Tiede
Vuoden 2022 huumori-Nobelit on jaettu: Mayojen rituaaliset peräruiskeet ja ihastuneiden samaan tahtiin lyövät sydämet
Huumori-Nobelit on taas jaettu kymmenelle eri tieteenalan tutkimukselle, jotka saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan. Palkintojen tarkoitus on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, jotka ehkä muuten jäisivät vähälle huomiolle.
Huumori-Nobeleiden eli Ig Nobel -palkintojen jakaminen on vuosittainen tapahtuma, jota arvostettu tiedelehti Nature on nimittänyt ”tieteellisen kalenterin kiistattomaksi kohokohdaksi”. Vuodesta 1991 lähtien humoristinen tiedejulkaisu Annals of Improbable Research on jakanut huumori-Nobelit Harvardin yliopiston Sanders Theatressa, mutta tänä vuonna – kuten kahtena edellisenäkin pandemiavuotena – tilaisuus oli virtuaalinen. Vuoden 2022 Ig Nobel -seremonian teema oli Knowledge eli tieto.
Palkinnot jaettiin torstaina, syyskuun 15. päivänä, ja koko setti on katsottavissa YouTubessa. Tunnustukseksi kaikki huumori-Nobelin voittajat saivat pokaalin, joka heidän piti kuitenkin itse kasata tulostetusta PDF-tiedostosta. Lisäksi voittajat saivat väärennetyn 10 biljoonan Zimbabwen dollarin setelin.
Vaikka kymmenessä eri kategoriassa jaettuja palkintoja kutsutaan huumori-Nobeleiksi, ovat niiden saajat alansa rautaisia ammattilaisia ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Tutkimukset vaikuttavat toki ensisilmäyksellä erikoisilta ja hauskoilta, mutta niiden merkitystä ei missään nimessä pidä väheksyä.
Tässä siis tämän vuoden kymmenen Ig Nobel -palkintojen voittajaa.
Turvallisuustekniikka
Turvallisuustekniikan huumori-Nobel matkasi tänä vuonna Ruotsiin. Magnus Gens sai tämän tutkijapiireissä oikeasti arvostetun palkinnon vuonna 2001 valmistuneesta pro gradu -työstään. Tietotekniikan insinööri Gens oli ottanut aiheekseen erityisesti Pohjoismaissa harmia aiheuttavat hirvikolarit. Gensin mukaan yksistään Ruotsissa tapahtuu päivittäin 13 hirvikolaria.
Gens tutkimuksen tarkoitus oli rakentaa elävän kokoinen hirvitörmäysnukke, jota autonvalmistajat voisivat käyttää tuoteturvallisuuden kehitystyössä. Gens otti hirvitörmäysnukkeen mallia ”hiljattain kuolleesta ja edelleen lämpimästä peurasta” ja sai siten kumisen eläimen painon jakautumaan anatomisesti oikein, jotta törmäyksien analysointi olisi mahdollisimman totuudenmukaista. Maisteriopiskelija sai omiin törmäystesteihinsä käyttöön pari uutta Saabia ja yhden vanhan Volvon.
Ja vielä asiantuntija Gensin ohje hirven hypätessä tiellä eteen: jos suinkaan mahdollista, niin suuntaa auton keula kohti takapäätä, koska se on kevyempi.
Soveltava kardiologia
Huumori-Nobelit jaetaan joka vuosi hieman vaihtelevissa kategorioissa, jotka eivät myöskään mukaile oikeita Nobel-palkintoja. Tänä vuonna mukana ollut soveltavan kardiologian palkinto myönnettiin monikansalliselle tutkimusryhmälle, johon kuuluivat Eliska Prochazkova, Elio Sjak-Shie, Friederike Behrens, Daniel Lindh ja Mariska Kret.
Tutkijat halusivat selvittää, että mitä ihmisessä tapahtuu silloin, kun jokin klikkaa. Pari voi olla toisilleen täydellinen paperilla, mutta kukaan ei voi ennustaa sitä välitöntä ja vastustamatonta tunnetta, joka joidenkin ihmisten välillä vain auttamatta herää. Tai on heräämättä.
Koehenkilöt pitivät sokkotreffeillä erilaisia mittalaitteita, joilla seurattiin fysiologisia muutoksia. Jälkeenpäin he saivat kertoa tuntemuksistaan ja treffikumppanin miellyttävyydestä. ”Saimme selville, että sellaiset ilmiselvät signaalit, kuten hymyily, nauraminen, pitkät katseet sekä näiden eleiden matkiminen eivät olleet merkittävästi yhteydessä ihastumiseen”, kertoo Prochazkova, joka toimii tutkijana Leidenin yliopiston kognitiivisen psykologian laitoksella.
Sen sijaan selvä merkki ihastumisesta oli sydämensyke. Tutkimuksessa selvisi, että vastavuoroinen vetovoima synkronoi sydämensykkeet. Toisiinsa lääpällään olevien sydämet siis rupeavat lyömään samaa tahtia. Tämä signaali on tiedostamaton ja erittäin vaikea säädellä, eikä sitä huomaa päällepäin. Toinen ihastuksen paljastava merkki oli ihon sähkönjohtavuus, joka oli pareilla myös synkassa, ja johon ei sydämensykkeen tapaan voi itse vaikuttaa.
Sydän siis haluaa, mitä se haluaa – ja iho on samaa mieltä!
Kirjallisuus
Siirrytään ihanasta rakastumisen tunteesta monimutkaisiin lakiasiakirjoihin. Vuoden 2022 kirjallisuuden Ig Nobelin saivat Eric Martínez, Francis Mollica ja Edward Gibson, jotka ovat analysoineet sitä, miksi lakiteksti on niin turkasen vaikeaselkoista.
Lakiteksti on täyttä siansaksaa niille, jotka eivät aiheeseen ole perehtyneet. Ja silti iso osa ihmisistä joutuu usein lukemaan sopimuksia ja muita virallisia dokumentteja, joiden selvittämiseen pitäisi olla oikeustieteellinen käytynä.
Tutkijat kävivät läpi erilaisia lakitekstejä, yhteensä noin 10 miljoonaa sanaa, ja löysivät muutamia luetun ymmärtämistä vaikeuttavia tekijöitä. Ongelma ei suinkaan ole käsitteiden monimutkaisuus, vaan kirjoitustyyli, joka tekee tekstistä vaikeaselkoista. Yksi pahimmista syyllisistä oli aivan liian pitkät lauseet, joiden sisään on vielä tungettu sivulauseita.
Toinen tekstiä hankaloittava tapa on turhan monimutkainen ammattijargon. Monet ilmaisut voisi helposti ilmaista tavallisella kielellä eikä käyttää esimerkiksi latinankielisiä termejä.
”Lakiasiakirjojen sanat olivat yli kaksi kertaa vaikeaselkoisempia kuin Wall Street Journalin artikkeleissa ja noin 25 prosenttia hankalampia kuin akateemisissa lehdissä julkaistujen tutkimusartikkelien sanat”, kertoo väitöskirjatutkija Martínez MIT-yliopiston aivo- ja kognitiotieteen laitokselta.
Tutkijat luetuttivat lakitekstiä sisältäviä dokumentteja myös alan asiantuntijoilla. Hauskaa on se, että lakimiehet toki ymmärsivät oman alansa tekstiä muita paremmin, mutta silti lakikieli oli heillekin hankalampaa ymmärtää kuin muut tyylilajit.
Jotain varmaan olisi syytä muuttaa!?
Biologia
Biologian huumori-Nobel myönnettiin tänä vuonna tutkijoille, jotka ovat selvittäneet, miten ummetus vaikuttaa skorpionien parittelumahdollisuuksiin.
Autotomia on äärimmäisin keino puolustautua petoja vastaan. Siinä eläin irrottaa jonkin ruumiinosansa paetakseen uhkaajaa. Esimerkiksi sisiliskot uhraavat häntänsä ja jotkin hämähäkit katkaisevat jalkojaan hämäykseksi.
Ig Nobelin saaneet Solimary García-Hernández ja Glauco Machado tutkivat Ananteris balzani -skorpionilajia, jonka on varsin hiljattain havaittu irrottavan häntänsä tukalassa tilanteessa. Skorpionin kohdalla se tarkoittaa muutakin kuin häntää, sillä se joutuu uhraamaan samalla koko metasomansa eli takaruumiinsa. Siinä lähtevät muun muassa pistin, myrkkyrauhaset ja osa hermostoa – ja peräaukko, mikä tietenkin tekee ulostamisen mahdottomaksi.
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten metasoman menettäminen vaikuttaa eläimen liikkumiskykyyn lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Tutkijat epäilivät, että neljäsosan painostaan pudottaneet skorpionit olisivat aluksi nopeampia, mutta hidastuisivat aikaa myöten, kun syöty ravinto ei pääse poistumaan.
García-Hernández ja Machado joutuivat kuitenkin heittämään hypoteesinsa menemään, sillä takaruumiin menettäminen ei vaikuttanut liikkumiskykyyn tai nopeuteen millään tavalla. Pitkällä aikavälillä havaittiin, että ylisyöneillä koirailla oli hieman hankaluuksia löytää parittelukumppania, mutta koska ummetukseen kuoleminen kestää useita kuukausia, on jälkeläisten tuottaminen pyrstön pudottamisen jälkeen vielä mahdollista.
Koska ruumiinosan irrottaminen mahdollistaa edelleen suvunjatkamisen, on tämä väistämättä kuolemaan johtava ominaisuus siltikin evolutiivisesti järkevä.
Lääketiede
Lääketieteen huumori-Nobel meni tänä vuonna puolalaiselle tutkijaryhmälle, johon kuuluvat Marcin Jasiński, Martyna Maciejewska, Anna Brodziak, Michał Górka, Kamila Skwierawska, Wiesław Jędrzejczak, Agnieszka Tomaszewska, Grzegorz Basak ja Emilian Snarski. He osoittivat, että sytostaattihoitoa saavat syöpäpotilaat eivät kärsi yhtä paljon ikävistä sivuvaikutuksista, jos jäätelö korvaa erään perinteisen komponentin.
Kemoterapia ja sädehoito aiheuttavat yleisenä sivuvaikutuksena suun alueen oireita, koska syöpäsolujen tapaan myös limakalvot ovat nopeasti uusiutuvaa kudosta. Seurauksena on suun punoitusta, kipeitä haavaumia ja tulehduksia. Nämä kun yhdistää muihin mahdollisiin sivuvaikutuksiin, kuten pahoinvointiin ja oksenteluun, niin syömisestä tulee lähes mahdotonta.
Suun alueen ongelmien ennaltaehkäisyyn on tavallisesti käytetty kryoterapiaa, joka tässä tapauksessa tarkoittaa jääpalojen imeskelyä. Potilaille se on kuitenkin usein epämiellyttävää, koska jääpalat ovat liian kylmiä. Lapsipotilaiden on pitkään tiedetty suhtautuvan suopeammin jäätelöön kuin jääpaloihin (jännä juttu!?), mutta tieteellistä tutkimusta jäätelön käytöstä kryoterapiassa ei ennestään ollut. Varsovan lääketieteellisen yliopiston tutkijat päättivät korjata tämän puutteen.
Koehenkilöiksi valikoitui 74 syöpäpotilasta, jotka saivat kolme annosta kryohoitoa. Jäätelön sai valita itse makunsa mukaan sairaalan kahviosta. Tutkimuksessa todettiin, että vain 28,85 prosenttia jäätelöterapiaa saaneista potilaista kärsi suun limakalvovaurioista. Niistä potilaista, jotka eivät saaneet kryohoitoa, jopa 59 prosentille kehittyy limakalvovaurioita.
Tutkimuksen lopputulos: Jäätelön syöminen ennaltaehkäisee syöpäpotilaan suun limakalvovaurioita.
Tekniikka
Moni voisi laittaa tämän tutkimuksen kategoriaan ”turha tutkimus”, mutta tutkijat ovat toista mieltä. Vuonna 1999 julkaistussa tutkimuksessa japanilainen työryhmä selvitti, mikä on kaikkein tehokkain tapa käyttää sormia pyöreän ovennupin avaamisessa. Järkevästi suunniteltu pyöreä ovennuppi on esimerkiksi vanhuksille monesti paljon helpompi käyttää kuin taitettava kahva. Sama pätee vaikkapa vesihanaan.
Gen Matsuzaki, Kazuo Ohuchi, Masaru Uehara, Yoshiyuki Ueno ja Goro Imura saivat tekniikan huumori-Nobelin työstään, jossa selvitettiin, miten vääntämiseen käytettyjen sormien lukumäärä vaihtelee ovennupin koon mukaan. Chiba Institute of Technology -yliopiston professori Matsuzaki kertoo, että hänen on usein sanottu keskittyvän sellaiseen ongelmaan, jota ei ole olemassa, mutta ehkä työ on vaikuttanut volyyminappien ja vesihanojen suunnitteluun.
Tutkimuksessa todettiin yksiselitteisesti, että halkaisijaltaan yli 1 cm:n kokoisen nupin kääntämiseen tarvitaan kolmea sormea (peukalo, etusormi ja keskisormi) ja nimetön otetaan mukaan, kun nuppi 2,5 sentin kokoinen. Kaikki viisi sormea kääntämiseen vaaditaan silloin, kun ovennuppi on halkaisijaltaan vähintään 5 cm.
Taidehistoria
Taidehistorian huumori-Nobel myönnettiin Peter de Smetille ja Nicholas Hellmuthille, joiden tutkimus mayojen rituaalinomaisesta peräruiskeista on herättänyt laajaa ihastusta. Vaikka huumori-Nobelit jaetaan yleensä pian tutkimuksen julkaisun jälkeen, on tämä artikkeli julkaistu jo vuonna 1986.
Tutkimuksessa keskityttiin mayojen saviruukkujen taiteeseen ajalta 600–900 jaa. Niissä kuvataan usein palatsien elämää, pallopelejä, metsästystä, tansseja sekä ihmisuhreja. Vuonna 1977 tutkijat kuitenkin löysivät ruukkuja, joihin oli taiteiltu peräruiskeen antaminen.
Mayojen tiedettiin käyttäneen peräruiskeita lääkinnällisessä tarkoituksessa, mutta ruukkutaide viittasi vahvasti viihdekäyttöön. De Smet ja Hellmuth analysoivat lukuisia maalauksia sekä niiden yhteydessä käytettyjä hieroglyfejä. Tutkijat myös listasivat mahdollisia aineita, joita mayat olivat ehkä käyttäneet.
De Smet otti tutkimuksen tosissaan ja kokeili itseensä muutamia epäiltyjä aineita. Tutkija on itse kuvaillut olevansa ”poskareiden polttaja sekä kahvin ja oluen säännöllinen käyttäjä”, joten kovemmista aineista hän päätti pysyä erossa. Mayojen nautintoaineista hän valitsi esimerkiksi monessa kasvissa esiintyvän ja psykedeelinä tunnetun dimetyylitryptamiinin ja sen hän otti tietenkin tutkimusta kunnioittaen peräruiskeena. Vaikutus ei ollut havaittava.
Tutkijoiden löydökset poikkesivat aiemmasta mielikuvasta, jonka mukaan mayat olivat hyvin rauhallisia ja mietiskeleviä ihmisiä. Ruukkutaide paljasti, että he ottivat huumausaineita sekä myös alkoholia peräruiskeena, joka annettiin itselle tai toiselle normaalissa illanvietossa. Maalauksista oli myös pääteltävissä, että mayat auttoivat päihtyneitä tovereitaan, sillä monessa ruukussa oli kuvattu henkilöitä nostamassa kännistä kaveria konttausasennosta pystyyn.
Fysiikka
Sorsajonon viimeisenä tuleva säästää energiaa ja voi surffailla perässä melkein räpylääkään heilauttamatta. Näin voisi summata tutkimuksen, josta vuoden 2022 fysiikan huumori-Nobel myönnettiin.
Frank Fish, Zhi-Ming Yuan, Minglu Chen, Laibing Jia, Chunyan Ji ja Atilla Incecik ovat selvittäneet, miksi sorsanpoikaset uivat emon perässä niin tarkassa muodostelmassa, mikä on paras muodostelma ja miten paljon paikka muodostelmassa vaikuttaa poikasten energiankulutukseen.
Yhdysvaltalaisen West Chesterin yliopiston biologian professori Frank Fish on jo vuonna 1994 mitannut poikasten hapenkulutusta ja todennut, että emon perässä uiminen ei vaadi samanlaista ponnistelua kuin yksin uiskentelu. Sorsien muodostelmauinnissa pätee sama ilmiö kuin esimerkiksi jonossa pyöräiltäessä: ”imussa” on paljon kevyempää polkea. Fishin laskelmien mukaan suora jono tai salmiakkikuvio on kaikkein tehokkain.
Yhdessä Fishin kanssa palkinnon sai skotlantilaisen Strathclyden yliopiston hydrodynamiikan tohtori Zhi-Ming Yuan kollegoineen. Heidän tietokonesimulaatioon perustuva tutkimuksensa julkaistiin vuoden 2021 lokakuussa. Laskelmien mukaan muodostelmassa uiminen antaa mahdollisuuden käyttää hyväksi aaltovastusta. Jokainen jonossa uiva poikanen välittää aaltoja perässä tuleville ja vaikutus voimistuu lintu linnulta. Jonon hännillä olevat voivat oikeastaan vain ratsastaa aallon päällä.
Fishin mukaan muodostelmauintiin vaikuttaa ilmavirta ja Yuanin työryhmän tulokset viittaavat aalloilla surffailuun. Tulokset eivät tietenkään sulje toisiaan pois ja todennäköisesti kummallakin on osansa siinä, miksi vesilinnut ovat alkaneet uida muodostelmassa.
Professori Fish oli onnesta soikeana, kun kuuli saaneensa Ig Nobel -palkinnon. ”Tämä on ollut aina haaveeni”, sanoo Fish, jonka sähköpostin allekirjoituksessa lukee ”Et tee tiedettä silloin, jos sinulla ei ole hauskaa”.
Rauhanpalkinto
Huumori-Nobelien rauhanpalkinto hymyilyttää usein. Ei siksi, että tutkimus olisi naurettava, vaan siksi, että siitä on annettu rauhanpalkinto. Viime vuonna rauhanpalkinto meni tutkijoille, jotka selvittivät, onko miehillä parta sen takia, että se suojaa kasvoja nyrkkitappelussa.
Vuoden 2022 rauhanpalkinto meni tutkimusryhmälle, joka kehitti matemaattisen mallin, jonka avulla juoruilija voi päättää milloin puhua totta ja milloin valehdella. Monikansalliseen työryhmään kuuluivat Junhui Wu, Szabolcs Számadó, Pat Barclay, Bianca Beersma, Terence Dores Cruz, Sergio Lo Iacono, Annika Nieper, Kim Peters, Wojtek Przepiorka, Leo Tiokhin ja Paul Van Lange.
Exeterin yliopiston johtamisen professori Kim Petersin mukaan ihmiset valehtelevat auttaakseen liittolaisiaan ja vahingoittaakseen vihollisia, mitkä molemmat hyödyttävät juoruajaa itsenään: ”Haluamme sanoa mukavia asioita niistä, joista välitämme, ja kertoa ilkeitä juttuja niistä, joista emme pidä. Jos se ei ole mahdollista, niin voimme yksinkertaisesti vain valehdella heidän tekemisistään.”.
Algoritmi perustuu neljään eri strategiaan, joita juoruilija voi käyttää. Dynamiikan ymmärtäminen auttaa myös kuulijaa päättämään, onko juorua syytä uskoa. Mallin ytimessä on juoruilijan suhde kohteeseen ja kuulijaan.
Joskus juorukellolla on vaikea valinta: ystävä on käyttäytynyt huonosti ja kerrot tästä toiselle ystävälle. Totuuden kertominen auttaa kuulijaa, mutta vahingoittaa juorun kohdetta. Valehtelu taas vaikuttaa toisin päin. Tietokonemallin mukaan juoruilijan on päätettävä puhuuko totta vai palturia perustuen yksinkertaisesti siihen, kenestä välittää eniten.
Taloustiede
Menestyvillä ihmisillä sanotaan usein olevan tiettyjä yhteisiä ominaisuuksia: lahjakkuutta, älykkyyttä, taitoa ja periksiantamattomuutta. Ja tietenkin pitää tehdä kovasti töitä. Menestyjät nostetaan jalustalle ja heitä kunnioitetaan, koska he ovat erityislaatuisia ihmisiä.
Onneksi viimeaikoina tästä putkikatseisesta ajattelutavasta on päästy eroon ja tutkimukset ovat osoittaneet, että silkalla onnella on paljon tekemistä menestyksen kanssa.
Ja tästä aihepiiristä tehdystä tutkimukset myönnettiin taloustieteen huumori-Nobel italialaiselle tutkimusryhmälle, johon kuuluivat Alessandro Pluchino, Alessio Emanuele Biondo ja Andrea Rapisarda. He selittävät matemaattisesti, miksi menestys ei suinkaan kohtaa aina niitä lahjakkaimpia yksilöitä vaan sen sijaan onnekkaimpia. Kyse on pitkälti sattumanvaraisesta tuurista. Lahjakkuus ja sinnikäs työskentely eivät aina riitä, jos ei satu olemaan oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä.
Pluchinolle ja Rapisardalle tämä oli jo toinen Ig Nobel, sillä vuonna 2010 he pokkasivat palkinnon johtamisen kategoriassa. Silloinen tutkimus osoitti matemaattisesti, että organisaatiot toimisivat huomattavasti tehokkaammin, jos ihmisiä ylennettäisiin täysin sattumanvaraisesti.
Lue myös:
Tiede
Ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan: 10 faktaa haukottelemisesta – osa 2
Joko haukottelit? Pelkkä haukottelemisen ajatteleminen saattaa laukaista kyseisen refleksin. Tällä listalla pohditaan muun muassa sitä, että miksi haukottelu tarttuu.
Eikä haukottelun tarttuminen rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan samaa kopiointia tapahtuu muillakin elämillä ja myös lajien välillä. Entä onko ihminen psykopaatti, jos haukottelu ei tartu? Tähänkin saadaan vastaus.
Listafriikki ei pahastu, jos listaa lukiessa alkaa haukotuttaa; myös kirjoittaminen sai aikaan jatkuvaa leukojen repimistä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Mistä haukottelu johtuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta – osa 1
Haukottelu tarttuu myös eri lajien välillä
Kuva: Pixabay
Se on varsin hyvin tunnettu fakta, että haukottelu tarttuu ihmiseltä toiselle. Myös muutaman muun eläinlajin, kuten lähisukulaisemme simpanssien ja bonobojen, tiedetään olevan alttiita haukottelun tarttumiselle. Koirienkin tiedetään tartuttavan haukottelua lajikumppaneihinsa.
Vuonna 2015 julkaistussa, New Yorkin osavaltionyliopiston tutkimuksessa saatiin selville, että myös linnuilla haukotteleminen on tarttuvaa. Tässä tutkimuksessa käytettiin undulaatteja, joiden todettiin haukottelevan, jos ne näkevät lajitoverinsa haukottelevan joko viereisessä häkissä tai videolla.
Ihmisen ja koiran läheisistä väleistä kertoo se, että haukottelu tarttuu myös näiden lajien välillä. Mitä tutumpi henkilö on kyseessä, sitä voimakkaampi haukotuksen vaikutus on.
Myös pelkkä omistajan haukotuksen ääni saattaa saada koirassa reaktion aikaan. Tutkijat epäilevät syyn olevan koiran loputon miellyttämisen tarve, jolloin se matkii omistajaansa. Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen – samalla tavoin kuin lajien sisällä.
Tutkijoiden mukaan haukottelun tarttuminen viittaa eläimen sosiaaliseen älykkyyteen ja empatiaan, mistä päästäänkin siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että miksi haukottelu tarttuu?
Miksi haukottelu tarttuu?
Reilusti yli puolet ihmisistä, jotka näkevät jonkun toisen haukottelevan, haukottelevat itsekin. Haukottelemisen tarttumiselle ovat kaikki eri näkökantojen tutkijat antaneet oman teoriansa, sillä vaikka muusta ei voitaisi olla yhtä mieltä, niin haukottelun tarttuminen on fakta. Siihen riittää myös kuuleminen ja lukeminen – ja omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että selvästi myös kirjoittaminen.
Monet asiantuntijat pitävät haukottelemista alkukantaisena kommunikaatiomuotona. Mutta mitä sillä oikein sitten halutaan viestiä?
Tuhansia vuosia sitten, kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, oli haukottelu merkki siitä, että kaikkien on syytä vetäytyä nukkumaan. Näin saatiin pidettyä yllä yhteinen vuorokausirytmi, kun kaikkien vireystilat olivat synkassa. Yhtälailla haukottelu oli merkki siitä, että nyt aktivoidutaan metsästykseen, jolloin tarttuva refleksi viritti joukon valmiiksi.
Jos haukottelu taas on aivojen jäähdytysmekanismi, jota käsiteltiin yhtenä teoriana listan ensimmäisessä osassa, löytyy tarttumiselle myös tässä teoriassa selitys: Kun näkee toisen ihmisen haukottelevan, on se aivoillemme merkki siitä, että kyseisen henkilön aivot ovat lämpenemässä. Omat aivot reagoivat samalla vasteella, koska ”jos hänellä on tarve jäähdytellä, niin varmasti minullakin on”.
Pohjimmiltaan haukottelun tarttumisen uskotaan olevan merkki empatiasta. Haukottelu vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin toisen ihmisen ilmeet: Hymyilevät kasvot saavat hyvälle tuulelle tai alaspäin suuntautuneet suupielet voivat vetää mielen matalaksi.
Tunnemme myötätuntoa kanssaihmisiä kohtaan, jolloin käyttäytymisemme peilaa muiden toimintaa.Myötäeläminen on vahvempaa, mitä läheisempi toinen ihminen on.
Haukottelunkin on todettu tarttuvan eniten perheenjäseniltä, sitten ystäviltä, tuttavilta ja vähiten vierailta henkilöiltä. Se vahvistaa sosiaalisten eläinten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä sidettä.
Olenko psykopaatti, jos haukottelu ei tartu?
Tehdään heti selväksi, että vaikka iltapäivälehdissä ja muissa kerrotaan tasaisin väliajoin, että mahdollisen psykopaatin voi saada selville seuraamalla kehen haukotteleminen ei tartu, niin ei pidä paikkaansa. Kaikki ihmiset eivät haukottele yhtä usein ja kuten jo äsken tuli mainittua: läheisen ihmisen haukotus tarttuu herkemmin kuin ventovieraan, joten porukallakin on merkitystä.
Psykopatia on persoonallisuushäiriö, johon liittyy täydellinen empatiakyvyn puute. Tutkimuksissa on toki osoitettu, että psykopaatteihin, kuten kuvan Ted Bundyyn, haukottelu ei tartu yhtä herkästi, mutta toiseen suuntaan tehtyä diagnoosia ei haukottelun tai sen puuttumisen perusteella kannata lähteä tekemään. Eli työkaveria ei kahvipöydässä ole syytä lähteä julistamaan psykopaatiksi, jos hän ei yhdy haukotteluusi.
Myöskään kaikki pienet lapset eivät ole psykopaatteja. Tämä huomio siksi, että haukottelu rupeaa tarttumaan vasta noin kuusivuotiaisiin lapsiin; sitä nuoremmat ovat immuuneja kanssaihmisten haukotuksille.
Lue myös: Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Sikiötkin haukottelevat – miksi!?
Ennen kuin päästään listan kliimaksiin, kirjaimellisesti, niin otetaan vielä yksi fakta, joka tekee haukottelemisesta entistä kiehtovampaa: Sikiöt aloittavat haukottelemisen raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ja tekevät sitä eniten raskauden puolivälissä.
Miksi ihmeessä? Eivät ne ole väsyneitä tai tylsistyneitä, sillä jopa aivan raskauden loppupuolella vauvat nukkuvat vähintään 85 prosenttia ajasta.
Sikiöt saavat hapen istukan ja napanuoran kautta suoraan verenkiertoon, joten keuhkoilla ei kohdussa ole mitään virkaa. Niinpä lämmönsäätelykään ei voi olla syynä sikiöiden haukotteluun, sillä viileää ilmaa ei ole nesteen täyttämässä kohdussa tarjolla. On myös veikattu, että haukotus tarttuisi äidiltä sikiölle, mutta tämä teoria ei ole saanut laajaa kannatusta.
Nykyään arvellaan, mutta ei tietenkään voida tietää varmaksi, että primitiivinen refleksi treenaa aivoja. Se valmistaa hermoratoja ja kehittää aivoja, kun paljon muuta toimintaa ei ole vielä olemassa.
Haukottelu on seksikästä
Koska ollaan listan lopussa, emmekä vieläkään oikein tiedä, mistä haukottelu johtuu, niin päätetään lista turhautumisen sijaan hymyihin. Ja ehkä pariin haukotukseen.
Kukaan ei näytä viehättävältä haukotellessaan. Se on aivan sama, onko kyseessä maailman kauneimmaksi, komeimmaksi tai seksikkäimmäksi valittu henkilö – kukaan ei ole parhaimmillaan silmät kiinni puristettuna ja leukaperät ammolleen venytettynä.
Ilme on jokaisella yksilöllinen, mutta ei suinkaan varattu vain haukottelulle. Tutkimusten mukaan ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan.
Nyt onkin mukava ruveta tekemään teräviä huomioita lähipiirissä.
Haukottelututkija Robert Provine, jonka mielestä haukottelu johtuu tarpeesta muuttaa vireystilaa, oli myös sitä mieltä, että haukotteleminen on merkki kiihottumisesta. Ennen seksiä ja heti sen jälkeen saattaa haukotuttaa: tämä kielii nimenomaan muutoksesta olotilassa ja vireydessä. On myös todettu, että samaisia hormoneja, jotka jylläävät kiihottumisen hetkellä, erittyy myös haukotellessa.
Eli seuraavan kerran kun haukottelet jonkun toisen puhuessa ja tämä kysyy, onko hänen juttunsa noin tylsä, voit valita hetkeen sopivan vastauksen: Availen tässä vain keuhkorakkuloita. Aivoni kaipaavat viilennystä. Minua jännittää. Valmistaudun taisteluun. Olen kiihottunut.
Lue myös:
Joko rupesit haukottelemaan? Tällä listalla pureudutaan haukottelun ihmeelliseen maailmaan. Jokin syyhän tuohon toimintaan täytyy olla, joten kysymys kuluu: Mistä haukottelu johtuu?
Myönnetään: otsikko on harhaanjohtava. Haukottelusta ei mitenkään voi tehdä pirteää listaa, sillä jo pelkkä siitä lukeminen – ja myös kirjoittaminen – laukaisee refleksin. Hauskoja ja kiinnostavia faktoja sen sijaan on luvassa, joten toivottavasti koko lista ei mene leukoja repiessä.
Näiden sanojen jälkeen täytyy mainita, että onneksi listalla selviää myös se, että haukottelu ei ole kirjaimellinen merkki väsymyksestä tai tylsistymisestä. Listafriikki ei siis loukkaannu, jos lukiessa tulee muutama haukotus!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Ikivanha ja kummallisten selitysten hengitysrefleksi
Haukotteleminen on hyvin vanha refleksi, sillä kaikki selkärankaiset eläimet haukottelevat. Kalat ja käärmeetkin haukottelevat. Haukottelu on siis saanut alkunsa jo silloin, kun elämää on ollut ainoastaan merissä.
Haukotteleminen on kiehtonut luonnontieteilijöitä vuosituhansien ajan, mutta kukaan ei vielä ole antanut tyhjentävää ja kaikkia miellyttävää vastausta siihen, mistä haukottelu johtuu. Älä siis turhaan odota suurta tieteellistä läpimurtoa, sillä vaikka listalla on monia hyvin päteviä teorioita, ei haukottelemisen saloja ole täysin kyetty ratkaisemaan.
Otetaan alkuun pieni katsaus siihen, minkälaisia teorioita aikojen saatossa on esitetty. Nämä on todistettu virheellisiksi.
Lähes 2500 vuotta sitten vaikuttanut kreikkalainen lääkäri Hippokrates uskoi haukotuksen olevan elimistön keino poistaa haitallista ilmaa eritoten kuumeen aikana. Kuume nähtiin pitkään erillisenä sairautena.
Vahingollisen ilman ulos puhaltaminen oli erilaisina variaatioina vallitseva selitys aina 1800-luvulle saakka, kunnes tutkijat päättelivät haukottelemisen olevan hengittämisen tehostaja. Haukotuksen arveltiin käynnistävän hapen kuljetuksen verenkiertoon ja toisaalta kuljettavan hiilidioksidia ulos.
Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin haukottelun tiheys riippuisi täysin eri kaasujen pitoisuuksista. Hapen ja hiilidioksidin erilaisten sekoitusten hengittämisellä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta haukotustiheyteen.
Usein haukottelemiselle annetaan nykypäivänä yksinkertainen selitys: aivot kaipaavat happea, joten piristyäksemme imaisemme sisään happipitoista ilmaa. Tämäkin myytti on murrettu, sillä haukotuksen jälkeen veren happipitoisuus ei muutu.
Ja sitten siirrytään niihin teorioihin, joissa on jotain ideaa ja totuuden siementä.
Haukottelemme, koska aivot kaipaavat viilennystä
Erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan haukottelu on elimistön tapa viilentää aivoja.
Tähän lopputulemaan päätyi New Yorkin osavaltionyliopiston psykologian professori Andrew Gallup, jonka mukaan haukottelu on osa elimistön lämmönsäätelyä. Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa Gallup työryhmineen oli laittanut kylmä- ja lämpöpusseja koehenkilöiden otsalle ja näyttänyt osallistujille videoita haukottelevista ihmisistä. Lämpimän pussin koehenkilöt haukottelivat neljä kertaa enemmän kuin kylmän.
Gallupin mukaan leukojen venyttäminen lisää pään alueen verenkiertoa ja samaan aikaan sisään vedetty ilma muuttaa veren lämpötilaa, jolloin aivoihin virtaa viileämpää verta.
Hiiritutkimuksissa jyrsijöiden aivojen lämpötilan on todettu olleen koholla hieman ennen haukottelemista, jonka jälkeen lämpötila on laskenut. Monien tutkijoiden mielestä tämä vahvistaa haukottelemisen olevan aivojen jäähdytysmenetelmä. Gallupin teoriaan kriittisesti suhtautuvat vetoavat taas siihen, että hän ei ole tutkimuksissaan mitannut koehenkilöiden aivojen lämpötiloja.
Eräs toinen Gallupin tutkimus on osoittanut, että ihmiset haukottelevat enemmän talvella kuin kesällä, mikä viittaisi siihen, että viileämpää ilmaa on hyödyllisempää haukotella sisään, sillä lämmin ilma ei tietenkään jäähdytä aivoja.
Tämän viilennysteorian mukaan haukottelemme usein juuri ennen nukkumaanmenoa ja heräämisen jälkeen, sillä noina vuorokausirytmin hetkinä aivojen ja koko elimistön lämpötila on korkeimmillaan. Kun nukahdamme, lämpötila laskee tasaisesti, mikä Gallupin mukaan on osittain haukottelun ansiota.
Haukottelun tarve tulee liian pinnallisen hengittämisen vuoksi
Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin yliopiston kliinisen fysiologian emeritusprofessori Anssi Sovijärvi vertaa haukottelua yskimiseen ja aivasteluun: se on hyödyllinen hengitysrefleksi, jota on lähes mahdoton estää tapahtumasta.
Haukotuksen hillitsemisestä ei kuitenkaan ole mitään haittaa. Typerältä se toki näyttää. Jos kokee tilanteen epäsopivaksi haukottelemiselle, niin sen peittelemisyritys ei ole yhtään parempi: se saa henkilön kasvot vääntymään vain kummallisempaan asentoon.
Sovijärven mukaan monet asiat vaikuttavat haukotusrefleksiin, eikä haukottelemista ahkerasta tutkimisesta huolimatta juurikaan ymmärretä. Se kuitenkin tiedetään, että haukotuksen saavat aikaan vagushermon kautta liikkeelle lähtevät ärsykkeet. Vagushermo eli kiertäjähermo on kehon tärkeimpiä viestinviejiä ja se hermottaa muun muassa sisäelimiä, joihin keuhkotkin kuuluvat.
Sovijärvi ei ole vakuuttunut listan edellisen kohdan ajatuksesta eli aivojen jäähdyttämisestä haukottelemalla, vaan hän liputtaa vaihtoehtoisen teorian puolesta: Keho reagoi liian pinnalliseen hengitykseen haukottelemalla. Tätäkin on tutkittu hyvin paljon.
Haukotukselle eli erittäin syvälle hengitykselle voi tulla tarve, jos pienet hengitystiet ja/tai keuhkorakkulat ovat päässeet menemään lyttyyn. Niin voi käydä esimerkiksi väsyneenä, kun yleinen vireystila laskee, jolloin myös hengitys muuttuu normaalia pinnallisemmaksi.
Tällöin ilma ei täytä keuhkojen jokaista sopukkaa, minkä aivot rekisteröivät ja lähettävät signaalin siitä, että nyt pitäisi haukata kunnolla happea ja avata noita lytistyneitä osia.
Kyse ei ole väsymyksestä, vaan muutoksesta vireystilassa
Haukottelua paljon tutkinut, nyt jo edesmennyt, Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine, oli sitä mieltä, että haukottelu ei ole varsinaisesti merkki väsymyksestä. Hänen mukaansa kyse on tarpeesta muuttaa vireystilaa.
Siksi vuorokausirytmin mukaisen nukkumaanmenoajan tienoilla haukotuttaa ja samoin heti herätessä, vaikka olisi nukkunut makoisat yöunet.
Provinen mukaan tarve muuttaa vireystilaa on toki voimakkaimmillaan väsyneenä, sillä silloin aivot ja keho valmistautuvat muutokseen: hereiltä nukkumaan ja aamulla päinvastoin.
Haukottelevat opiskelijat ovat kaikille opettajille tuttu näky, mutta sitä ei aina tarvitse pitää merkkinä tylsästä luennosta. Haukottelu on aivojen tapa laskea vireystilaa paremmin sopivaksi paikallaan istumiseen.
Haukottelu on myös sijaistoiminto
Kuva: Sarah Connors | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Haukottelu liitetään myös jännitykseen ja hermostuneisuuteen, jotka ovat tunneskaalassa hyvin eri puolella tylsistymisen kanssa.
Urheilijoiden tiedetään haukottelevan ennen suoritusta. Muusikot saattavat repiä leukojaan ennen konsertin alkamista. Aiemmin mainittu emeritusprofessori Sovijärvi on kiinnittänyt huomiota formulakuljettajiin, jotka haukottelevat antaumuksella juuri ennen lähtöä.
Haukottelu on myös erittäin yleistä laskuvarjojääkäreillä, jotka valmistautuvat hyppäämään lentokoneesta – oli kyseessä harjoitus tai sotatilanne. Todennäköisesti (ja toivottavasti) kyse ei ole tylsistymisestä tai väsymyksestä.
Tämä liittyy vahvasti edellisen kohdan vireystilan muutokseen, sillä vaikkapa heti urheilusuorituksen jälkeen saattaa haukotuttaa oikeinkin kovasti. Ensin aivot ja keho virittyvät ja jälkeenpäin rentoutuvat.
Eikä vireystilan muutos rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan koirien tiedetään haukottelevan juuri ennen hyökkäämistä, eivätkä ne varmastikaan ole silloin tylsistyneitä. Koirat haukottelevat myös silloin, kun ne valmistautuvat johonkin omasta mielestään epämiellyttävään kuten kylpyyn tai kynsien leikkaamiseen. Kalojen on havaittu haukottelevan, kun ne selvittelevät kiistojaan. Makakit haukottelevat uhattuina, mustasukkaisina tai ahdistuneina. Rotat reagoivat pelkoon haukottelemalla.
Haukottelun uskotaan olevan tällaisissa tapauksissa myös niin sanottu sijaistoiminto, jolla yksilö lievittää stressiä ja hermostuneisuutta. Paineen alla ihmistenkin on todettu haukottelevan enemmän.
Maailman vanhimmaksi elävä eläin on Eteläisen jäämeren pohjassa elävä sienieläin. Mutta silti se ei ole listamme kärkipaikalla. Mitä ihmettä?
Kotihiiri elää noin vuoden, koira reilun vuosikymmenen, ihminen jopa vuosisadan. Tällä hetkellä (maaliskuu 2025) maailman vanhin ihminen on brasilialainen nunna Inah Canabarro Lucas, joka on syntynyt 8. kesäkuuta 1908. Mutta lähes 120 vuotta on sekin vain lyhyt pätkä tämän listan eläinten rinnalla.
Pitkän iän salaisuus löytyy näistä eläimistä, mutta vaikka niitä kuinka ollaan tutkittu, ei se ole tuonut ihmistä lähemmäs ikuista elämää. Olisiko se sitten tarpeenkaan?
Listafriikki sukeltaa (kirjaimellisesti) kymmenen maailman vanhimmaksi elävän eläimen maailmaan, sillä suurin osa niistä elää pinnan alla. Löydät varmasti myös toisen selvän yhtäläisyyden: ympäristö on usein hyvin viileä, jolloin aineenvaihduntakin on alhainen.
10. Kilpikonnat
Lista alkaa tutulla ja turvallisella kilpikonnalla. Nyt vielä pysytään maan pinnalla ja ihan lämpöisissä olosuhteissa. Lajia en erikseen määritellyt, sillä niin galápagoksenjättiläiskilpikonnat kuin seychellienjättiläiskilpikonnatkin elävät hirmuisen pitkään. Normaalisti kilpikonna elää noin 150-vuotiaaksi, mutta ennätyksiä tehneet ikämestarit ovat eläneet mahdollisesti vuosisadan pidempään.
Varmaksi tiedetään, että Jonathan-kilpikonna, tällä hetkellä maailman vanhin tunnettu maalla elävä eläin, on vähintään 192-vuotias. Se elelee tyytyväisenä St. Helenan saarella ja ylpeilee sillä, että on kuoriutunut ennen kuin hehkulamppu keksittiin.
Vuonna 2006 Intian Kalkutassa elänyt Adwaita-kilpikonna kuoli tulehduksen seurauksena. Sen tiedettiin tulleen paikalliseen eläintarhaan täysikasvuisena 130 vuotta aiemmin. Tutkijoiden mukaan Adwaita oli kuollessaan yli 250 vuotias, mutta täysin vedenpitäviä todisteita iästä ei ole.
Kuka meistä on todistamassa, pääseekö Jonathan samoille lukemille?
9. Punainen merisiili
Punainen merisiili, Mesocentrotus franciscanus, on elänyt maapallolla jo kauan ennen meitä, reilut 400 miljoona vuotta aiemmin. Ja edelleen se porskuttaa eteenpäin.
Merisiili elää pohjoisella Tyynellämerellä ja se voi kasvaa merisiileistä suurimmaksi – halkaisijaltaan yli 20-senttiseksi. Merisiili pysyttelee suurimman osan ajasta paikallaan suojanaan pitkät terävät piikit, mutta se voi lyöttäytyä yhteen muiden lajitoveriensa kanssa ja ”ryömiä” äärimmäisen hitaasti paikasta toiseen.
Vielä tämän vuosituhannen vaihteessa merisiilien uskottiin elävän korkeintaan 15-vuotiaaksi, mutta sitten tutkijat keksivät käyttää radiohiiliajoitusta niiden iän määrittämiseen.
Kanadan länsirannikolta löytyneet suurimmat merisiilit arvioitiin noin 200 vuotta vanhoiksi, eikä tutkimusryhmän ollut ollenkaan hankalaa löytää yli satavuotiaita yksilöitä. Pitkä ikä ei ole merisiileille kuitenkaan mikään itsestäänselvyys, sillä monet joutuvat petojen suuhun, kalastajien haaveihin tai sitten ne kuolevat tauteihin.
Mutta ikääntyvän ne eivät vaikuta. Tutkijoiden mukaan satavuotiaat merisiilit ovat yhtä skarppeja kuin kymmenvuotiaat, ja itse asiassa ne tuottavat nuorempiin yksilöihin verrattuna enemmän sukusoluja.
8. Punasimppu
Punasimppuihin kuuluvaa Sebastes aleutianusta pidetään monesti maailman vanhimmaksi elävänä vesieläimenä, mutta listan kärkeen sillä ei ole asiaa.
Pohjoisella Tyynellämerellä tavattava punasimppu elelee 200-700 metrin syvyydessä, mutta se voi sukeltaa jopa kolmeen kilometriin, ja viihtyy parhaiten merivedessä, jonka lämpötila on 0-5℃.
Punasimput kasvavat täyteen 80 sentin kokoonsa hyvin hitaasti ja ne saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Toisaalta niillä ei ole mitään kiirettä, sillä ne voivat elää 200-vuotiaiksi. Iältään vanhin varmistettu punasimppu on ollut 205-vuotias.
7. Grönlanninvalas
Maailman vanhimmaksi elävä nisäkäs taitaa olla grönlanninvalas. Vuonna 1999 kanadalaisen tutkimusryhmän mukaan heidän tarkkailemansa valaan iäksi arvioitiin silmän aminohappokoostumuksen perusteella vähintään 211 vuotta. Reippaasti yli 150 vuoden ikäisiä valaita on tavattu useampia.
Joitakin vuosia myöhemmin Alaskan rannikolla otettiin kiinni grönlanninvalas, jonka olkaluussa oli kiinni harppuunan paloja. Ase oli sellainen, jota valaanmetsästäjät olivat käyttäneet 1800-luvun lopulla, joten löydös vahvisti uskomusta valaslajin pitkäikäisyydestä.
Vuoden 2019 lopulla Nature-lehdessä julkaistussa ”geenikelloa” käsittelevässä tutkimuksessa todettiin, että grönlanninvalaan genomin perusteella niiden voidaan olettaa elävän jopa 268-vuotiaiksi saakka.
Koska aiemmin tutkitut, hieman päälle 200-vuotiaat grönlanninvalaat ovat olleet hyväkuntoisia, eivätkä ole näyttäneet mitään ikääntymisen merkkejä, on helppo uskoa niiden uiskentelevan vielä yhden ihmisiän verran.
6. Partamato
Partamadot pysyttelevät koko aikuisikänsä samassa paikassa, ympärilleen rakentamassaan kalkkikuoressa. Eläin näyttää erehdyttävästi kauniilta kasvilta, kun se nousee kalkkiputkestaan esille.
Partamadot ottavat merenpohjan sedimentistä divetysulfidia ja vedestä happea, joita ne tarjoilevat symbioottisille bakteereille. Vastavuoroisesti bakteerit valmistavat matojen kaiken ravinnon, sillä ollaan jo niin syvällä, että auringonvalon avulla ruokaa ei valmistu eli ei ole kasveja ravintoketjun aloittajaksi.
Lamellibrachia luymesi –partamadot elävät lähinnä Meksikonlahden pohjoisosissa, yli puolen kilometrin syvyydessä, jossa ne voivat kasvaa jopa kolmen metrin pituisiksi. Ne elävät jopa tuhannen yksilön ryhmissä ja kasvavat hyvin hitaasti. Vieruskaverin täytyy olla mieleinen, sillä partamadot voivat elää jopa 250-vuotiaiksi.
5. Grönlanninhai
Pohjoisella jäämerellä ja Atlantin pohjoisosissa elävä grönlanninhai eli holkeri on maailman vanhimmaksi elävä selkärankainen. Holkerit uivat hyvin hitaasti, vain noin 30 senttiä sekunnissa, mikä osaltaan antaa mahdollisuuden pitkään ikään.
Vuonna 2016 Science-lehdessä julkaistu tutkimus nosti holkerin uutisiin ympäri maailman. Otsikot julistivat 512-vuotiaan hain löytymisestä. Uutisointi oli kuitenkin virheellistä.
Kyseisessä tutkimuksessa ei nimittäin missään kohtaan sanottu, että hait olivat yli 500-vuotiaita; mediassa ei joko oltu osattu lukea tutkimusta tai sitten totuutta oli haluttu taivuttaa houkuttelevaan suuntaan.
Siitä huolimatta holkeri on listallamme oikealla paikalla ja se pysyy kärkipaikalla myös selkärankaisten ikäkisassa.
Tutkimuksessa todettiin seuraavasti: Eläimen silmän linssistä otetusta näytteestä tehtiin radiohiiliajoitus, jonka perusteella vanhimman naarashain iäksi arvioitiin 392 vuotta +/-120. Eli yksilö saattoi olla 512-vuotias tai 272-vuotias. Silti alimmillaankin hulppeat numerot!
Toisaalta tiedetään, että holkerit kasvavat noin sentin vuodessa ja suurin yksilö oli 5,5 metriä pitkä. Kalan pitkän iän salaisuus piilee varmasti paljolti sen geeneissä, joita on ruvettu suurella mielenkiinnolla ”perkaamaan”.
4. Islanninsimpukka
Islanninsimpukka elää Pohjois-Atlantin viileissä vesissä ja viettää aikansa mieluiten hiekkaan ja mutaan kaivautuneena. Ruokansa se siivilöi kidustensa läpi virtaavasta vedestä.
Vuonna 2006 valtameritutkijat keräsivät Islannin rannikolta simpukoita, joiden he arvelivat olevan huomattavan vanhoja. Eräs yksilö sai nimenkin, Ming. Arvaatko mistä nimi oli peräisin?
Radiohiiliajoituksella sen iäksi varmistui 507. Ming oli syntynyt vuonna 1499, jolloin Kiinassa elettiin Ming-dynastian aikaa. Huh huh. Aluksi sen arveltiin olevan sata vuotta nuorempi, sillä sen ikäiseksi islanninsimpukoiden on tiedetty elävän.
Tutkijat ovat harmitelleet, että Ming avattiin ennen kuin sen ikä tiedettiin. Simpukalle avaaminen ei ikinä tiedä mitään hyvää, joten Ming sai postuumisti nimensä Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana eläimenä.
3. Sienieläin
Sienieläimet näyttävät kasveilta, sieniltä tai jopa kiviltä ennemmin kuin eläimiltä, mutta niin ne vain kuuluvat meidän kanssamme samaan kuntaan tieteellisessä luokittelussa.
Sienieläimet pysyttelevät paljon paikoillaan, mutta saattavat kiihdyttää jopa 1 millimetrin päivävauhdilla eteenpäin. Kun liike on tuollaista matelua, voi kasvun arvata olevan äärimmäistä hidasta. Juuri sen takia ne elävätkin niin pitkään. Suurin osa tuhansista sienieläinlajeista elää muutamista kuukausista jopa pariin vuosikymmeneen, mutta niillä numeroilla ei Mingiä ja kumppaneita päihitetä.
Cinachyra antarctica –sienieläimen, joka asustaa Eteläisellä jäämerellä, tiedetään elävän yli tuhat vuotiaaksi. Erään tutkitun yksilön on arvioitu olevan 1550-vuotias.
2. Hydra
Hydra voisi hyvin olla listan ykköspaikalla, mutta jäi silti Listafriikin päätösvallalla toiseksi.
Yksinkertaiset lampipolyypit liikkuvat kuin puolivoltteja tekemällä, mutta se ei ole niiden ainut temppu. Vedessä elävä, vain senttimetrin mittaiseksi kasvava polttiaiseläin on tunnettu ilmiömäisestä uusiutumiskyvystään.
Jos sen leikkaa kahtia tai pienempiinkin paloihin, kasvaa jokaisesta palasesta uusi, täydellinen yksilö. Hydrat eivät myöskään vanhene, sillä niiden solut uusiutuvat ikuisesti.
Vuonna 1998 biologi Daniel Martinez kollegoidensa kanssa julkaisi tutkimuksen, jossa he olivat seuranneet lampipolyyppeja yli neljä vuotta, jonka aikana eläimet eivät olleet näyttäneet minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä.
Hydra koostuu lähes täysin kaikkikykyisistä kantasoluista, joita esimerkiksi ihmisellä on vain hyvin varhaisessa alkionkehityksessä. Jos olosuhteet ovat huonot, ravintoa on vähän tai talvi tulossa, voi se lisääntyä suvullisesti kasvattamalla kylkeensä sukusoluja ja vapauttamalla ne järveen odottamaan sopivaa paria.
Hyvissä olosuhteissa lampipolyypit lisääntyvät suvuttomasti eli ne kasvattavat itsestään kopion. Eläimen varteen alkaa muodostua nuppu, josta uusi yksilö kuroutuu muutaman päivän aikana irti.
Vuonna 2012 löydettiin geeni foxO, jonka todettiin säätelevän kantasolujen jatkuvaa uusiutumista ja sitä kautta lampipolyyppien kuolemattomuutta. FoxO-proteiinia pidetään mahdollisena Graalin maljana myös ihmisen eliniän pidentämisessä. Se kuitenkin vaatii vielä valovuosien tutkimustyön.
1. Meduusa
Turritopsis dohrnii -polttiaiseläin on listamme kärkipaikalla. Ehkä se ei kuuluisi ollenkaan tälle listalle, sillä T. dohrnii ei taistele reilusti. Se on kuolematon.
Ei kuitenkaan sanan jokaisessa merkityksessä, sillä tämä pikkuinen meduusa voi epäilemättä sairastua kuolettavasti tai joutua syödyksi. Mutta jos se saa elää suhteellisen rauhassa, ei ikä ala missään vaiheessa painamaan.
Kaikki meduusat aloittavat elämänsä merenpohjaan kiinnittyneinä polyyppeinä, joista vapaana uivat meduusat kuroutuvat irti. T. dohrniit ovat ”syntyessään” vain millimetrin kokoisia ja niillä on 8 lonkeroa. Täysikasvuisena koko on jo puoli senttiä ja lonkeroita on jopa kunnioitettavat 90 kappaletta.
Mikä sitten erottaa nämä meduusat muista polttiaiseläimistä? Ja kaikesta muusta elävästä?
Ne voivat stressaantuessaan (vahingoittuminen, sairastuminen tai ravinnonpuute) palata takaisin polyyppivaiheeseen ja aloittaa elämänsä alusta. Eikä uudelleen syntymisissä ole rajoitusta: Tämän hetkisen tutkimustiedon mukaan ne voivat tehdä muutoksen aina kun se on tarpeellista. Maailman loppuun saakka.
Lue myös:
Tiede
Käsi saa voimansa aliarvioidusta pikkurillistä: 10 ihmiskehon erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt
On paljon ihmeellisiä asioita, joita emme tiedä meistä itsestämme. Tämän listan asiat tiedetään, mutta oletko sinä ennen kuullut näitä faktoja ihmiskehosta?
Ihminen ja luonto hämmästyttää ja kummastuttaa. Myös Listafriikin toimituksessa. Siksi halusimme koota ihmisestä 10 faktaa, jotka ovat hassuja, yllättäviä ja vähän omituisiakin.
Listalla on myös useammassa kohdassa vinkkejä, miten voi viihdyttää itseään ja muita kokeilemalla erilaisia oman vartalon ominaisuuksia! Kaikki on henkilökohtaisesti testattu.
Tässä siis Listafriikki.com:n erikoisia faktoja ihmiskehosta.
Sarveiskalvo saa hapen ilmasta
Kaikki ihmisen elimet ja solut tarvitsevat happea toimiakseen. Tuota elintärkeää molekyyliä ympäri meidän kehoamme toimittaa veri, jonka hemoglobiini-molekyyleihin happi kiinnittyy keuhkojen kaasujen vaihto operaatiossa.
On kuitenkin yksi elin, jossa ei ole verisuonia: silmän sarveiskalvo. Emme näkisi näin selvästi, jos kalvolla olisi suonia, koska valon on päästävä esteettä läpi. Mutta jostainhan sarveiskalvon solujen on saatava happea, muuten ne eivät pysyisi hengissä.
Solut ottavat hapen suoraan ilmasta. Se on ainoa ihmiskehon alue, jolla hapen otto tapahtuu pelkästään näin. Kun ihminen nukkuu, välittää hapen kyynelneste, jota on ohuena kerroksena sarveiskalvon päällä.
Piilolinssien käyttäjille tämä on tärkeää infoa. Monet varmasti tietävät (opastuksesta tai kokemuksesta), että piilolinssien kanssa ei kannata nukkua. Kun ihminen on hereillä ja räpsyttää silmiään, liikkuu piilolinssi juuri sen verran silmän päällä, että sarveiskalvon solut ehtivät napata happea, ja kyynelnestettä levittyy linssin alla oleviin kohtiin.
Mutta tarina on toinen, kun ihminen nukkuu. Piilolinssi pysyy paikoillaan, jolloin solut eivät saa happea. Tämä voi pahimmillaan aiheuttaa pienten verisuonten kasvamisen sarveiskalvoon (koska luonto löytää aina keinot), aiheuttaa kivuliasta valoherkkyyttä ja pysyvää näön heikentymistä.
Vain ihmisellä on leuka
Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. Listan nimi on faktoja ihmiskehosta, joten pysyttäydytään tosiasioissa.
Mutta muilla eläimillä ei silti ole leukaa.
Niillä ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja, huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.
Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.
On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle – valinnan kohteena olevalle– sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.
Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.
Minulla on erittäin epätieteellinen teoria: leuka on kehittynyt, jotta lakanoita ja pyyhkeitä voi viikata yksin. Ei taida mennä läpi!?
Itseään ei voi kutittaa
Kutituksessa aktivoituvat aluksi samat aivojen alueet, jotka viestittävät meille, että jokin tuntematon vaara uhkaa. Esimerkiksi selän päällä kävelee myrkyllinen hämähäkki, ja me hätkähdämme, vaikka emme sitä näe. Yllättävä kosketus koetaan vaaraksi.
Kutitus ei ole miellyttävä tai hauska tunne, vaikka silloin usein naurattaakin. Kehomme kokee kutittamisen hyökkäyksenä ja nauru on tässä kohtaa muinainen reaktio uhkaan ja tapa viestittää vahvemmalle vastustajalle, että nauraja ei ole taistelemassa vastaan. Nykyään tuo ajatus tietysti tuntuu hassulta, mutta se on aikoinaan ollut elintärkeää.
Voimme toki yrittää valmistautua, jos tiedämme kutituksen olevan tulossa, mutta kehomme synnynnäinen reaktio on niin vanha ja vahva, että emme saa sammutettua satutetuksi tulemisen pelkoa.
Jos henkilö itse yrittää kutittaa itseään, ovat yllätyksen ja vaaran elementit poissa, joten pikkuaivot osaavat varautua kutitustuntemuksiin, eivätkä rekisteröi niitä uhkina.
Tämä kuuluu siihen kategoriaan, jolla voi saada kanssaihmiset käyttäytymään viihdyttävästi. Kokeile joskus puolihuolimattomasti heittää ilmoille toteamus: ”itseään ei voi kutittaa”. Toinen kokeilemisen arvoinen on: ”omaa kyynärpäätään ei voi nuolla”. Voi sitä riemua!
Joko yritit?
Kudokset uusiutuvat jatkuvasti, hampaat eivät ikinä
Kaikki ihmisen elimet uusiutuvat, tavallaan. Solut jakautuvat ja kuolevat.
Päällimmäiset ihosolumme uusiutuvat parin viikon välein. Punasolut elävät noin nelisen kuukautta. Hermosolut voivat olla kymmeniä vuosia vanhoja. Luutkin uusiutuvat, ja vaikka prosessi kestää vuosia, pysyvät luumme siksi kunnossa koko elämämme. Maksa vasta ihmeellinen onkin: siitä voidaan leikkauksessa poistaa jopa 75%, mutta se pystyy korjaamaan itsensä ja kasvattamaan uutta, toimivaa maksakudosta menetetyn tilalle.
Mutta ihmiskehossa on kohta, joka ei uusiudu, ikinä. Ja se on hampaat.
Hampaat eivät missään nimessä ole luuta. Jos luuhun tulee särö, on sillä mahdollisuus korjautua itsestään. Koska hammas ei ole elävää kudosta, ei regeneraatiota pääse tapahtumaan. Hampaassa olevan tuhon etenemisen voi yrittää pysäyttää, mutta kelloa ei saa käännettyä takaisin. Huonoja uutisia niille, jotka eivät huolehdi hammashygieniasta. Jos hampaassa on reikä tai se lohkeaa, on turvauduttava keinotekoisiin korjausmenetelmiin.
Kun sanotaan, että meillä on vain yksi keho, josta on syytä pitää huolta, on se ainakin hampaiden osalta totta.
Vatsahapot ”sulattaa” metallia, olemme silti hengissä
Happamuus ilmoitetaan pH-arvona, joka on välillä 0-14. Pienet luvut ovat happamia, pH 7 on neutraali ja siitä ylöspäin pH on emäksinen. Asteikon kummassakin ääripäässä olevat aineet ovat vaarallisia ja syövyttäviä.
Meidän vatsassamme oleva mahaneste sisältää vetykloridia eli suolahappoa, ja sen pH on yleensä 1-2. Vahvimmillaan se vastaa lähes akkuhappoa. Tuon nesteen ei pitäisi pysyä mahalaukun sisäpuolella, vaan sen pitäisi syövyttää sinne reikiä.
Tutkimuksia mahanesteen voimakkuudesta on tehty ihmiskehon ulkopuolella. Tarpeeksi pitkään nesteessä ollut metallinpala, testeissä usein partaterä, on alkanut syöpymään. Miten sitten on mahdollista, että vahingossa tai tahallaan nieltyjä asioita tulee ruoansulatuskanavan läpi vahingoittumattomana? Kyse on vain hapolle altistumisen kestosta.
Erittäin voimakas happamuus on tärkeää, koska ruoan valkuaisaineita pilkkova pepsiini-entsyymi tarvii happaman ympäristön toimiakseen. Mahalaukkuun päätynyt ruoka pitää saada nopeasti suolessa paremmin liikkuvaan, ja ravintoaineet vapauttavaan, muotoon.
Miten mahalaukun sisäpinta sitten pärjää? Sehän on hapon kanssa kosketuksissa jatkuvasti. Keholla on tähän oma suojamekanisminsa: mahan epiteeli- eli pintasolut tuottavat limakalvoa, joka muodostaa konkreettisesti fyysisen esteen hapon ja kudoksen välille.
Kun edellisessä listan kohdassa puhuttiin solujen uusiutumisesta, niin mahan epiteelisolut ovat erittäin tiuhasti vaihtuvia. Puhutaan vain muutamista päivistä, koska solut ovat tärkeässä suojaavassa roolissa ja joutuvat kovalle kulutukselle suhteellisen vihamielisessä ympäristössä.
Meissä on enemmän muita soluja kuin ihmissoluja
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Sellaisen, mitä me tällä hetkellä olemme? Ihmisen koko perimä selvitettiin vuonna 2003, mutta se ei tietenkään tarkoita, että siitä lähtien olisimme tienneet kaiken mahdollisen, mitä ihmisen kehosta on tiedettävissä. Tuo a, t, g ja c -kirjaimien sekalainen jono ei voisi ikinä kertoa meille kaikkea ihmisen toiminnasta.
Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ihmiskehossa on 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin ihmissoluja. Tuosta arviosta ollaan tultu reilusti alaspäin, mutta bakteerisolut vievät silti voiton.
Ihmissoluja on noin 43%, ja muista soluista suurin osa on bakteereita, loput sieniä ja arkkeja. Bakteerisolut ovat huomattavasti meidän omia solujamme pienempiä, joten niiden yhteispaino on vain noin 200 gramman luokkaa. Suurin osa bakteereista elää suolistossa, joten aina kun käyt vessassa, muutut hetkeksi hiukan enemmän ihmiseksi.
Vasta aivan viime vuosina on ihmiskehon tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota mikrobiomin (nämä seuralaisemme) vaikutuksiin. Miten bakteerit pitävät meidät terveinä ja toiminnassa tai toisaalta miten ne vaikuttavat sairauksien ja tautien syntyyn. Ne ovat yhtälailla syntymästämme asti osa meitä, samoin kuin ihmis-DNA:ta sisältävät solumme.
Ja jos vielä mennään tuohon ihmisen perintöainekseen, DNA:han, ja siihen, miksi koko perimän sekvensointi ei voi paljastaa kaikkia ihmiskehon salaisuuksia. Meidän kromosomimme sisältävät vähän yli 20 000 proteiinia koodaavaa geeniä.
Mutta jos kaikki ihmiskehossa oleva perintöaines lasketaan yhteen, on meissä minä hetkenä hyvänsä toiminnassa 2-20 miljoonaa geeniä, kun lasketaan koko mikrobiomi (solullisten eliöiden lisäksi myös virukset) yhteen. Ja kaikki nämä vaikuttavat ympäristönsä, eli meidän, toimintaan.
Toistetaan siis alun kysymys: Mikä tekee ihmisestä ihmisen?
Ihmisellä on syntyessään 300 luuta, aikuisena vain 206
Voiko oikeasti olla totta, että vauvoilla on melkein sata luuta enemmän kuin aikuisilla?
Monet varmasti tietävät sen pehmeän kohdan vauvan päälaella. Se voi olla vähän pelottavakin. Jossain vaiheessa pääkallon luut kasvavat yhteen ja peittävät samalla tuon suojaamattoman kohdan.
Samanlaista luiden yhteensulautumista tapahtuu muuallakin ihmiskehossa. Itseasiassa iso osa vauvan luustosta on rustoa, siksikin ne ovat niin pehmoisia ja taipuisia. Pikkuhiljaa rusto kuitenkin korvautuu kovalla luulla, jolloin myös erillisinä osina olleista palasista tulee yhtenäisiä.
Siksi vastasyntyneillä vauvoilla on lähes 100 luuta enemmän kuin aikuisilla.
Navan ympärillä kasvaa nöyhtää kerääviä karvoja
Kaikki omfalofobiasta kärsivät siirtykää seuraavaan kohtaan listalla! Nyt tulee puhetta navasta.
Jostain käsittämättömästä syystä napanöyhtä on kiinnostanut ihmisiä niin kovasti, että sitä on tutkittu niin Wienin teknillisessä yliopistossa Itävallassa kuin Sydneyn yliopistossa Australiassa.
Wienissä tutkimusta johtanut tohtori Georg Steinhauser oli kerännyt ensin vuosien ajan OMAA napanöyhtäänsä ja tutkinut sen koostumusta ja kerääntymistä napaan. Nöyhtä ei koostunut vain vaatekuiduista vaan myös hiestä, rasvasta ja kuolleista soluista. Ja epäilemättä myös mikrobeista. Myöhemmin hän oli laajentanut tutkimustaan ja saanut näytteitä myös muilta ihmisiltä.
Steinhauser oli todennut, että navan ympärillä on erityisiä karvoja, joiden pinnan suomut toimivat kuin koukut ja irrottavat vaatteista kuituja. Lisäksi karvojen kasvusuunta on napaa ympäröivä, jolloin ne ohjaavat moskan onkaloon.
Australiassa taas laajan 5 000 koehenkilöä kattaneen tutkimuksen lopputulema oli se, että tyypillinen henkilö, jolle napanöyhtää kertyy, on ”hiukan ylipainoinen keski-ikäinen mies, jolla on karvainen vatsan alue”.
Nobel-palkinnon tuloa ei voi estää.
Meillä on enemmän kuin viisi aistia
Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo. Niinhän meille koulussa opetetaan. Mutta aisteja on paljon muitakin!
Oletko ikinä nähnyt televisiossa, kun poliisi arvioi pysäytetyn kuskin alkoholin- tai huumeidenkäyttöä erilaisilla testeillä? Ei liity aiheeseen, mutta eikö alkometri tai huumetesti olisi parempi ja vähemmän subjektiiviseen arvioon perustuva vaihtoehto?
Testissä kuski laitetaan esimerkiksi kävelemään suoraa linjaa tai luettelemaan aakkosia väärinpäin. Kokeile muuten ihan huvikseen selvin päin, että miten tuo onnistuu. Aakkosten luetteleminen lopusta alkuun on järjettömän hankalaa!
Yhdessä testissä on tarkoitus silmät suljettuina koskettaa sormella omaa nenän päätä. Se yleensä onnistuu, ellei ole nauttinut liikaa keskushermoston toimintaan vaikuttavia aineita. Tällä testataan asentoaistin toimivuutta.
Asentoaistin avulla pystymme siis aistimaan itsemme. Kuulostaa kummalliselta, mutta asentoaisti kertoo meille, missä ruuminosamme milloinkin menevät – yleensä ne eivät onneksi mene kovin kaukana. Tämä aisti mahdollistaa myös esimerkiksi rappusten kävelyn ilman, että joka kerta täytyisi tarkistaa askeleen korkeus.
Muita aisteja ovat muun muassa tasapainoaisti ja lämpötilan aistiminen. Valitettavasti ihmisiltä puuttuu muutama eläimillä havaittu aisti. Esimerkiksi hait pystyvät aistimaan tulevasta lounaastaan lähtevää sähköisyyttä ja lepakot suunnistavat maapallon magneettikenttiä apuna käyttäen.
Käsi saa voiman pikkurillistä
Kun mietit arjen askareita, millä sormilla puuhastelet eniten? Pidät kiinni kynästä, laitat vetoketjun kiinni, avaat napin… Käytät näihin toimintoihin varmasti peukaloa, etusormea ja keskisormea. Ja nuo kolme sormea ovatkin vastuussa kaikenlaisesta jokapäiväisestä tarttumisesta ja näpertelystä.
Jos pitäisi luopua jostain sormesta, vastaisitko pikkurillin. Tuon lähes tarpeettomalta tuntuvan sormen.
Älä kuitenkaan aliarvioi sitä. Menettäisit pikkurillin mukana jopa puolet kätesi voimasta!
Yleensähän pikkurilli ei ole mukana missään tärkeässä sorminäppäryyttä vaativassa hommassa, mutta voiman tuotossa se on vertaansa vailla. Jos myös nimetön poistuisi kuvioista pikkurillin lisäksi, olisi käden voimasta jäljellä enää noin 30%.
Lue myös:
Tiede
Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat
Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.
Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.
Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään
Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.
Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.
Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.
Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.
Opossumi leikkii kuollutta
Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.
Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuta vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.
Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.
Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.
Luunsa katkova karvasammakko
Kuva: Gustavocarra | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)
Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.
Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.
Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.
Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot
Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.
Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.
Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.
Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.
Räjähtävät muurahaiset
Kuva: Laciny A, Zettel H, Kopchinskiy A, Pretzer C, Pal A, Salim KA, Rahimi MJ, Hoenigsberger M, Lim L, Jaitrong W, Druzhinina IS | CC BY 4.0
Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.
Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.
Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.
Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä
Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.
Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?
No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kun ne kohtaavat toisensa ja sekoittuvat biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa, muodostuu niistä tappava yhdiste.
Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.
Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta
Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.
Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.
Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.
Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.
Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään
Kuva: David Perez (DPC) | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.
Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.
Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.
Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.
Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu
Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.
Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.
Puolustautumisen lisäksi merivuokot auttavat taskurapua saalistuksessa, sillä taskurapu ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.
Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa
Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.
Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.
Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.
Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!
Lue myös:
Jos ei itse sairasta, niin jokainen varmasti tuntee jonkin, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Nyt Listafriikki esittelee kuitenkin sellaiset psyykkiset sairaudet, jotka ovat huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit tsekata tästä:
10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Fregolin oireyhtymä
Italialaisen näyttelijän Leopoldo Fregolin mukaan nimetty Fregolin oireyhtymä on kuin vastakohta Capgrasin syndroomalle, johon tutustuttiin listan ensimmäisessä osassa. Lyhyesti tiivistettynä: Capgrasin syndroomassa potilas kuvittelee, että hänelle läheinen ihminen on korvattu jollain muulla henkilöllä.
Fregolin syndroomassa on kyse siitä, että potilas luulee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä samaksi henkilöksi. Tämä yksi ja sama tyyppi vain vaihtaa valepuvusta toiseen. Nimensä oireyhtymä sai näyttelijä Fregolilta, koska tämä oli tunnettu siitä, että hän teki esitystensä aikana nopeita roolinvaihdoksia.
Ensimmäisen kerran syndrooma kuvattiin vuonna 1927, kun lääkärit tutkivat potilasta, joka uskoi Robine-nimisen näyttelijän ilmestyvän hänen elämäänsä jatkuvasti muiksi henkilöiksi naamioituneena. Kerran potilas kävi ”Robinen” kimppuun, kun hän uskoi tämän seuraavan itseään vahingoittamistarkoituksessa.
Fregolin oireyhtymä on ottanut myös modernin muodon: New York -lehti on kirjoittanut psykiatrin vastaanotolle vuonna 2010 tulleesta 21-vuotiaasta miehestä, joka väitti kiven kovaan, että kaikki naiset, jotka ottivat häneen Facebookissa yhteyttä, olivatkin itse asiassa yksi ja sama henkilö – hänelle aiemmin kyseisellä sivustolla pakit antanut nainen.
Miehen mukaan tämä nainen käytti erästä tiettyä kasvovoidetta, joka mahdollisti kasvojen muuttumisen. Mies oli varma, että huolimatta kariutuneesta nettisuhteesta, nainen oli edelleen kiinnostunut hänestä ja halusi parisuhteeseen esiintyen vain eri ihmisinä.
Lääkärit diagnosoivat miehellä Fregolin oireyhtymän, mikä oli ensimmäinen kerta, kun oireilu liitettiin internetin käyttöön.
Cotardin oireyhtymä
Cotardin syndroomassa harhaluulo ei kohdistu ympärillä oleviin ihmisiin, vaan tästä oireyhtymästä kärsivä henkilö kuvittelee olevansa itse kuollut, kuolematon tai että häntä ei ole ollenkaan olemassa. Kuvitelma voi olla myös hyvin spesifinen: Potilas voi kokea olevansa elävä kuollut eli zombi; aivan kuin The Walking Dead -televisiosarjassa. Hän voi ajatella sisäelimiensä jo mädäntyneen ja kaiken veren poistuneen kehosta.
Cotardin oireyhtymän voi laukaista esimerkiksi masennus, trauma (fyysinen tai psyykkinen), sekä psykoaktiivisia aineita sisältävät huumeet, jotka saavat aikaan hallusinaatioita eli aistiharhoja. Hengenvaarallisen Cotardin syndroomasta tekee se, että kun ihminen kuvittelee olevansa kuolematon tai jo kuollut, voi hän käyttäytyä varomattomasti, sillä mitä zombille voisi muka tapahtua?
Ranskalainen neurologi Jules Cotard kuvaili tämän syndrooman ensimmäisenä vuonna 1880 ja vaikka se on äärimmäisen harvinainen mielenterveyshäiriö, tunnetaan historian saatosta kourallinen tapauksia.
Cotardin kuvailemassa tapauksessa potilas, ”Madame X”, oli tullut vastaanotolle erikoisen syyn vuoksi: hän väitti, ettei hänellä ollut aivoja, hermoja, mahaa tai suolistoa, mutta kaikista näistä puutteista huolimatta hän uskoi olevansa kuolematon. Hoitokeinoa ei löytynyt ja lopulta Madame X kuoli nälkään, sillä hän ei nähnyt mitään syytä syömiselle.
Münchhausenin oireyhtymä
Münchausenin oireyhtymä liittyy vaikeaan persoonallisuushäiriöön, jossa potilas sepittää itselleen sairauden oireita ja kiertää sairaalasta toiseen päästäkseen hoitoon. Vakavammassa muodossa Münchhausen-potilas aiheuttaa itselleen tarkoituksenmukaisesti oireita ja vammoja päästäkseen tutkittavaksi ja operoitavaksi.
Sairaalassa potilas sepittää yksityiskohtaisen, mutta valheellisen tarinan elämästään. Oireiden perusteella, olivat ne sitten itse aiheutettuja tai keksittyjä, henkilöä saatetaan ryhtyä hoitamaan ja pisimmälle menneissä tapauksissa täysin terve potilas on leikattu. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä potilas voi vääristää tutkimustuloksia lisäämällä esimerkiksi virtsanäytteeseen verta.
Nimensä tämä oireyhtymä on saanut 1700-luvulla eläneen saksalaisen paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan. Hän oli hyvä tarinankertoja, jolla oli tapana viihdyttää läheisiään kertomalla rankasti liioiteltuja juttuja sotakokemuksistaan, matkoistaan ja metsästysretkistään.
Vuonna 1951 kirjoittamassaan artikkelissa psykiatrisella osastolla työskennellyt sisätautilääkäri Richard Asher otti käyttöön nimen Münchhausenin oireyhtymä. Hänellä oli ollut paljon potilaita, jotka selvästi keksivät sairauksia ja vaativat toimenpiteitä, mutta heissä ei ollut fyysisesti mikään vialla. Asher havaitsi näillä sarjapotilailla useita leikkausarpia, jotka arvatenkin olivat peräisin lukuisista, tarpeettomista operaatioista. Hän nimesi itseään kiehtoneen persoonallisuuden vääristymän dramaattisista tarinoistaan tunnetun paronin mukaan.
Erotomania
Erotomania on hyvin harvinainen persoonallisuushäiriö, jossa potilas kuvittelee usein julkisuuden henkilön, poliitikon tai itseään korkeammassa asemassa olevan ihmisen olevan rakastunut itseensä. Rakkaus on erotomaniasta kärsivälle hyvin todellista ja he tuntevat sen erityisinä signaaleina television, lehtien tai netin välityksellä, ja yhteys voi olla heidän mielestään jopa telepaattinen. Erotomaniaa sairastava kuvittelee, että esimerkiksi näyttelijän kaikki katseen kameraan on tarkoitettu juuri hänelle.
Harhaluulo on niin voimakas, että vaikka kuviteltu rakastaja tulisi kasvokkain sanomaan, että ei tunne yhtään mitään, olettaa potilas tämän vain yrittävän salata rakkauden muulta maailmalta. Erotomania voi johtaa kuviteltuihin tapahtumiin ja muun muassa olemattomiin, mutta sairaudesta kärsiville todellisiin, raskauksiin.
Ehkä kaikkein tunnetuin erotomaniasta kärsinyt henkilö on yhdysvaltalainen John Hinckley, joka vuonna 1981 yritti murhata presidentti Ronald Reaganin tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa eli näyttelijä Jodie Fosteriin. Foster ei tietenkään ollut tietoinen Hinckleyn järjettömästä rakkaudesta itseään kohtaan eikä varsinkaan omasta ihastumisestaan Hinckleyyn.
Aboulomania
Psyykkiset sairaudet -lista päätetään aboulomaniaan eli patologiseen päättämättömyyteen. Kaikilla meillä on varmasti elämässä aikoja – toisilla koko elämän mittaisia – jolloin päätösten tekeminen on hankalaa. Päättäminen voi ahdistaa ja aiheuttaa stressiä, ja päätöksenteko voi tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Useimmat meistä siihen kuitenkin pystyvät.
Mutta ne, jotka kärsivät aboulomaniasta, eivät pysty päättämään – mitään.
Vakava päättämättömyys vaikuttaa henkilön kykyyn selvitä arkielämästä ja usein he tarvitsevatkin jonkun lähelleen. Sitä ei kuitenkaan sovi sekoittaa läheisriippuvuuteen, sillä aboulomaniasta kärsivälle yksinolo sinällään ei ole ongelma; usein he kuitenkin välttelevät yksin jäämistä, jos vaikka eteen tulisi jonkinlainen pulma.
Aboulomaniasta kärsivä ahdistuu ja voi saada paniikkikohtauksen siitä, kun hänen pitää valita, mitä laittaa päälleen, mitä syö aamupalaksi tai mitä reittiä ajaa töihin. Ravintolassa jälkiruoan päättäminen voi olla mahdoton tehtävä, eikä sairaudesta kärsivä pysty esimerkiksi päättämään, että soittaako vai tekstaako kaverille.
Aboulomanian arvellaan juontavan juurensa lapsuudesta, jossa ylisuojelevat vanhemmat ovat luoneet epäterveen ympäristön, ja lapsi on heistä liian riippuvainen eikä tämän ole koskaan tarvinnut tehdä vaikeita valintoja tai päätöksiä.
Lue ensimmäinen osa: 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Lue myös:
Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä; varmasti kaikki tuntevat jonkun, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Listafriikki esittelee nyt psyykkiset sairaudet, jotka ovatkin huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit lukea tästä:
10 erikoista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 2
Capgrasin oireyhtymä
Capgrasin oireyhtymä on psykoottinen sairaus, jossa ihminen kärsii voimakkaasta harhaluulosta. Siinä potilas kuvittelee, että joku hänelle läheinen ihminen on korvattu toisella henkilöllä. Harhaluulon kohde voi olla myös oma lemmikkieläin tai jopa kotitalo.
Usein tämä läheinen henkilö on samassa taloudessa asuva perheenjäsen, jonka potilas luulee tulleen vaihdetuksi – oli se sitten robotti, avaruusolio tai identtisen näköinen huijari. Capgrasin oireyhtymä aiheuttaa voimakkaan hylkäys- ja pelkoreaktion, sillä potilas ei usko läheisen olevan se, joka hän sanoo olevansa. Potilas voi kuvitella, että huijari haluaa satuttaa häntä.
Capgrasin oireyhtymä on nimetty sen ensimmäisenä havainneen henkilön eli ranskalaisen psykiatrin Joseph Capgrasin mukaan. Hän kutsui sairautta 1920-luvulla kaksoisilluusioksi. Oireyhtymän aiheuttajaa ei tunneta ja tutkimustietoa on vähän, sillä sairaus on hyvin harvinainen. Sitä tavataan usein potilailla, joilla on havaittu muitakin sairauksia, kuten dementia tai skitsofrenia. Myös päähän kohdistuneen vamman on todettu aiheuttavan tällaisia harhaluuloja.
Usein potilaan epäilykset kohdistuvat ainoastaan yhteen henkilöön ja muihin läheisiin suhtautuminen on normaali. Erikoista Capgrasin oireyhtymässä on se, että ihminen kyllä siis tunnistaa kasvot, mutta ei kykene muistamaan tai muodostamaan tunnesidettä kyseiseen henkilöön.
Eräässä tapauksessa 36-vuotias nainen kehitti synnytyksen jälkeen harhaluulon, että hänen vastasyntynyt poikansa ja muut perheenjäsenet oli korvattu huijareilla. Harhaluulo oli voimissaan viisi vuotta, eivätkä mitkään hoitokeinot tehonneet. Viimeisenä oljenkortena otettiin käyttöön sähköhoito, jolla nainen vihdoin pääsi epäilyistään ja tunnisti perheensä.
Pariisin syndrooma
Pariisin syndrooma voi laueta kenellä tahansa Pariisiin matkaavalla, mutta lähinnä sitä on tavattu japanilaisilla turisteilla. Syndrooman oireita voisi kuvailla totaalisena hermoromahduksena, jonka saa aikaan kulttuurišokki.
Uusiin kulttuureihin tutustuminen voi hyvin usein aiheuttaa jonkinlaisen kulttuurišokin, mutta Pariisin syndrooma on äärimmäisen voimakas sellainen: ihminen voi tuntea ahdistusta, todellisuudentajun heikkenemistä, aistiharhoja sekä kokea tulleensa uhriksi. Potilas voi olla myös hyvin vihamielinen ja aggressiivinen muita ihmisiä kohtaan.
Pariisin oireyhtymän uskotaan johtuvan järjettömän korkeista odotuksista, joita Pariisiin matkaavilla japanilaisilla on. Heillä on tietty mielikuva romanttisesta kaupungista, mutta töykeäksi koettu asiakaspalvelu, likaiset kadut ja mieleen rakennetun täydellisen kuvan pirstaloituminen laukaisevat erittäin voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä oireita.
Pariisissa vierailee vuosittain reilu miljoona japanilaista turistia, joista parikymmentä joudutaan kuljettamaan sairastumisen vuoksi ennenaikaisesti kotiin. Pariisin syndrooma ei siis ole kovin yleinen, mutta sitäkin erikoisempi mielenhäiriö.
Hyvin samankaltainen mielenhäiriö on Jerusalemin syndrooma, jonka saa aikaan nimensä mukaisesti vierailu Jerusalemissa. Oireyhtymä ei rajoitu mihinkään tiettyyn kansalaisuuteen tai uskonnolliseen ryhmään, ja oireet – pakkomielteiset ajatukset ja harhat – häviävät yleensä muutamassa päivässä.
Stendhalin syndrooma
Stendhalin syndrooman oireisiin kuuluvat ahdistus, paniikkikohtaukset, pahoinvointi, ohimenevät identiteettihäiriöt, sekavuus ja hallusinaatiot. Yleensä oireet laukaisee taide: kun ihminen näkee erityisen kauniina pitämäänsä taidetta tai suuri määrä taidetta on keskittynyt hyvin rajatulle alueelle, kuten taidegalleriaan, saattaa kokemus olla liian voimakas.
Samanlaisen musertavan tunnevyöryn voi kokea myös luonnon keskellä. Moni on varmasti joutunut tunnekuohun pauloihin ja ainakin liikuttunut erilaisten taide-elämysten kohdalla, mutta hyvin harva on oikeasti kokenut Stendhalin syndrooman kaltaisia oireita.
Syndrooma on nimetty ranskalaisen kirjailijan Marie-Henri Beylen mukaan. Beyle, joka kirjoitti nimellä Stendhal, sai voimakkaita oireita vieraillessaan Firenzessä vuonna 1811. Santa Crocen basilikassa vierailunsa jälkeen mies kirjoitti ”elinvoimiensa uupuneen ja hän pelkäsi kaatuvansa kävellessään” – niin vahvasti kirkon kattomaalaukset olivat häneen vaikuttaneet.
Firenzeläinen lääkäri Graziella Magherini paneutui 1970-luvulla Stendhalin kokemukseen, sillä hänen vastaanotolleen oli tuotu useita turisteja, jotka olivat Firenzen taiteen äärellä saaneet voimakkaita kohtauksia: pyörtymisiä, itkukohtauksia ja jopa tilapäisiä psykoottisia sekavuustiloja. Magherini nimesi tilan ja sen oireet Stendhalin syndroomaksi.
Tukholma-syndrooma
Tukholma-syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta pankkiryöstöstä, jossa varkaat ottivat neljä pankkivirkailijaa kuudeksi päiväksi panttivangeiksi. Vankeina pidetyt uhrit kiintyivät noiden päivien aikana kaappaajiinsa, ja jopa halailivat ja suutelivat näitä panttivankitilanteen lauettua. Uhrit eivät myöskään suostuneet todistamaan oikeudessa ryöstäjiä vastaan. Kun kidnappaajat uhriensa puolustuksesta huolimatta tuomittiin, kävi muutama panttivankina ollut tapaamassa kaappaajiaan vankilassa.
Tukholma-syndrooma on erikoisuudestaan huolimatta tällä psyykkiset sairaudet -listalla varsin yleinen tapaus ja sitä on tavattu muun muassa lentokonekaappauksien ja kidnappausten uhreilla, keskitysleiri- ja sotavangeilla, sekä kotiväkivallan ja insestin uhreilla. Uhri alkaa suhtautua pahantekijään tai kidnappaajaan myötämielisesti ja kehittää jopa romanttisia tunteita tätä kohtaan.
Boantropia
Lykantropia on mielenterveyden häiriö, jossa ihminen kuvittelee olevansa eläin tai muuttuvansa eläimeksi. Susi tai ihmissusi ovat yleisimpiä harhan kohteita. Lykantropian alle kuuluu kuitenkin hyvin spesifinen ja erittäin harvinainen muoto nimeltään boantropia. Siinä ihminen kuvittelee olevansa lehmä ja usein myös käyttäytyy sen mukaisesti.
Boantropiasta kärsivä voi olla nelinkontin pellolla syömässä ruohoa ja näkee itsensä osana lehmälaumaa. Psykiatrien mukaan boantropian voi laukaista esimerkiksi hypnoosi tai hyvin todellisen tuntuinen uni. Ihminen saattaa uneksia olevansa lehmä, ja kokemus jää sitten herätessä harhakuvitelmana päälle.
Boantropia on yksi vanhimmista kirjallisuudessa kuvatuista mielenterveyden häiriöistä, sillä Vanhan testamentin Danielin kirjassa kuningas Nebukadressar II karkotettiin ihmisten parista ja hänen sanottiin ”syöneen ruohoa kuin härät”. Vaikka Raamatun tarinassa on kyse Jumalan langettamasta rangaistuksesta, uskovat monet psykologit muinaisen hallitsijan kärsineen nimenomaan boantropiasta.
Lue myös:
Tiede
Naisen kyyneleet alentavat miehen seksuaalista halukkuutta: 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 2
Monet asiat saattavat nostattaa kyyneleet silmiin: Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.
Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa. Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kyyneleiden vuodatukset voit lukea tästä:
Itkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1
Kyyneleet eivät kiihota
Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.
Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.
Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.
Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.
Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.
Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?
Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.
Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.
Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.
Sukupuolten välisiä eroja
Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.
Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.
Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.
Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.
Miksi itkemme onnesta?
Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.
Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.
Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.
Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä.
Miksi me itkemme?
Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.
Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.
Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.
Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.
Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.
Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä.
Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.
Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.
Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.
Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?
Kuva: Khusen Rustamov | Pixabay
Listan ensimmäisessä osassa selvisi, että muut eläimet eivät itke. Toki eläimet vuodattavat silmiä puhdistavia kyyneleitä, ja toisaalta eläimet myös tuntevat sekä iloa ja surua. Mutta kyyneleitä ne eivät tunnemyrskyissä tipahtele.
Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.
Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.
Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.
Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta.
Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius.
Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.
Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.
Lue myös:
-
Elämäntapa5 tuntia sittenTop 10 erikoiset lentokentät: Pystysuoria pudotuksia, järkyttävän lyhyitä kiitoratoja ja upeita maisemia – osa 1
-
Oudoimmat1 viikko sitten
10 pientä kirjoitusvirhettä, jotka johtivat katastrofiin – osa 1
-
Oudoimmat1 viikko sitten
10 kirottua sukua: Kennedyt, Monacon ruhtinasperhe ja muut, joille valta ja mammona eivät suoneet onnea
-
Yleistieto2 päivää sitten
Huhtikuun yltiöpositiiviset lapset ovat syntyneet menestymään – faktoja ja henkimaailman juttuja huhtikuusta
