YouTubeen ladatut videot ja niiden kuvaajat saivat tähtitieteilijöiltä paljon kehuja ja kiitoksia, sillä ne tarjosivat törmäyksistä ainutlaatuista ja ennennäkemätöntä dataa.
Tiede
Kun veden alla vaanii tappava vaara: 10 hirvittävää haihyökkäystä
Haiden hyökkäykset ovat äärimmäisen harvinaisia, mutta nyt Listafriikki esittelee kymmenen haihyökkäystä, jotka ovat pahimpia esimerkkejä merten huippupetojen vaarallisuudesta.
Vaikka haita pidetään ihmissyöjinä ja viattomia surffareita ja uimareita vaanivina verenhimoisina petoina, eivät ne tarkoituksenmukaisesti saalista ihmistä. Vähärasvainen ihmisliha ei ole niille erityisen mieleistä. Usein haihyökkäys johtuukin väärinymmärryksestä: hai luulee ihmistä hylkeeksi tai merikilpikonnaksi. Hyvin yleinen syy hyökkäykseen on puolustautuminen sekä myös uteliaisuus – hai on kiinnostunut erikoisesta eliöstä. Näissä kummassakin tapauksessa hai voi puraista, millä se ei kuitenkaan tarkoita tappaa. Mutta yksikin hain purema voi olla ihmiselle kohtalokas.
Jos kysyy lähes keneltä tahansa hain hampaisiin joutuneelta ja hyökkäyksestä hengissä selvinneeltä, niin kukaan ei syytä haita tapahtuneesta. Ei, vaikka eläin olisi vienyt käden tai jalan mennessään. Usein hain hyökkäys kohdistuu meressä paljon aikaa viettäviin surffareihin, jotka tiedostavat riskit ja ymmärtävät olevansa haiden valtakunnassa vieraina. Se ei toki tee haihyökkäyksistä yhtään vähemmän kamalia tai pelottavia.
Itsekin vakavan haihyökkäyksen kohteeksi joutunut australialainen Rodney Fox on sanonut ihmisten järjettömän haipelon johtuvan siitä, että nuo merien huippupedot ovat oikeastaan ainoita eläimiä, joita ihminen ei ole pystynyt niin sanotusti voittamaan. Kaikki maalla elävät eläimet ovat enemmän tai vähemmän ihmisen vallan alla, mutta haita ei ole kyetty kahlitsemaan. Palataan Foxin tapaukseen listan lopussa.
USS Indianapolis – historian pahin haihyökkäys
”Hait ympäröivät meidät, sadat hait… Oli täysin hiljaista, kunnes joku huusi ja silloin kaikki tiesivät hain iskeneen jälleen.”, kuvailee historian pahimmasta haihyökkäyksestä hengissä selvinnyt Woody James.
Japanilainen torpedo upotti yhdysvaltalaisen sota-aluksen, USS Indianapolisin hieman sen jälkeen, kun vuorokausi oli vaihtunut heinäkuun 30. päivän puolelle vuonna 1945. Keskellä Tyyntämerta veden varaan jäi noin 900 iskusta selvinnyttä miehistön jäsentä, melkein kolmesataa menehtyi heti räjähdyksessä, mutta aluksen uppoaminen ei ollutkaan se suurin vaara. Kun pelastajat neljän päivän päästä saapuivat paikalle, oli heitä vastassa karmea näky: lähes 600 puoliksi syötyä ruumista kellui turmapaikalla ja vain 316 miestä nostettiin pieniltä pelastuslautoilta tai merestä hengissä.
Selvinneet olivat seuranneet lähietäisyydeltä, kun heidän ystävänsä syötiin elävältä tai kuolivat hypotermiaan, nestehukkaan tai oman käden kautta. Valkopilkkahait ja tiikerihait kävivät hakemassa sekä kuolleita että eläviä. Aina, jos joku menehtyi, työnnettiin ruumiis etäämmälle elävistä, jotta hait veisivät sen ensin. Myös loukkaantuneet eristettiin omilleen, sillä veri houkutteli paikalle haita yhä enenevissä määrin.
Varmaksi ei tietenkään voida sanoa, monenko kuolinsyy haihyökkäys lopulta oli, mutta selvinneiden kertomusten perusteella puhutaan vähintään useista kymmenistä, todennäköisesti muutamasta sadasta.
Robert Pamperin
Kuva:Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1959 Robert Pamperin lähti sukeltamaan meriatanoita La Jollan lahdella San Diegossa. Mukana matkassa oli ystävä Gerard Lehrer, josta tuli viimeinen Pamperinin elävänä tai kuolleena nähnyt henkilö.
Lehrer kertoi 33-vuotiaan Pamperinin nousseen vedestä pystysuorassa epänormaalin korkealle ja huutaneen apua. Hän ui lähemmäs vain todistaakseen ystävänsä katoamista punaisiin aaltoihin. Lehrer sukelsi perään ja näki vielä Pamperinin kasvot, kädet ja rinnan, mutta kaikki muu osa kehosta oli suuren valkohain suussa. Sitten hai ui matkoihinsa Pamperin hampaissaan.
Pamperinia tai paremminkin hänen ruumistaan etsittiin kiivaasti, mutta La Jollan rantavesistä ei löytynyt merkkiäkään hain kitaan päätyneestä miehestä. Parin päivän päästä Yhddysvaltain rannikkovartiosto löysi yksinäisen räpylän rantaan huuhtoutuneena – siinä oli jälkiä hain hampaista sekä Pamperinin nimikirjaimet raapustettuna.
La Jollan haihyökkäys aiheutti aikanaan suuren kohun, sillä rantakylissä asuneet ihmiset eivät halunneet uskoa valkohain uiskentelevan vesissä. Erinäiset salaliittoteoriat vakuutuspetoksesta, avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja tarkoituksenmukaisesta katoamisesta päätyivät jopa sanomalehtiin, ja vielä 30 vuotta myöhemminkin joku jätti nimettömän vihjeen poliisille väittäen nähneensä Robert Pamperinin Meksikossa, täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
No, varmasti Pamperin itse sekä hänen kauhistuttavan kuolemansa todistanut Lehrer olisivat toivoneet kyseessä olleen mikä tahansa muu skenaario kuin tappava haihyökkäys.
Luciano Costanzo
Kuva: Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Listalla mennään seuraavaksi Italiaan, Toscanan rannikolle, jossa kuusimetrinen valkohai hyökkäsi helmikuun 2. päivänä vuonna 1989 Luciano Costanzon kimppuun kohtalokkain seurauksin.
Talvi oli ollut poikkeuksellisen lämmin, mutta kukaan ei silti olettanut haiden olevan siihen vuodenaikaan niin pohjoisessa. Costanzo, 46-vuotias laitesukeltaja, lähti keihäskalastamaan Elban saaren läheisyyteen poikansa ja ystävänsä kanssa, eikä hän ehtinyt olla kauankaan vedessä, kun vastaan ui jättimäinen hai. Costanzo nousi vauhdilla pintaan ja ehti huutaa ”HAI!” yrittäessään päästä veneeseen. Eläin veti hänet kuitenkin pinnan alle.
Valkohai nousi kahdesti pintaan leuat tiukasti Costanzon vyötärön ympärillä ja hävisi sitten lopullisesti syvyyksiin. ”Näin isäni selvästi hain suussa ja vesi muuttui hänen verestään punaiseksi”, muisteli 19-vuotias Gianluca-poika myöhemmin. Muutaman päivän päästä viranomaiset löysivät vedenalaisia kameroita apuna käyttäen Costanzon sukellustarvikkeita meren pohjasta. Pintaan nostettiin räpylät, painovyö ja kaksi hampaiden lävistämää happipulloa.
Vaikka hain puremat ovat Euroopassa harvinaisia, on Välimerellä raportoitu vuodesta 1900 lähtien yli 200 haihyökkäystä, joista yli 50 on johtanut uhrin menehtymiseen.
Mathieu Schiller
Kuva: Stéphanie | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Mathieu Schiller oli vuoden 1993 Ranskan mestari bodyboarding-surffaamisessa, sekä joukkuekilpailun euroopanmestari vuosimallia 1995. Vuonna 2011 Schiller piti omaa surffikouluaan Ranskaan kuuluvalla Réunioin saarella ja eli unelmaansa rakastamansa lajin parissa. Syyskuun 19. päivänä aallot olivat tavallista korkeammat ja Schiller oli juuri melonut merelle odottamaan täydellistä ensimmäistä aaltoa, kun hän joutui brutaalin haihyökkäyksen kohteeksi.
Silminnäkijöiden eli muiden lähellä olleiden surffaajien mukaan Schiller nousi yhtäkkiä vedestä raketin lailla ylös; hänen jalkansa olivat suoraan alhaalta päin iskeneen hain suussa. Schiller hakkasi hain kuonoa laudallaan, mutta tilanne oli toivoton. Varsinkin siinä vaiheessa, kun merestä ponnisti toinenkin hai suoraan kiinni hänen keskivartaloonsa. Ja silmänräpäyksessä hait ja Schiller olivat kadonneet punaiseksi värjäytyneeseen mereen.
New Jerseyn rannikko, heinäkuu 1916
Idea tähän listaan tuli maailman kuuluisimmasta haihyökkäysten sarjasta, joka tapahtui 105 vuotta sitten Yhdysvalloissa, New Jerseyn osavaltion rannikolla. Heinäkuussa 1916 hai hyökkäsi kahden viikon aikana viiden uimarin kimppuun surmaten heistä neljä.
Yhdysvaltain itärannikko oli kesällä 1916 paahtavan helleaallon kynsissä ja ihmiset pakenivat kuumuutta New Jerseyn hiekkarannoille. Hait eivät olleet mikään tuntematon juttu, mutta niiden ajateltiin majailevan lähinnä Kaliforniassa ja Floridassa, eikä niiden tiedetty juurikaan käyvän ihmisten kimppuun.
Kaikki kuitenkin muuttui heinäkuun 1. päivänä, kun 25-vuotias Charles Vansant ui Beach Havenin lomakaupungin edustalla. Aaltojen pauhu ja muiden uimareiden ilakointi oli niin äänekästä, että hän ei kuullut rannalta varoitushuutoja – mutta pian huutaja olikin Vansant itse, sillä hän oli jäänyt hain hampaisiin. Pelastustoimiin lähti soutuvene, josta käsin Vansantia yritettiin kiskoa ylös, mutta hai päästi irti vasta, kun vene oli saatu hilattua aivan rantaan. Vansantista tuli ensimmäinen uhri, sillä kiristyssiteestä huolimatta hän kuoli verenhukkaan – toisesta reidestä ei ollut kuin luu jäljellä.
Rantakaupungeissa pelättiin, että tieto kohtalokkaasta haihyökkäyksestä leviäisi ja vaikuttaisi negatiivisesti parhaaseen turistiaikaan, mutta Vansantin kuolemasta ei juurikaan kirjoitettu.
Paniikki sai rannikon valtaansa vasta heinäkuun 6. päivänä, kun Charles Bruder kuoli hain purtua häneltä molemmat jalat irti ja haukattua osan vatsaa. Haivaaralle tuhahdellut Bruder oli uimassa Spring Lakessa, reilut 70 kilometriä Beach Havenista pohjoiseen. Sen jälkeen, ensimmäistä kertaa historiassa, New Jerseyn rantaparatiisit suljettiin.
Heinäkuun 12. päivänä paikallinen merikapteeni huomasi suuren hain Matawan-joessa, noin 50 kilometriä Spring Lakesta pohjoiseen. Hän varoitti Matawanin pikkukaupungin viranomaisia, mutta havainnolle lähinnä naurettiin; olihan pieni joki useita kilometrejä sisämaassa. Vielä samana päivänä hai veti 10-vuotiaan, joessa ystäviensä kanssa vilvoittelemassa olleen Lester Stilwellin veden alle. Lähistöllä töissä ollut Stanley Fisher kuuli joella olleiden lasten hätähuudot ja sukelsi veteen etsimään kadonnutta poikaa. Hän löysikin tämän käsiinsä joen pohjasta – tai löysi mitä pojasta enää jäljellä oli. Siinä samassa hai iski Fisheriin. Mies saatiin köyden avulla vedettyä rantaan, mutta hän oli jo menettänyt liikaa verta jalastaan, josta muistona oli pelkkä luu. Fisher kuoli myöhemmin sairaalassa.
Hiukan kauempana yläjuoksulla oli uimassa toinen poikajoukko, joka säikähti huutoja ja lähti uimaan rantaan. Viimeisenä laiturin portaille nousseen 14-vuotiaan Joe Dunnin jalkaan iski kiinni hai, joka yritti kaikin voimin vetää pojan veteen. Dunn saatiin kuitenkin armottomassa vetokisassa kiskottua turvaan ja vaikka hän menetti toisen jalkansa, tuli hänestä ainoa Jerseyn haihyökkäyksistä hengissä selvinnyt.
Heinäkuun 14. päivänä eläintentäyttäjä ja leijonankesyttäjä Michael Schleisser nappasi reilu parimetrisen valkohain Raritaninlahdesta (kuvassa), vain muutaman kilometrin päästä Matawan-joen suulta. Schleisser avasi hain ja löysi sen sisältä ”epäilyttävän näköistä lihaa ja luita”, jotka lääkärit tunnistivat lopulta ihmisen jäänteiksi. ”Jerseyn ihmissyöjä” julistettiin päihitetyksi ja itse asiassa hyökkäyksiä ei enää tämän jälkeen tullut. Epäilijöitäkin kuitenkin löytyi, sillä monien mielestä oli mahdotonta, että yksi ja sama hai olisi voinut olla vastuussa kaikista hyökkäyksistä. Kesän 1916 aikana Raritaninlahdella otettiin kiinni lukuisia haita, mutta Schleisserin nappaama yksilö oli ainoa, josta löytyi ihmisen jäänteitä. Monien asiantuntijoiden mukaan hai oli todellisuudessa jotain toista lajia; todennäköisesti härkähai, sillä ne – toisin kuin valkohait – pystyvät helposti uimaan pitkäänkin makeassa vedessä.
Ehkä tiesitkin tai vähintään jo arvasit, että Peter Benchleyn vuonna 1974 julkaistu Tappajahai-kirja (ja seuraavana vuonna tehty samanniminen elokuva) sai inspiraationsa ”Jerseyn ihmissyöjästä”.
Jordan Lindsey
Kuva: Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Kesäkuussa 2019 yhdysvaltalainen Jordan Lindsey oli Bahamalla lomamatkalla, joka jäi hänen viimeisekseen. Jordanin kimppuun kävi kolme tiikerihaita, mikä on on kummastuttanut tutkijoita harvinaislaatuisuudellaan – asiantuntijoiden mukaan ryhmänä hyökkääminen ei haiden normaalia käytöstä.
Lindseyn perhe oli ollut Bahamalla vasta kolme päivää ja päättivät aivan viime hetkellä lähteä mukaan Sandy Toes -matkanjärjestäjän snorklausretkelle. Michael-isä kertoi Good Morning America -keskusteluohjelmassa, että heidät päästettiin vähän kuin salaa mukaan veneelle, sillä retki oli jo täynnä: ”Nyt tietysti toivon, että meitä ei oltaisi otettu mukaan.”.
Jordan oli äitinsä Kamin kanssa snorklaamassa muusta perheestä erillään, kun hirvittävä haihyökkäys tapahtui. Kami muistaa tyttärensä huutaneen äitiä ja oli luullut delfiiniparven tulleen uimaan heidän kanssaan. Silmänräpäyksessä kaunis rantapäivä muuttui pahimmaksi painajaiseksi, kun Kami tajusi Jordanin kiljuvan kauhusta ja eläinten olevankin haita.
Kami ui tyttärensä luo niin nopeasti kuin pystyi, mutta siinä vaiheessa Jordan oli jo menettänyt oikean kätensä ja hänellä oli vakavia puremia vasemmassa kädessä, molemmissa jaloissa ja pakaroissa. Kami yritti vetää Jordanin turvaan, mutta hait iskivät uudelleen. Jordanin viimeisiksi sanoiksi jäi ”äiti, tuolta tulee toinen hai”.
Kami hakkasi ja potki haita kaikilla voimillaan ja lopulta ne irrottivat Jordanista otteensa, jolloin hän sai raahattua loukkaantuneen tyttärensä läheiselle saarelle odottamaan venettä. Jordan oli jo tajuton veneen tullessa, eikä mitään ollut tehtävissä, sillä retkenjärjestäjällä ei ollut minkäänlaisia lääkintätarvikkeita – jalkojen valtoimenaan vuotavien vammojen päälle laitettiin vain pyyhkeitä. Rannassa odottaneella ambulanssilla ei ollut enää mahdollisuuksia auttaa ja Jordan menehtyi matkalla sairaalaan.
Eläinrakkaan Jordanin perhe on toivonut, että jokainen retkiä järjestävä taho varustaisi veneensä kunnollisella ensiapupakkauksella ja että kaikille henkilökunnan jäsenille järjestettäisiin koulutusta – oikeat välineet ja taidot heti kättelyssä olisivat voineet pelastaa 21-vuotiaan Jordanin hengen. Haitutkijat ovat myös kritisoineet matkanjärjestäjää siitä, että aluetta ei oltu käyty tarkasti läpi esimerkiksi kalanperkuujätteiden varalta, sillä jonkin on täytynyt laukaista haiden epätavallisen käytöksen.
Shirley Ann Durdin
Kuva: BrockenInaGlory | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Yksi Australian historian pahamaineisimmista haihyökkäyksistä sattui vuonna 1985, kun kuusimetrinen valkohai puri 33-vuotiaan Shirley Ann Durdinin kahtia hänen lastensa ja aviomiehensä silmien edessä.
Durdinit olivat hiljattain muuttaneet Etelä-Australian osavaltion rannikolle ja maaliskuun 3. päivänä Shirley Ann oli keräämässä kampasimpukoita Port Lincolnin edustalla Spencerinlahdella. Hän ei ollut kovinkaan syvällä, sillä vettä oli snorklauspaikassa vain hieman reilut kaksi metriä. Se ei kuitenkaan estänyt silminnäkijöiden mukaan noin kuusimetristä valkohaita hyökkäämästä ja repimästä naista palasiksi. Aviomies Barry ja neljä lasta seurasivat sivullisten kanssa järkyttävää hyökkäystä vain reilun sadan metrin päässä rannalla.
Pelastuslaitoksen saapuessa paikalle oli ainoa tavoite enää saada Shirley Annin päätön yläruumis perheelle haudattavaksi, mutta kun vene lähestyi jäänteitä, palasi hai hakemaan senkin. Valkohait eivät tutkijoiden mukaan välitä syödä ihmislihaa, joten yleensä ne jättävät hyökkäyksen kohteen sikseen, kun ovat tajunneet, mistä on kyse. Tämän hai ei siis käyttäytynyt lajilleen tyypillisesti.
Seuraavien päivien aikana virkavalta kahlasi läpi merenlahden rannikkoa, mutta ainoa, mitä Shirley Ann Durdinista löydettiin, oli yksinäinen uimaräpylä.
Ian Redmond
Kuva: Hermanus Backpackers | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Elokuussa 2011 englantilaiset Ian Redmond ja Gemma Houghton olivat häämatkallaan Seychelleillä. Upea paratiisisaarten ryhmä sijaitsee Intian valtameressä, Afrikan itäpuolella, ja on tunnettu upeasta luonnostaan ja saaria ympäröivästä koralliriutasta.
Häistä oli kulunut vain kymmenen päivää ja tuore aviopari päätti lähteä snorklaamaan kristallinkirkkaaseen mereen. Heille vakuuteltiin, ettei haista tarvitse olla huolissaan, sillä niitä ei ollut vesissä näkynyt. Mutta kuinka ollakaan, Anse Lazion rannan matalassa vedessä hai iski hampaansa Ian Redmondiin. Vaikka mies saatiin vedettyä hyökkäyksen jälkeen nopeasti rantaan, ei massiivista verenvuotoa saatu pysäytettyä ja Redmond menehtyi myöhemmin sairaalassa.
Seychellejä on yleisesti pidetty haiden suhteen turvallisena snorklaus- ja sukelluskohteena; siksi tuore aviopari oli sen valinnutkin. Mutta vasta jälkeenpäin selvisi, että 36-vuotias ranskalainen turisti oli kuollut haihyökkäyksessä samaisella rannalla vain kaksi viikkoa ennen Redmondin ja Houghtonin painajaiseksi muuttunutta häämatkaa. Todennäköisesti kyseessä oli sama yksilö, joka syystä tai toisesta käyttäytyi lajilleen epätyypillisesti. Jälkimmäinen tragedia olisi voitu välttää, jos turisteja olisi tiedotettu asiasta paremmin ja valvontaa olisi lisätty suosituilla rannoilla.
Sharm el-Sheikh – haihyökkäysten sarja
Kuva: OldakQuill | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Sharm el-Sheikh on suosittu lomakohde Egyptin Siinailla, Punaisenmeren rannalla. Alue on tunnettu loistavana sukellus- ja snorklauskohteena. Kaupungin maine koki kuitenkin kovan kolauksen vuonna 2010, kun usean haihyökkäyksen sarja sai alkunsa joulukuun 1. päivänä.
Vain minuuttien sisällä hai kävi neljän eri turistin kimppuun vahingoittaen heitä vakavasti: Olga Martyrenko sai pahoja vammoja raajoihin ja menetti toisen kätensä, Lyudmila Stolyarova menetti jalkateränsä ja käsivartena, Yevgeniy Trishkiniltä puraistiin säärestä pala ja viimeinen uhri, Viktor Koliy, menetti toisen jalkateränsä.
Raivoisan hyökkäyksen jälkeen Sharm el-Sheikhin rannat suljettiin ja hallitus järjesti asiantuntijaryhmän tutkimaan erikoista tapahtumasarjaa. Lähistöltä napattiin reilu parimetriset valkopilkkahai (kuvassa) ja makrillihai, ja rantojen todettiin olevan taas turvalliset, sillä varmasti nyt jompikumpi rantavesistä löydetyistä haiyksilöistä oli syyllinen. Rannat avattiin joulukuun 4. päivänä.
Seuraavana päivänä 71-vuotiaan saksalaisnaisen kimppuun hyökkäsi hai, joka puri häntä reiteen ja käteen. Nainen menehtyi verenhukkaan pian hyökkäyksen jälkeen.
Tutkijoiden mukaan haiden/hain epätavallisen aggressiiviseen käytökseen oli syynä ylikalastus, mikä on pakottanut eläimet muuttamaan saalistustapojaan. Lisäksi monet matkanjärjestäjät saivat lokaa niskaan, sillä heidän uskotaan heitelleen mereen raatoja houkutellakseen haita valokuvattavaksi ja turisteille nähtäväksi. Haiden syöttäminen jatkuu edelleen tänä päivänä, ja se on lisännyt haihyökkäysten määrää Punaisenmeren lomaparatiiseissa.
Rodney Fox
Kuva: Bruce | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Päätetään tämä karmaiseva lista onnellisesti päättyneeseen haihyökkäykseen.
Rodney Fox, 23-vuotias kalastaja, oli vuonna 1963 puolustamassa Australian mestaruuttaan keihäskalastuksessa, kun suuri valkohai nappasi hänet keskivartalosta matkaan. Hai kuljetti ylösalaisin ollutta Foxia hampaissaan, mutta irrotti otteensa, kun hän tunki sormia sen silmiin. Työntääkseen eläimen kauemmas Fox iski kätensä täydellä voimalla hain kurkkuun ja vetäessään raajansa ulos, kuoriutuivat käsivarren iho ja lihakset hain hampaita vasten. Hän otti hain kaksin käsin syleilyyn ajatellen, että se ei pääse siinä asennossa puremaan.
Hyvin toimineessa suunnitelmassa oli kuitenkin merkittävä aukko, sillä hai ui Fox mukanaan meren pohjaa pitkin lähes 20 metrin syvyydessä. Miehen oli pakko ottaa riski ja irrottaa otteensa päästäkseen pintaan hengittämään. ”Nousin pintaan, otin muutaman henkäyksen ja yritin parhaani mukaan nähdä alapuolelleni verestä punaisena olleeseen veteen – sieltä se suuri hai oli tulossa suu auki minua kohti”, kertoi Fox Australian yleisradioyhtiö ABC:lle 45 vuotta hyökkäyksen jälkeen. Foxin onneksi hai nappasi suuhunsa vyöllä roikkuneen kohon, mutta veti hänet siitä jälleen veden alle. Seuraava ihme tapahtui, kun Fox oli varma hukkumisestaan: naru katkesi ja hän pääsi pintaan.
Sillä kertaa paikalle oli ehtinyt valtavaa verimäärää tutkimaan tullut kalastusalus, joka sai vedettyä huonokuntoisen miehen kannelle. Tilanne näytti pahalta: Foxin kylkiluut, keuhkot ja vatsaontelon yläosa olivat esillä, mutta jälleen kerran kuin ihmeen kaupalla vakavasti raadellun ja paljon verta menettäneen miehen suurimmat valtimot olivat säilyneet ehjinä. Useita tunteja kestäneen leikkauksen ja yli 400 tikin jälkeen Fox oli parsittu kasaan ja mikä tärkeintä – hän oli hengissä.
Haihyökkäystä seuranneina vuosina Fox laski hait samaan kastiin kuoleman ja helvetin kanssa, mutta näkökanta muuttui päinvastaiseksi. Hän alkoi tutkia näitä merien valtiaita ja painajaiset vaihtuivat unelmatyöksi. Fox on ollut mukana kehittämässä kestäviä haihäkkejä ja toiminut asiantuntija monissa elokuvissa; merkittävimpänä Tappajahaissa.
Rodney Foxiin kohdistunutta hyökkäystä pidetään historian pahimpana haihyökkäyksenä, josta ihminen on selvinnyt hengissä, mutta siitäkään huolimatta mies ei kanna kaunaa haille. Hän on tehnyt uraauurtavaa työtä haiden suojelun parissa ja kouluttaa ihmisiä turvalliseen sukeltamiseen ja haihyökkäysten varalle. Oman järjestönsä kautta haikalastusta vastaan taisteleva Fox kuvailee haita majesteettisen upeiksi eläimiksi, jotka eivät ole lainkaan sellaisia ihmissyöjiä kuin niiden oletetaan olevan: ”Ne ovat loppuviimeksi melko leppoisia, eivätkä tarkoituksenmukaisesti etsi ihmisiä ravinnokseen.”.
Lue myös:
- Eläinmaailman oudoimmat ja pelottavimmat hammaskalustot
- 10 tapausta, joissa eläimet sabotoivat ihmisten toimia
- 10 hirvittävää eläinten joukkosurmaa
- 10 muka viatonta eläintä, jotka ovat oikeasti hengenvaarallisia
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme oletko uinut samoissa vesissä haiden kanssa. Onko koskaan pelottanut? Listafriikin toimitus, silloin kun Listafriikkiä ei vielä ollut olemassakaan, oli jokunen vuosi sitten snorklaamassa Florida Keys -saarilla ja silloin bongasimme meren pohjassa viiksihain. Se voi kyllä häirittynä purra ihmistä, ja mekin pysyttelimme sopivan välimatkan päässä ja annoimme tuon upean eläimen jatkaa rauhassa lepäilyään.
Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä; varmasti kaikki tuntevat jonkun, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Listafriikki esittelee nyt psyykkiset sairaudet, jotka ovatkin huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta ovat luvassa myöhemmin.
Capgrasin oireyhtymä
Capgrasin oireyhtymä on psykoottinen sairaus, jossa ihminen kärsii voimakkaasta harhaluulosta. Siinä potilas kuvittelee, että joku hänelle läheinen ihminen on korvattu toisella henkilöllä. Harhaluulon kohde voi olla myös oma lemmikkieläin tai jopa kotitalo.
Usein tämä läheinen henkilö on samassa taloudessa asuva perheenjäsen, jonka potilas luulee tulleen vaihdetuksi – oli se sitten robotti, avaruusolio tai identtisen näköinen huijari. Capgrasin oireyhtymä aiheuttaa voimakkaan hylkäys- ja pelkoreaktion, sillä potilas ei usko läheisen olevan se, joka hän sanoo olevansa. Potilas voi kuvitella, että huijari haluaa satuttaa häntä.
Capgrasin oireyhtymä on nimetty sen ensimmäisenä havainneen henkilön eli ranskalaisen psykiatrin Joseph Capgrasin mukaan. Hän kutsui sairautta 1920-luvulla kaksoisilluusioksi. Oireyhtymän aiheuttajaa ei tunneta ja tutkimustietoa on vähän, sillä sairaus on hyvin harvinainen. Sitä tavataan usein potilailla, joilla on havaittu muitakin sairauksia, kuten dementia tai skitsofrenia. Myös päähän kohdistuneen vamman on todettu aiheuttavan tällaisia harhaluuloja.
Usein potilaan epäilykset kohdistuvat ainoastaan yhteen henkilöön ja muihin läheisiin suhtautuminen on normaali. Erikoista Capgrasin oireyhtymässä on se, että ihminen kyllä siis tunnistaa kasvot, mutta ei kykene muistamaan tai muodostamaan tunnesidettä kyseiseen henkilöön.
Eräässä tapauksessa 36-vuotias nainen kehitti synnytyksen jälkeen harhaluulon, että hänen vastasyntynyt poikansa ja muut perheenjäsenet oli korvattu huijareilla. Harhaluulo oli voimissaan viisi vuotta, eivätkä mitkään hoitokeinot tehonneet. Viimeisenä oljenkortena otettiin käyttöön sähköhoito, jolla nainen vihdoin pääsi epäilyistään ja tunnisti perheensä.
Pariisin syndrooma
Pariisin syndrooma voi laueta kenellä tahansa Pariisiin matkaavalla, mutta lähinnä sitä on tavattu japanilaisilla turisteilla. Syndrooman oireita voisi kuvailla totaalisena hermoromahduksena, jonka saa aikaan kulttuurišokki.
Uusiin kulttuureihin tutustuminen voi hyvin usein aiheuttaa jonkinlaisen kulttuurišokin, mutta Pariisin syndrooma on äärimmäisen voimakas sellainen: ihminen voi tuntea ahdistusta, todellisuudentajun heikkenemistä, aistiharhoja sekä kokea tulleensa uhriksi. Potilas voi olla myös hyvin vihamielinen ja aggressiivinen muita ihmisiä kohtaan.
Pariisin oireyhtymän uskotaan johtuvan järjettömän korkeista odotuksista, joita Pariisiin matkaavilla japanilaisilla on. Heillä on tietty mielikuva romanttisesta kaupungista, mutta töykeäksi koettu asiakaspalvelu, likaiset kadut ja mieleen rakennetun täydellisen kuvan pirstaloituminen laukaisevat erittäin voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä oireita.
Pariisissa vierailee vuosittain reilu miljoona japanilaista turistia, joista parikymmentä joudutaan kuljettamaan sairastumisen vuoksi ennenaikaisesti kotiin. Pariisin syndrooma ei siis ole kovin yleinen, mutta sitäkin erikoisempi mielenhäiriö.
Hyvin samankaltainen mielenhäiriö on Jerusalemin syndrooma, jonka saa aikaan nimensä mukaisesti vierailu Jerusalemissa. Oireyhtymä ei rajoitu mihinkään tiettyyn kansalaisuuteen tai uskonnolliseen ryhmään, ja oireet – pakkomielteiset ajatukset ja harhat – häviävät yleensä muutamassa päivässä.
Stendhalin syndrooma
Stendhalin syndrooman oireisiin kuuluvat ahdistus, paniikkikohtaukset, pahoinvointi, ohimenevät identiteettihäiriöt, sekavuus ja hallusinaatiot. Yleensä oireet laukaisee taide: kun ihminen näkee erityisen kauniina pitämäänsä taidetta tai suuri määrä taidetta on keskittynyt hyvin rajatulle alueelle, kuten taidegalleriaan, saattaa kokemus olla liian voimakas.
Samanlaisen musertavan tunnevyöryn voi kokea myös luonnon keskellä. Moni on varmasti joutunut tunnekuohun pauloihin ja ainakin liikuttunut erilaisten taide-elämysten kohdalla, mutta hyvin harva on oikeasti kokenut Stendhalin syndrooman kaltaisia oireita.
Syndrooma on nimetty ranskalaisen kirjailijan Marie-Henri Beylen mukaan. Beyle, joka kirjoitti nimellä Stendhal, sai voimakkaita oireita vieraillessaan Firenzessä vuonna 1811. Santa Crocen basilikassa vierailunsa jälkeen mies kirjoitti ”elinvoimiensa uupuneen ja hän pelkäsi kaatuvansa kävellessään” – niin vahvasti kirkon kattomaalaukset olivat häneen vaikuttaneet.
Firenzeläinen lääkäri Graziella Magherini paneutui 1970-luvulla Stendhalin kokemukseen, sillä hänen vastaanotolleen oli tuotu useita turisteja, jotka olivat Firenzen taiteen äärellä saaneet voimakkaita kohtauksia: pyörtymisiä, itkukohtauksia ja jopa tilapäisiä psykoottisia sekavuustiloja. Magherini nimesi tilan ja sen oireet Stendhalin syndroomaksi.
Tukholma-syndrooma
Tukholma-syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta pankkiryöstöstä, jossa varkaat ottivat neljä pankkivirkailijaa kuudeksi päiväksi panttivangeiksi. Vankeina pidetyt uhrit kiintyivät noiden päivien aikana kaappaajiinsa, ja jopa halailivat ja suutelivat näitä panttivankitilanteen lauettua. Uhrit eivät myöskään suostuneet todistamaan oikeudessa ryöstäjiä vastaan. Kun kidnappaajat uhriensa puolustuksesta huolimatta tuomittiin, kävi muutama panttivankina ollut tapaamassa kaappaajiaan vankilassa.
Tukholma-syndrooma on erikoisuudestaan huolimatta tällä psyykkiset sairaudet -listalla varsin yleinen tapaus ja sitä on tavattu muun muassa lentokonekaappauksien ja kidnappausten uhreilla, keskitysleiri- ja sotavangeilla, sekä kotiväkivallan ja insestin uhreilla. Uhri alkaa suhtautua pahantekijään tai kidnappaajaan myötämielisesti ja kehittää jopa romanttisia tunteita tätä kohtaan.
Boantropia
Lykantropia on mielenterveyden häiriö, jossa ihminen kuvittelee olevansa eläin tai muuttuvansa eläimeksi. Susi tai ihmissusi ovat yleisimpiä harhan kohteita. Lykantropian alle kuuluu kuitenkin hyvin spesifinen ja erittäin harvinainen muoto nimeltään boantropia. Siinä ihminen kuvittelee olevansa lehmä ja usein myös käyttäytyy sen mukaisesti.
Boantropiasta kärsivä voi olla nelinkontin pellolla syömässä ruohoa ja näkee itsensä osana lehmälaumaa. Psykiatrien mukaan boantropian voi laukaista esimerkiksi hypnoosi tai hyvin todellisen tuntuinen uni. Ihminen saattaa uneksia olevansa lehmä, ja kokemus jää sitten herätessä harhakuvitelmana päälle.
Boantropia on yksi vanhimmista kirjallisuudessa kuvatuista mielenterveyden häiriöistä, sillä Vanhan testamentin Danielin kirjassa kuningas Nebukadressar II karkotettiin ihmisten parista ja hänen sanottiin ”syöneen ruohoa kuin härät”. Vaikka Raamatun tarinassa on kyse Jumalan langettamasta rangaistuksesta, uskovat monet psykologit muinaisen hallitsijan kärsineen nimenomaan boantropiasta.
Lue myös:
Tiede
Naisen kyyneleet alentavat miehen seksuaalista halukkuutta: 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 2
Monet asiat saattavat nostattaa kyyneleet silmiin: Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.
Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa. Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kyyneleiden vuodatukset voit lukea tästä:
Itkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1
Kyyneleet eivät kiihota
Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.
Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.
Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.
Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.
Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.
Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?
Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.
Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.
Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.
Sukupuolten välisiä eroja
Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.
Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.
Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.
Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.
Miksi itkemme onnesta?
Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.
Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.
Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.
Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä.
Miksi me itkemme?
Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.
Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.
Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.
Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.
Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.
Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä.
Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.
Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.
Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.
Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?
Listan ensimmäisessä osassa selvisi, että muut eläimet eivät itke. Toki eläimet vuodattavat silmiä puhdistavia kyyneleitä, ja toisaalta eläimet myös tuntevat sekä iloa ja surua. Mutta kyyneleitä ne eivät tunnemyrskyissä tipahtele.
Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.
Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.
Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.
Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta.
Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius.
Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.
Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.
Lue myös:
Tiede
Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2
Vaikka avaruuden tutkimukselle on olemassa viimeisen päälle varusteltuja laitoksia, ovat monet tärkeät löydökset vuosisatojen aikana olleet amatööritähtitieteilijöiden tekemiä.
Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!
Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:
Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1
Hanny van Arkel ja kosminen haamu
Hollantilainen astronomian harrastaja Hanny van Arkel tutkaili galakseja elokuussa 2007. Homma sujui leppoisasti kotoa käsin ja Internetissä kuvia katsellen. Eräässä kuvassa oli kuitenkin jotain erikoista: kirkas, kaasumainen massa, jossa oli selkeä reikä keskellä.
Hannyn vihreiksi kaasusumuiksi nimetyt, ja lempinimen ”kosmiset haamut”, saaneet hohtavat kaasupilvet ovat edelleen melko tuntemattomia, sillä niitä ei ole ehditty vielä kauaa tutkimaan.
Van Arkelin löydös oli ensimmäinen kerta, kun kukaan – amatöörit ja ammattilaiset mukaan lukien – oli tällaisia rakenteita nähnytkään. Se tiedetään, että hohtavien kaasupilvien energia on peräisin galaksien keskustoissa olevista aktiivisista mustista aukoista. Sittemmin niitä on aktiivisesti etsitty ja löydettykin universumista muutamia kymmeniä.
Zooniverse ja keltaiset pallot
Zooniverse on vapaaehtoisvoimin pyörivä projekti, jonka nettisivuille ladattuja kuvia voi kuka tahansa käydä tutkimassa. Sivuston hyödyllisyys perustuu siihen, että avaruustutkimuslaitoksissa teleskooppien ja satelliittien ottamia kuvia analysoivat pitkälti tietokoneet, mutta Zooniversessä työn tekevät monet eri ihmissilmät, jotka usein toimivat vertailussa ja arvioinnissa paremmin kuin tietokonealgoritmit.
Vuonna 2015 Zooniversessä käytiin läpi NASA:n Spitzer-teleskoopin ottamia kuvia, joista monessa näkyi omituisia keltaisia palloja. Järjestö otti yhteyttä asiasta tietämättömään avaruushallintoon, joka julisti löydöksen olevan yksi viime aikojen mullistavimmista avaruustutkimuksen saralla.
Keltaiset pallot osoittautuivat olevan hyvin varhaisessa vaiheessa olevia syntyviä tähtiä. NASA ilmoitti harrastelijoiden löytäneen kauan kaivatun puuttuvan palasen tähtien muodostumisessa. Zooniversen löydöksen avulla tähtitieteilijät voivat nyt havaita uusia tähtiä jo paljon aiempaa ennemmin.
Emmanuel Conseil ja uusi tähti
Kuva: NASA/CXC/M.Weiss | Public Domain
Slooh on netissä toimiva observatorio, jossa kuka vain voi (maksua vastaan) seurata Kanariansaarilla sijaitsevien ammattimaisten teleskooppien tallentamaa kuvaa reaaliajassa.
Joulupäivänä vuonna 2015 Emmanuel Conseil oli tapansa mukaan tietokoneellaan katselemassa tähtitaivasta ja erityisesti Triangulumin galaksia. Hän huomasi näytöllä jotain, mitä kuvassa ei vielä jouluaattona ollut näkynyt. Conseil, tähtitieteen harrastaja, oli juuri löytänyt uuden tähden. Media nimesi löydöksen oitis Joulutähdeksi.
Nova eli uusi tähti syntyy, kun valkoinen kääpiö imee kaiken vedyn läheisestä vanhasta tähdestä eli punaisesta jättiläisestä (yllä oleva piirros), mikä lopulta saa aikaan valtavan räjähdyksen. Tuo räjähdys ja uuden tähden syntyminen oli täytynyt Conseilin havaintojen perusteella tapahtua jossain vaiheessa joulupäivän aikana.
Törmäys Jupiteriin
Tämän listan ensimmäisessä osassa jo tuli esille, että avaruudessa kiitävien kappaleiden osuminen Jupiteriin ei ole mitenkään harvinaista. Aurinkokunnan suurin planeetta saa osumaa noin kerran vuodessa.
Reiät kyllä havainnoidaan törmäysten tapahtumisen jälkeen, mutta harvoin kukaan pääsee todistamaan varsinaista iskua. Kaksi onnekasta harrastelijatähtitieteilijää Irlannissa ja Itävallassa onnistui kuitenkin maaliskuussa vuonna 2016 tallentamaan iskeytymisen videolle.
Vain sekunnin murto-osan kestävä iskeytyminen oli niin voimakas Jupiterin painovoiman vuoksi, että vaikka planeettaan törmännyt kappale olisi ollut vain muutamien kymmenien metrien kokoinen, oli räjähdys mahdollista nähdä Maasta käsin.
Planet Hunters ja 42 uutta planeettaa
Vuoden 2012 lopulla Zooniverseen kuuluva Planet Hunters -ryhmä teki juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää: etsivät planeettoja.
Neljästäkymmenestä vapaaehtoisesta koostuva ryhmä kävi läpi NASA:n julkaisemia, Kepler-avaruusteleskoopin ottamia kuvia Joutsenen tähdistöstä, josta he bongasivat 42 entuudestaan tuntematonta planeettaa. Noista planeetoista 15 sijaitsi niin sanotulla kultakutri-vyöhykkeellä, joka on elämän näkökulmasta ihanteellisella etäisyydellä kiertämästään tähdestä.
Erityisesti yksi planeetta, PH2 b, on täydellisen sijaintinsa vuoksi mahdollinen paikka eläville olennoille. Se on kuitenkin todennäköisesti liian suuri (noin Jupiterin kokoinen) ylläpitääkseen elämää, mutta ehkä joku sen useista kuista voisi olla asutettavissa. Yalen yliopiston tähtitieteilijöiden mukaan joku PH2 b:n kuista voisi olla kuten Avatar-elokuvan Pandora.
Loppukaneettina kaikille PH2 b:lle halajaville: se sijaitsee reilun 1200 valovuoden päässä Maasta. Ja yksi valovuosihan tarkoittaa matkaa, jonka valo kulkee yhden vuoden aikana. Yksi valovuosi on noin 9,4 biljoonaa (eli tuhatta miljardia) kilometriä. Joten PH2 b on verrattain kaukana.
Lue myös:
Tiede
Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1
Avaruutta tutkitaan lukuisissa viimeisen päälle varustelluissa laitoksissa, mutta vuosisatojen aikana moni tärkeä löydös on ollut amatööritähtitieteilijän tekemä.
Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!
Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:
Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2
William Herschel ja Uranus
Vaikka William Herschel jäi historian kirjoihin menestyneenä ja kunnioitettuna tähtitieteilijänä, ei hän todellakaan ollut sitä vuonna 1781 löytäessään Uranuksen. Herschel oli toki kiinnostunut avaruudesta, ja oli rakentanut itselleen suuren teleskoopin, mutta tutkaili taivaalle vain omaksi ilokseen. Tuohon aikaan hän työskenteli orkesterinjohtajana Bathissa, Englannissa. Pimeän tultua Herschel kuitenkin etsi taivaalta kaksoistähtiä.
Eräänä yönä hän näki ”sumean levyn”, jonka hän oletti ulkomuodon perusteella olevan komeetta. Seuraavina öinä hän käänsi kaukoputkensa samaan kohteeseen ja havaitsi, että se liikkuu aivan liian hitaasti. Herschel teki nopean laskutoimituksen ja tuli siihen tulokseen, että kohde liikkui sen verran verkkaiseen tahtiin, että sen täytyi olla Saturnusta kauempana.
Siinä vaiheessa hänelle valkeni, että kyseessä oli aiemmin tuntematon ja aurinkokunnan kaukaisin (siihen mennessä löydetty) planeetta. Herschel päätti nimetä löytämänsä planeetan Saturnuksen isän, Uranuksen, mukaan. Planeetta oli toki nähty jo sata vuotta aiemmin, mutta sitä oli pidetty tähtenä. Vasta Herschelin itse rakentama kaukoputki oli tarpeeksi tehokas paljastamaan totuuden.
Michael Sidonio ja täysin uusi galaksi
Canberrassa, Australiassa, asuva Michael Sidonio oli vuonna 2013 pellolla kuvaamassa NGC 253 -galaksia (kuvassa), kun hän huomasi otoksissaan jotain itselleen ennennäkemätöntä. Itse asiassa kukaan ei koskaan aiemmin ollut nähnyt Sidonion kuvaamaa kohdetta, sillä hän oli löytänyt sattumalta aivan uuden galaksin. Se sai nimekseen NGC 253-dw2.
Vaikka uusia galakseja löytyy lukuisa määrä vuosittain, oli Sidonion löydös varsin merkittävä, sillä astronomit saivat uutta galaksia tarkemmin tutkimalla selville, että suuret galaksit tuhoavat pienempiä naapureitaan. Asian oli jo pitkään arveltu olevan niin, mutta nyt teorialle, jonka mukaan galaksit muodostuvat muista galakseista, saatiin vihdoin todistusaineistoa.
Alan Hale ja Thomas Bopp löysivät uuden komeetan
Kuva: Philipp Salzgeber | CC BY-SA 2.0
Vaikka Alan Hale olikin filosofian tohtori tähtitieteen alalta, on hän mukana listalla siksi, ettei hän ollut ainoa, joka kesällä 1995 löysi suuren komeetan.
Nimittäin juuri samaan aikaan kyseisen taivaankappaleen havaitsi myös Thomas Bopp, rakennustyömaan johtaja. Toisaalta komeetat eivät olleet Halenkaan päivätyö, vaan niiden katselu oli vain mieleinen, yöllinen harrastus.
Kummatkin miehet ilmoittivat löydöksestään Kansainväliselle astronomiyhdistykselle toisistaan tietämättä ja riippumattomasti, mutta täysin yhtä aikaa heinäkuun 23. päivänä. Molemmat olivat tarkkailleet M70-nimistä komeettaklusteria, kun he huomasivat jotain, mitä eivät aiemmin olleet nähneet. Se oli valtaisan pitkällä kiertoradallaan kulkeva, Hale-Bopp -nimen saanut, komeetta.
Hale-Bopp näkyi 18 kuukauden ajan paljaalla silmällä ja lähimmillään se oli Maata vuonna 1997. Kirkas, kaksihäntäinen Hale-Bopp on yksi kaikkien aikojen katselluimmista komeetoista, sillä sen pystyi näkemään jopa savusumuisissa kaupungeissa. Tuo puolitoista vuotta oli erityinen ajanjakso, sillä seuraavan kerran Hale-Bopp on nähtävissä vasta usean tuhannen vuoden päästä.
Komeetta ei aiheuttanut ainoastaan ihastusta, sillä sanfranciscolaisen Taivaanportti -lahkon 39 jäsentä teki joukkoitsemurhan maaliskuussa vuonna 1997, sillä he uskoivat komeetan jäljessä tulevan avaruusolioita Maata valloittamaan.
Gennady Borisov ja komeetta aurinkokunnan ulkopuolelta
Kuva: NASA, ESA ja D. Jewitt (UCLA) | Public Domain
Elokuussa vuonna 2019 venäläinen Gennady Borisov nappasi ainutlaatuisen kuvan kotitekoisella kaukoputkellaan. Kuvan kohde ei näyttänyt erityisen kummalliselta: hännällinen samea piste. Se oli komeetta.
Mutta kyseessä ei ollut mikä tahansa komeetta. Jokainen sitä ennen löydetty komeetta on kiertänyt meidän omaa Aurinkoamme, mutta tämä oli tullut paljon kauempaa. Sen tiedetään tulleen aurinkokuntaan Kassiopeian tähdistön kautta ja jatkavan matkaa kohti Telescopiumin tähdistöä.
Komeetta Borisov, joka tietenkin nimettiin löytäjänsä mukaan, tunnistettiin kaukomatkalaiseksi sen erikoisen radan ja aurinkokunnan komeettoja nopeamman vauhdin vuoksi.
Jättäessään aurinkokuntamme Borisov-komeetta ei todennäköisesti enää koskaan palaa takaisin. Omalta kiertoradaltaan, mistä ikinä sitten onkin kotoisin, se on harhautunut mahdollisesti törmättyään yhteen planeetan kanssa tai sitten voimakas räjähdys on singonnut sen äärettömälle matkalleen.
Anthony Wesley ja Jupiterin arpi
Tämäkin löydös tehtiin Australian pääkaupungissa, Canberrassa. Tällä kertaa taivaalle katseli kuitenkin innokas harrastelijatähtitieteilijä Anthony Wesley.
Ohjelmoijana työskennelleen Wesleyn suuri intohimo oli seurata ja kuvata Jupiteria. Heinäkuun 20. päivänä vuonna 2009 hän oli mielipuuhansa parissa, mutta halusi samalla seurata myös golfin maailmankiertuetta. Wesley poistui hetkeksi sisälle television ääreen, ja palatessaan kaukoputkelleen hän huomasi Jupiterin pinnassa jotain kummallista. Valtavan kaasupallon pinnassa näkyi tumma täplä. Wesley otti yhteyttä NASA:an ja kaikkiin tuntemiinsa tähtitieteen ammattilaisiin ja ilmoitti havainnostaan kuvien kera.
Selvisi, että asteroidi tai komeetta oli juuri osunut Jupiteriin ja repäissyt aukon sen kaasukehään. Törmäys sattui osumaan kaiken lisäksi juuri samalla päivälle, jolloin Apollo 11:nen miehistön historian ensimmäisestä kuukävelystä tuli kuluneeksi 40 vuotta. Yhtälailla kyseisenä päivänä tasan 15 vuotta aiemmin oli havaittu toisen komeetan törmääminen Jupiteriin.
NASA:n tutkijoiden mukaan iskun aiheuttama repeämä oli saman kokoinen kuin jotkut Jupiterin suurista pyörremyrskyistä: Eli noin maapallon luokkaa.
Lue myös:
Kykenisitkö sinä leikkaamaan irti oman ruumiinjäsenesi? Ensimmäinen ajatus on varmasti, että en todellakaan. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa, joissa oman raajan amputointi onnistuu, kun on pakko.
Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.
Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tarinat voit lukea tästä:
10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1
Kurtis Kaser
Yhdysvaltalainen 63-vuotias Kurtis Kaser oli huhtikuussa 2019 niittämässä maissia omalla pellollaan, kun hänen jalkansa jäi jumiin maatalouslaitteen ruuvikuljettimeen. Käynnissä ollut kone alkoi runnoa Kaserin jalkaa murskaksi.
Kaser ei onnistunut vetämään jalkaansa pois eikä hänellä ollut puhelintaan mukana. Hänen perheensä ei ollut kotona, joten hän tiesi ettei apua ollut saatavilla vielä pitkään aikaan.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jalan katkaiseminen. Mies ei vitkastellut, vaan kaivoi taskustaan veitsen ja leikkasi jalkansa poikki hieman polven alapuolelta. Amputointi kesti vain viisi minuuttia ja pahimmaksi hetkeksi Kaser nimesi hermojen leikkaamisen.
Vapauduttuaan pinteestä hän ryömi pellolta kotiinsa soittaakseen hätänumeroon. Uutiskanava NBC:lle antamassaan haastattelussa Kaser ei harmitellut kohtaloaan, vaan kertoi olevansa olosuhteisiin nähden onnekas – jalkaa oli vielä sen verran jäljellä, että hänen on mahdollista kävellä proteesin avulla.
Michael Lasiter
Se on fakta, että verisuoneen päässyt liian suuri ilmakupla voi katkaista verenkierron kriittisissä elimissä kuten keuhkoissa tai aivoissa, jolloin seurauksena voi olla kuolema.
Täyttä varmuutta siitä ei ole, että miten lähellä kalifornialaisen Michael Lasiterin hengenlähtö oli vai olivatko aineet vain sekoittaneet hänen päänsä totaalisesti elokuussa 2008. Oli miten oli, hän koitti vimmatusti pelastaa henkensä ainoalla keksimällään tavalla: oman kätensä katkaisemisella. Lasiterin toimet eroavat muista listan kohdista sillä, että hän ei sinnikkäästä yrityksestään huolimatta onnistunut kätensä amputoinnissa.
Tapahtumat alkoivat, kun Lasiter oli Modeston kaupungissa sijaitsevassa motellissa piikittämässä kokaiinia suoneen. Yhtäkkiä häneen iski paniikki: hän oli vahingossa ruiskuttanut ilmakuplan verisuoneensa. Hysteerisenä Lasiter juoksi läheiseen ravintolaan, jossa hän tarttui ensimmäiseen löytämäänsä teräaseeseen. Voiveitsi ei kuitenkaan ollut tehokas työväline käden leikkaamiseen.
Edessä siintävää kuolemaa pelännyt Lasiter säntäsi ravintolan keittiöön, josta löytyi tehokkaampia ja terävämpiä veitsiä. Käden katkaisu lihakirveellä oli hyvässä vauhdissa, kun paikalle hälytetty poliisipartio rynnisti keittiöön. Viranomaiset tyynnyttelivät Lasiteria, joka oli täysin vakuuttunut tulevasta kohtalostaan – käden ja sitä myötä ilmakuplan oli mentävä!
Koska Lasiter ei ollut halukas luopumaan veitsestä, sai mies maistaa vanhaa kunnon etälamautinta, minkä jälkeen hänet kiidätettiin läheiseen sairaalaan. Sillä kertaa sekä käsi että henki säilyivät.
Aron Ralston
Ehkäpä maailman tunnetuin itseamputointi tapahtui Utahin karussa erämaassa vuonna 2003. Yhdysvaltalaisen Aron Ralstonin kamppailu on päässyt myös valkokankaalle elokuvassa 127 tuntia, jossa käden amputointi näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Ralston on itse sanonut, että elokuva on erittäin totuudenmukainen kuvaus hänen piinaavista päivistään jumissa kivien välissä – se on kuin dokumenttia katsoisi.
Seikkailunhaluinen 27-vuotias Ralston oli huhtikuun 26. päivänä laskeutumassa erästä kapeaa kanjonia alas, kun suuri kivenlohkare irtosi ja kiilasi hänen oikean kätensä kiviseinää vasten. Neljän päivän ajan Ralston yritti turhaan saada 360 kilon painoista kiveä liikkumaan, joten ainoa keino, jolla hän pystyi pelastamaan oman henkensä, oli käden leikkaaminen. Valitettavasti työkalu ei ollut parhaimmasta päästä, sillä mukana olleessa monitoimilinkkuveitsessä oli tylsä, 5 sentin mittainen terä.
Ralston teki käteensä harjoitusviiltoja ja laati suunnitelman: Työkalulla oli mahdoton leikata käsivarren luita, joten ne oli katkaistava muulla keinolla. Mies ryhtyi toimeen oltuaan satimessa yli viisi vuorokautta. Hän väänsi luunsa rikki ja rupesi leikkaamaan käyttäen onnetonta veistä. Sitkeimpien jänteiden kohdalla mies valitsi työvälineekseen monitoimilinkkarin surkeat saksia.
Suuret verisuonet hän jätti viimeiseksi, jotta verenvuoto olisi mahdollisimman vähäistä. Operaatio kesti reilun tunnin, mutta sen jälkeen mies oli vapaa. Hän lähti etsimään apua ja törmäsi neljän tunnin samoilun jälkeen vaeltamassa olleeseen perheeseen, joka soitti pelastushelikopterin paikalle. Koettelemus ei hidastanut Ralstonia, joka jatkoi vuorikiipeilyä proteesin kanssa ja on tehnyt menestyksekästä uraa motivaatiopuhujana.
Zheng Yanliang
Niin uskomattomia kuin nämä kaikki oman ruumiinjäsenen amputointi -tarinat ovatkin, on kiinalaisen Zheng Yanliangin kohtalo jotenkin omassa luokassaan.
Hebein maakunnassa asuva 47-vuotias Zheng alkoi kärsiä kovista jalkakivuista alkuvuodesta 2013. Hän kävi näyttämässä jalkaansa lääkärissä ja siinä todettiin olevan valtimotukos, jonka hoitoon määrättiin lääkkeitä. Kivut kuitenkin yltyivät ja olivat välillä niin pahoja, että Zheng menetti tajuntansa. Hän kävi lääkärillä myös Pekingissä, mutta aina edessä oli paluu omalle maatilalle uusien pillereiden kanssa.
Huhtikuussa jalka oli jo pahoin tulehtunut ja edennyt kuolioon, joten lääkärit ehdottivat amputointia, mihin Zheng tietenkin olisi suostunut, jos se ei olisi maksanut 200 000 yuania eli reilu 35 000 euroa. Tehtaassa työskentelevällä Zhengillä ei sellaisia rahoja ollut, sillä vähätkin oli käytetty turhiin sairaalakäynteihin, joten hänet lähetettiin kirjaimellisesti kotiin kuolemaan. Jalka muuttui aivan mustaksi ja miehen omien sanojen mukaan lihassa asusti jo toukkia.
Zheng ei kuitenkaan luovuttanut, sillä hän murehti, miten vaimo ja tytär pärjäisivät ilman häntä. Sisuuntuneena hän laati suunnitelman: jalan saa katki ilman vararikkoakin!
Eräänä yönä hän otti käteensä rautasahan ja veitsen, ja suuhunsa pyyhkeellä päällystetyn puukepin jota purra, jottei ideaa vastustanut vaimo heräisi. Vain 20 minuutissa Zheng oli sahannut tulehtuneen jalkansa poikki, ja kertomansa mukaan ”hikoili operaation ajan kuin pieni sika”.
Jalan lisäksi hän menetti pari hammastakin, koska puri puuta niin voimalla. Vaimonkin hän joutui loppu viimeksi herättämään, sillä luun sahauksen tuoksinnassa työvälineestä irtosi terä. Mutta henki säilyi, kun tappava infektio oli poissa!
Sula-koira
Mennään listan lopuksi muista kohdista poiketen koiruuksiin.
Kanadassa, pienessä Manitoun-kylässä lähellä Winnipegiä, sekarotuinen Sula-koira katosi kotimaatilalta tammikuun 20. päivänä vuonna 2009. Gene ja Tamara Bausmans etsivät Sulaa herkeämättä, mutta eivät nähneet tai kuulleet koirastaan pihaustakaan. He uskoivat Sulan kuolleen, koska se ei olisi vain hylännyt pieniä pentujaan.
Sula palasi kotiin kymmenen päivän päästä eivätkä Bausmansit illan jo pimennyttyä huomanneet heti, miten pahasti se oli loukkaantunut. Koko kauheus kuitenkin selvisi pian: Sula oli laihtunut lähes olemattomaksi ja menettänyt suurimman osan turkistaan. Pahinta oli kuitenkin sen yksi jalka; tai se, mitä jalasta oli jäljellä. Vasemman etujalan tilalla törrötti kymmenen senttiä luuta jota ympäröivät lihan riekaleet ja revityt verisuonet.
Koska syrjäisellä seudulla ei ollut päivystävää eläinlääkäriä, joutui Sula odottamaan apua vielä yhden traumaattisen yön ajan, sillä kertaa toki järkyttyneiden omistajiensa huollettavana.
Aamulla mätänemispisteessä oleva tynkä amputoitiin kokonaan, eikä näky valitettavasti ollut eläinlääkärille täysin uusi.
Bausmansit olivat kauhuissaan: mitä Sulalle oikein oli tapahtunut? Eläinlääkärin mukaan vammat viittasivat sekä metallisiin ”hampaisiin” että koiran omaan toimintaan. Hän kertoi jalka-ansoihin joutuneiden eläinten usein purevan raajansa poikki, jotta pääsisivät pois tukalasta tilanteesta; ansaan jääneistä villieläimistä noin yksi neljästä järsii itsensä irti. Näin oli käynyt Sulankin kohdalla.
On ihme, että se selvisi hengissä kotiin pentujensa luo, sillä alueella elää paljon kojootteja, joita varten ansakin oli todennäköisesti asetettu.
Otetaan loppuu mielenkiintoinen ajatusleikki: Jos listan yhdeksällä muulla ei olisi ollut jotain teräasetta käden ulottuvilla, niin olisiko joku lähtenyt tekemään saman kuin Sula?
10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1
Lue myös:
Oman raajan amputointi. Moni meistä varmasti sanoisi, ettei ikinä pystyisi siihen. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tapausta, jotka todistavat epäilyn vääräksi.
Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.
Harva pystyisi tuosta vain ottamaan veitsen käteensä ja leikkaamaan esimerkiksi jalkansa irti (jos joku pystyy, niin ehkä kyseinen henkilö tarvitsee muutakin apua), mutta kun kyseessä on elämä tai kuolema, löytyy meistä jokaisesta käsittämättömiä voimia.
Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset tarinat voit lukea tästä:
10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 2
Ramlan
Aloitetaan omien ruumiinjäsenten amputointi -lista indonesialaisen 18-vuotiaan Ramlanin tarinalla. Ramlan oli syyskuun 30. päivänä vuonna 2009 rakennustöissä kotikaupungissaan Padangissa, kun yhtäkkiä maa jalkojen alla alkoi järistä ja betoniset rakennuslohkareet hänen ympärillään alkoivat putoilla. Muut työntekijät ehtivät juosta rakenteilla olleesta kerrostalosta ulos, mutta Ramlan jäi yhden betonipalkin alle jumiin.
Paniikissa ja peloissaan, mutta silti hengissä, Ramlan ymmärsi, että jälkijäristykset voisivat koitua hänen kohtalokseen. Niinpä tämä rohkea nuorimies tarttui läheiseen kuokkaan ja alkoi hakata palkin alle jäänyttä jalkaansa irti. Työväline halkoi jalkaa muuten oikein hyvin, mutta osoittautui luun kohdalla liian tylsäksi.
Ramlan soitti 53-vuotiaalle työkaverilleen Emanille, että josko tämä uskaltaisi tulla sortumisvaarassa olevaan rakennukseen ja tuoda mukanaan jotain terävämpää työkalua. Eman kiiruhti epäröimättä paikalle muurauslastan kanssa, mutta sekään ei ollut toimiva amputointiväline.
Eman ei luovuttanut, vaan etsi käsiinsä rautasahan, jolla Ramlan aloitti oman raajansa silpomisen. Ramlan oli kuitenkin jo melko heikossa hapessa, joten Eman jäi jäljelle yksi vaihtoehto: hänen oli autettava urheaa ystäväänsä. Ramlan oli päässyt hyvään alkuun, joten Eman sai nopeasti sahattua jalan poikki, käärittyä tyngän T-paitaan ja kannettua nuorukaisen sairaalaan.
Jon Hutt
Yhdysvaltalainen metsuri Jon Hutt löysi itsensä vähätellen sanottuna kinkkisestä tilanteesta elokuun 19. päivänä vuonna 2011. Hutt oli ajanut tukkirekkansa läntisen Coloradon syrjäisiin metsiin, kun jotain meni pahasti pieleen ja kuuden tonnin painoinen metsätyökone luisui vaunusta miehen jalan päälle.
Hutt tajusi välittömästi olevansa jumissa, eikä hän saanut jalkaansa liikkumaan. Matkapuhelinverkkoa ei löytynyt, joten puolen tunnin pähkäilyn jälkeen 61-vuotias Hutt tuli siihen tulokseen, että poispääsyyn oli vain yksi keino. Hän kaivoi taskustaan alle kymmensenttisen taskuveitsen ja leikkasi ensin saappaaseensa reiän arvioidakseen vahingon laajuutta; mitään ei ollut tehtävissä.
Hutt kertoi toimineensa sen jälkeen nopeasti, sillä hän pelkäsi menettävänsä tajuntansa tai pudottavansa veitsen. ”Siispä aloin leikkaamaan. Ensin vain vähän, minkä jälkeen jouduin pitää kivun vuoksi pienen tauon ja vetää syvään henkeä. Sitten vain leikkasin varpaat irti.”, kertoi Hutt Associated Press -uutistoimistolle.
Lopulta kolmen varpaan amputointi kävi nopeasti ja Hutt onnistui vielä ajamaan itsensä läheiselle Ridgwayn padolle, josta ambulanssi kävi hänet noutamassa. Myöhemmin poliisi kävi hakemassa varpaat talteen, mutta ne olivat niin ruhjoutuneet, että kiinnittäminen ei onnistunut.
Hutt palasi metsätöihin vain kuukausi sen jälkeen, kun oli leikannut itseltään kolme varvasta irti.
Myron Schlafman
Vietnamin sodan veteraani Myron Schlafman on monessa liemessä keitetty, mutta yhden pahimmista keitoksista hän sai aikaan aivan itse.
Elokuun 17. päivänä vuonna 2018 pohjoisdakotalainen Schlafman oli autotallissaan valmistamassa makkaraa lihamyllyllä. Arvaatkin varmaan, mitä seuraavaksi tapahtui!?
Kun Schlafman kävi kaivamaan lihamyllyn sisälle jäänyttä lihaa, osui hän vahingossa polkimeen ja kone imaisi hänen vasemman kätensä sisään.
Mies meni omien sanojensa mukaan välittömästi shokkiin, sillä hetken aikaa hän vain tuijotti tuhoa ja totesi olevansa ongelmissa; kämmenen luut olivat säpäleinä ja lihakset sekä muut kudokset riekaleina.
Schlafman tajusi, että hän tulee kuolemaan verenvuotoon. Epäröintiin ei siis ollut aikaa, joten hän tarttui lähellä olleeseen keittiöveitseen ja leikkasi kätensä poikki. ”Leikatessa tunsin hermojeni sätkivän”, muistelee Schlafman kauhun hetkiä KFGO-radiokanavan haastattelussa.
Saatuaan itsensä irti hän soitti paikalle poliisit, jotka laittoivat raadellun tyngän kiristyssiteeseen, jotta omatoiminen operoija ei vuotaisi kuiviin matkalla sairaalaan. Schlafmanin käsi amputoitiin asianmukaisin välinein hieman kyynärpään alapuolelta.
Jonathan Metz
Kesäkuun alussa vuonna 2010 yhdysvaltalainen Jonathan Metz oli kellarissaan huoltamassa lämmityspönttöä ja kurkotti pöntön alle etsien tippunutta imurin osaa. Jollakin ihmeellä hänen kätensä jäi jumiin.
Seuraavat 12 tuntia Metz makasi kellarin lattialla huutaen apua, mutta turhaan: talossa ei ollut ketään. Piina ei päättynyt siihen, sillä 31-vuotias Metz alkoi haistaa mätänevän lihan hajua – käsi oli mennyt kuolioon – ja hetkeksi epätoivo valtasi miehen mielen.
Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto ja Metz kysyi itseltään kysymyksen, joka ehkä harvalla tulisi tuossa kohtaa mieleen: ”Mitä MacGyver tekisi tässä tilanteessa?”. Hän tuli siihen tulokseen, että MacGyver leikkaisi kätensä irti!
Kuutisen tuntia Metz tsemppasi itseään tulevaan tuskaan, solmi paidasta kiristyssiteen, tarttui sitten lattialla olleeseen pyörösahanterään ja alkoi sahata kättään poikki. Hän pääsi noin puoleen väliin, mutta sitten vastaan tullut hermokimppu oli liikaa ja mies menetti hetkeksi tajuntansa.
Tunnit kuluivat, ja Metz tunsi kärsivänsä pahasta nestehukasta, sillä hänen kielensä oli ruvennut turpoamaan. Hän onnistui kurottautumaan lämmityskattilan venttiiliin ja sai sieltä likaista vettä, jota hän kauhoi suuhunsa sandaalillaan.
Kolmen päivän kuluttua Metzin ystävä Luca DiGregorio huolestui, sillä ei ollut miehen tapaista jäädä ilmoittamatta pois töistä. DiGregorio hälytti poliisit mentyään Metzin asunnolle, jossa ainoa elonmerkki oli vimmatusti haukkuva koira. Pelastusyksikkö löysi huonokuntoisen miehen kellarista ja vapautti tämän vihdoin satimesta.
Sairaalassa lääkärit suorittivat amputoinnin loppuun. Kirurgin mukaan Metz pelasti oman henkensä, sillä jumissa olleessa kädessä oli paha bakteeritulehdus. Jos mies ei olisi leikannut osaa kädestään, olisi verenmyrkytys päässyt leviämään kohtalokkaasti muualle kehoon ja tarina olisi päättynyt aivan toisin.
Al Hill
Samoin kuin varpaansa leikannutta Jon Huttia, myös kalifornialaista Al Hilliä kohtasi onnettomuus metsätöissä. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2007 Hill oli kaatamassa puita lähellä Iowa Hillin kaupunkia. Hän teki virhearvioinnin, jonka seurauksena yksi puu kaatui hänen jalkansa päälle.
Alue oli syrjäinen eikä kännykkä löytänyt verkkoa, joten 66-vuotias Hill makasi avuttomana metsässä 11 tunnin ajan. Lopulta mies päätti, että siitä paikasta ei tulisi hänen viimeistä leposijaansa, joten hän ryhtyi tuumasta toimeen, kaivoi esiin taskuveitsen ja leikkasi puun alla jumissa olleen jalkansa poikki hieman polven alapuolelta.
Päästyään vapaaksi Hill alkoi uudelleen huutaa apua, ja huudot sattui kuulemaan lähistöllä vaeltamassa ollut Eric Bookey. Bookey kävi arvioimassa tilanteen ja lähti järkyttyneenä etsimään aluetta, josta voisi soittaa viranomaisille. Kolme kilometriä turhautuneena taivallettuaan hän näki puhelimessaan palkin ja sai soitettua ambulanssihelikopterin hakemaan tajuissaan olleen, mutta sekavan Hillin sairaalaan.
Hillin jalalle tehtiin kunnollinen amputointi ja olosuhteisiin nähden hän toipui hyvin. Mediat ympäri maailman uutisoivat miehen käsittämättömästä kamppailusta ja häntä kosiskeltiin televisio-ohjelmiin, mutta Hill kieltäytyi jyrkästi kaikista haastatteluista.
Lue myös:
Tiede
Sarvikuonoille pinkit sarvet: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan salametsästystä vastaan – osa 2
Salametsästystä on lähes mahdoton kitkeä kokonaan pois, mutta tällä listalla tutustutaan kymmeneen keinoon, jotka huipputeknologiaa apuna käyttäen ovat taistelun eturintamassa.
Ja taistelusta siinä nimenomaan on kyse. Salametsästäjiä jäljittäviltä puistonvartijoilta ja tutkijoilta vaaditaan jo lähes poikkeuksetta jonkinlaista sotilaskoulutusta, sillä kovaa vastaan on taisteltava kovalla. Kuumimmilla salametsästysalueilla käydään kirjaimellisesti sotaa päivittäin.
Uhanalaisia eläimiä metsästetään erinäisistä syistä: norsunluusta kaiverretaan koriste-esineitä, sarvikuonon sarvesta tehty jauhe parantaa kaiken krapulasta syöpään, hainevä parantaa koko kehon, simpanssin pääkallo on statussymboli, gepardeja viedään eksoottisiksi lemmikeiksi ja tiikerin jokaikinen ruumiinosa on hoitokeino johonkin vaivaan. Luettelohan on täyttä roskaa ainakin terapeuttisten ominaisuuksien osalta.
Musta pörssi kuitenkin kukoistaa ja varsinkin sarvikuonojen salametsästys on viimeisen kymmenen vuoden aikana räjähtänyt käsiin, kun sarvijauheen kysyntä Kiinassa ja Vietnamissa on noussut pilviin. Vuonna 2007 Etelä-Afrikassa salametsästäjät tappoivat 13 sarvikuonoa, mutta vuonna 2014 luku oli järkyttävä 1215. Siitä lähtien uhrimäärä on pysynyt hieman reilussa tuhannessa per vuosi. Ja tämä tilasto on vain yhdestä maasta.
Norsuja tapetaan koko Afrikan mantereella noin 35 000 yksilöä vuosittain. Vaikka niitä on arvioiden mukaan jäljellä 415 000 yksilöä, ei tarvita montakaan vuotta, että Afrikan savanneilla ei vaella enää yhtäkään norsua.
Jos ilmastonmuutos ajaa lajeja sukupuuttoon, niin salametsästys tekee kaikkensa saadakseen lajien katoamisesta oman osuutensa. Joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot on otettava käyttöön. Listafriikki esittelee niistä kymmenen.
Tämä on listan jälkimmäinen osa. Ensimmäiset keinot salametsästystä vastaan voit lukea tästä:
Salametsästys: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan laitonta metsästystä vastaan – osa 1
Mikrosirulla varustettu pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille
Kuva: Pete Ball | Pixabay
Rhino Rescue Project, sarvikuonojen suojelemiseen keskittyvä järjestö, työskentelee aktiivisesti salametsästystä vastaan tekemällä eläinten sarvista laittoman metsästyksen näkökulmasta ei-toivottuja.
Järjestön työntekijät värjäävät sarvikuonojen sarvia pysyvästi kirkkaan pinkillä väriaineella ja samalla sarviin istutetaan GPS-paikantimella varustettu mikrosiru. Pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille ja kaiken lisäksi heidän pitäisi kaivaa piilotettu mikrosiru sarven sisältä, jolloin arvokas materiaali tuhoutuu.
Mikrosirun avulla ympäristönsuojelujärjestön työntekijät voivat seurata sarvikuonojen liikkeitä, joiden perusteella voi helposti päätellä, jos kaikki ei ole kuten pitää eli sarvikuono esimerkiksi liikkuisi pitkän matkan samaa vauhtia kuin maastoauto tai helikopteri. Valitettavasti pinkki väriaine ei erotu pimeänäkölaitteilla, joten värjäys ei estä yön pimeydessä hiippailevia salametsästäjiä, mutta valoisan aikaan sen on todettu olevan toimiva ratkaisu.
Onko se sitten ideaali tilanne, että sarvikuonot vaeltavat savannilla värjättyine sarvineen? Ei tietenkään. Mutta siitä voimme varmasti olla yhtä mieltä, että pinkki on moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin sukupuutto.
Lue myös: Kun veriviholliset lyövät hynttyyt yhteen – 10 merkillistä eläinten symbioosia
Älykkäät piilokamerat
Wildland Security -järjestön luoma TrailGuards-teknologia vartioi eläinten säännöllisesti käyttämien polkujen varrelle. Valitettavasti myös salametsästäjät tietävät ja tuntevat nämä reitit. TrailGuardsin pienet kamerat piilotetaan esimerkiksi puiden runkoihin tai puskiin ja ne toimivat liiketunnistimella.
Mutta verrattuna biologien käyttämiin liiketunnistinkameroihin, on TrailGuardsin teknologia edistyneempää, sillä järjestelmä on ohjelmoitu tunnistamaan potentiaalisia uhkia. Jos kamera havaitsee jotain muuta kuin ohi kulkevan villieläimen, lähettää se kuvan suoraan järjestön nopean toiminnan joukoille, jotka lähtevät välittömästi liikkeelle, jos kuvassa paljastuu olevan salametsästäjä.
TrailGuards-tekoäly ei ole ilmaista ja kameroita tarvitaan suuri määrä. Monilla luonnonsuojelualueilla on myös heikko tai kokonaan olematon internetyhteys, jolloin kuvan lähettäminen ja vastaanottaminen on ongelmallista.
Mutta jos verrataan esimerkiksi listan ensimmäisessä osassa mainittuihin metallinpaljastimiin, niin kameroissa on se etu, että salametsästäjät voidaan tunnistaa ja asettaa kiistatta syytteeseen myös siinä valitettavassa tapauksessa, jos puolustusjoukot saapuvat paikalle liian myöhään.
TrailGuardsissa on myös se hyvä puoli, että kameran lähettämä kuva antaa vartijoille tietoa siitä, minkälaisella asearsenaalilla salametsästäjät ovat liikenteessä, jotta osaavat itse varautua riittävällä tavalla kuhunkin tilanteeseen.
TrailGuards on käytössä muun muassa Altain tasavallassa, Venäjällä, missä on pitkään taisteltu lumileopardien salametsästystä vastaan. Kongossa kameroilla pyritään estämään isojen ihmisapinoiden ja metsänorsun salametsästys. Lähinnä Gabonin ja Kongon tasavallan metsissä elävän äärimmäisen uhanalaiseksi luokitellun metsänorsun kanta on alle 24 prosenttia siitä, mitä se oli vielä 30 vuotta sitten.
Gabonin ympäristöasioista vastaavan ministerin Lee Whiten mukaan jopa 90 prosenttia maan norsunluusta menee Nigeriaan, jossa sillä rahoitetaan terroristijärjestö Boko Haramin toimintaa. Enää ei siis taistella ”pelkästään” luonnon ja eläinten puolesta.
Synteettiset materiaalit
Materiaalitutkimuksen professori Fritz Vollrath Oxfordin yliopistosta, on valinnut taisteluvälineeksi 3D-tulostimen. Pitkän uran tehnyt Vollrath on vuosikymmenien ajan tutkinut hämähäkinseitin silkin ja muiden biologisten materiaalien ominaisuuksia, mutta on nyt suunnannut kaiken tietotaitonsa norsunluuhun.
Yhdessä kiinalaisten tutkijoiden kanssa Vollrath on pyrkinyt kehittämään synteettisen version edelleen niin kovin himoitusta norsunluusta. ”Norsunluu on upeaa ainetta, mutta tarvitseeko sen tulla kuolleesta norsusta?”, järkeilee Vollrath ja kertoo, miksi hän lähti taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. ”Aloitimme tämän projektin hiljentääksemme äänekkäät kiinalaiset kaivertajat, jotka puolustautuvat sillä, että norsunluun käyttökielto estää elinkeinon harjoittamisen ja tuhoaa 6000 vuotta vanhan perinteen. Heitimme vasta-argumenttina, että mitäpä jos voimme tarjota heille synteettisen vaihtoehdon, jolla on täysin samat ominaisuudet”.
Kollageenista ja mineraaleista valmistettua raaka-ainetta on saatavilla myös paljon isompina palasina.
Start-up-yritys Pembient taas on keskittynyt sarvikuonon sarveen, mutta idea on samanlainen kuin Vollrathilla ja kumppaneilla. Yrityksen perustaja Matthew Markus kertoo, että laboratoriossa on valmistettu 3D-tulostamalla kilon painoisia lieriöitä, jota tullaan myymään 2,61 dollarin grammahinnalla. Mustassa pörssissä sarvikuonon sarvesta maksetaan vähintään 65 dollaria grammalta, mikä siis alimmillaankin on vähemmän kuin gramma kultaa tai kokaiinia.
Nähtäväksi jää, miten nämä synteettiset materiaalit otetaan vastaan, mutta ainakin nämä ovat innovatiivisia tapoja käyttää modernia teknologiaa taistelussa salametsästystä vastaan.
Tiikerin tunnistaa raidoistaan
Kun viranomaiset takavarikoivat laittomia norsun syöksyhampaita tai tiikerin nahkoja, on äärimmäisen tärkeää selvittää, mistä ne ovat peräisin. Vaikka sillä hetkellä nähtävissä oleva on peruuttamatonta, on kaikki toimijat tärkeä saada vastuuseen teoistaan ja mieluiten pitkäksi aikaa kaltereiden taakse.
Monesti on kuitenkin hyvin vaikea päätellä, mistä laittomat ruumiinosat ovat alunperin tulleet. Onneksi nykyään viranomaisilla ja tutkijoilla on käytössään teknologiaa, joka monelta osin tekee mahdottomankin työn mahdolliseksi. Tekoäly auttaa esimerkiksi tunnistamaan tiikereiden raitoja, joiden kuviointi on kuin sormenjäljet eli jokaisella yksilöllä omanlaisensa.
Intian villieläininstituutissa on luotu valtava tietokanta, johon on kerätty tiikereiden suojelualueilta sadoittain automaattilaukaisimella varustettujen piilokameroiden napsimia kuvia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa tiikerin nahkoja, voidaan niitä verrata tietokantaan, jolloin saadaan selville, ovatko ne peräisin suojelualueilta. Tällöin kyseessä on rikos. Ohjelma tekee vertailun automaattisesti, joten kenenkään ei tarvitse istua ruudun edessä tuijottamassa silmät solmussa raitoja. Vuodesta 2016 lähtien CITES eli Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus on vaatinut kaikkia jäsenmaitaan lisäämään kuvia tietokantaa, jotta siitä tulisi entistä tehokkaampi.
Laillisiakin nahat voivat olla, sillä Itä- ja Etelä-Aasiassa on paljon tiikerifarmeja, joissa eläimiä kasvatetaan niistä saatujen ruumiinosien vuoksi. Luonnonvaraisia tiikereitä, kaikki alalajit mukaan lukien, on arvioiden mukaan jäljellä 5500 yksilöä. Aasian tiikerifarmeilla niitä elää arviolta 8000.
DNA-jäljitys
Kaikkia eläimistä peräisin olevia kappaleita ja niiden alkuperää ei voi tunnistaa ulkonäön perusteella, joten silloin avuksi otetaan DNA. Vuodesta 2013 lähtien CITES-yleissopimus on vaatinut, että kaikki yli 500 kilon painoiset norsunluutakavarikot on lähetettävä DNA-analyysiin.
Sen tiedetään tuottavan tulosta, sillä Washingtonin yliopiston biologien ja Interpolin tutkijoiden yhteistyössä vuonna 2015 tekemä tutkimus osoitti, että iso osa edellisen viiden vuoden aikana takavarikoidusta norsunluusta oli peräisin muutamalta alueelta Tansaniassa.
Kansainvälisellä yhteisöllä oli käsissään todisteet, joihin vedoten Tansaniaa voitiin alkaa painostaa salametsästyksen kitkemiseen. Salametsästys oli toki nähtävissä, sillä vuonna 2014 Tansanian norsupopulaatio oli pienentynyt alle puoleen siitä, mitä se viisi vuotta aiemmin oli ollut. Mutta nyt siitä oli mustaa valkoisella.
DNA-jäljitys ei toimi kaikilla lajeilla, varsinkaan sellaisilla, jotka liikkuvat paljon. Hait ovat paljon liikkuva ja paljon salametsästetty eläinryhmä, mutta muutamalla hailajilla on saatu lupaavia tuloksia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa laittomia haineviä, voidaan DNA:n avulla saada selville tarkat populaatiot, joihin kyseiset yksilöt ovat kuuluneet. Tämän datan avulla tiettyjä alueita voidaan tarkkailla paremmin, jos siellä tiedetään harjoitettavan laitonta haikalastusta.
Salametsästäjä ei ole vaarassa jäädä kiinni vain metsästyksen hetkellä, vaan hänet voidaan tuomita pitkän aikaa sen jälkeen, kun kauppatavara on jo lähtenyt eteenpäin. Pretorian yliopiston vuodesta 2010 saakka ylläpitämä Rhino DNA Indexing System (RhODIS) sisältää tuhansien sarvikuonojen DNA-näytteet, joiden avulla jonkun vietnamilaisen krapularohto – sarvikuonon sarvesta tehty jauhe – voidaan jäljittää tiettyyn yksilöön ja sitä kautta mahdollisesti eläimen tappaneeseen salametsästäjään ja laitonta kauppaa käyvään salakuljettajaan.
RhODIS-projektin DNA-näytteiden avulla on pystytty yhdistämään muita todisteita kymmeniin salametsästystapauksiin ja lukuisia rikollisia on saatu syytteeseen ja tuomittua.
Lue myös:
Tiede
Salametsästys: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan laitonta metsästystä vastaan – osa 1
Salametsästystä on äärimmäisen vaikea saada kuriin, mutta tällä listalla tutustutaan kymmeneen keinoon, jotka huipputeknologiaa apuna käyttäen ovat taistelun eturintamassa.
Ja taistelusta siinä nimenomaan on kyse. Salametsästäjiä jäljittäviltä puistonvartijoilta ja tutkijoilta vaaditaan jo lähes poikkeuksetta jonkinlaista sotilaskoulutusta, sillä kovaa vastaan on taisteltava kovalla. Kuumimmilla salametsästysalueilla käydään kirjaimellisesti sotaa päivittäin.
Jos ilmastonmuutos ajaa lajeja sukupuuttoon, niin salametsästys tekee kaikkensa saadakseen oman osuutensa. Joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot on otettava käyttöön. Listafriikki esittelee niistä kymmenen.
Lista on jaettu kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset keinot salametsästystä vastaan ovat luvassa myöhemmin.
Panta, joka estää hirttosilmukan kiristymisen
Salametsästys ei ole pelkkää ampumista, vaan tiettyjä eläimiä metsästetään passiivisesti ansalangoilla. Salametsästäjät asettavat ansoja napatakseen esimerkiksi leijonia, savannikoiria ja gepardeja. Tämä tietää eläimille usein hidasta ja kivuliasta kuolemaa, kun lanka kiristyy niiden kaulan ympärillä ennen kuin salametsästäjät saapuvat tarkastamaan pyydyksiään.
The Wildlife Act -organisaatiolla on mielenkiintoinen ratkaisu juuri näihin ansalankoihin liittyen. He ovat kehittäneet paikantimella varustetun paksun nahkapannan, joka on päällystetty pienillä metallisilla nupeilla. Ansalanka jää kiinni metallisosiin, jolloin silmukka ei pääse kuristamaan tai viiltämään eläimen kaulaa, vaikka se siihen jäisikin kiinni.
Panta antaa hälytyksen, jos eläin on paikallaan epänormaalin kauan tai vaikuttaa olevan erillään laumastaan. Työryhmä pystyy siten paikantamaan ansaan jääneen eläimen ja vapauttamaan sen loukusta.
Salametsästys kuriin valemunilla
Lokakuussa 2020 julkaistiin Current Biology -lehdessä tutkimus, jonka aiheena oli merikilpikonnan munien laiton kerääminen ja myynti. Tutkimusryhmä piilotti neljällä costaricalaisella rannalla pingispallon kokoisen valemunan sataan kilpikonnan pesään oikeiden munien joukkoon.
Tutkijat toivoivat, että mahdolliset salametsästäjät tai -kerääjät eivät huomaisi oikeiden munien joukossa yhtä hieman erilaista kappaletta. Ja menetelmä oli varsin tehokas: kun joku kaivoi munat rantahiekasta esiin, tuli siitä GPS-paikantimen välityksellä ilmoitus brittiläisessä Kentin yliopistossa väitöskirjaa tehneen Helen Pheaseyn puhelimeen.
Signaalin avulla oli helppo seurata koko laiton ketju kerääjältä salakuljettajalle, syrjäisiltä kujilta kauppoihin ja lopulta kuluttajan ruokapöytään. Niin, Keski-Amerikassa merikilpikonnan munat ovat suurta herkkua (mieluiten raakana) ja yhdestä munasta voidaan maksaa dollarin verran, joten ranta, jolla on kymmenittäin pesiä ja jokaisessa niissä jopa sata munaa, on arvatenkin houkutteleva. Laittomuudesta viis.
Alunperin idea valemuniin tuli Breaking Bad ja The Wire -televisiosarjoista, joissa jäljitys- ja äänityslaitteita piilotettiin yllättäviin paikkoihin. Pheasey teki yhteistyötä yhdysvaltalaisen Paso Pacifico -ympäristöjärjestön kanssa ja yhdessä he ratkaisivat ongelman, joka on vaivannut sekä tutkijoita että viranomaisia pitkään: miten seurata munien matkaa rikolliselta toiselle. Paso Pacificon biologi Kim Williams-Guillen valmisti munien kuoret 3D-tulostimella, sisään laitettiin GPS-paikannin ja Pheasey kollegoineen hiipi yön pimeydessä piilottamaan munat.
Tutkijoiden tarkoituksena oli kerätä tietoa laittoman kaupankäynnin ketjusta; mahdollisista seuraamuksista ja pidätyksistä vastaa aivan joku muu.
Silmät taivaalla
Oli droneista sitten mitä mieltä tahansa, niin salametsästystä vastaan taistelussa ne ovat etulinjassa. Kameroilla varustetut lennokit korvaavat tutkijoita, luonnonsuojelijoita ja puistonvartijoita valvontatehtävissä, jolloin näiden aika vapautuu muihin hommiin. Droneja käytetään uhanalaisten lajien suojelussa ympäri maapalloa; maalla, merellä ja ilmassa.
Yksi suurimmista ongelmista lennokkien käyttämisessä on raha, sillä teknologia ei ole halpaa. Ne eivät voi lentää rajoittamattomasti ilman pattereiden vaihtamista tai akun latausta, joten esimerkiksi valaiden seuraaminen, johon droneja on menestyksekkäästi käytetty, on varsin ongelmallista valtamerien koon vuoksi. Tällä hetkellä ei ole myöskään mahdollista lennättää droneja ympäri vuorokauden, mikä olisi toimiva pelote salametsästäjille, mutta resurssipula on valtava.
Rahaa siis tarvitaan ja toiminta on riippuvaista sekä tavallisten ihmisten että jättimäisten yritysten lahjoituksista. Esimerkiksi Google lahjoitti yksistään vuonna 2012 lähes 30 miljoonaa dollaria suojelutyössä käytettävän teknologian – muun muassa juuri lennokkien – kehittämiseen.
Koska salametsästys tapahtuu suurilta osin yöllä, on muun muassa Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja Malawissa otettu käyttöön infrapunakameroilla varustettuja droneja, jotka huomaavat laittomissa puuhissa olevat metsästäjät, vaikka nämä yrittäisivät piiloutua kasvillisuuden joukkoon.
Lue myös: Top 10 – omituisia faktoja eläimistä ja niiden käytöksestä
Hälytyksiä lähettävät aidat
Vaikka valtavia kansallispuistoja onkin mahdoton rajata, voidaan monia pienempiä alueita ja niillä eläviä eläimiä suojata aidoilla. Tietenkään aita yksinään ei pidättele salametsästäjiä, mutta Kenian ja Etelä-Afrikan johdolla vuodesta 2013 saakka monessa Afrikan maassa on ollut käytössä hälytysjärjestelmällä ja kameroilla varustettuja aitoja.
Tällainen aita siis lähettää hälytyksen puistonvartijoille, jos siihen kajotaan. Kyseessä voi toki olla myös joku monista villieläimistä tai sitten salametsästäjä. Hälytyksen myötä vartijat osaavat suunnata juuri oikealle seudulle ja pääsevät nappaamaan paholaiset itse teossa. Tai mieluummin jo ennen sitä.
Yksi erittäin mielenkiintoinen hälytysjärjestelmä liittyy sekin tavallaan aitaamiseen. Siinä kuitenkin ”aita” on jono maahan upotettuja magneetteja, jotka viestittävät vartijoille, jos niiden läheltä kulkee metallia. Ja sitä metalliahan harvemmin on millään muulla eläimellä kuin sillä, joka kantaa asetta.
Satelliitit salametsästäjien jäljillä
Satelliitit ovat loppumaton tietopankki tutkijoille, jotka seuraavat eläinten käyttäytymistä ja liikkeitä omissa toimistoissaan tietokoneen ruudulta. Vaikeapääsyisistä maastoista, joissa muun muassa jääkarhut, valaat ja pingviinit asustavat, saadaan satelliittien avulla uskomattoman tarkkoja kuvia. Näin villieläimiä voidaan laskea ja tarkkailla häiritsemättä niitä millään lailla.
Save the Elephants -hyväntekeväisyys- ja tutkimusjärjestö käyttää GPS-pantoja ja Google Earth -palvelua seuratakseen norsulaumojen liikkeitä (kuvassa) sekä sitä, miten nopeasti ne liikkuvat. Tutkimus ei ole ainoa käyttötarkoitus, vaan tietoja käytetään myös taistelussa salametsästystä vastaan.
Lähes reaaliaikaisesta datasta nähdään, vaikuttaako jokin yksilö tai koko lauma juoksevan pakoon takaa-ajajia, vai onko se kenties pysähtynyt pitkäksi aikaa paikalleen ja joutunut salametsästyksen uhriksi. Ryhmä saa hälytyksen puhelimen sovellukseen, kun norsujen liikkeet ovat epätavallisia.
Google Earthin kautta korkealaatuiset kuvat tulevat myös meidän kaikkien nähtäviksi. Kenen tahansa on mahdollista nähdä virtahepoja kenialaisen joen penkalla, afrikanmerikarhuja Namibian rannikolla tai keisaripingviinien yhdyskunta Etelämantereella. Kun tällainen aarrearkku on kaikkien ulottuvilla, saa se toivottavasti ihmiset kiinnostumaan yhä enemmän lajien suojelemisesta ja selvittämään erilaisia tapoja vaikuttaa. Sen myötä on mahdollista saada resursseja niille tahoille, jotka tekevät likaisen työn eli uhmaavat joka päivä oman henkensä taistellakseen salametsästystä vastaan.
Lue myös:
-
Tiede1 päivä sitten10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
-
Yhteiskunta1 viikko sitten10 uskomatonta tarinaa anteeksiannosta – osa 1
-
Oudoimmat3 päivää sittenMaailman vaikutusvaltaisimmat hahmot, joita ei oikeasti ole olemassa
-
Yleistä6 päivää sittenMitä eroa on joella ja purolla? Ja miten määritellään oja ja noro?
Ulla Rytkönen
11.10.2021 at 17:02
Moi
Oon äimissään
OMG hirveetä
Eiiiiii…….
Ihmisiä on kuollut!
Voih!
T: Ulla Rytkönen