, sumun ympäröiminä ja ”sinisten vuorten” erityisessä ilmastossa, jossa kahvimarjat kypsyvät hitaasti.
Silloin niihin ehtii ajan kanssa kehittyä omaleimainen maku ja tuoksu, ja kitkeryys jää pois. Jamaican Blue Mountain -kahvissa voi aistia muun muassa appelsiinin aromin yhdistettynä maitosuklaiseen jälkimakuun.
Jamaika valvoo kahvin laatua ja viljelmien työolosuhteita, ja muun muassa kaikkien viljelijöiden tuottama Jamaican Blue Mountain -kahvi tarkastetaan huolellisesti, jotta se on nimenomaan sitä itseään.
Kuten jo aiemmin listattu Kona, myös Jamaican Blue Mountain on harvinaisuutensa vuoksi sekoitusten ”uhri”, siksi paketista kannattaa aina etsiä merkintä 100 %. Vain täydelliset pavut hyväksytään ykkösluokan leiman saajiksi ja hieman epämuodostuneet tai liian pienet pavut menevät kakkos- ja kolmosluokkaan. Täydellisyyteen päästään tietenkin vain käsin papuja lajittelemalla.
Ja se hinta, kun kerran kyseessä on maailman kalleimmat kahvit -lista. Jamaican Blue Mountain -kahvia saattaa poikkeuksellisissa tapauksissa saada hieman reilulla 100 eurolla/kilo, mutta kovan kysynnän ja vähäisen saatavuuden vuoksi kilohinta on tuohon verrattuna usein kolminkertainen.
Vielä hauska fakta: Jamaican Blue Mountain -kahvi on erityisen suosittua Japanissa ja jopa 80 prosenttia kaikesta tuotetusta kahvista meneekin nousevan auringon maahan.
6. Saint Helenan kahvi
Keskellä eteläistä Atlanttia kohoaa Isolle-Britannialle kuuluva Saint Helenan saari. Saari tunnetaan parhaiten paikkana, jonne Ranskan keisari Napoleon I karkotettiin hävityn Waterloon taistelun jälkeen vuonna 1815.
Saint Helena on tunnettu myös erinomaisesta kahvistaan, joka joissain yhteyksissä on rankattu jopa maailman parhaaksi. Ainakin tarinan mukaan myös Napoleon rakasti saaren harvinaislaatuista kahvia ja hänen kehujensa ansiosta kahvia alettiin viedä muualle maailmaan.
Arabiankahvin harvinainen Green Tipped Bourbon -lajike tuli saarelle Itä-Intian kauppakomppanian mukana viimeistään 1700-luvulla ja siitä lähtien sitä on viljelty yksinomaan Saint Helenalla. Harvinaisuutensa vuoksi kahvilajike on myös tällä listalla, sillä sen kilohinta on vähintään 160 euroa. Myös maantieteellinen sijainti varsin eristyksissä muusta maailmasta nostaa hintaa.
5. Starbucks Quadriginoctuple Frap
Nyt kun olemme päässeet puoleen väliin maailman kalleimmat kahvit -listalla, niin otetaan tässä kohtaa hieman joukosta poikkeava kahvi. Maailman suurin kahvilaketju Starbucks on toki tunnettu hintavista erikoiskahveistaan, mutta puhutaan kuitenkin vain muutamista euroista.
Starbucks pääsi kuitenkin mukaan listalle, sillä siellä on myyty yksi maailman kalleimmista noutokahveista, tai ylipäätään mistään kahveista. Helmikuussa 2013 yhdysvaltalainen Beau Chevassus päätti pitää vähän hauskaa ja teki mahdottomalta tuntuvan tilauksen paikallisessa Starbucksissa Washingtonin osavaltiossa. Hänen tarkoituksenaan oli testata, mitä henkilökunta ajattelisi järjettömästä tilauksesta.
Chevassus marssi kahvilaan oman 1,5-litraisen mukinsa kanssa ja esitti tilauksensa, johon kuului 48 espressoa, karamellilastuja, proteeinijauhetta, kaksi banaania, matchaa, mansikka, makeaa siirappia, soijaa ja aika paljon muuta. Kahville tuli hintaa 47,30 dollaria eli lähes 44 euroa. Tilaus olisi ollut oikeasti pari dollaria kalliimpi, mutta Chavassus sai alennuksen syntymäpäivänsä johdosta.
Hän ei ollut arvannut, että baristat suhtautuisivat tilaukseen niin innokkaina, mutta uniikki kahvitilaus sai työntekijöissä aikaan säpinää. Asiakas itse antoi monsterille nimeksi Quadriginoctuple Frap.
Kevennyksen jälkeen siirrytään maailman kalleimmat kahvit -listalla kärkinelikkoon ja samalla hinnat rupeavat kohoamaan rytinällä.
4. Kopi Luwak
Kuva: Wibowo Djatmiko | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Eihän maailman kalleimmat kahvit -lista olisi mitään ilman vanhaa kunnon Kopi Luwakia. Siitä on varmasti moni kuullut! Kopi Luwak on tunnettu tietysti siitä, että se valmistetaan sivettikissojen ruoansulatuselimistön läpi kulkeneista kahvipavuista.
Kopi Luwakista joutuu pulittamaan vähintään 300 euroa kilolta, mutta hinta on usein moninkertainen. Kahvia valmistetaan Indonesiassa, Itä-Timorissa ja Filippiineillä. Siellä kahvimarjoja syötetään sivettikissoihin kuuluville musangeille, joiden ruoansulatusentsyymit antavat kahville sen ominaismaun. Kun musanki ulostaa, kerätään sulamattomat pavut talteen.
Viimeisen vuosikymmenen aikana Kopi Luwakin suosio on räjähtänyt, mikä on johtanut yhä useampien tuotantolaitosten perustamiseen. Niissä tehdään kahvia jopa 50 000 kiloa vuodessa. Laitoksia on kritisoitu paljon, sillä eläinten elinolosuhteet ovat monessa paikassa karmaisevat. Siksipä kehotamme kaikki niitä, jotka kyseistä kahvia haluavat välttämättä maistaa, etsimään käsiinsä perinteistä Kopi Luwakia, jota kerätään luonnosta – villien musankien jätöksistä.
Kuten arvata saattaa, ei sitä löydy metsistä monia tonneja, vaan puhutaan vuosittaisella tasolla muutamasta sadasta kilosta. Ja kuten edelleen saattaa arvata, niin hintakin on sen mukainen – puolen kilon kahvipaketti maksaa noin 400 euroa.
Mutta jos joka tapauksessa aikoo törsätä erikoiseen kahviin, niin miksi sitä ei tekisi kunnolla!? Luonnosta kerätyistä kahvipavuista joutuu maksamaan jopa yli tuhat euroa kilolta. Pieni espressokupillinen voi keventää pankkitiliä useilla kymmenillä euroilla.
3. Finca El Injerton kahvi
Finca El Injerton tilan harvinaiset kahvipavut nousevat 1000 euron kilohinnallaan palkintopallille maailman kalleimmat kahvit -listalla.
Finca El Injerto -tuotemerkin kahvien hintalappuja ei tarvitse kauaa kummastella, sillä tämä guatemalalainen tuottaja on voittanut The Cup Of Excellence -kilpailun yhdeksän kertaa.
Kallis hinta perustuu 1500-1800 metrin korkeudessa kasvaviin pieniin, mutta täyteläisiin papuihin, jotka käsitellään omintakeisella – mutta eittämättä taloudellisesti kannattavalla – tavalla. Aguirren perheen hallussa sukupolvien ajan olleella tilalla jokainen siemen pestään käsin lähes yksitellen, minkä jälkeen ne murskataan pariin otteeseen, jotta ”täyteläisen kermainen ja tasapainoisen makea” makujen sinfonia pääsee kehittymään.
Jos haluaa maistaa varmasti vastuullisesti ja hiilineutraalisti tuotettua kahvia, niin kannattaa kääntyä tämän perhetilan puoleen. He myyvät myös sellaisia kahveja, joita ostaakseen ei tarvitse pantata vihkisormusta.
2. Esmeralda Geisha
Baru-vuoren rinteillä Panamassa, guavapuiden varjossa, viljellään maailman kalleimmat kahvit -listan sijalle kaksi nousevaa Esmeralda Geishaa. Hacienda La Esmeraldan tilan ympäristössä oli jo kauan sitten viljelty kahvia, mutta nykyinen omistaja, ruotsalais-amerikkalainen Petersonin perhe, lähti mukaan alueen perinteiseen elinkeinoon vasta 1980-luvulla.
Tämän vuosituhannen puolelle tultaessa Hacienda La Esmeralda on kyennyt raivaamaan tiensä kahvintuottajien eliittiin pitkälti sen takia, että optimaaliset olosuhteet vaativa ja yleensä huonosti menestyvä Geisha-lajike kukoistaa tulivuoren mineraalipitoisessa maaperässä.
Hacienda La Esmeraldan nettikaupasta voi juuri tällä hetkellä ostaa 320 gramman erikoispaketin, joka maksaa 180 dollaria (noin 167 euroa). Tämä on harvinaista herkkua, sillä yleensä Esmeralda Geishaa myydään suoraan tuottajalta vain ja ainoastaan huutokaupassa, jossa kilohinta tälle hyvin harvoin saatavilla olevalle kahville nousee pilviin – syyskuussa 2020 Esmeralda Geishaa myytiin 2000 euron kilohinnalla.
Tämä sitruksinen ja melko hapokas kahvi, jossa voi havaita aavistuksen laventelia, ruusua ja katajanmarjaa, on sulattanut varakkaiden kahvinjuojien sydämet, ja heidän on satsattava kaikki kerran vuodessa järjestettävään huutokauppaan.
Esmeralda Geishan satokausi kestää vain muutaman kuukauden heinäkuusta syyskuuhun, mikä lyhyydellään nostaa hintaa entuudestaan. Ja vinkkinä muuten kaikille kiinnostuneille, seuraava huutokauppa pidetään 1.8.2024.
1. Black Ivory -kahvi
Black Ivory (suom. musta norsunluu) on thaimaalainen yritys, joka mainostaa valmistavansa täysin ennennäkemätöntä kahvia, jollaista kukaan ei ole koskaan aiemmin maistanut. En usko heidän valehtelevan. Yritys valmistaa kahvia samalla tavalla kuin Kopi Luwakia tehdään musankien välityksellä. Black Ivory Coffee Company käyttää verrattain pienikokoisten sivettikissojen sijaan norsuja.
Tuotantoon valitaan vain parhaat kahvimarjat, jotka kerätään puolentoista kilometrin korkeudesta. Norsujen hoitajat sekoittavat marjat kunkin eläimen lempiruokaan, esimerkiksi riisiin, banaaniin tai tamarindiin. Näin varmistetaan, että välipala on norsulle mieluinen. Mahahapot hajottavat marjat, joiden sisältä paljastuviin papuihin tarttuu erityisiä aromeja.
Prosessi norsun suusta toiseen päähän kestää 12 tunnista kolmeen vuorokauteen, minkä jälkeen sulamattomat kahvipavut kerätään ulosteesta talteen.
Pestyjen ja kuivattujen papujen samettisessa makumaailmassa kohtaavat suklaa, mallas, mausteisuus ja hitunen ruohoisuutta. Kuulostaa aprillipilalta, mutta sitä se ei ole.
Yhden Black Ivory -kahvikilon valmistus vaatii noin 33 kiloa kahvimarjoja, joten tätä kahvia ei ole ylenpalttisesti tarjolla. Yli kymmenen vuoden kehitystyön tuloksena syntynyt kahvi ei ole lainkaan kitkerää ja yrityksen oman arvion mukaan se muistuttaa monitahoiselta makumaailmaltaan teetä.
Vuonna 2023 Black Ivory Coffee Company tuotettiin yhteensä vain 225 kiloa kahvia, mikä tekee sen kahvista maailman harvinaisinta. Sitä myydään pääasiassa tarkoin valittuihin luksushotelleihin, mutta kuormasta on lohkaistu pieni osa nettisivuilla myytäväksi.
Jos haluaa säännöllisesti keitellä aamukahvit maailman kalleimmasta kahvista, niin kilon paketti maksaa 2831, 95 euroa. Nettisivuilta on mahdollista tilata myös yksittäinen annos, josta saa pulittaa 141,95 euroa.
Kokeilunhaluiset kahvinjuojat tukevat erikoisella ostoksellaan aasiannorsujen suojelua, joten vaikka kahvi ei omia makunystyröitä hivelisi, tulee siinä samalla kannatettua tärkeää asiaa.
Lue myös:
Lähdetäänkö ajelulle? Onneksi vain virtuaaliselle ajelulle, sillä aiheena ovat maailman vaarallisimmat tiet, joilla ajaessa on hengenlähtö normaalia autoilua huomattavasti lähempänä.
Jos koet kärsiväsi pahasta matkapahoinvoinnista tai korkeanpaikankammosta, niin lista voi aiheuttaa sydämen tykytystä. Laitetaan turvavyöt kiinni ja lähdetään kurvailemaan päätähuimaaville reiteille!
Tässä siis maailman vaarallisimmat tiet, joita matkatessa on itse asiassa aivan sama, onko turvavyö kiinni vai ei.
10. Zoji La
Intiassa sijaitseva Zoji La kulkee yli 3,5 kilometrin korkeudessa eikä sen suojakaiteettomien reunojen yli tee mieli vilkuilla. Hyvälläkin säällä kuskin on pidettävä katse kiinni soratiessä, sillä Himalajan vuoristossa mutkitteleva kapea tie ei anna varaa virheisiin.
Kuten moni muukin tällä maailman vaarallisimmat tiet -listalla, myös Zoji La on äkillisesti muuttuvien olosuhteiden armoilla. Tien nimikin on suoraan käännettynä ”lumimyrskyjen vuoristosola”, mikä ei kuulosta tippaakaan paikalta, johon haluaisi lähteä ajelemaan.
Tie on usein suljettu talvisin, sillä lumimyräkät ja -vyöryt tukkivat sen monien metrien korkeudelta. Zoji Lassa on kyllä talvikunnossapitoa, mikä ei varmastikaan ole helppo homma. Kuvittele aura-auto kilometrien korkeudessa olevalle jyrkänteelle arpomaan, että missä se tie tässä meneekään.
Jos väylän aukaisu onnistuu, joutuvat ajoneuvot kulkemaan korkeiden lumi- ja -jääseinämien välissä. Ehkä siinä ei toisaalta tule mietittyä muutamien kymmenien senttien päässä olevaa kilometrien mittaista pudotusta.
Talven lumivyöryt eivät ole ainoa pelottava asia, sillä myös kesäisin vuorilla on liikkuvaa tavaraa. Vuosittain armeija joutuu lähteä pelastustöihin, kun sadoittain (usein turisteja) ihmisiä on jäänyt jumiin äkillisen maanvyöryn vuoksi.
Vuonna 2018 Intian hallitus hyväksyi tunnelihankkeen, jolla vuoristosolan vaarat saadaan vältettyä ja matka-aika tällä vain yhdeksän kilometrin mittaisella tiellä tippuu kolmesta tunnista varttiin. Solan halki matkaamisesta tulee tunnelin myötä talvisinkin huomattavasti helpompaa.
9. Kolyman valtatie
Kolyman valtatie kulkee Jakutskin ja Magadanin kaupunkien välillä Itä-Siperiassa. Kun puhutaan alueesta, jossa Etelämannerta lukuun ottamatta on mitattu historian kylmimmät lämpötilat, ovat olosuhteet aina ankarat; talvisin 50 asteen pakkaslukemat ovat yleisiä.
Kolyman valtatie on yli 2000 kilometriä pitkä ja sen varrelle kuuluu Lena-joen ylitys. Jopa kymmenen kuukautta kestävän talven aikana joki ylitetään jäätä pitkin, mikä ei ole aina varma keino. Vuosittain kymmenet matkaajat menettävät henkensä, kun auto uppoaa jäiden läpi hyiseen veteen.
Tiet ovat surkeassa kunnossa talvisin, mutta se ei ole mitään verrattuna muutamaan kesäkuukauteen. Osa tiestä on päällystetty, mutta sisämaan päässä maaperä on ikiroudassa, minkä vuoksi asvaltointi on mahdotonta. Pitkät päällystämättömät pätkät muuttuvat saviseksi mutavelliksi joka kerta, kun kesäsateet tulevat, ja silloin liikenne jumiutuu paikalleen; matkaan ei missään nimessä kannata lähteä tavallisella henkilöautolla. Kuivina aikoina rekat jättävät jälkeensä valtavia pölypilviä, joiden vuoksi tiellä tapahtuu jatkuvasti vakavia nokkakolareita, kun autoilijat eivät näe eteensä.
Kolyman valtatie kuuluu ehdottomasti maailman vaarallisimmat tiet -listalle, mutta sen lisäksi tien historia on selkäpiitä karmiva. Sen rakentaminen aloitettiin 1920-luvulla ja työvoima tuotiin Josif Stalinin määräämiltä vankileireiltä eli gulageista.
Kolyman valtatietä on kutsuttu Luiden tieksi, sillä rakennustöissä kuolleet vangit haudattiin tien pohjaan; heitä on arvioiden mukaan jopa 250 000. Kolyman valtatie onkin kokonaisuudessaan menehtyneiden vankien muistomerkki.
8. Atlanterhavsvegen
Norjassa sijaitseva Atlanterhavsvegen eli Atlantin väylä on reilun kahdeksan kilometrin mittainen osuus Åndalsnesin ja Kristiansundin välisellä tiellä. Liikenteelle vuonna 1989 avattu Atlantin väylä on kauniita maisemareittejä täynnä olevan Norjan upeimpia tieosuuksia. Atlantin väylä kulkee poikki saarten ja luotojen, joita yhdistää yhteensä kahdeksan siltaa.
Kovat tuulet ja siltojen päälle nousevat aallot voivat juuri sopivalla hetkellä lyödessään pyyhkäistä auton helposti mereen. Varoituksista huolimatta nimenomaan syksy on erityisen suosittu vierailuajankohta: silloin Atlantin väylää kurittavat nimikkomeren myrskyt ovat pahimmillaan. Tai joidenkin mielestä ilmeisesti parhaimmillaan.
Vaarallisista ja silmänräpäyksessä muuttuvista sääolosuhteista huolimatta Atlantin väylä on aina auki uhkarohkeille ylittäjille. Kovassa myrskyssä ei ainakaan kannata nousta autosta ulos aallokkoa kuvaamaan, sillä kameran lisäksi myös kuvaaja voi päätyä valtamereen.
7. Fairy Meadows
Jotta pääsee Pakistanissa sijaitsevan maailman yhdeksänneksi korkeimman vuoren, Nanga Parbatin, perusleiriin, on ajettava 10 kilometrin mittainen pätkä Fairy Meadows -tietä. Tiellä noustaan noin 2,5 kilometriä hyvin pienessä ajassa, joten suurin osa siitä on erittäin jyrkkää, eikä sillä tietenkään ole kaiteita tai minkäänlaista kunnossapitoa. Talvisin tie on suljettu, mutta noin korkealla vuoristossa lumivyöryt voivat iskeä koska tahansa.
Kesäisin liikennettä on olosuhteisiin ja tien järkyttävän huonoon kuntoon nähden yllättävän paljon. Kapeampaakin kapeampi tie ei anna armoa ja ajaminen vaatii erittäin kylmiä hermoja, sillä pienikin virheliike tarkoittaa suistumista kohti varmaa kuolemaa. Jos paikallisia ei lasketa mukaan, niin suurin osa turisteista on vuorikiipeilijöitä ja base-hyppääjiä, joten hermot taitavat olla kunnossa.
Vuonna 2013 Fairy Meadows saavutti kyseenalaisen kunnian, kun se sai hopeaa maailman vaarallisimmat tiet -vertailussa. Se on vaatinut toiseksi eniten uhreja. Siihen ykköseen palaamme vielä myöhemmin listalla.
Yllä oleva video kestää yli 20 minuuttia, mutta hyvän idean tämän tien vaarallisuudesta saa painamalla play ja katsomalla vain parikymmentä sekuntia.
6. Skippers Canyon Road
Nyt suunnataan Uuden-Seelannin Eteläsaarelle. Noin 26 kilometrin pituinen päällystämätön Skippers Canyon Road sijaitsee jyrkän kanjonin seinämällä, johon kullankaivajat sen hakkuineen louhivat 1800-luvun lopulla. Kullankiilto silmissään he olivat suunnanneet kanjonin uurtaneelle Shotover-joelle, joka oli paljastunut melkoiseksi apajaksi. Maasto oli kuitenkin vaikea, sillä kanjonin seinät olivat ja ovat jyrkät.
Yli sata vuotta myöhemmin tie on toki paremmassa kunnossa kuin kultaryntäyksen aikaan, mutta edelleenkään siellä ei ole suojakaiteita. Pienikin virheliike johtaa satojen metrien pudotukseen kohti Shotover-jokea.
Lukuisilla neulansilmämutkilla varustetulle tielle mahtuu vain yksi ajoneuvo, joten jos käy niin ikävästi, että joku tulee vastaan, on toisen peruutettava paikasta riippuen jopa 3 kilometriä tarpeeksi leveän kohdan löytämiseksi. Siinä onkin kiva arpoa, että kumpiko lähtee peruuttelemaan yhdellä maailman vaarallisimmista teistä!
Kaikesta huolimatta Skippers Canyon Road on turistien suosikkikohde ja vilahtaapa se muutamissa elokuvissakin. Kanjonissa on kuvattu pätkiä muun muassa Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit ja Mission: Impossible – Fallout -elokuviin.
Jos vaaralliselle, mutta mielettömien maisemien ympäröimälle tielle mielii lähteä ajelemaan, kannattaa pitää mielessä, että monenkaan vuokra-autofirman vakuutus ei kata kyseistä tienpätkää. Syynä tähän ovat putoilevat kivet ja tietysti se pahin: auton ja matkustajien päätyminen kanjonin pohjalle.
5. Guoliang Tunnel Road
Kiinan hallitus päätti 1970-luvulla, että sen on aivan turha käyttää aikaa ja varoja rakentaakseen vuoristotien, joka palvelisi vain 300 eristyksissä elävän kyläläisen tarpeita. Sehän ei näitä kyläläisiä miellyttänyt, joten 13 kädentaitoja omaavaa henkilöä rakensi itse räjähteiden hienoisella avustuksella 1,3 kilometrin mittaisen tunnelin vuoren kiviseen seinämään. Seinämä on kirjaimellisesti pystysuora, kuten kuvasta voi päätellä.
Taihang-vuorilla Henanin maakunnassa sijaitseva tunneli on 4,5 metriä korkea ja 3,6 metriä leveä, joten kaksi henkilöautoa mahtuu juuri ja juuri toisiaan hipoen ajamaan vierekkäin. Aina silloin tällöin tunneli päättyy, ja ajajat saavat muistutuksen siitä, että alas on suhteellisen pitkä matka.
Varsinkin sateisella kelillä Guoliangin tunnelitie on äärimmäisen vaarallinen, sillä pienikin ajovirhe tai keskittymisen herpaantuminen johtaa siihen, että auto päätyy tunnelin kallioiseen seinään. Paikalliset kutsuvatkin sitä nimellä ”tie, joka ei siedä virheitä”.
4. James Dalton Highway
Eihän maailman vaarallisimmat tiet -listaa voi tehdä ilman Alaskassa sijaitsevaa Dalton Highwayta. Ikiroutaisella tiellä on pituutta 666 kilometriä (onko tienumero paha enne?) ja sen varrella on vain kolme kylää, joten jos jotain sattuu, on apu kaukana. Maailman yksinäisimmäksi tieksi nimitettyä valtatietä eivät kulje juurikaan muut kuin raskasliikenne ja niistäkin lähinnä öljyrekat.
Daltonin valtatiestä on päällystetty vain pieni osa, näkyvyys on usein heikko ja olosuhteet arktiset. Lumimyräkkä voi iskeä koska tahansa ja tie on monesti jäinen. Toisinaan matkantekoa hankaloittavat tulvat, joissa vesi nousee jopa metrin korkeuteen.
Valtatie ei suinkaan ole tasaista taivalta, vaan korkeuserot ovat huimat, mikä tarkoittaa jyrkkiä nousuja ja laskuja. Ne yhdistettynä jäiseen tiehen ja painavaan lastiin kuulostaa painajaiselta.
Yhteys ulkomaailmaan on usein katkolla huonojen yhteyksien vuoksi, eikä kukaan selväjärkinen lähde matkaan ilman mittavaa selviytymispakkausta, sillä todennäköisyys rengasrikolle tai lumen vuoksi jumiin jäämiselle on erittäin suuri.
Tien päälle eivät aivan kaikki ammattikuskitkaan lähde, vaan kokemusta vaativissa olosuhteissa ajamisesta on oltava rutkasti takana. Näiden huimapäiden edesottamuksiin on voinut tutustua Rekkakuskit jäällä -televisiosarjassa.
3. Sichuanin valtatie
Kiinan Sichuanin maakunnassa sijaitsevan Chengdun kaupungin ja Tiibetin autonomisen alueen keskuksen Lhasan yhdistävä Sichuanin valtatie on kaikkea muuta kuin valtatie. Sellaisena kuin valtatien mielessään näkee. Osa korkealla ylängöllä kulkevasta tiestä on päällystetty, mutta osa on pehmeää mutavelliä.
Korkealla Tiibetin ylängöillä siksakkia kulkeva Sichuanin valtatie vaatii matkustajilta oksennuspussia monestakin syystä. Matkapahoinvointi voi iskeä vuorten huippujen välissä mutkittelevan tien vuoksi, mutta paljon pahempi uhka on hengenvaarallinen vuoristotauti, joka voi ruveta oireilemaan jo hieman reilussa kahdessa kilometrissä. Yli 2000 kilometriä pitkällä Sichuanin valtatiellä noustaan korkeimmillaan 4,7 kilometriin. Sehän voitaisiin jo laskea vuorikiipeilyksi!
Sichuanin valtatie rakennettiin 1950-luvun alussa, ja lumi- ja maanvyöryt ovat sen varrella enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tiellä on sen valmistumisen jälkeen sattunut varmistettuja kuolemia 75 kappaletta jokaista 1000 kuskia kohden.
Menehtyneiden määrä on järkyttävä: Jos olet tiellä sadan muun kuskin kanssa, niin keskimäärin ainakin seitsemän kohtaa sillä loppunsa. Mutta jos on tietoinen riskeistä ja valmis uhmaamaan kohtaloa, on tie yksi maailman upeimmista maisemareiteistä kirkkaine vuoristojärvineen, jakkilaumoineen ja munkkiluostareineen.
2. Bayburt D915
Kun maailman vaarallisimpia teitä pannaan eri lähteissä järjestykseen, on Turkissa risteilevä Bayburt D915 monen mielestä kaikkein pahin. Yli sata kilometriä pitkällä tiellä on 29 neulansilmämutkaa, joissa kääntyminen ei onnistu yhdellä liikkeellä, vaan vaatii peruuttelua ja vekslaamista.
On maailmassa toki olemassa muitakin teitä, joilla on rutkasti enemmän tiukkoja mutkia. Erona on se, että useimmat muut kiemurtelevat tiet on päällystetty asvaltilla ja reunustettu jykevillä kiviesteillä.
D195:llä huristellaan hiekkaista ja mutaista tietä ilman minkäänlaista suojakaidetta. Pahin on vain viiden kilometrin mittainen siksakkia muistuttava tieosuus, Derebaşı Turns, jolla noustaan 1712 metristä 2035 metriin. Tietä ei suositella turisteille, sillä vaarallisen maaston lisäksi uhkana ovat kovat tuulet, varoittamatta nouseva sumu, lumi- ja maanvyöryt sekä tietysti kuskien tyhmänrohkeus yhdistettynä kokemattomuuteen. Monet valitsevatkin kulkuvälineeksi mieluummin polkupyörän, koska sen ajatellaan olevan turvallisempi vaihtoehto.
Video kestää vartin, mutta ihan puoli minuuttia riittää antamaan idean siitä, miksi tämä on mukana maailman vaarallisimmat tiet -listalla. Ja muista, että videolla kaveri ajaa moottoripyörällä. Tuota samaista tietä ajetaan siis myös autolla.
1. Camino a Los Yungas – Maailman vaarallisin tie
Vaikka tämän listan tiet ovat olleet toinen toistaan hurjempia, on yksi ylitse muiden. Sen lempinimi kertoo kaiken oleellisen: Kuoleman tie. Boliviassa sijaitsevalla Camino a Los Yungas -tiellä ajetaan lähes pystysuoraan kallionseinämään rakennetulla kaistalla, josta on korkeimmissa kohdissa pudotusta alaspäin lähes kilometrin verran. Ja tietenkään reitillä ei ole suojakaiteista tietoakaan. Välillä siellä ajetaan vesiputousten läpi, jolloin maaperän märkyys tuo hommaan lisää pelkokerrointa.
Aikoinaan paraguaylaisten sotavankien 1930-luvulla rakentama 60 kilometriä pitkä tie on vaatinut tuhansia kuolonuhreja, joista muistuttavat tien varteen pystytetyt ristit. Vaikka vielä 2000-luvun alussa maailman vaarallisimmalla tiellä kuoli 200-300 ihmistä, houkuttelee se silti vuosittain kymmeniätuhansia turisteja. Vuonna 2006 turvallisuutta parannettiin ja reitille avattiin ei-niin-hengenvaarallinen tie, minkä ansiosta kaikkein pahimmilla osuuksilla ei enää ajeta niin paljon.
Moottoriajoneuvoliikenteen vähennyttyä tiestä on tullut suosittu pyöräilykohde, mutta ei tietysti ihan kenelle tahansa sunnuntaipyöräilijälle! Maisemat ovat toki huimat, sillä tie on Amazonin sademetsän ja Andien vuoriston yhtymäkohdassa – toivottavaa tietysti on se, että niistä pääsisi hengissä kertomaan reissun jälkeen.
Lue myös:
Miksi kielisuudelma on toiselta nimeltään ranskalainen suudelma? Intohimoisen suukottelun kutsumanimen alkuperä on tällä kertaa Listafriikin suurennuslasin alla.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi ja miten kielisuudelma liittyy Ranskaan?
Ranskalaiseksi suudelmaksi sanotaan pusua, joka ei ole mikään pieni muiskaus. Intohimoiseen kielisuudelmaan viitattiin Euroopassa, myös Ranskassa, alunperin firenzeläisenä suudelmana, jonka juuret epäilemättä ovat Italiassa. Mutta miten ja miksi pusuttelun osoite vaihtoi maasta toiseen? Termi on kuitenkin tunnettu ja käytetty ympäri maailmaa.
Todennäköisesti kyse on vain mielikuvasta ja ranskalaisten intohimoisesta maineesta. Monessa muussa maassa saatettiin 1900-luvun alussa jopa hieman karsastaa ranskalaisten estotonta tunteiden osoittamista ja heitä pidettiin (tai he olivat) seksuaalisesti vapautuneempia. Ranskalainen suudelma nousi ihmisten huulille 1920-luvulla ja nimi on sen jälkeen pitänyt oman paikkansa.
Erään teorian mukaan laukaisevana tekijänä oli ensimmäinen maailmansota. Ranskassa olleet amerikkalaiset ja brittiläiset sotilaat todistivat ranskalaisten häpeilemättömän intohimoisia rakkaudenosoituksia ja veivät sitten viestin – ja samalla myös tavan – kotimaihinsa. Tai sitten ulkomaalaiset sotilaat olivat tehneet lähempää tuttavuutta ranskalaisten neitojen kanssa…
On siellä varmaan tyttöystävät ja vaimot olleet ihmeissään, kun sotilaat palasivat kotiin ja nappasivat heitä kaikkien nähden intohimoiseen suuteloon!
Intiassa kielisuudelma on muuten englantilainen suudelma. Elokuvissa oli alkujaan kiellettyä näyttää suutelemista – Intiassa siis – ja ensimmäiset tällaiset hellyydenosoitukset nähtiin englanninkielisessä elokuvassa vuonna 1926. Siitä siis nimitys.
Myöskään Ranskassa kielisuudelmia ei kutsuta ranskalaisiksi suudelmiksi. Rakkaalla lapsella on kuitenkin ranskankielellä monta nimeä. Rouler une pelle tarkoittaa kirjaimellisesti ja suoraan suomennettuna lapion rullaamista, rouler un patin tarkoittaa yleisesti rullailua ja un baiser amoureux on rakastajan suudelma. Siinä vain muutama esimerkki ranskalaisista kielisuudelmista.
Lue myös:
Elämäntapa
Lisko, kenguru ja lintuhämähäkki: Top 10 omituisimmat otukset, jotka toimivat emotionaalisina tukieläiminä – osa 2
Suomessa on varsin harvinaista tavata emotionaalinen tukieläin, mutta muun muassa Yhdysvalloissa niiden määrä on valtava. Minkälainen otus tällainen apuri sitten on?
No, jos puhutaan eläinlajista, niin se voi olla mitä tahansa koirasta alligaattoriin ja hämähäkistä ankkaan.
Jos puhutaan siitä, mitä emotionaalinen tukieläin tekee, niin se voi esimerkiksi rauhoittaa omistajaansa paniikkikohtauksen hetkellä tai lievittää yksinäisyyttä.
Lemmikkien tiedetään muun muassa auttavan masennuksesta kärsiviä, mutta onko mikä tahansa karvakuono tai matelija emotionaalinen tukieläin? Ainakaan vielä nämä eläimet eivät ole saaneet virallista luokittelua palveluseläiminä, mikä saattaa johtaa ongelmallisiin tilanteisiin. Esimerkiksi näkövammaisen koulutettu opaskoira saa lain mukaan olla sisällä kahvilassa, mutta ahdistusta lievittävä gekkolisko sen sijaan ei.
Listallakin tulee esille monessa kohtaa, miten emotionaalinen tukieläin saattaa aiheuttaa ongelmia, koska sillä ei ole virallista tunnustusta.
Otetaan alun kysymys uudelleen: Minkälainen otus emotionaalinen tukieläin voi olla? Listafriikki keräsi erittäin kirjavasta joukosta ne kaikkein yllättävimmät lajit.
Ja vaikka tällä listalla vähän ihmetelläänkin näitä erikoisia tukieläimiä, niin emme missään nimessä vähättele kenenkään tarvetta avustuseläimelle.
Lista on jaettu kahteen osaa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan voit lukea tästä: Top 10 omituisimmat otukset, jotka toimivat emotionaalisina tukieläiminä – mukana muun muassa riikinkukko ja alligaattori! Osa 1
Kukko
Kukko emotionaalisina tukieläimenä voi helpottaa omistajan tuskaa ja ahdistusta, mutta toisaalta aiheuttaa näitä samoja tunteita naapureissa.
Yhdysvaltain Plymouthissa asuva Laura Ceurvels taisteli vuonna 2018 Little G -nimisen lemmikin ja tyttärensä puolesta oikeudessa asti, sillä lintu rauhoitti läsnäolollaan, kun tyttö alkoi tuntea ahdistuneisuutta. Kukon tarjoama apu oli niin merkittävä, että teini-ikäisen tyttären lääkitystä oli pystytty vähentämään.
Naapureiden mitta oli kuitenkin täyttynyt, sillä kukko teki muutakin, kuin toimi tukieläimenä. Se nimittäin käyttäytyi kuin kukko eli rupesi kiekumaan aamuvarhaisella – kukonlaulun aikaan.
Monessa Massachusettsin osavaltion kaupungissa – Plymouth mukaan lukien – kanojen pitäminen on laitonta. Pääsyynä ovat lintujen kantamat virustaudit, jotka voivat levitä ihmiseen, mutta myös metelöinnillä on kielloissa oma osansa.
Lakipykälistä huolimatta oikeus päätti asia Ceurvelsin hyväksi ja Little G sai naapureiden harmitukseksi jäädä perheeseen.
Lintuhämähäkki
Jep, nimenomaan ne lintuhämähäkit eli maailman isoimmat hämähäkit. Myös tarantula-nimellä tunnetut lintuhämähäkit ovat joillekin korvaamattomia tukieläimiä, vaikka monissa muissa ihmisissä ne aiheuttavat pelkoa.
Jos hämähäkki on vaaraton ja säyseä, voi sen kädessä pitäminen rauhoittaa, mutta usein vain sen puuhien seuraaminen helpottaa. Hämähäkit eivät ainakaan nykytiedon valossa kiinny omistajaansa samalla tavalla kuin ”tavalliset” tukieläimet kuten vaikkapa koirat. Käsittely voikin aiheuttaa hämähäkille turhaa stressiä.
Mutta läheisyys ei aina ole se ratkaiseva asia, sillä esimerkiksi hämähäkin terraariosta huolehtiminen ja eläimen touhujen katsominen voivat rauhoittaa mieltä ja antaa muuta ajateltavaa pahan olon hetkellä.
Oman elämän hallinta ja itsestä huolta pitäminen voivat toisille olla jatkuvaa kamppailua, joten lemmikki, joka ei vaadi paljoa, saattaa olla täydellinen kumppani. Tarantulasta voi saada myös erittäin pitkäikäisen kaverin, sillä tiettyjen lajien naaraat elävät jopa kaksikymmenvuotiaiksi.
Kenguru
When my mom has a kangaroo on her flight as an ”emotional support animal” … pic.twitter.com/VdcmDahsPp
— ☆ Dev ☆ (@DevinnZeller) March 26, 2015
Vuonna 2015 Yhdysvaltojen Beaver Damissa poliisi sai hälytyksen McDonald’s-pikaruokaravintolaan. Paikalle saapuneen poliisin Rick Dahlin mukaan tehtävä oli hänen urallaan ainutlaatuinen.
Eräs Mäkkärin asiakas oli tehnyt nimettömän valituksen naisesta, joka oli tullut ravintolaan kengurun kanssa. Dahl kertoi kengurun poikasen olleen vilttiin käärittynä vauvan turvaistuimessa. Nainen kertoi kengurun olevan emotionaalinen tukieläin, joka auttaa häntä ahdistuksen käsittelyssä. Naisella oli esittää myös lääkärintodistus.
Dahlin mukaan nainen pahoitti ensin mielensä, mutta suostui sitten lähtemään kengurunsa kanssa pois ravintolasta.
Kenguruita on kerran jos toisenkin bongattu myös lennoilla – silloin kun emotionaaliset tukieläimet pääsivät koneeseen ilman erityistä seulaa. Näistä ongelmista ja niistä johtuvasta lakimuutoksesta voit lukea lisää listan ensimmäisessä osassa.
Sika
Sikojen tiedetään olevan älykkäitä ja herkkiä elämiä, mutta niiltä puuttuu koirille luontainen halu miellyttää ihmistä. Siksi possun kouluttaminen voi olla hankalaa, vaikka se oppiikin hyvin nopeasti. Sika voi kuitenkin olla erinomainen emotionaalinen tukieläin ja varsinkin pienikokoisemmat minipossut voivat hyvinkin elää sisätiloissa; halutessaan sika oppii sisäsiistiksi.
Sika tukieläimenä voi kuitenkin kuumentaa tunteita eikä niitä ole aina päästetty omistajansa kanssa muun muassa lentokoneeseen. Johtuen usein siitä, että eläin on ylittänyt tukieläimelle määritetyn painorajan – minipossukin voi painaa yli 50 kiloa.
Ja juuri tuon painoinen on yhdysvaltalaisen Wyverne Flattin minisika nimeltään Ellie. Vuoden 2021 lopusta saakka Flatt on käynyt oikeustaistelua sen puolesta, että saisi pitää Ellien itsellään. Vastapuolella vat asuinpaikkakunta Canajoharien viranomaiset, joiden mukaan Ellie kuuluu maatilalle eikä kenenkään sohvalle rapsuteltavaksi.
Flattille Ellie on tärkeä tukieläin ja rakas perheenjäsen, joka on auttanut häntä selviämään avioerosta sekä äidin kuolemasta. Flatt hankki Ellien vuonna 2018, jolloin minipossu oli todellinen minipossu – miehen omien sanojen mukaan ”suurin piirtein kengän kokoinen”.
Canajoharien kylän päättäjien mukaan Flatt rikkoo osavaltion lakia, sillä maatilan eläimiä ei saisi pitää taajaman rajojen sisäpuolella. Monet pitävät Ellietä myös terveysriskinä. Flatt kertoo lemmikkipossunsa olevan täysin sisäsiisti ja äärettömän viisas, paljon älykkäämpi kuin hänen koiransa. Lisäksi Flattilla on sairaanhoitajan kirjoittama todistus siitä, että Ellien ansiosta hän on voinut jättää masennuslääkkeet kokonaan.
Lopullista päätöstä tapauksesta ei ole vielä tehty, mutta historia ei lupaa Flattin ja Ellien kannalta hyvää. Esimerkiksi vuonna 2018 Indianassa ja vuonna 2019 Buffalossa omistajat joutuivat luopumaan possuistaan, jotka toimivat emotionaalisina tukieläiminä.
Parta-agama
Parta-agama on Suomessakin yksi suosituimmista lemmikeistä – mitä tulee siis liskoihin. Se on säyseä ja seurallinen eläin, joka ei kuitenkaan varsinaisesti kaipaa käsittelyä. Käsittely voi pahimmillaan aiheuttaa liskolle stressiä ja muita ongelmia.
Mutta jotkut yksilöt kuitenkin sietävät käsittelyä paremmin ja tällöin ne voivat hyvinkin toimia emotionaalisina tukieläiminä. Toisaalta rauhoittava vaikutus voi syntyä myös lasin takaa seuraamalla; samalla tavalla kuin lintuhämähäkkien kohdalla.
Teksasilainen Megan Curran on saanut terveydenhuollosta virallisen tunnustuksen parta-agamalleen ja Chief-niminen lisko kulkee nuoren naisen mukana erityisen kortin kanssa. Chiefin kortti kertoo eläimen olevan töissä.
Curran sai Chiefin teini-ikäisenä sairastuttuaan masennukseen. Piinaavat ahdistuksen tunteet olivat seurausta vuosikausia jatkuneesta koulukiusaamisesta, mutta lemmikin avustuksella Curran voi paremmin. Chief kulkee hänen mukanaan kaikkialle ja tulee olemaan vielä pitkään osa elämää, sillä parta-agamat saavuttavat helposti jopa 15 vuoden iän.
Lue myös:
Elämäntapa
Top 10 omituisimmat otukset, jotka toimivat emotionaalisina tukieläiminä – mukana muun muassa riikinkukko ja alligaattori! Osa 1
Suomessa emotionaaliset tukieläimet ovat vielä varsin harvinaisia, mutta muun muassa Yhdysvalloissa niiden määrä on valtava. Minkälainen otus emotionaalinen tukieläin sitten on?
No, jos puhutaan eläinlajista, niin se voi olla mitä tahansa koirasta alligaattoriin ja hämähäkistä ankkaan.
Jos puhutaan siitä, mitä emotionaalinen tukieläin tekee, niin se voi esimerkiksi rauhoittaa omistajaansa paniikkikohtauksen hetkellä tai lievittää yksinäisyyttä.
Lemmikkien tiedetään muun muassa auttavan masennuksesta kärsiviä, mutta onko mikä tahansa karvakuono tai matelija emotionaalinen tukieläin? Ainakaan vielä nämä eläimet eivät ole saaneet virallista luokittelua palveluseläiminä, mikä voi johtaa ongelmallisiin tilanteisiin. Esimerkiksi näkövammaisen koulutettu opaskoira saa lain mukaan olla sisällä kahvilassa, mutta ahdistusta lievittävä gekkolisko sen sijaan ei.
Emotionaaliset tukieläimet ovat aiheuttaneet keskustelua ja konkreettisia tekoja muun muassa Yhdysvaltain lentoliikenteen osalta, mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Otetaan alun kysymys uudelleen: Minkälainen otus emotionaalinen tukieläin voi olla? Listafriikki keräsi erittäin kirjavasta joukosta ne kaikkein yllättävimmät lajit.
Ja vaikka tällä listalla vähän ihmetelläänkin näitä erikoisia tukieläimiä, niin emme missään nimessä vähättele kenenkään tarvetta avustuseläimelle.
Lista on jaettu kahteen osaa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäisen osan voit lukea tästä: Lisko, kenguru ja lintuhämähäkki: Top 10 omituisimmat otukset, jotka toimivat emotionaalisina tukieläiminä – osa 2.
Alligaattori
Viisi vuotta sitten Yhdysvaltain Pennsylvaniassa asuva Joseph Henney kävi elämässään läpi synkkää ajanjaksoa. Läheisiä ystäviä ja perheenjäseniä menehtyi useita lyhyen ajan sisään ja Henney sairastui masennukseen. Lääkkeitä hän ei kuitenkaan halunnut lääkärin suosituksista huolimatta syödä. Apu löytyi lopulta hyvin erikoisesta kaverista.
Floridalainen ystävä, joka työskentelee eläinten pelastajana, toi tuolloin Henneylle puolimetrisen alligaattorin poikasen, josta tuli nopeasti rakas lemmikki. Wally-nimen saaneen alligaattorinsa kanssa Henney leikki muun muassa kuurupiiloa ja olo rupesi kohenemaan ryminällä.
Henney on onnistunut lääkärinsä avulla rekisteröimään Wallyn virallisesti emotionaaliseksi tukieläimeksi. Lupa pitää kuitenkin uusia vuosittain, koska onhan Wally nykyään lähes 170-senttinen peto. Vaaraa siitä ei Henneyn mukaan kenellekään ole: ”Wally ei pure. Se kieltäytyy puremasta mitään elävää. Emme oikein tiedä miksi niin on.”.
Henney ei ole ainoa, jota Wally auttaa, sillä ihmiset matkustavat pitkienkien matkojen takaa halaamaan erityislaatuista tukieläintä. ”Wally on kuuluisa halauksistaan ja se ihan oikeasti yrittää lohduttaa, koska se aistii ihmisten tunteet.”, kertoo Henney The Guardian -lehdelle.
Lisäksi kaksikko kiertää kouluissa ja erilaisilla leireillä kertomassa matelijoista yleisesti ja tukieläiminä. Matkustus tapahtuu kuitenkin maateitse, sillä Henney ei ole edes kysynyt lentoyhtiöiltä mahdollisuudesta hypätä Wallyn kanssa koneeseen: ”Alligaattorit tuskin soveltuvat lentomatkustajiksi samalla tavalla kuin monet muut tukieläimet.”.
Riikinkukko
View this post on Instagram
Vuonna 2018 kansainvälisen uutiskynnyksen ylitti yhdysvaltalaisella Newarkin lentokentällä patsastellut riikinkukko. Se kuului eräälle naismatkustajalle, joka ilmoitti Dexter-nimisen linnun olevan emotionaalinen tukieläin.
Kaksikko oli matkalla Los Angelesiin, mutta reissu tyssäsi heti alkuunsa, vaikka Dexterille oli ostettu oma lippu ja istumapaikka. United Airlines -lentoyhtiö kieltäytyi ottamasta riikinkukkoa lennolle, sillä se ylitti tukieläimille määritetyt koko- ja painorajat. Lisäksi naiselta puuttui virallinen dokumentti, joka olisi vahvistanut riikinkukon tosiaan olevan tukieläin.
Lentoyhtiö julkaisi pian tiedotteen, jonka mukaan tilanne oli selitetty matkustajalle kolmesti ennen kuin tämä oli edes saapunut lentokentälle. Nainen ei kuitenkaan ollut välittänyt ohjeistuksesta. Kun asiaa oli vatvottu lentokentällä kuuden tunnin ajan, tyytyi matkustaja kohtaloonsa: hän keräsi kimpsunsa, kampsunsa ja riikinkukkonsa ja suuntasi auton nokan kohti Los Angelesia.
Käärme
Sanoiko joku Snakes on a Plane? Samuel L. Jacksonia tuskin kukaan on soittanut apuihin, vaikka aikamoista härdelliä käärmeet ovatkin lentokoneissa aiheuttaneet. Ja nimenomaan monikossa käärmeet, sillä kyseinen matelija ei ole mikään erityisen harvinainen tukieläin. Muille matkustajille luikertelevat otukset ovat aiheuttaneet paniikkia ja ahdistusta, joten useiden valitusten jälkeen muun muassa Delta-lentoyhtiö kielsi vuonna 2018 käärmeiden tuomisen koneisiin.
Ja jatkoa oli luvassa.
Vuoden 2021 alussa Yhdysvaltain liikenneministeriö sääti lain, jonka mukaan lentoyhtiöt saavat itse määritellä, mitä ne hyväksyvät emotionaalisiksi tukieläimiksi. Nykyisin useimmat yhtiöt sallivat tukieläimeksi vain ja ainoastaan koulutetun ja virallistetun palveluskoiran. Muilla eläinlajeilla tilanne on täysin tapauskohtainen ja lupaa on haettava hyvissä ajoin; myöntävä vastaus vaatii vahvat perustelut ja lääkärin lausunnon tukieläimen tarpeellisuudesta.
Ennen lakimuutosta emotionaaliset tukieläimet luokiteltiin lennoilla samaan kategoriaan muun muassa näkövammaisia auttavien opaskoirien ja diabeetikkoja auttavien hypokoirien kanssa. Linjaus aiheutti ongelmia, sillä lentoyhtiöt uskoivat vakaasti, että turhan moni lemmikin omistaja käytti tätä törkeästi hyväkseen. Palveluseläimet matkustavat nimittäin ilmaiseksi.
Lemmikin kuljettaminen lentokoneessa, oli se sitten matkustamossa tai ruumassa, on hintavaa puuhaa, joten porsaanreikää käytettiin häpeilemättä hyväksi. Kouluttamattomien, mutta tukieläimiksi ristittyjen otusten tiedetään virtsanneen ja ulostaneen mihin sattuu ja käyneen henkilökunnan, muiden matkustajien ja todellisten avustajaeläinten kimppuun. Kaikkein eniten harmia aiheuttivat kouluttamattomat koirat.
Lakimuutos on tietenkin ikävä niille henkilöille, jotka oikeasti tarvitsevat emotionaalista tukieläintä. Valitettavasti ”kiitos” kuuluu itsekkäille ihmisille, jotka käyttivät aiempaa systeemiä hyväkseen.
Mutta takaisin käärmeisiin, jotka eivät tosiaankaan olleet niitä ongelmallisimpia eläimiä lentokoneissa.
Käärme on loistava emotionaalinen tukieläin allergiselle ja samasta syystä sen kuljettaminen lentokoneessa muiden matkustajien läsnäollessa oli ongelmatonta. Monelle käärmelajille on luontaista puristaa asioita, joten se on täydellinen tukieläin, sillä rutistus saattaa tuntua lohduttavalta halaukselta – kunhan ei vain mene kuristuksen puolelle!
Sokeriorava
Sokeriorava on pussieläimiin kuuluva otus, joka on meille tutumman oravan kokoinen ja taidokas liitäjä. Sokerioravia, jotka myös pussiliito-oravina tunnetaan, pidetään lemmikkeinä – myös Suomessa. Vaikka sokeriorava kesyyntyy hitaasti ja sen kouluttaminen vaatii paljon töitä, voi se parhaimmillaan olla läheinen lemmikki ja elämänlaatua parantava emotionaalinen tukieläin.
Yhdysvaltalainen Arianna Preuss on saanut lääkärinsä avustuksella Zaboo-nimiselle sokerioravalle virallisen tunnustuksen tukieläimenä. Preuss kärsii useista mielenterveysongelmista, joista osa pysyy kurissa lääkkeillä ja osa Zaboon avulla. Sokeriorava on nimittäin koulutettu vastaamaan Preussin sydämensykkeeseen, mielialaan ja hengitystiheyteen. Jos paniikkikohtaus on iskemässä, syöksyy Zaboo töihin eli Preussin hoivattavaksi. Eläimen silittely ja käsittely on tervetullut häiriötekijä, joka siirtää ajatukset muualle ja keskeyttää kohtauksen.
Preussin mielestä Zaboo on täydellinen emotionaalinen tukieläin, sillä se on niin huomaamaton ja saa tehdä hommansa rauhassa, piilossa muiden katseilta ja kommenteilta.
”Muut ihmiset saattavat tulla silittelemään tukieläimenä toimivaa koiraa tai vähätellä omistajan avun tarvetta, mutta Zaboo voi olla paitani alla eikä kukaan tiedä sen työskentelevän.”, kertoo Preuss Business Insider -uutissivustolle, kun häneltä tiedusteltiin sokerioravan etuja emotionaalisena tukieläimenä.
Miniatyyrihevonen
View this post on Instagram
Jos yhdysvaltalaiset lentoyhtiöt ovat yhteistuumin hylänneet useimmat eläinlajit tukieläinten joukosta pois, niin miniatyyrihevosille näytetään usein vihreää valoa; kunhan omistaja pystyy asiakirjalla todistamaan minihepan olevan sisäsiisti. Samassa erityisasemassa ovat ainoastaan koirat. Toki koirien osalta ei kukaan varmaan kysele sisäsiisteyden perään.
Minihevosia käytetään muutenkin avustajina ja niiden tiedetään olevan erinomaisia oppaita muun muassa sellaisille näkövammaisille, joilla on koira-allergia. Pienikokoiset miniatyyrihevoset ovat säkäkorkeudeltaan alle metrin ja niitä on suhteellisen helppo kouluttaa avustajan tehtäviin.
Jostain kumman syystä suloinen minihevonen viereisellä penkkirivillä ei ole kuohuttanut tunteita samoissa määrin kuin vaikkapa käärmeet.
Lue myös:
Elämäntapa
Valssia pidettiin aikoinaan liian riettaana tanssina: 10 faktaa eri tanssilajeista ja niiden mielenkiintoisesta historiasta
Huhtikuun 29. päivänä vietetään kansainvälistä tanssin päivää. Sen kunniaksi Listafriikki esittelee erilaisia tansseja ja niihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja, koska joka päivä on hyvä päivä tanssia!
Vaikka tästä voi olla montaa mieltä, osaa jokainen ihminen tanssia sisäsyntyisesti. Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva voi osoittaa merkkejä rytmin ymmärtämisestä. Ihmiset ovat myös tanssineet kauan, melko varmasti tanssiminen on alkanut samoihin aikoihin, kun ihmiset eli Homo-suku näki päivänvalon yli 2 miljoonaa vuotta sitten. Lähes kaikissa luolamaalauksissa on merkkejä seremoniallisista tansseista, joten tanssiminen on aina ollut hyvin merkittävä osa ihmisten arkea ja juhlaa. Tanssiminen myös yhdistää ihmisiä taustasta riippumatta!
Nyt tutustutaan tuttuihin ja hieman tuntemattomiin tansseihin; samalla listalla valssataan, flossataan, pistetään tikarilla rintaan ja taivutetaan sormia luonnottomiin asentoihin.
Baletti
Baletti juontaa juurensa vanhoihin hovitansseihin, joita esitettiin nimensä mukaisesti viihdykkeenä Euroopan – erityisesti Ranskan ja Italian – hoveissa.
Ensimmäinen kerronnallisen baletin esiaste esitettiin vuonna 1495 italialaisen ylhäisön hääjuhlissa. Jokainen erillinen tanssi kuvasi jotenkin juuri sillä hetkellä tarjoiltavaa ruokalajia ja ne yhdistyivät yhdeksi kokonaisuudeksi kreikkalaisen mytologian kautta. Ohjelmanumero oli niin suosittu, että baletista tuli monien häiden kohokohta.
Baletista ei kuitenkaan ehkä koskaan olisi tullut sitä, mitä se nykypäivänä on, ilman Katariina de’ Mediciä. Tämä italialaiseen Medicien mahtisukuun kuulunut ja kahdelle paaville sukua ollut 14-vuotias tyttö naitettiin vuonna 1533 samanikäiselle ranskalaispojalle, josta tuli myöhemmin kuningas Henrik II. Ranskaan muuttanut kuningatar Katariina ei kuitenkaan unohtanut entisen kotimaansa taiteita, ja varsinkin tanssi oli lähellä hänen sydäntään.
Katariinan lempipojan, Henrik III, noustua kuninkaaksi, järjestettiin hovissa häät: avioliittoon astuivat hallitsijan vaimon sisko Marguerite ja Joyeusen herttua Anne de Joyeuse. Katariina halusi miellyttää poikaansa, sillä de Joyeuse eli sulhanen oli mitä todennäköisimmin Henrikin rakastaja.
Niinpä kuningataräiti tilasi italialaiselta viulistilta Balthasar de Beaujoyeux’lta esityksen poikansa mielitietyn häihin ja tuo 5,5-tuntinen spektaakkeli Le Ballet Comique de la Reine tunnetaan maailman ensimmäisenä virallisena balettina.
Katariina lähetti esityksestä piirrettyjä kuvia hoveihin ympäri Eurooppaa, minkä jälkeen kaikki korvasivat italialaiset tanssimestarinsa ranskalaisilla ja yrittivät matkia esitystä. Kun Italiassa keskityttiin oopperaan ja Englannissa teatteriin, sai baletti kukoistaa Ranskassa. Sen takia baletin kieli on ranska.
Tiesitkö muuten, että rap-legenda Tupac Shakur oli nuorempana balettitanssija. Hän kävi Baltimoressa esittävään taiteeseen erikoistunutta koulua, jossa baletti oli yksi oppiaineista. Myöhemmin hän oli myös newyorkilaisen 127th Street Ensemble -teatteriryhmän jäsen, kunnes rap-musiikki ja siihen liittynyt Yhdysvaltain itä- ja länsirannikoiden välinen kilpailu vei mukanaan – lopulta hautaan saakka.
Uprock – todellinen dance battle
Toiset laskevat uprockin osaksi breakdancea ja toisten mielestä noilla kahdella ei ole mitään tekemistä keskenään. Samoilla New Yorkin kaduilla ne kuitenkin syntyivät 1960- ja 1970-luvulla.
Uprockissa kaksi tanssijaa matkii melko aggressiivisesti erilaisia tapoja taistella keskenään ja rytmin mukaan käytetään monia aseita; kuvaannollisesti. Nyrkit heiluvat ja ”aseita” pistooleista jousipyssyihin vedetään esiin, mutta toiseen ei kosketa.
Breakdancen kuulee monesti, virheellisesti, syntyneen väkivallattomana tapana ratkoa jengien välisiä kiistoja, mutta hyvin todennäköisesti sillä ei ole koskaan ollut mitään osaa jengisodissa.
Uprockin juuret taas ovat nimenomaan jengien välien selvittelyissä. Nokkamiehet kävivät ensin väkivallattoman uprock-battlen ja voittaja sai päättää, missä varsinainen tappelu käytäisiin.
Pienen porukan jutuksi jääneestä uprockista on omaksuttu muutamia tunnistettavia liikkeitä breakdanceen ja niitä päästään näkemään muun muassa Pariisin olympialaisissa vuonna 2024. Se on historiallinen hetki, sillä koskaan aiemmin mikään tanssilaji ei ole ollut mukana olympialaisissa.
Lue myös: 10 kultamitalin arvoista koskettavaa tarinaa menneistä olympialaisista
Valssi
Listan vähiten eksoottinen tanssi on valssi. Vaikka ei osaisi mitään muuta tanssia, niin valssin askeleet luonnistuvat varmasti useimmilta. Suomalainen häävalssiperinne on pitänyt tämän alkuperältään keskieurooppalaisen kansantanssin suosiossa sekä opeteltavien tanssien kärkisijalla.
Ennen kuin sitä tanssittiin salongeissa ja kuninkaallisten loisteliaissa saleissa, kuului valssaaminen pääasiassa köyhempien luokkien juhlintaan. Ehkä juuri siksi valssiin suhtauduttiin vastustellen ja sitä pidettiin sivistymättömänä tanssina. Iso osansa oli myös sillä, että valssia tanssiva pari oli hyvin lähellä toisiaan tai jopa vartalot aivan yhdessä – se oli ennenkuulumatonta ja varsin sopimatonta.
Joissakin Euroopan maissa valssia oli sallittua tanssia vain 10 minuuttia kerrallaan, ja Englannissa valssi kiellettiin kokonaan 1700-luvulla, koska se oli liian irstas tanssilaji. Vain sopivalla etäisyydellä tanssittavat menuetit olivat Euroopan hoveissa hyväksyttyjä. Monet aateliset kuitenkin hipsivät yön pimeydessä palvelijoidensa illanviettoihin päästäkseen tanssimaan hävytöntä valssia.
Muutos vastarintaan alkoi vuonna 1815, Waterloon taistelun jälkeen, kun Napoleonia vastaan sotineet liittokunnat juhlivat Ranskan vallan kukistamista. Ilo oli ylimmillään, ja kun Wienin kongressissa Euroopan rajoja vedettiin uusiksi, oli aikaa myös tanssimiselle. Silloin kaikki ihastuivat paikalliseen, hurjasti pyörivään valssiin.
Myös Englannissa suhtautuminen alkoi muuttua 1800-luvulla, koska valssi oli erään merkittävän henkilön lempitanssi. Kuningatar Viktoria rakasti tanssimista eikä vieroksunut valssin läheistä tanssiasentoa. Ja kukas monarkkia olisi käynyt uhmaamaan!
Flossaus
Flossaus, shoottaus, sufflaus, savage… Ovatko nuo sanat tuttuja? Sosiaalisessa mediassa on levinnyt tanssiliikkeitä jo vuosien ajan, mutta videopalvelu TikTok vei buumin jokunen vuosi sitten täysin uudelle tasolle. Ja se on ainoastaan hyvä asia, sillä nämä tanssihaasteet ovat hauskoja eivätkä vahingoita ketään. Samaa ei voi sanoa kaikista somehaasteista: 10 järkyttävää sosiaalisen median aiheuttamaa kuolemaa.
Flossaus on varmasti tunnetuin sometanssi, eikä siltä ole voinut välttyä, jos vähänkin on pitänyt silmiään auki. Yhdysvaltalainen Russell Horning, joka sosiaalisessa mediassa tunnetaan nimellä The Backpack Kid, latasi vuonna 2016 Instagramiin videon, jossa hän esitteli kavereilleen tanssiliikkeitä ollessaan kirkon leirillä. Hän ajatteli, että videon näkee ehkä muutama kymmenen tuttua. Toisin kävi.
Monet kuuluisuudet jakoivat Horningin videota ja pian tämän Instagram-tilillä oli satojatuhansia seuraajia. Sitten tuli yhteydenotto laulaja Katy Perryltä, joka pyysi poikaa tanssimaan keikalleen Saturday Night Live -ohjelmaan. Ja sen esiintymisen jälkeen kaikki rupesivat flossaamaan!
Flossaus lisättiin Fortnite-videopeliin yhdeksi hahmojen tanssiliikkeeksi ja usko tai älä, niin Kotimaisten kielten keskuksen valinta kuukauden sanaksi huhtikuussa 2018 oli flossaus.
Horning tai oikeastaan hänen äitinsä haastoi vuonna 2018 Fortniten oikeuteen flossauksen varastamisesta, sillä heidän mukaansa peli oli rikkonut tekijänoikeuksia käyttämällä Horningin keksimää tanssia luvatta. Ilmeisesti Horning oli juuri rekisteröimässä flossausta omiin nimiinsä. Vuoden 2020 lopulla vääntöön saatiin jonkinlainen päätös, kun Yhdysvaltain tekijänoikeuksista vastaava virasto ilmoitti, että syytteelle ei ole pohjaa, koska flossaus ei täytä tanssin määritelmää vaan se on koreografia, jota ei voi kukaan omia.
On toki totta, että Horning teki flossauksesta kuuluisan, mutta ei hän sitä missään nimessä ole keksinyt, vaikka niin väittääkin. Yllä olevalla videolla yksi nuorista miehistä flossaa kohdassa 03:08 (paina play ja video alkaa muutamaa sekuntia aiemmin). Video on tehty vuonna 2012. Vielä tätäkin vanhempi on vuodelta 2011 peräisin oleva pätkä, jossa ilmiselvästi flossataan.
Oletko kokeillut? Flossaus ei ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se näyttää!
Capoeira
Afrikasta kaapattiin miljoonia ihmisiä orjiksi 1500-luvulta alkaen ja suurin yksittäinen vastaanottajamaa noin 400 vuotta kestäneen orjakaupan aikana oli Brasilia.
Orjat olivat sokeriruokopelloilla tarkan valvonnan alla, mutta pitivät yllä kamppailutaitoja naamioiden ne tanssiksi. Kulttuureissa, joista ihmiset oli riistetty orjatyöhön, tanssin ja taistelun raja oli häilyvä, joten liikkeitä oli helppo treenata huvittelun varjolla.
Aina kun silmä vältti, otettiin tanssiin mukaan itsepuolustusliikkeitä ja lähitaistelua. Näin alkoi syntyä tanssi- ja kamppailulaji nimeltään capoeira. Koska orjilla ei saanut olla mitään kättä pidempää, oli capoeira ainoa tapa puolustaa itseään.
Aina silloin tällöin orjia pääsi pakenemaan, ja heitä palauttamaan komennetut metsästäjät alkoivat kertoa tarinoita ankarasta vastarinnasta ja tappavan tehokkaasta taistelumuodosta. Paenneet orjat alkoivat kerääntyä yhteen muodostaen pieniä kyliä, joita kutsuttiin nimellä Quilombos. Niihin muutti myös alkuperäisiä brasilialaisia sekä eurooppalaista syntyperää olevia ihmisiä, joita ei kiinnostanut elää katolisen kirkon sääntöjen mukaan. Capoeira – kamppailulaji, tanssi, musiikki – sai näin vaikutteita monista eri kulttuureista.
Kun orjuus lakkautettiin Brasiliassa vuonna 1888, pelkäsi hallitus, että entiset orjat yhdistäisivät voimansa ja käyttäisivät capoeiraa kapinoidessaan valtaapitäviä vastaan. Rikollisryhmittymät palkkasivat capoeiraa taitavia palkkamurhaajiksi ja henkivartijoiksi. Niinpä sen harjoittaminen kiellettiin vankilatuomion uhalla.
Perinnettä ei kuitenkaan missään nimessä hylätty, vaan kamppailulaji naamioitiin yhä enemmän tanssiksi ilman kontaktia. Capoeiraa esitettiin katseilta piilossa ja hiljalleen se alettiin nähdä kansantaiteena. Muutaman vuosikymmenen päästä kielto oli hylättävä.
Vuonna 1936 hallitus kutsui Manuel dos Reis Machadon, jota pidetään modernin capoeiran isänä, esiintymään presidentille. Paljon on tultu eteenpäin varsin lyhyessä ajassa, sillä nykyisin capoeira on Brasilian virallinen kansallislaji ja toiseksi suosituin urheilulaji jalkapallon jälkeen. Se on myös suosittu harrastus ympäri maailman.
Kumisaapastanssi
Etelä-Afrikassa apartheidin aikana voimassa olleiden, rotuerotteluun liittyvien lakien tärkein tehtävä oli pitää valkoihoiset vallassa. Esimerkiksi kaivoksilla johtajat olivat valkoisia ja työntekijät järjestään tummaihoisia. Ilman turvavarusteita tehty työ oli varsin vaarallista eikä työntekijöiden sallittu puhuvan keskenään.
Kaivoksissa oli paljon tulvia, mutta sen sijaan, että ongelmia olisi korjattu, päätettiin turvautua halvempaan ratkaisuun: työntekijöille hankittiin kumisaappaat, jotta nämä voivat jatkaa epäterveellisessä ympäristössä.
Puhumattomuus turhautti kaivosmiehiä, mutta kumisaappaat tarjosivat heille yllättävän kommunikointivälineen. He keksivät oman systeemin, kuin morsekoodin, jossa ääni luotiin saappaita läpsimällä ja erilaisilla taputuksilla. Hiljalleen viestinvälitys alkoi kehittyä tanssiksi, sillä kaivosten säännöissä ei kielletty tanssimista. Lisäksi se oli ainoa valonpilkahdus surkeissa työolosuhteissa ja alistetussa asemassa.
Kaivosten johtajat eivät ensin katsoneet tanssimista hyvällä, mutta koska se vaikuttikin nostavan työmoraalia eivätkä he voineet asialle mitään, annettiin huvin jatkua. Heillä ei ollut aavistustakaan, että toisinaan musisoinnilla kritisoitiin olosuhteita.
Koska kaivoksille tuli työntekijöitä ympäri Etelä-Afrikkaa ja muualtakin Afrikan mantereelta, lisäsivät kaikki palasen omaa kulttuuriaan tanssiin. Vaikka heimoasujen käyttö oli myös kiellettyä, siirtyivät perinteet uuteen, yhteiseen tanssiin.
Kumisaapastanssia tanssivat kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta, ja nykyisin sitä opetetaan ympäri maailman!
Dutty Wine – kuoleman tanssi!?
Jamaikalaisilla klubeilla syntynyt Dutty Wine on varsinkin nuorten naisten suosiossa: siinä heilutellaan polvia, pyöritetään lantiota ja – mikä tärkeintä – päätä. Nimenomaan ankara pään pyörittäminen on aiheuttanut yleistä pahennusta ja huolta.
Joidenkin lääkäreiden mukaan tanssi voi olla hengenvaarallinen niillekin, jotka ovat sitä pitkään harjoitelleet ja totuttaneet kehonsa liikkeisiin. Lääkärit varoittavat nimenomaan niskaan ja selkään kohdistuvasta repivästä liikkeestä, joka saattaa aiheuttaa lihas- ja nivelvaurioita. Muun muassa yhdysvaltalainen ortopedi Paul Wright on sanonut, että liikkeet voivat johtaa jopa halvaantumiseen.
Kun Tony Matterhorn, jamaikalainen DJ, teki vuonna 2006 Dutty Wine -nimisen kappaleen, jonka musiikkivideon koreografiaa ei varmaankaan tarvi arvailla, lähti tanssin suosio räjähdysmäiseen nousuun ympäri maailman. Sitten kun vielä Beyoncé otti Dutty Winen osaksi esiintymistään, ei sille löytynyt pysäyttäjää.
Kohu tanssin ympärillä alkoi todenteolla, kun eräs jamaikalainen teinityttö kuoli Dutty Wine -kilpailussa, vaikka ei tiedetä, oliko kuoleman ja tanssimisen välillä mitään yhteyttä. Melkein mikä tahansa liikunta voi kai olla vaarallista, jos sitä tekee osaamatta ja varsinkin lämmittelemättä; tätä ovat alleviivanneet myös monet Dutty Wine -ohjaajat.
Miksi metallimusiikin ystäviä ei ole jatkuvasti sairaalassa rajun moshauksen jälkeen? Voisiko kyse olla vain siitä, että kaikkea uutta täytyy vastustaa – olihan valssikin joskus kielletty…
Apsaroiden tanssi
Kambodžalainen khmerien klassinen baletti, apsaroiden tanssi, juontaa juurensa 600-luvulle. Nykyaikainen tanssi perustuu pitkälti tuolta ajalta oleviin veistoksiin ja seinäkaiverruksiin, joita on löytynyt vanhoista temppeliraunioista.
Kun yksi Kaakkois-Aasian suosituimmista turistikohteista, Angkor Watin temppelialue, eli kukoistuskauttaan 1100-luvulla, esiintyi siellä tuhansia apsara-tanssijoita. Hillityllä liikkumisellaan ja luonnonlait rikkovilla käsiliikkeillään he viihdyttivät kuninkaita ja heidän vieraitaan. Tämä on kaikki ikuistettu Angkor Watin temppeleiden seiniin.
Tanssi perustuu apsaroihin eli henkiolentoihin, jotka syntyivät maitomerestä tanssimaan jumalille ja hypnotisoimaan kuolevaisia lumoavilla liikkeillään. Apsaroiden tanssissa on elementtejä sekä hindulaisuuden että buddhalaisuuden mytologioista, ja vaikka se voi muistuttaa klassista thai-tanssia, ei kyse ole lainkaan samasta asiasta. Molemmat toki on aikoinaan luotu intialaisten hovitanssien pohjalta.
Ainutlaatuisessa apsaroiden tanssissa esiintyjät liikkuvat pehmeästi vieno hymy huulillaan ja tärkeässä osassa ovat yli 1500 erilaista kädenliikettä, joita lapset – tytöt ja pojat – alkavat harjoitella taaperoiässä. Liikkeillä voidaan kertoa kokonaisia tarinoita ja niiden vivahde-erot on opeteltava tarkasti, etteivät kertomukset muutu. Lasten sormia (ja raajoja ylipäätään) ruvetaan taivuttelemaan jo vauvana, sillä nivelten on käännyttävä yli ja sormet on saatava avustettuina taipumaan vasten kämmenselkää – myöhemmällä iällä prosessi on lähes mahdoton.
Apsaroiden tanssi oli vaarassa kadota Pol Potin johtamien punakhmerien toteuttaman kansamurhan vuoksi, sillä suurin osa perinteistä tanssia osaavista teloitettiin 1970-luvulla. Tanssi ja siihen liittyvät perinteet yritettiin systemaattisesti hävittää, mutta onneksi muutamat eloonjääneet saivat pidettyä kulttuurinsa voimissa.
Apsaroiden tanssin elpymiseen vaikutti myös suuresti hirmuhallinnon aikaan maanpaossa ollut prinsessa Buppha Devi. Kuninkaan tytär oli ennen kansanmurhaa Kamdobžan kuninkaallisen baletin päätanssija, ja myöhemmin hän nousi maansa kulttuuriministeriksi: apsaroiden tanssin tulevaisuus näytti valoisammalta ja se on lisätty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Barong-tanssi
Indonesiaan kuuluvalla Balilla tanssitaan ikivanhaa kerronnallista Barong-tanssia, jolla kuvataan hyvän ja pahan välistä kamppailua. Barong on hyvien henkien kuningas, kuin kansan suojelusenkeli, jonka ulkomuoto vaihtelee alueesta riippuen – perinteisesti se on kuitenkin leijona. Noitamainen Rangda on Barongin vihollinen ja pahuuden ilmentymä.
Tarinan ja tanssin kohokohdassa miestanssijat joutuvat Rangdan mustan magian valtaan. Rangda noituu heidät tekemään itsemurhan ja transsissa olevat tanssijat iskevät itseään kris-tikareilla rintaan. Barong rientää kuitenkin pelastamaan ja lähettää suojeluloitsun, joka säästää itseään puukottavat tanssijat vahingoittumiselta. Tanssi huipentuu Barongin ja Rangdan, hyvän ja pahan, viimeiseen taisteluun, jonka Barong aina lopulta voittaa.
Tanssijat pääsevät seremonian aikana transsitilaan, ja usein sivustaseuraajatkin vaipuvat jonkinlaiseen hysteriaan: valtoimenaan itkeviä naisia joudutaan kantaa sivummalle rauhoittumaan.
Tikarien pistot aiheuttavat hyvin harvoin vammoja, vaikka miehet iskevät niiden teräviä kärkiä rintaansa sellaisella voimalla, että terät välillä taipuvat. Balilaisten mukaan kyse on siitä, että Barong suojelee kansaa. Järkevää syytä sille, että edes iho ei rikkoudu, ei ole löydetty. Joskus hyvät loitsut eivät kuitenkaan toimi, sillä vuonna 2017 eräs 15-vuotias poika joutui sairaalahoitoon iskettyään oman tikarinsa syvälle rintaansa – hän ei toki transsitilassaan sitä edes itse huomannut tai tuntenut.
Vuonna 2021 kävi vielä huonommin, kun Rangda-noidan asussa esityksessä mukana ollut 16-vuotias poika sai iskun toisen tanssijan tikarista, joka painui kohtalokkaasti sydämeen. Kuolemantapauksen vuoksi seremoniaa päätettiin muuttaa siten, että pyhimpiin rooleihin ei enää hyväksytä alaikäisiä ja kokemattomia tanssijoita.
Pyörivät dervissit
Samoin kuin apsaroiden tanssi, myös turkkilainen dervissien sema-seremonia kuuluu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Dervissien tanssia on varmasti moni nähnyt ainakin televisiossa: valkoisiin asuihin pukeutuneet miehet pyörivät vinhasti paikallaan kädet ylös kohotettuina.
Suufilainen Mevlevi-veljeskunta perustettiin 1200-luvulla Turkin Konyassa, joka on edelleen paras matkakohde, jos haluaa päästä ihailemaan dervissien tanssia. Tanssi, asut ja musiikki yhdistyvät seremoniaksi, joka symboloi ihmisen henkistä kasvua kohti täydellisyyttä.
Dervissien tanssissa toinen käsi on kohotettuna ylöspäin ja sillä kerätään jumalalta siunauksia, ja alaspäin suunnatulla kädellä jaetaan nämä siunaukset maan päälle. Dervissit pyörivät toisen jalan varassa vastapäivään eli samaan suuntaan kuin Maa ja muut planeetat kiertävät Aurinkoa.
Dervissin asuun kuuluu valkoinen kaapu, joka edustaa hänen oman egonsa käärinliinaa, sekä kamelinkarvahattu, joka kuvastaa oman egon hautakiveä. Tanssi voi kestää jopa kaksi tuntia, jonka aikana pyörähdysten tahti pysyy hyvin saman: 30-40 pyörähdystä minuutissa. Siinä saakin olla varuillaan, ettei mene pää pyörälle; varsinkin kun aina ennen seremoniaa dervissit paastoavat monta tuntia.
Nykyisin pyöriminen on enemmänkin kääntymistä, mutta seremonian alkuaikoina transsinomaisessa tilassa pyörivät dervissit ponkivat vain toisella jalalla vauhtia kierroksiin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö modernilla tyylillä pitäisi jo muutaman käännöksen jälkeen mennä pitkin seiniä.
Lue myös:
Jos jännität tai jopa pelkäät lääkäriin menemistä, niin harkitse tarkkaan lukemisen jatkamista. Nyt Listafriikki nimittäin käy läpi käsittämättömiä hoitovirheitä.
Kaikkien on joskus käytävä lääkärin tai sairaanhoitajan vastaanotolla ja silloin on vain pakko luottaa siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset tekevät kaikkensa hoitaakseen meidät kuntoon. Ainakaan heidän ei uskoisi tekevän vahinkoa. Virheitä kuitenkin sattuu kaikille, se on vain inhimillistä ja väistämätöntä, ja myös lääkärit voivat mokata. Valitettavasti lääkärin ammatti on sellainen, missä pienelläkin virheellä voi olla katastrofaaliset seuraukset.
Tänään listamme on siis mallia karmeat hoitovirheet, ja vaikka äsken todettiin, että kaikki tekevät virheitä, ovat nämä kymmenen tapausta jotenkin täysin käsittämättömiä.
Lääkäri poisti sappirakon sijaan munuaisen
Vuonna 2006 eräs 84-vuotias nainen kirjautui sisään Massachusettsin osavaltiossa Yhdysvalloissa sijaitsevaan Milford Regional Medical Center -sairaalaan rutiininomaista sappirakon poistoleikkausta varten. Poiston suoritti kirurgi Patrick McEnaney, joka toimi sairaalassa yhtenä vastaavista lääkäreistä.
Tähystysleikkaus alkoi hyvin, mutta pian McEnaney havaitsi leikkausraportin mukaan ”huomattavan paljon sisäistä verenvuotoa ja tulehduksen merkkejä sisäelimissä”. Lääkäri tulkitsi näytöllä näkyviä kuvia väärin, sillä hän ei operoinut lainkaan sappijärjestelmässä, vaan aivan jossain muualla. Ongelmista johtuen McEnaney vaihtoi tähystyksen avoleikkaukseen.
Koska tiehyet olivat menneet lääkärillä sekaisin, poisti hän sappirakon sijaan potilaan oikean munuaisen. Ihmisen anatomiaa tuntevat tietävät, että sappirakko (kuvassa gallbladder) ja munuainen (kuvassa kidney) ovat hyvin erinäköiset, joten kyllähän kirurgin pitäisi ne erottaa toisistaan. Mutta kun McEnaney veti elimen ulos, oli se muuttunut täysin tunnistamattomaksi skalpellin viiltojen, ärhäkän tulehdusreaktion ja verenvuodon vuoksi. Virhe huomattiin vasta parin päivän päästä, kun poistettu ”sappirakko” oli tutkittavana sairaalan patologilla.
Tässä tapauksessa oli potilaan kannalta ironisen onnellinen loppu: Naisen tila koheni väärän elimen poistamisen myötä (tai jostain tuntemattomasta syystä) niin paljon, että sappirakkoa ei lopulta edes tarvinnut poistaa.
Hoitovirheen tehnyt McEnaney asetettiin kuuden kuukauden toimintakieltoon, jonka jälkeen hän palasi töihin, mutta joutui viideksi vuodeksi koeajalle. Se tarkoitti sitä, että hänen suorittamissaan leikkauksissa täytyi aina olla mukana toinenkin kirurgi.
Siirtoelimet olivat väärää kudostyyppiä
Duke University Medical Center on yksi Yhdysvaltojen arvostetuimmista sairaaloista. Mutta parhaillekin sattuu virheitä ja tämän sairaalan kohdalla vuonna 2003 tapahtunut hoitovirhe oli katastrofaalinen, ja mikä pahinta – hyvin helposti vältettävissä. Kyse ei ollut edes varsinaisesta virheestä, vaan totaalisesta huolimattomuudesta ja väärien olettamusten sarjasta.
Jesica Santillan oli 17-vuotias tyttö, jolle oli varattu suuri, mutta kyseisessä sairaalassa ei mitenkään harvinainen, elinsiirtoleikkaus. Santillanin oli määrä saada uusi sydän ja molemmat keuhkot. Riemu oli tietysti suuri, kun sopivat elimet olivat vihdoin löytyneet harvinaisesta restriktiivisestä kardiomyopatiasta kärsivälle tytölle.
Ongelmat alkoivat hyvin pian mallikkaasti sujuneen leikkauksen jälkeen. Kolme vuotta elinsiirtolistalla odottaneen Santillanin keho alkoi hylkiä uusia elimiä, hän sai vakavan aivovamman ja vaipui koomaan. Vasta siinä vaiheessa lääkärit tajusivat, että siirretyn sydämen ja keuhkojen kudostyyppi ei ollutkaan potilaalle sopiva: Santillan kuului O-veriryhmään ja elimet olivat A-veriryhmää.
Sairaala kuitenkin salasi hoitovirheen 11 päivän ajan ja tulivat vasta sitten julkisuuteen etsien uutta luovuttajaa. Sopivat elimet löytyivätkin nopeasti, vain kaksi viikkoa ensimmäisen leikkauksen jälkeen, mutta se oli Santillanille myöhäistä: hänet julistettiin aivokuolleeksi ja elintoimintoja ylläpitävät laitteet suljettiin.
Jesica Santillan menehtyi, koska kaikki hänen hoidossa ja leikkauksessa mukana olleet lukuisat terveydenhuollon ammattilaiset olivat luulleet jonkun toisen tarkistaneen kudostyyppien vastaavuuden. Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä tehnyt.
Lopulta leikkauksesta vastannut lääkäri James Jaggers otti hoitovirheestä vastuun, sillä hän oli näyttänyt vihreää valoa, kun Carolinan osavaltion elintenluovutuksia kontrolloiva virasto tarjosi sairaalalle elimiä. Jaggers oli vain olettanut, että toki palvelussa oltiin tarkastettu yhteensopivuus, kun elimiä kerran tarjottiin. Nykyisin Duken yliopistollisessa sairaalassa on käytössä uusi järjestelmä, joka varmistaa siirteiden vastaavuuden, ettei samanlaista tilannetta pääsisi enää koskaan tapahtumaan.
Sairaala ja Santillanin perhe pääsivät korvaussopimukseen, jonka yksityiskohtia ei ole julkaistu.
Kun yhden sairaalaan neurokirurgit tekivät hoitovirheitä toisensa perää
Yhdysvaltalainen Rhode Islandin sairaala on tunnettu asemastaan Ivy League -korkeakouluihin kuuluvan Brownin yliopiston lääketieteen opiskelijoiden opetussairaalana. Hoitovirheiltä ei sielläkään ole vältytty, vaikka henkilökuntaan kuuluu paljon alojensa huipputekijöitä.
Jos jonkun leikkauksen haluaisi sujuvan ilman töppäilyjä, niin se olisi varmasti aivoleikkaus. Vuonna 2007 Rhode Islandin sairaalan neurokirurgit kuitenkin töpeksivät ei kerran tai kahdesti, vaan kolme kertaa ja aina samalla uskomattomalla tavalla. He operoivat väärää puolta potilaan aivoista!
Yhdessä tapauksessa virhe tajuttiin, kun lääkäri oli viiltänyt päänahan auki. Kahdessa tapauksessa tohelointi huomattiin vasta siinä vaiheessa, kun potilaan päähän oli jo porattu ensimmäinen reikä. Pidemmälle ei onneksi päästy ja kirurgit siirtyivät saman tien reiän täyttämisen jälkeen leikkaamaan hoitoa vaativaa puolta. Kaksi potilasta toipui täysin.
Yksi hoitovirheen uhriksi joutuneista potilaista ei ollut onnekas. Yli kaksikymmentä vuotta alalla työskennellyt neurokirurgi ei ollut merkinnyt järjestelmään, kummassa aivopuoliskossa potilaan veritulppa oli, vaan julisti hoitajille, että kyllä hän muistaa mistä pitää leikata. Hän ehti porata reiän pääkalloon ennen kuin joku hoitajista pisti pelin poikki. Kaksi viikkoa myöhemmin tämä 86-vuotias potilas menehtyi, joskin sairaalan mukaan täysin leikkauksesta riippumattomista syistä.
Kaikissa kolmessa tapauksessa hoitovirheen tehneet olivat eri lääkäreitä. Neurokirurgian osastolla ei kuitenkaan käynyt viikate, vaan lääkäreitä käsiteltiin silkkihansikkain ja he saivat vain kahden kuukauden ammatinharjoittamiskiellon. Sairaala sai 50 000 dollarin sakon.
Suolalios oli liian väkevää
Emily Jerry oli vain puolitoistavuotias, kun hänellä vuonna 2005 todettiin pahanlaatuinen ruskuaispussikasvain. Vaikka diagnoosi oli järkyttävä, antoivat Clevelandin lastensairaalan lääkärit ja hoitajat positiivisen ennusteen: Emily tulisi hyvin todennäköisesti paranemaan täysin.
Viinirypäleen kokoisen kasvaimen kimppuun käytiin lukuisilla leikkauksilla ja toistuvalla kemoterapialla. Emily pysyi koko ajan päällepäin hyväkuntoisena eikä ikinä valittanut hoidoista.
Hoidot tehosivat ja alkuvuonna 2006 otetut magneettikuvat osoittivat, että koko kasvain oli hävinnyt. Asian varmisti kolme eri röntgenlääkäriä, sillä kasvaimesta ei näkynyt edes arpikudoksen jäämiä. Emily oli siis päihittänyt syövän kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan! Lääkärit eivät kuitenkaan halunneet jättää mitään sattuman varaan, joten tytölle päätettiin antaa vielä yksi kemoterapiahoito, joka sovittiin aloitettavaksi helmikuun 24. päiväksi. Silloin Emily täyttäisi kaksi vuotta.
Kotona juhlittiin ja ilopilleri Emily oli myös sairaalahenkilökunnan suosikkipotilas.
Viimeisen kemoterapiahoidon kolmantena päivänä Emily leikki tapansa mukaan huoneessaan tippapussi mukana kulkien. Kun pussi viimeisen kerran vaihdettiin, muuttui tytön käytös totaalisesti. Hän ei pysynyt pystyssä ja ensimmäistä kertaa syövän toteamisen jälkeen hän valitti kipua. Pieni Emily piti käsiään päänsä molemmin puolin ja huusi: ”Äiti, minun pääni, minua sattuu päähän!”. Hän alkoi oksentaa ja meni pian täysin veltoksi. Välittömästi aloitetusta elvytyksestä ja tehohoidosta huolimatta Emily todettiin tunnin päästä aivokuolleeksi ja vain laitteet pitivät hänen elintoimintojaan keinotekoisesti yllä. Muutaman päivän kuluttua Emily menehtyi.
Syy tähän traagiseen kohtaloon oli virhe tippapussin valmistelussa. Vuosikausia sairaalassa työskennellyt lääketeknikko ei ollut käyttänyt valmista, isotonista liuosta, jossa natriumkloridia on alle 1 prosentti. Sen sijaan hän oli täyttänyt pussin itsetekemästään sekoituksesta, jossa suolaa oli 23,4 prosenttia. Se johti Emilyn kuolemaan.
Lääketeknikko oli arvellut jonkin olevan pielessä, kun hän oli sekoittanut liuosta, mutta ei ollut tarkistanut asiaa keneltäkään muulta. Hän ei ollut tiennyt, että liian väkevä suolaliuos todennäköisesti tappaa pienen potilaan.
Ohion osavaltio ei aiemmin ollut vaatinut lääketeknikoilta minkäänlaista koulutusta tai rekisteröitymistä farmasia-alan työntekijöiksi. Sittemmin on säädetty Emilyn laki, jonka mukaan ihan kuka tahansa ei voi vain päästä sairaalaan töihin valmistelemaan lääkkeitä potilaille.
Väärän jalan amputointi
Raajan amputointi ei ole potilaalle ikinä mikään pikkujuttu saati sitten siinä tapauksessa, että lääkäri poistaa väärän raajan. Näin kävi 51-vuotiaalle Willie Kingille, jolta oli tarkoitus pitkälle edenneen kakkostyypin diabeteksen vuoksi amputoida oikea jalka vuonna 1995. Lopulta King lähti floridalaisesta sairaalasta ilman kumpaakin jalkaa, sillä lääkäri leikkasi ensiksi irti täysin terveen raajan.
Väärän jalan amputointi lähti liikkeelle yksittäisestä, virheellisestä merkinnästä, mikä kuitenkin johti ketjureaktioon eli erehdyksen kirjaamiseen moneen kriittiseen paikkaan, muun muassa sairaalan tietojärjestelmään sekä leikkaussalin aikatauluun. Viimeisimpänä se oli kirjoitettuna leikkaussalin taululle juuri amputaation alkaessa. Tämä johti siihen, että henkilökunta oli steriloinut ja valmistellut väärän jalan kirurgi Rolando Sanchezin operoitavaksi. Puolessa välissä leikkausta yksi hoitajista oli käynyt läpi papereita ja tajunnut hirvittävän erheen, mutta siinä vaiheessa mitään ei enää ollut tehtävissä.
Kun hoitovirhettä setvittiin oikeudessa, vetosi Sanchez puolustuksessaan siihen, että itse asiassa molemmissa jaloissa oli ollut paha tulehdus ja amputaatiot olivat perusteltuja. Näin ei kuitenkaan asiantuntijatodistajien mukaan ollut, ja Sanchezille lätkäistiin 10 000 dollarin sakko ja hänen lääkärilupansa hyllytettiin puoleksi vuodeksi. Siviilioikeudessa sairaala ja Sanchez pääsivät Kingin kanssa 1,15 miljoonan dollarin arvoiseen korvaussopimukseen.
Koeputkihedelmöityksessä käytettiin väärää siemennestettä
Thomas ja Nancy Andrews olivat jo pitkään toivoneet toista lasta, mutta yrityksistä huolimatta raskaaksi tuleminen ei ottanut onnistuakseen. Andrewsit päätyivät lopulta koeputkihedelmöitykseen New York Medical Service -sairaalaan lisääntymislääketieteeseen erikoistuneessa yksikössä. Ilo oli ylimmillään, kun Jessicaksi nimetty terve tyttö syntyi lokakuussa vuonna 2004.
Vanhemmat olivat kuitenkin hieman hämmentyneitä, sillä vauva vaikutti olevan iholtaan huomattavasti tummempi kuin kumpikaan vanhemmista. Valkoihoinen Thomas ja latinalaisamerikkalaista syntyperää oleva Nancy ajattelivat heti, että olisiko munasolut hedelmöitetty väärällä siemennesteellä ja ihmettelivät asiaa myös lääkärille. Lääkäri kuitenkin sanoi, että kaikki oli sujunut protokollan mukaan, ja että ajan myötä lapsen iho vaalenee, vaikka se ei vanhempien huolenaiheena missään nimessä ollutkaan.
Andrewsien epäilykset eivät laantuneet, joten he tekivät DNA-testin ja tulokset osoittivat pelon aiheelliseksi: Thomas ei ollut Jessican biologinen isä. Koeputkihedelmöityksestä vastannut klinikka oli onnistunut sekoilemaan siemennesteiden kanssa ja Nancyn munasolu oli hedelmöitetty tuntemattoman miehen sukusoluilla.
Thomas ja Nancy olivat tietenkin järkyttyneitä, että tällainen sekaannus oli päässyt tapahtumaan ja tuoreet vanhemmat olivat erityisesti huolissaan siitä, että jossain vaiheessa Jessican biologinen isä voisi esittää vaatimuksia lapsensa suhteen. Andrewsit halusivat viedä jokaisen mahdollisen henkilön oikeuteen, mutta tuomari antoi vuonna 2007 luvan ainoastaan hedelmöitysklinikan haastamiseen. Saattaa olla, että asia on saatu sovittua suljettujen ovien takana, sillä ainakaan mediasta ei löytynyt mainintaa mistään jatkotoimista.
Tarpeeton rintojen poisto
Darrie Eason oli 35-vuotias, kun hän sai lääkäriltään ikäviä uutisia: hänellä oli aggressiivinen rintasyöpä. Lääkärin ehdotuksesta Eason päätyi vuonna 2006 poistattamaan molemmat rintansa. Turhaan.
Rinnoista oli lähetetty koepalat tutkittavaksi CBLPath-laboratorioon, joka on yksi Yhdysvaltojen johtavista laitoksista diagnostiikan alalla. Ennen leikkauspäätöstä Eason halusi vielä toisen lääkärin mielipiteen, mutta tämän arvio oli sama: molemmat rinnat olisi syytä poistaa.
Kun Eason kuukausia myöhemmin meni rintojen korjausleikkaukseen, hänelle selvisi, että mitään syöpää ei koskaan ollut ollutkaan – laboratorio oli sekoittanut näytteet. Niin kamalaa, kuin koko prosessin läpikäyminen oli Easonille ollutkin, oli se myös suuri järkytys sille naiselle, joka aiemmin oli saanut terveen paperit. Hän menetti kallisarvoisia kuukausia, joina hoidot olisi jo voitu aloittaa.
Eason nosti syytteen laboratoriota vastaan, mutta juttu sovittiin ilman oikeuskäsittelyä ja hän sai 2,5 miljoonaa dollaria korvauksia.
Glutaraldehydiä selkäytimeen
Monia palkintoja saanut ja yli 30 vuoden ajan Miami Herald -lehden valokuvaajana työskennellyt Bob East menehtyi vuonna 1985 täysin käsittämättömän hoitovirheen seurauksena.
Hänellä oli todettu kasvain silmän sarveiskalvolla, minkä vuoksi koko silmä täytyi poistaa. Aktiivisesti hyväntekeväisyystoiminnassa mukana ollut 64-vuotias East päätti lahjoittaa poistettavan silmänsä paikalliselle yliopistolle, jossa lääketieteen opiskelijat voisivat tutustua lähemmin kyseiseen silmäsyöpään.
Miamin Jackson Memorial -sairaalan lääkäreiden antama ennuste oli kaikin puolin hyvä: leikkauksessa ei pitänyt olla mitään ihmeellistä ja kasvain lähtisi kokonaan silmän mukana. Leikkaussalissa kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen.
Kun operaatio oli käynnissä, tuotiin saliin näytepullossa ruumiiden palsamoinnissakin käytettyä, formaldehydiä muistuttavaa glutaraldehydiä, johon silmä saataisiin heti irrottamisen jälkeen säilöttyä.
Kirurgi oli ennen leikkausta ottanut Eastilta aivo-selkäydinestettä pois, jotta paine aivojen pinnalla vähenisi ja silmän takaosan operointi olisi helpompaa. Neste oli tarkoitus ruiskuttaa leikkauksen jälkeen takaisin. Astiat menivät kuitenkin sekaisin ja lääkäri injektoi potilaan selkäytimeen glutaraldehydiä, joka teki Eastista välittömästi aivokuolleen. Hän menehtyi viiden päivän kuluttua.
Katastrofaalinen hoitovirhe johti muutoksiin sairaaloiden toimintatavoissa, eikä leikkaussaleihin saa enää tuoda merkitsemättömiä näytepulloja.
Onnea, kasvainta ei enää ole! Mutta ei ole kyllä paljon muutakaan
Kun 67-vuotias Hurshell Ralls heräsi leikkauksen jälkeen, oli hänen vaimonsa sairaalasängyn vieressä kertomassa erinomaiset uutiset: virtsarakon syöpä oli saatu poistettua! Ralls päätteli vaimonsa olemuksesta, että tulossa oli vielä ”mutta”. Hän oli oikeassa, sillä virtsarakossa olleen kasvaimen lisäksi teksasilaisen sairaalan lääkärit olivat poistaneet Rallsilta peniksen ja molemmat kivekset. Kirurgit olivat epäilleet syövän levinneen.
”Olin vihainen”, kommentoi Ralls tuntemuksiaan ABCNews -televisioyhtiön haastattelussa. Ärtymystä ei aiheuttanut vain se kaikkein ilmiselvin asia eli sukuelinten leikkaaminen pois, vaan Ralls ilmoitti, ettei ollut kuullutkaan sellaisesta skenaariosta leikkaukseen suostuessaan. Leikkaavat lääkärit eivät myöskään olleet ottaneet siittimestä tai kiveksistä koepaloja, vaan koko touhu oli poistettu silmämääräisen arvion perusteella. Leikatut elimet toki lähetettiin patologille irrottamisen jälkeen, ja ehkä arvasitkin: Rallsilla ei ollut syöpää varmuuden vuoksi poistetuissa ruumiinosissa.
Ralls vei sairaalan oikeuteen ja kahden istuntopäivän jälkeen osapuolet pääsivät sopimukseen, jonka yksityiskohtia ei ole julkistettu.
Unohtuiko potilaan sisään jotain?
On uskomatonta, miten paljon leikkauksissa jää tavaraa potilaan sisälle. On löydetty muun muassa saksia, hanskoja, sieniä ja mitä lie muuta, mutta useimmiten esineet ovat verrattain pieniä. Voivatko pienet esineet ”piiloutua” sisäelinten sekamelskaan? Kyllä. Onko se sitten hyväksyttävää? Ei tietenkään ole, mutta ehkä sen voi jotenkin yrittää ymmärtää.
Tässä tarinassa potilaan sisään jätetty esine ei ollut kovinkaan pieni.
Floridalainen William Barlow joutui vuoden 2000 joulukuussa leikkaukseen vatsa-aortan laajentumisen vuoksi. Pullistuma oli elintärkeää korjata, jottei se pääsisi räjähtämään. Leikkaus suoritettiin miamilaisessa veteraanisairaalassa, ja hyvin sujuneen operaation ja toipumisen jälkeen 62-vuotias Barlow kotiutettiin.
Viikko kotiinpaluun jälkeen Barlow’lle nousi yli 40 asteen kuume ja lääkärit totesivat hänen saaneen vakavan verenmyrkytyksen, joka oli vaarassa johtaa monielinvaurioon. Antibiootit eivät tehonneet, eikä kukaan ymmärtänyt, mistä miehen tulehdustila johtui. Neljä kuukautta myöhemmin Barlow kiikutettiin uuteen leikkaukseen. Sillä kertaa ei tarvinnut korjata aorttaa, vaan poistaa 40×70 cm:n kokoinen puuvillapyyhe, joka oli ensimmäisessä operaatiossa jäänyt potilaan sisälle ja kietoutunut tämän sisäelinten ympärille.
Sairaala kyllä myönsi hoitovirheen, mutta yritti paikkailla tuhoja vedoten potilaan huonoon terveydentilaan ja liikalihavuuteen. Vahingonkorvauksia tarjottiin 100 000 dollaria, mutta syyttely oli alkanut sapettaa kovista tulehduskivuista kärsinyttä Barlow’ta, joten hän vei jutun oikeuteen. Tuomari ei myöskään hyväksynyt sairaalan selittelyjä ja piti suurehkon pyyhkeen jättämistä potilaan sisään täysin anteeksiantamattomana ja huolimattomana käytöksenä. Barlow määrättiin saamaan sairaalalta korvauksia 450 000 dollaria.
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sittenKuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 1
-
Yleistieto20 tuntia sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Ovatko kaikki eläimet oikea- tai vasenkätisiä?
-
Yleistieto2 päivää sitten
Heinäkuun lapsilla on kaikkein paras itsehillintä ja he ovat aurinkoisia kuin syntymäkuukautensa
-
Yhteiskunta7 päivää sitten
Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 2
