Tiede
Vuoden 2022 huumori-Nobelit on jaettu: Mayojen rituaaliset peräruiskeet ja ihastuneiden samaan tahtiin lyövät sydämet
Huumori-Nobelit on taas jaettu kymmenelle eri tieteenalan tutkimukselle, jotka saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan. Palkintojen tarkoitus on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, jotka ehkä muuten jäisivät vähälle huomiolle.
Huumori-Nobeleiden eli Ig Nobel -palkintojen jakaminen on vuosittainen tapahtuma, jota arvostettu tiedelehti Nature on nimittänyt ”tieteellisen kalenterin kiistattomaksi kohokohdaksi”. Vuodesta 1991 lähtien humoristinen tiedejulkaisu Annals of Improbable Research on jakanut huumori-Nobelit Harvardin yliopiston Sanders Theatressa, mutta tänä vuonna – kuten kahtena edellisenäkin pandemiavuotena – tilaisuus oli virtuaalinen. Vuoden 2022 Ig Nobel -seremonian teema oli Knowledge eli tieto.
Palkinnot jaettiin torstaina, syyskuun 15. päivänä, ja koko setti on katsottavissa YouTubessa. Tunnustukseksi kaikki huumori-Nobelin voittajat saivat pokaalin, joka heidän piti kuitenkin itse kasata tulostetusta PDF-tiedostosta. Lisäksi voittajat saivat väärennetyn 10 biljoonan Zimbabwen dollarin setelin.
Vaikka kymmenessä eri kategoriassa jaettuja palkintoja kutsutaan huumori-Nobeleiksi, ovat niiden saajat alansa rautaisia ammattilaisia ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Tutkimukset vaikuttavat toki ensisilmäyksellä erikoisilta ja hauskoilta, mutta niiden merkitystä ei missään nimessä pidä väheksyä.
Tässä siis tämän vuoden kymmenen Ig Nobel -palkintojen voittajaa.
Turvallisuustekniikka
Turvallisuustekniikan huumori-Nobel matkasi tänä vuonna Ruotsiin. Magnus Gens sai tämän tutkijapiireissä oikeasti arvostetun palkinnon vuonna 2001 valmistuneesta pro gradu -työstään. Tietotekniikan insinööri Gens oli ottanut aiheekseen erityisesti Pohjoismaissa harmia aiheuttavat hirvikolarit. Gensin mukaan yksistään Ruotsissa tapahtuu päivittäin 13 hirvikolaria.
Gens tutkimuksen tarkoitus oli rakentaa elävän kokoinen hirvitörmäysnukke, jota autonvalmistajat voisivat käyttää tuoteturvallisuuden kehitystyössä. Gens otti hirvitörmäysnukkeen mallia ”hiljattain kuolleesta ja edelleen lämpimästä peurasta” ja sai siten kumisen eläimen painon jakautumaan anatomisesti oikein, jotta törmäyksien analysointi olisi mahdollisimman totuudenmukaista. Maisteriopiskelija sai omiin törmäystesteihinsä käyttöön pari uutta Saabia ja yhden vanhan Volvon.
Ja vielä asiantuntija Gensin ohje hirven hypätessä tiellä eteen: jos suinkaan mahdollista, niin suuntaa auton keula kohti takapäätä, koska se on kevyempi.
Soveltava kardiologia
Huumori-Nobelit jaetaan joka vuosi hieman vaihtelevissa kategorioissa, jotka eivät myöskään mukaile oikeita Nobel-palkintoja. Tänä vuonna mukana ollut soveltavan kardiologian palkinto myönnettiin monikansalliselle tutkimusryhmälle, johon kuuluivat Eliska Prochazkova, Elio Sjak-Shie, Friederike Behrens, Daniel Lindh ja Mariska Kret.
Tutkijat halusivat selvittää, että mitä ihmisessä tapahtuu silloin, kun jokin klikkaa. Pari voi olla toisilleen täydellinen paperilla, mutta kukaan ei voi ennustaa sitä välitöntä ja vastustamatonta tunnetta, joka joidenkin ihmisten välillä vain auttamatta herää. Tai on heräämättä.
Koehenkilöt pitivät sokkotreffeillä erilaisia mittalaitteita, joilla seurattiin fysiologisia muutoksia. Jälkeenpäin he saivat kertoa tuntemuksistaan ja treffikumppanin miellyttävyydestä. ”Saimme selville, että sellaiset ilmiselvät signaalit, kuten hymyily, nauraminen, pitkät katseet sekä näiden eleiden matkiminen eivät olleet merkittävästi yhteydessä ihastumiseen”, kertoo Prochazkova, joka toimii tutkijana Leidenin yliopiston kognitiivisen psykologian laitoksella.
Sen sijaan selvä merkki ihastumisesta oli sydämensyke. Tutkimuksessa selvisi, että vastavuoroinen vetovoima synkronoi sydämensykkeet. Toisiinsa lääpällään olevien sydämet siis rupeavat lyömään samaa tahtia. Tämä signaali on tiedostamaton ja erittäin vaikea säädellä, eikä sitä huomaa päällepäin. Toinen ihastuksen paljastava merkki oli ihon sähkönjohtavuus, joka oli pareilla myös synkassa, ja johon ei sydämensykkeen tapaan voi itse vaikuttaa.
Sydän siis haluaa, mitä se haluaa – ja iho on samaa mieltä!
Kirjallisuus
Siirrytään ihanasta rakastumisen tunteesta monimutkaisiin lakiasiakirjoihin. Vuoden 2022 kirjallisuuden Ig Nobelin saivat Eric Martínez, Francis Mollica ja Edward Gibson, jotka ovat analysoineet sitä, miksi lakiteksti on niin turkasen vaikeaselkoista.
Lakiteksti on täyttä siansaksaa niille, jotka eivät aiheeseen ole perehtyneet. Ja silti iso osa ihmisistä joutuu usein lukemaan sopimuksia ja muita virallisia dokumentteja, joiden selvittämiseen pitäisi olla oikeustieteellinen käytynä.
Tutkijat kävivät läpi erilaisia lakitekstejä, yhteensä noin 10 miljoonaa sanaa, ja löysivät muutamia luetun ymmärtämistä vaikeuttavia tekijöitä. Ongelma ei suinkaan ole käsitteiden monimutkaisuus, vaan kirjoitustyyli, joka tekee tekstistä vaikeaselkoista. Yksi pahimmista syyllisistä oli aivan liian pitkät lauseet, joiden sisään on vielä tungettu sivulauseita.
Toinen tekstiä hankaloittava tapa on turhan monimutkainen ammattijargon. Monet ilmaisut voisi helposti ilmaista tavallisella kielellä eikä käyttää esimerkiksi latinankielisiä termejä.
”Lakiasiakirjojen sanat olivat yli kaksi kertaa vaikeaselkoisempia kuin Wall Street Journalin artikkeleissa ja noin 25 prosenttia hankalampia kuin akateemisissa lehdissä julkaistujen tutkimusartikkelien sanat”, kertoo väitöskirjatutkija Martínez MIT-yliopiston aivo- ja kognitiotieteen laitokselta.
Tutkijat luetuttivat lakitekstiä sisältäviä dokumentteja myös alan asiantuntijoilla. Hauskaa on se, että lakimiehet toki ymmärsivät oman alansa tekstiä muita paremmin, mutta silti lakikieli oli heillekin hankalampaa ymmärtää kuin muut tyylilajit.
Jotain varmaan olisi syytä muuttaa!?
Biologia
Biologian huumori-Nobel myönnettiin tänä vuonna tutkijoille, jotka ovat selvittäneet, miten ummetus vaikuttaa skorpionien parittelumahdollisuuksiin.
Autotomia on äärimmäisin keino puolustautua petoja vastaan. Siinä eläin irrottaa jonkin ruumiinosansa paetakseen uhkaajaa. Esimerkiksi sisiliskot uhraavat häntänsä ja jotkin hämähäkit katkaisevat jalkojaan hämäykseksi.
Ig Nobelin saaneet Solimary García-Hernández ja Glauco Machado tutkivat Ananteris balzani -skorpionilajia, jonka on varsin hiljattain havaittu irrottavan häntänsä tukalassa tilanteessa. Skorpionin kohdalla se tarkoittaa muutakin kuin häntää, sillä se joutuu uhraamaan samalla koko metasomansa eli takaruumiinsa. Siinä lähtevät muun muassa pistin, myrkkyrauhaset ja osa hermostoa – ja peräaukko, mikä tietenkin tekee ulostamisen mahdottomaksi.
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten metasoman menettäminen vaikuttaa eläimen liikkumiskykyyn lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Tutkijat epäilivät, että neljäsosan painostaan pudottaneet skorpionit olisivat aluksi nopeampia, mutta hidastuisivat aikaa myöten, kun syöty ravinto ei pääse poistumaan.
García-Hernández ja Machado joutuivat kuitenkin heittämään hypoteesinsa menemään, sillä takaruumiin menettäminen ei vaikuttanut liikkumiskykyyn tai nopeuteen millään tavalla. Pitkällä aikavälillä havaittiin, että ylisyöneillä koirailla oli hieman hankaluuksia löytää parittelukumppania, mutta koska ummetukseen kuoleminen kestää useita kuukausia, on jälkeläisten tuottaminen pyrstön pudottamisen jälkeen vielä mahdollista.
Koska ruumiinosan irrottaminen mahdollistaa edelleen suvunjatkamisen, on tämä väistämättä kuolemaan johtava ominaisuus siltikin evolutiivisesti järkevä.
Lääketiede
Lääketieteen huumori-Nobel meni tänä vuonna puolalaiselle tutkijaryhmälle, johon kuuluvat Marcin Jasiński, Martyna Maciejewska, Anna Brodziak, Michał Górka, Kamila Skwierawska, Wiesław Jędrzejczak, Agnieszka Tomaszewska, Grzegorz Basak ja Emilian Snarski. He osoittivat, että sytostaattihoitoa saavat syöpäpotilaat eivät kärsi yhtä paljon ikävistä sivuvaikutuksista, jos jäätelö korvaa erään perinteisen komponentin.
Kemoterapia ja sädehoito aiheuttavat yleisenä sivuvaikutuksena suun alueen oireita, koska syöpäsolujen tapaan myös limakalvot ovat nopeasti uusiutuvaa kudosta. Seurauksena on suun punoitusta, kipeitä haavaumia ja tulehduksia. Nämä kun yhdistää muihin mahdollisiin sivuvaikutuksiin, kuten pahoinvointiin ja oksenteluun, niin syömisestä tulee lähes mahdotonta.
Suun alueen ongelmien ennaltaehkäisyyn on tavallisesti käytetty kryoterapiaa, joka tässä tapauksessa tarkoittaa jääpalojen imeskelyä. Potilaille se on kuitenkin usein epämiellyttävää, koska jääpalat ovat liian kylmiä. Lapsipotilaiden on pitkään tiedetty suhtautuvan suopeammin jäätelöön kuin jääpaloihin (jännä juttu!?), mutta tieteellistä tutkimusta jäätelön käytöstä kryoterapiassa ei ennestään ollut. Varsovan lääketieteellisen yliopiston tutkijat päättivät korjata tämän puutteen.
Koehenkilöiksi valikoitui 74 syöpäpotilasta, jotka saivat kolme annosta kryohoitoa. Jäätelön sai valita itse makunsa mukaan sairaalan kahviosta. Tutkimuksessa todettiin, että vain 28,85 prosenttia jäätelöterapiaa saaneista potilaista kärsi suun limakalvovaurioista. Niistä potilaista, jotka eivät saaneet kryohoitoa, jopa 59 prosentille kehittyy limakalvovaurioita.
Tutkimuksen lopputulos: Jäätelön syöminen ennaltaehkäisee syöpäpotilaan suun limakalvovaurioita.
Tekniikka
Moni voisi laittaa tämän tutkimuksen kategoriaan ”turha tutkimus”, mutta tutkijat ovat toista mieltä. Vuonna 1999 julkaistussa tutkimuksessa japanilainen työryhmä selvitti, mikä on kaikkein tehokkain tapa käyttää sormia pyöreän ovennupin avaamisessa. Järkevästi suunniteltu pyöreä ovennuppi on esimerkiksi vanhuksille monesti paljon helpompi käyttää kuin taitettava kahva. Sama pätee vaikkapa vesihanaan.
Gen Matsuzaki, Kazuo Ohuchi, Masaru Uehara, Yoshiyuki Ueno ja Goro Imura saivat tekniikan huumori-Nobelin työstään, jossa selvitettiin, miten vääntämiseen käytettyjen sormien lukumäärä vaihtelee ovennupin koon mukaan. Chiba Institute of Technology -yliopiston professori Matsuzaki kertoo, että hänen on usein sanottu keskittyvän sellaiseen ongelmaan, jota ei ole olemassa, mutta ehkä työ on vaikuttanut volyyminappien ja vesihanojen suunnitteluun.
Tutkimuksessa todettiin yksiselitteisesti, että halkaisijaltaan yli 1 cm:n kokoisen nupin kääntämiseen tarvitaan kolmea sormea (peukalo, etusormi ja keskisormi) ja nimetön otetaan mukaan, kun nuppi 2,5 sentin kokoinen. Kaikki viisi sormea kääntämiseen vaaditaan silloin, kun ovennuppi on halkaisijaltaan vähintään 5 cm.
Taidehistoria
Taidehistorian huumori-Nobel myönnettiin Peter de Smetille ja Nicholas Hellmuthille, joiden tutkimus mayojen rituaalinomaisesta peräruiskeista on herättänyt laajaa ihastusta. Vaikka huumori-Nobelit jaetaan yleensä pian tutkimuksen julkaisun jälkeen, on tämä artikkeli julkaistu jo vuonna 1986.
Tutkimuksessa keskityttiin mayojen saviruukkujen taiteeseen ajalta 600–900 jaa. Niissä kuvataan usein palatsien elämää, pallopelejä, metsästystä, tansseja sekä ihmisuhreja. Vuonna 1977 tutkijat kuitenkin löysivät ruukkuja, joihin oli taiteiltu peräruiskeen antaminen.
Mayojen tiedettiin käyttäneen peräruiskeita lääkinnällisessä tarkoituksessa, mutta ruukkutaide viittasi vahvasti viihdekäyttöön. De Smet ja Hellmuth analysoivat lukuisia maalauksia sekä niiden yhteydessä käytettyjä hieroglyfejä. Tutkijat myös listasivat mahdollisia aineita, joita mayat olivat ehkä käyttäneet.
De Smet otti tutkimuksen tosissaan ja kokeili itseensä muutamia epäiltyjä aineita. Tutkija on itse kuvaillut olevansa ”poskareiden polttaja sekä kahvin ja oluen säännöllinen käyttäjä”, joten kovemmista aineista hän päätti pysyä erossa. Mayojen nautintoaineista hän valitsi esimerkiksi monessa kasvissa esiintyvän ja psykedeelinä tunnetun dimetyylitryptamiinin ja sen hän otti tietenkin tutkimusta kunnioittaen peräruiskeena. Vaikutus ei ollut havaittava.
Tutkijoiden löydökset poikkesivat aiemmasta mielikuvasta, jonka mukaan mayat olivat hyvin rauhallisia ja mietiskeleviä ihmisiä. Ruukkutaide paljasti, että he ottivat huumausaineita sekä myös alkoholia peräruiskeena, joka annettiin itselle tai toiselle normaalissa illanvietossa. Maalauksista oli myös pääteltävissä, että mayat auttoivat päihtyneitä tovereitaan, sillä monessa ruukussa oli kuvattu henkilöitä nostamassa kännistä kaveria konttausasennosta pystyyn.
Fysiikka
Sorsajonon viimeisenä tuleva säästää energiaa ja voi surffailla perässä melkein räpylääkään heilauttamatta. Näin voisi summata tutkimuksen, josta vuoden 2022 fysiikan huumori-Nobel myönnettiin.
Frank Fish, Zhi-Ming Yuan, Minglu Chen, Laibing Jia, Chunyan Ji ja Atilla Incecik ovat selvittäneet, miksi sorsanpoikaset uivat emon perässä niin tarkassa muodostelmassa, mikä on paras muodostelma ja miten paljon paikka muodostelmassa vaikuttaa poikasten energiankulutukseen.
Yhdysvaltalaisen West Chesterin yliopiston biologian professori Frank Fish on jo vuonna 1994 mitannut poikasten hapenkulutusta ja todennut, että emon perässä uiminen ei vaadi samanlaista ponnistelua kuin yksin uiskentelu. Sorsien muodostelmauinnissa pätee sama ilmiö kuin esimerkiksi jonossa pyöräiltäessä: ”imussa” on paljon kevyempää polkea. Fishin laskelmien mukaan suora jono tai salmiakkikuvio on kaikkein tehokkain.
Yhdessä Fishin kanssa palkinnon sai skotlantilaisen Strathclyden yliopiston hydrodynamiikan tohtori Zhi-Ming Yuan kollegoineen. Heidän tietokonesimulaatioon perustuva tutkimuksensa julkaistiin vuoden 2021 lokakuussa. Laskelmien mukaan muodostelmassa uiminen antaa mahdollisuuden käyttää hyväksi aaltovastusta. Jokainen jonossa uiva poikanen välittää aaltoja perässä tuleville ja vaikutus voimistuu lintu linnulta. Jonon hännillä olevat voivat oikeastaan vain ratsastaa aallon päällä.
Fishin mukaan muodostelmauintiin vaikuttaa ilmavirta ja Yuanin työryhmän tulokset viittaavat aalloilla surffailuun. Tulokset eivät tietenkään sulje toisiaan pois ja todennäköisesti kummallakin on osansa siinä, miksi vesilinnut ovat alkaneet uida muodostelmassa.
Professori Fish oli onnesta soikeana, kun kuuli saaneensa Ig Nobel -palkinnon. ”Tämä on ollut aina haaveeni”, sanoo Fish, jonka sähköpostin allekirjoituksessa lukee ”Et tee tiedettä silloin, jos sinulla ei ole hauskaa”.
Rauhanpalkinto
Huumori-Nobelien rauhanpalkinto hymyilyttää usein. Ei siksi, että tutkimus olisi naurettava, vaan siksi, että siitä on annettu rauhanpalkinto. Viime vuonna rauhanpalkinto meni tutkijoille, jotka selvittivät, onko miehillä parta sen takia, että se suojaa kasvoja nyrkkitappelussa.
Vuoden 2022 rauhanpalkinto meni tutkimusryhmälle, joka kehitti matemaattisen mallin, jonka avulla juoruilija voi päättää milloin puhua totta ja milloin valehdella. Monikansalliseen työryhmään kuuluivat Junhui Wu, Szabolcs Számadó, Pat Barclay, Bianca Beersma, Terence Dores Cruz, Sergio Lo Iacono, Annika Nieper, Kim Peters, Wojtek Przepiorka, Leo Tiokhin ja Paul Van Lange.
Exeterin yliopiston johtamisen professori Kim Petersin mukaan ihmiset valehtelevat auttaakseen liittolaisiaan ja vahingoittaakseen vihollisia, mitkä molemmat hyödyttävät juoruajaa itsenään: ”Haluamme sanoa mukavia asioita niistä, joista välitämme, ja kertoa ilkeitä juttuja niistä, joista emme pidä. Jos se ei ole mahdollista, niin voimme yksinkertaisesti vain valehdella heidän tekemisistään.”.
Algoritmi perustuu neljään eri strategiaan, joita juoruilija voi käyttää. Dynamiikan ymmärtäminen auttaa myös kuulijaa päättämään, onko juorua syytä uskoa. Mallin ytimessä on juoruilijan suhde kohteeseen ja kuulijaan.
Joskus juorukellolla on vaikea valinta: ystävä on käyttäytynyt huonosti ja kerrot tästä toiselle ystävälle. Totuuden kertominen auttaa kuulijaa, mutta vahingoittaa juorun kohdetta. Valehtelu taas vaikuttaa toisin päin. Tietokonemallin mukaan juoruilijan on päätettävä puhuuko totta vai palturia perustuen yksinkertaisesti siihen, kenestä välittää eniten.
Taloustiede
Menestyvillä ihmisillä sanotaan usein olevan tiettyjä yhteisiä ominaisuuksia: lahjakkuutta, älykkyyttä, taitoa ja periksiantamattomuutta. Ja tietenkin pitää tehdä kovasti töitä. Menestyjät nostetaan jalustalle ja heitä kunnioitetaan, koska he ovat erityislaatuisia ihmisiä.
Onneksi viimeaikoina tästä putkikatseisesta ajattelutavasta on päästy eroon ja tutkimukset ovat osoittaneet, että silkalla onnella on paljon tekemistä menestyksen kanssa.
Ja tästä aihepiiristä tehdystä tutkimukset myönnettiin taloustieteen huumori-Nobel italialaiselle tutkimusryhmälle, johon kuuluivat Alessandro Pluchino, Alessio Emanuele Biondo ja Andrea Rapisarda. He selittävät matemaattisesti, miksi menestys ei suinkaan kohtaa aina niitä lahjakkaimpia yksilöitä vaan sen sijaan onnekkaimpia. Kyse on pitkälti sattumanvaraisesta tuurista. Lahjakkuus ja sinnikäs työskentely eivät aina riitä, jos ei satu olemaan oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä.
Pluchinolle ja Rapisardalle tämä oli jo toinen Ig Nobel, sillä vuonna 2010 he pokkasivat palkinnon johtamisen kategoriassa. Silloinen tutkimus osoitti matemaattisesti, että organisaatiot toimisivat huomattavasti tehokkaammin, jos ihmisiä ylennettäisiin täysin sattumanvaraisesti.
Lue myös:
Sydän tykyttää, kädet puristuvat nyrkkiin ja pää meinaa räjähtää. Nämä tuntemukset ovat tuttuja misofoniasta kärsiville, jotka raivostuvat arkipäiväisistä äänistä.
Misofonia tarkoittaa yliherkkyyttä tietyille tavanomaisille äänille, kuten ruoan pureskelu, kynän naputtelu tai yskiminen. Tämän erikoisen ja melko harvinaisen vaivan syytä ei tunneta eikä siihen myöskään ole parannuskeinoa.
Misofoniasta kärsivää voidaan pitää huonokäytöksisenä, sillä tiettyjen äänien kuuleminen aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion: kuvotusta, raivoa, paniikkia ja vihaa. Henkilö tiedostaa itsekin reaktionsa olevan aivan liian voimakas, mutta hän ei voi sille yhtikäs mitään.
Listafriikki keräsi nyt kasaan faktoja misofoniasta – lista saattaa auttaa sinua ymmärtämään läheisesi räjähtävää suhtautumista tai sitten omaa reagointiasi mitättömiltä kuulostaviin ääniin.
Mitä misofonia ei ole?
Aloitetaan oikomalla väärinkäsityksiä, eli mitä misofonia ei ole.
Se ei ole fobia. On olemassa fonofobia eli puhumisen tai kovien äänien pelko, mutta misofonia on täysin eri asia.
Misofonia ei myöskään ole sama kuin hyperakusia, josta kärsivät kokevat kaikki ympäristön äänet sietämättöminä. Misofoonikko on herkistynyt vain tietyille äänille, jotka ovat usein matalia ja toistuvia.
Misofoniasta ei myöskään ole kyse sellaisissa tapauksissa, joissa esimerkiksi naapurista kantautuvat kovat äänet tai jonkun äänekäs pureskelu ärsyttävät. Nämä ovat täysin normaaleja tuntemuksia, joihin reagointi on kontrolloitavissa.
Misofoniikolle ne äänet, joille hän on herkistynyt, ovat täysin ylivoimaisia. Reaktiota on mahdoton hallita. Kyseessä ei ole inhotus, vaan päällimmäinen tunne on puhdas raivo.
Minkälaiset äänet raivostuttavat misofoonikkoa?
Usein misofonia kuvaillaan raivoksi, jonka laukaisee syömisen äänet. Usein näin onkin, mutta vaiva ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen.
Laukaisevat äänet voidaan luokitella viiteen eri kategoriaan: suuäänet kuten ruoan pureskelu, hengitysäänet, vokaaliset äänet kuten hyräily, kehon liikkeiden äänet kuten sormien naksuttelu, sekä sekalaiset äänet kuten karkkipussin rapistelu.
Ruoan maiskutus, tuuletin, tiskikoneen tyhjäyksen aikainen astioiden kolina, kynsien viilaaminen, näppäimistön näpyttely, mahan murina, tuulilasinpyyhkimet – reaktion laukaisevia ääniä on monia erilaisia. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin se, että useimmille ihmisille ne ovat täysin yhdentekeviä.
Misofonian syytä ei tunneta
Koska sairautta ei ole vielä kovinkaan kauaa tai paljon tutkittu, ei sen syntymekanismia tai -syytä tunneta. Yhtälailla mysteeri on se, miksi misofonia on yleisempää tytöillä kuin pojilla. Useimmiten misofonia puhkeaa esiteini-iässä eli 9–12-vuotiaana. Varsin usein ensimmäinen misofonian laukaiseva ärsyttävä ääni on vanhemman tai jonkun muun lapsuudenaikaisen perheenjäsenen tuottama.
Joidenkin asiantuntijoiden mukaan laukaisevana tekijänä saattaa toimia stressi ja ahdistus, mutta kaikki eivät ole yhtä mieltä. Jos näin olisi, tepsisi terapia huomattavasti paremmin.
Newcastlen yliopiston neurotieteen instituutin johtava tutkija Sukhbinder Kumar uskoo, että misofonia liittyy menneisyyden muistoihin, joihin liittyvät tunteet nousevat äänen kuullessa pintaan. Kumarin mukaan keskimääräinen puhkeamisikä tukee tätä ja voimakas tunnereaktio on misofoonikon aivojen tapa muistuttaa aiemmasta. Kumarin teoria viittaa siis psykologiseen vaivaan, mutta toisaalta misofoonikoiden aivoissa on havaittu rakenteellisia muutoksia.
On myös erikoista, että kaikkien ihmisten tuottamat äänet eivät aiheuta misofoonikossa samanlaista reaktiota. Usein esimerkiksi tuntemattoman henkilön syömisen ääni voi olla siedettävä, mutta läheinen henkilö kun mässyttää menemään, niin hermot ovat riekaleina.
Muutoksia aivotoiminnassa
Misofoniasta kärsivien todellista lukumäärää ei tiedetä, mutta lääkärien mukaan se on erittäin harvinainen sairaus. Suomessa misofonialla ei ole virallista tautiluokitusta, vaikka kyse on täysin todellisesta vaivasta.
Misofoniaa tutkittaessa on havaittu, että henkilön aivot lähtevät ylikierroksille tietyille äänille altistuessaan. Newcastlen yliopistossa misofoonikkojen aivoja on kuvannettu ja tutkimuksissa on ilmennyt, että aivojen osa nimeltään aivosaari on yliaktiivinen. Aivosaari liittää aistimukset tunteisiin. Misofoonikoilla aivosaaren havaittiin myös olevan normaalista poikkeavalla tavalla yhteydessä niihin muihin aivojen osiin, jotka liittyvät tunteiden käsittelyyn.
Samat tutkijat ovat saaneet selville myös sen, että misofoonikoiden etuotsalohkoissa on havaittavissa hienoisia muutoksia. Ja aivojen otsalohkossa tapahtuu tunteiden käsittelyä ja sinne keskittyy nimenomaan mekanismit, jotka normaalisti hillitsevät epänormaalia reagointia ääniin.
Ongelma siis vaikuttaa piilevän hermoston kytkennöissä. Toimintaongelma on niissä aivojen osissa, joissa kuuloaistimus yhdistyy tunteeseen.
Reaktio voi olla fyysinen
Jotkin äänet ottavat päähän; se on normaalia. Mutta harva meistä reagoi ääniin fyysisesti. Misofoonikolle näin voi kuitenkin käydä. Rintakehässä voi tuntua painetta ja jopa kipua, sydämensyke nousee ja alkaa hikoiluttaa. Muita havaittuja oireita ovat muun muassa hengenahdistus ja verenpaineen nousu.
Kehossa aktivoituu sympaattinen hermosto, joka käynnistää taistele tai pakene -reaktio. Kyseessä on elintärkeä stressireaktio, mutta tavanomaisten äänten ei sellaista pitäisi laukaista.
Misofoonikoilla tilanne on kuitenkin juuri näin: ettei tulisi totaalista räjähdystä, on monen vaivasta kärsivän lähdettävä huoneesta pois. Hänen on taisteltava tai paettava.
Misofonia voi hankaloittaa elämää ja ihmissuhteita merkittävästi
Misofoonikko ei välttämättä kestä syödä perheensä kanssa, joten hän saattaa aterioida eri huoneessa. Näin kävi esimerkiksi misofoniatutkimuksissa mukana olleelle englantilaiselle Olana Tansley-Hancockille, joka eristäytyi muusta perheestä aina ruokailujen ajaksi. Tansley-Hancock ei ollut tietoinen sairaudesta, ennen kuin googlasi ”haluan lyödä ihmisiä, kun kuulen heidän syövän”.
Tietoisuus sairaudesta on helpottanut naisen elämää, vaikka oireet eivät mihinkään ole kadonneetkaan. Apu on löytynyt korvatulpista, joita Tansley-Hancock käyttää aina muiden ihmisten seurassa ollessaan.
Koska reaktion laukaisevien tilanteiden välttäminen on ainoa täysin toimiva keino, voi arkipäiväisestä elämästä tulla piinaa. Moni pahoista oireista kärsivä on joutunut vaihtaa työpaikkaa ärsyttävien äänten takia ja koulunkäynti voi olla täyttä tuskaa.
Entäs vaikka junassa matkustaminen, kun joku toinen syö eväitään tai tekee tietokoneella töitä? Vaunua tai ainakin paikkaa on pakko vaihtaa, jos nämä äänet raivostuttavat.
Elokuvateatteriin on turha kuvitella menevänsä, koska karkkipussien rapistelu ja sipsien rouskuttelu saa pään räjähtämään.
Tai mieti tilanne, jossa puolison hengittämisen ääni saa aikaan sellaisen reaktion, että tekisi mieli käydä kurkkuun kiinni. Samalla tiedostat, miten järjetön reaktiosi on, mutta et voi tunteelle mitään.
Mikä avuksi?
Koska misofoniaan ei ainakaan vielä ole täydellistä parannus- tai hoitokeinoa, jää parhaaksi vaihtoehdoksi oireiden hillintä ja hallinta.
Tinnituksen, eli korvien soimisen ja huminan, hoitoon tarkoitetun siedätyshoidon on havaittu auttavan joitakin misofoonikkoja kestämään paremmin triggeröiviä ääniä. Jo aiemmassa kohdassa mainituista korvatulpista on löytynyt helpotus monelle misofoonikolle. Myös valkoista kohinaa tuottavat laitteet voivat auttaa peittämään raivostuttavia ääniä. Perinteinen keskusteluterapia tai hypnoterapia voivat niin ikään auttaa.
Myös vanha viisaus eli ”elämäntavat kuntoon” saattaa helpottaa misofonian oireiden hallintaa. Stressin ja väsymyksen tiedetään lisäävän ääniyliherkkyyttä, joten jo pelkkä lepo ja kunnollinen palautuminen voi parantaa misofoonikon elämänlaatua. Vaikeista oireista kärsiviä tällaiset vinkit toki vain turhauttavat.
Radikaalimpiakin keinoja on kokeiltu: tietyt masennuslääkkeet voivat auttaa, mutta niitä ei yleisesti suositella misofoonikoille. Kognitiivisen neurologian professori Tim Griffiths Newcastlen yliopistosta näkee sähköhoidon erittäin lupaavana vaihtoehtona. Historiallisesti sähkösokkihoitona tunnettu hoitomuoto on toki kiistanalainen, mutta heikko ja tarkasti kohdennettu sähkövirta säätää aivojen toimintaa juuri toivotulla tavalla.
Onko misofoniassa mitään positiivista?
Sanonta ”ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin”, pitää myös misofonian kohdalla paikkansa. Tutkimusten mukaan tästä ikävästä vaivasta kärsivät ovat luovia neroja.
Northwesternin yliopiston tutkijat ovat havainneet, että misofoonikot pärjäävät erityisen loistavasti luovuutta vaativissa testeissä. Koehenkilöt vaikuttivat olevan sitä luovempia, mitä enemmän tietyt äänet heitä ärsyttivät.
Tiedetään, että aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvien mantelitumakkeiden keskimääräistä suuremmalla koolla on yhteys luovuuteen. Tuoreessa Amsterdamin yliopistossa vuonna 2021 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että misofoniasta kärsivien mantelitumakkeet ovat tavallista suurempia.
Mantelitumakkeet ovat osa aivojen limbistä järjestelmää ja osallistuvat isoilta osin tunnemuistiin sekä tunteiden prosessointiin eli muun muassa siihen, miten reagoimme pelkoon tai vihaan. Tutkijat kirjoittavat myös, että misofoonikoiden vasen mantelitumake on kytkeytynyt pikkuaivoihin normaalia enemmän, mikä saattaisi selittää refleksinomaisia fyysisiä reaktioita, joita tietyt äänet aiheuttava.
Lue myös:
Mitä kaikkea ylimääräistä ihmisen sisältä voi löytää? Käsittämättömiä asioita, usko pois! Tälle listalle niistä valittiin elävät olennot.
Joskus ihmisen sisältä voi löytyä sinne vahingossa päätyneitä asioita, ja joskus vierasesineitä laitetaan tarkoituksella sisään erinäisistä aukoista. Ongelmaksi nämä skenaariot muodostuvat silloin, kun vierasesine, tai tässä kohtaa vieraseliö, ei katoakaan, vaan jää pitämään majaa ihmisen sisälle.
Listafriikki esittelee teille nyt kymmenen karmivaa ja kummallista tapausta, joissa eläviä olentoja on löytynyt ihmisen sisältä. Nautinnollisia lukuhetkiä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset puistattavat tarinat ovat luvassa myöhemmin.
Tosielämän Hämähäkkimies
Umpilisäkkeen poistaminen on nykyisin yksi yleisimmistä leikkauksista, eikä vatsan alueelle jää tähystyksestä kuin hyvin pieni arpi. Mutta vaikka arpikudos voi äkkisilmäyksellä vaikuttaa paksulta, on se todellisuudessa muuta ihoa ohuempaa. Sen sai karvaasti kokea australialainen Dylan Maxwell lomaillessaan indonesialaisella Balin saarella vuonna 2014.
Hän huomasi eräänä reissupäivänä saaneensa ikävän näköisen hyönteisen pistoksen vatsaansa, ja paikallisella lääkäriasemalla hänelle määrättiin antihistamiinia sen hoitoon.
Maxwell kuitenkin palasi uudelleen lääkärin pakeille, koska koko hänen vatsansa pituudelta – navasta rintaan – kulki kirkkaanpunainen, polttava vana. Tutkimuksissa lääkäri totesi ihon alla olevan pienen hämähäkin, joka oli kaivanut kantajaansa kivuliasta polkua kolmen päivän ajan.
Maxwell palasi kiireen vilkkaa kotimaahansa, jossa trooppinen tunkeilija vihdoin saatiin vedettyä navan kautta pois. Lääkärit arvelivat, että hämähäkki oli päässyt tunkeutumaan miehen ihoon vanhan leikkausarven kautta.
Maxwell selvisi koettelemuksesta lähinnä säikähdyksellä, ja tunnetaan nykyään kavereiden keskuudessa Spiderman-lempinimellä. Tietenkin.
Kummallinen kivi
Kun kalifornialainen Franklinin perhe oli viettämässä kaunista kesäpäivää meren rannalla vuonna 2013, sattui pieni Paul-poika kaatumaan. Paul sai polveensa haavan, mutta mitäs siitä; nelivuotiaan naarmu putsattiin ja siihen laitettiin laastari päälle, jotta leikki voi jatkua.
Parin viikon päästä polvi oli kuitenkin pahasti turvonnut ja näytti tulehtuneelta. Lääkärin määräämät antibiootit auttoivatkin tulehdukseen, mutta ne eivät poistaneet polvessa ollutta mustaa pattia, joka kaiken lisäksi vaikutti kasvavan.
Äiti, Rachel Franklin, päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja puristi näppylää lääkärin kielloista huolimatta. Ulos purskahti pieni, musta kappale, jonka hän ensi alkuun päätteli olevan kivi. Lähemmällä tarkastelulla ”kivessä” näytti olevan kierteitä, ja se osoittautuikin eläväksi kotiloksi.
Todennäköisesti haavaan oli rannalla päässyt kotilon muna, josta eläin oli kuoriutunut ja onnellisena alkanut terävällä raastinkielellään syömään pojan polvea.
Paul itse piti tapahtunutta ”vähän hulluna”, ja päätti pitää kotilon lemmikkinään nimeten sen samana kesänä ensi-iltansa saaneen Turbo-elokuvan mukaan.
Kukkia kannan
Pekingiläiset lääkärit olivat sanattomia, kun vain 16-kuukautinen Ranran tuotiin sairaalaan tutkittavaksi vuonna 2013. Vanhemmat olivat huolestuneet, kun tyttö itki aivan lakkaamatta ja raapi pakonomaisesti toista korvaansa. Äiti oli yrittänyt katsoa korvakäytävään ja nähnytkin siellä jotain epätavallista, mutta ei ollut saanut esinettä pois.
Tutkittuaan Ranranin korvaa, erikoislääkärit totesivat, että siellä on voikukka. Vanhemmat kertoivat, että tytön korvaan oli lentänyt voikukan siemen neljä kuukautta aiemmin, mutta se ei ollut heitä aiemmin huolestuttanut.
Lääkärit poistivat kovalla työllä ja tuskalla täysikasvuisen, joskin vain 2 senttimetrin mittaisen kukan. Kukan juuret olivat jo sulautuneet korvan seinämiin, se täytti koko korvakäytävän ja olisi myöhemmin saattanut aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Ranran ja hänen vanhempansa pääsivät kuitenkin samana päivänä kotiin; ilman korvakipuja ja ylimääräisiä voikukkia.
Pavunvartta pitkin
Yhdysvaltalainen Ron Sveden oli vuonna 2010 kärsinyt jo kuukausien ajan pahoista hengitysongelmista. Häntä yskitti koko ajan ja yleiskunto oli romahtanut. Eräänä kesäisenä päivänä Svedenin olo kävi niin tukalaksi, että hänen vaimonsa Nancy päätti soittaa ambulanssin.
Tutkimuksissa selvisi, että miehen vasen keuhko oli romahtanut ja Sveden oli henkisesti valmistautunut syöpädiagnoosiin. Mutta toisin kävi.
Röntgenkuvissa näkyi kaikkien ihmetykseksi herneenverso. Lääkärit epäilivät, että Svedenin syödessä herneitä oli yksi pallura eksynyt vahingossa väärään paikkaan. Keuhkojen lämpimässä ja kosteassa ympäristössä sen oli ollut hyvä itää ja kasvaa.
Leikkaus sujui hienosti ja vajaan puolentoista sentin mittainen verso saatiin poistettua. Saattaa olla, että sairaalan keittiöllä oli kuultu oudosta löydöksestä, sillä kun Sveden sai ensimmäisen kiinteän ateriansa, vastasivat vihannesosuudesta herneet. Kammoa miehelle ei ollut tullut, vaan hän söi nauraen lautasensa tyhjäksi.
Huojentava diagnoosi
Vuonna 2007 Phoenixissa asuva Rosemary Alvarez eli pahinta painajaistaan. Hän oli hakeutunut lääkärin vastaanotolle, kun hänelle oli ilmaantunut tasapaino-ongelmia, nielemisvaikeuksia ja toisen käden puutumista. Alvarez oli juuri saanut magneettikuviensa tulokset, jotka olivat vahvistaneet sen, mitä nainen oli jo osannut pelätä. Hänellä oli aggressiivinen aivokasvain.
Neurokirurgit päättivät lähteä vaaralliseen leikkaukseen ja poistamaan syvällä aivorungossa olevaa kasvainta, koska Alvarezin tila heikkeni vauhdilla. Leikkaussalin henkilökuntaa odotti aivoissa kuitenkin mieluinen yllätys, nimittäin elävä heisi- eli lapamato.
Löydös oli sen takia positiivinen, että mitään kasvainta ei ollut olemassakaan ja mato oli huomattavasti helpompi poistaa sen hyytelömäisestä majapaikasta.
Miten mato oli aivoihin päätynyt?
Yleensä heisimadot leviävät ulosteiden mukana ja loisivat suolistossa, mutta niiden pikkuruiset munat voivat päästä verenkierron kautta muualle elimistöön. Kuoriutuvat toukat muodostavat uuteen elinympäristöönsä kystia eli nesteen täyttämiä rakkuloita, joiden sisällä ne sitten elävät.
Lue myös:
On uskomatonta, miten paljon kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneistä eläimistä tiedetään. Silti dinosaurukset yllättävät ja paljastavat itsestään fossiilien välityksellä jatkuvasti uusia asioita.
Dinosaurusten valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi lopulta tuhoisaan asteroidi-iskuun noin 65 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin väärin sanoa, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, sillä yksi dinosaurusryhmä elää keskuudessamme tänäkin päivänä. Lintujen sanotaan polveutuvan dinosauruksista, mutta itse asiassa tieteellinen fakta on se, että linnut ovat dinosauruksia.
Kotipihan puussa laulava sinitiainen kuuluu dinosaurusten teropodi-alalahkoon ja se on läheisempää sukua Tyrannosaurus rexille, kuin T. rex on pitkäkaulaisille brontosauruksille tai kolmisarvisille triceratopseille.
Monet näistä listan faktoista liittyvätkin siihen, miten samankaltaisia linnut ja tietyt dinosaurukset ovat. Jos dinosaurusten käytös kiinnostaa, niin paras tapa tutustua siihen on seurata lintuja. Se on uskomatonta, mutta totta!
Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen yllättävän faktan listan, joka avaa muniaan hautovien, saaliin perässä uivien ja yhdyskunnissa pesivien dinosaurusten elämää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset dinosaurusfaktat ovat luvassa myöhemmin.
Tyrannosaurus rex oli yllättävän hidas
Tyrannosaurusten on jo pitkään tiedetty olevan suhteellisen hitaita petoja. Mutta tuoreen tutkimuksen mukaan ihmisen olisi varsin helppo paeta maailmanhistorian pelottavinta ja kuuluisinta petoa.
Alankomaalaisten yliopistojen yhteistyössä tehdyssä tutkimuksessa keskityttiin T. rexin jalkojen sijaan sen häntään. Suuren petodinosauruksen häntä liikkui kävellessä ylös ja alas. Tutkimuksen pohjana käytettiin liikettä, joka syntyy kun ihminen keinuu. Keinujan on pysyttävä keinun vauhdissa ja mukailtava sen tahtia, jos mielii pitää sen liikkeessä. Samaan tapaan T. rexin hännän oli pysyttävä eläimen tahdissa.
Dinosauruksen hännästä tehdyn kolmiulotteisen mallin perusteella tutkijat kykenivät selvittämään taajuuden, jolla T. rexin häntä luonnostaan liikkui. Tuon ominaistaajuuden perusteella voitiin päätellä, että T. rexin normaali kävelynopeus oli 4,6 kilometriä tunnissa. Joten kävelylenkki T. rexin kanssa olisi melko rauhallinen.
Entäs sitten se pakoon juokseminen? Manchesterin yliopiston paleontologien vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan T. rex kykeni juoksemaan enintään 20 kilometrin tuntivauhtia – sitä nopeampi vauhti olisi murskannut sen luut. Maratonin maailmanennätys on hieman päälle kaksi tuntia, joten sillä vauhdilla dinosaurus jäisi jälkeen. Ja ihminen on yksi maailmanhistorian parhaista kestävyysjuoksijoista, joten lyhytkin pyrähdys ”täysiä” saisi varmasti pedon luovuttamaan.
Dinosaurusten värikkäät munat
Pitkään ajateltiin, että kaikki dinosaurusten munat olivat kalkkikuorisia ja kovia. Tämä virheellinen olettamus johtui siitä, että kovakuoriset munat ovat säilyneet paremmin. Sittemmin fossilisoituneita pehmeäkuorisia munia on löytynyt myös ja itse asiassa kaikkien dinosaurusten munat olivat ensiksi juuri tämän kaltaisia eli muistuttivat nahkamaisella pinnallaan nykypäivän krokotiilien ja kilpikonnien munia.
Ennen kuin linnut erkanivat omaksi haarakseen, alkoi muniin ilmestyä kalsiumia, kuin evoluution kokeiluna. Se oli toimiva mutaatio, joka ilmestyi itsenäisesti kolmeen eri dinosaurusten sukupuun haaraan.
Vuoteen 2018 saakka ajateltiin, että vaikka munat olivat kovia kuten linnuilla, ovat ne olleet valkoisia kuten matelijoilla. Värikkäiden munien on uskottu kehittyneen vasta siinä vaiheessa, kun linnut kehittyivät omaksi ryhmäkseen.
Mutta Yalen yliopiston paleontologin Jasmina Wiemannin johtama tutkimusryhmä on selvittänyt, että monien dinosaurusten munat olivatkin värikkäitä, kuten nykylinnuilla. Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa yli 66 miljoonaa vuotta vanhoista munista löydettiin merkkejä monista samoista pigmenteistä, jotka edelleen määrittävät lintujen munien värit. Tutkijat analysoivat 15 dinosauruslajin munia ja niiden joukossa oli sinivihreitä, ruskeita ja jopa täplikkäitä kuoria.
Väritys ja kuviointihan suojaavat munia, koska ne eivät erotu ympäristöstä samoin kuin valkoiset munat. Oletettavaa onkin, että värilliset munat kehittyivät, kun dinosaurukset alkoivat rakentaa avoimia pesiä. Mistä päästäänkin kiehtovaan pesimiskäyttäytymiseen.
Dinosaurukset huolehtivat munistaan ja osa jopa hautoi niitä
Ryhmä höyhenpeitteisiä nykylintujen läheisimpiä sukulaisia, joihin muun muassa velociraptorit kuuluvat, nimettiin aikoinaan väärinymmärryksen vuoksi oviraptoreiksi. Mongoliasta löytyi 1920-luvulla suuri määrä oviraptorin fossiileja, joista monet olivat pesien päälle levittäytyneinä, joten dinosaurusten arveltiin olleen rötöstelyreissulla – siitä siis nimi Oviraptorosauria eli munavaraslisko.
Vasta 1990-luvulla tutkijat löysivät samoilta alueilta sikiöitä sisältäneitä munia ja tuolloin selvisi, että ne olivat varkaiksi epäiltyjen petojen munia. Emot olivat suojelleet jälkikasvuaan. (Kuvassa fossiili, jossa oviraptori hautoo muniaan.)
Eivätkä ne ainoastaan suojelleet muniaan vaan hautoivat niitä. Tähän saatiin varmuus vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa, jossa kyettiin selvittämään lämpötila, jossa munat ovat hautomisvaiheessa olleet. Aiemman uskomuksen mukaan dinosaurukset munivat kaivamaansa kuoppaan ja peittivät munat maa-aineksella kuten krokotiilit ja kilpikonnat. Ranskalais-kiinalainen tutkimusryhmä analysoi hapen eri isotooppeja ja kykeni niiden avulla toteamaan, että 70 miljoonaa vuotta sitten munitut dinosauruksen munat ja niiden sisällä olleet sikiöt olivat kehittyneet 35–40 celsiusasteessa. Eli samassa lämpötilassa, jossa modernit linnut pitävä munansa hautomalla niitä.
Nykyisin uskotaankin, että iso osa dinosauruksista tosiaankin hautoi muniaan. Suurimmat lajit eivät tietenkään voineet istua muniensa päällä murskaamatta niitä ja ne käyttivätkin hautaamismenetelmää tai munivat jälkikasvunsa pesän reunoille, istuivat itse keskellä ja levittivät höyhenpeitteiset raajansa munien päälle.
Dinosaurukset eivät olleet vaihtolämpöisiä
Käytetään tässä kohtaa selvyyden vuoksi jo hieman vanhentuneita termejä tasa- ja vaihtolämpöinen. Nisäkkäät ja linnut ovat tasalämpöisiä, eli ne tuottavat lämmön kehon sisällä ja pitävät sen aina suunnilleen samana, kun taas vaihtolämpöisten ruumiinlämpötila muuttuu ympäristön mukaan. Vaihtolämpöisiä ovat muun muassa matelijat ja sammakkoeläimet, joten pitkään ajateltiin, että dinosaurusten täytyi olla fysiologialtaan samanlaisia kuin nuo oletetut lähisukulaisensa.
Mutta kuten ainut elossa oleva dinosaurusryhmä eli linnut, niin myös muut dinosaurukset olivat tasalämpöisiä, tai ainakin jotain sinne päin. Tämä on voitu päätellä muun muassa nukkumisasennosta, sillä 128 miljoonaa vuotta vanhoista fossiileista on havaittu, että dinosaurukset nukkuivat raajat lähelle kehoa vedettynä ja pää toisen etujalan tai siiven alle työnnettynä – juuri kuten linnut. Tämä asento säästää energiaa ja vähentää lämmönhukkaa. Näin siis ainakin aktiivisesti metsästäneillä petodinosauruksilla; enemmän paikoillaan laiduntaneet suurikokoiset kasvinsyöjät saattoivat olla vaihtolämpöisiä.
Limusaurus – pedosta kasvinsyöjäksi yhden elämän aikana
Eläinmaailmasta tunnetaan paljon esimerkkejä lajeista, jotka käyvät läpi radikaaleja fyysisiä muodonvaihdoksia tai elävät hyvin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa.
Noin 160 miljoonaa vuotta sitten elänyt, teropodien alalahkoon kuuluva Limusaurus teki kuitenkin sellaisen muutoksen, joka on hyvin harvinainen eläinkunnassa. Monet ihmiset toki tekevät tällaisen muutoksen, mutta omasta valinnastaan. Limusauruksilla se kuului jokaisen yksilön elämään. Ne vaihtoivat ruokavalionsa lihasta kasviksiin.
Pekingiläisen paleontologisen instituutin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan Limusaurus syntyi kunnioitettava hammaskalusto suussaan ja söi lihaa niin kuin kunnon petodinosauruksen kuuluukin. Vuosien kuluessa ja eläimen kasvaessa sen vartalossa tapahtui useita kymmeniä suuria muutoksia, jotka kaikki tähtäsivät siihen, että lihan sijaan se jauhaa pian lehtiä ja oksia. Limusaurus menetti hampaansa 12. ikävuoteen mennessä ja hiljalleen sen kallon muoto ja mittasuhteet muuttuivat, esimerkiksi yläleuka alkoi kaareutumaan alaspäin, jolloin sitä pystyi käyttämään nokkana.
Syytä tähän merkilliseen muutokseen voidaan vain arvailla, mutta asiantuntijoiden mukaan kyse saattaa olla lajinsisäisen kilpailun vähentämisestä. Kun nuoret yksilöt söivät lihaa ja aikuiset kasveja, ei sukupolvien välille tullut kilpailua ravinnosta. Fossiiliaineiston perusteella tiedetään, että täysikasvuiset Limusaurukset nielivät kiviä ruoansulatuksen avuksi, sillä ruokavalionmuutos oli niin dramaattinen.
Kivien nieleminen ei ollut ainoastaan Limusauruksen erikoisalaa, vaan sitä tekivät monet muutkin dinosaurukset. Ja nykyäänkin dinosaurukset nielevät pieniä kiviä vilkastuttaakseen ruoansulatusta.
Lue myös:
Tiede
Lumelääke toimii, vaikka sen tietäisi olevan tehoton: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa plasebovaikutuksesta – osa 2
Yksi erikoisimmista lääketieteen ilmiöistä on plasebovaikutus. Miten voi olla, että tehoton lumelääke jollain ihmeellä vaikuttaa oikean lääkkeen lailla?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset faktat plaseboefektistä voit lukea tästä:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lumelääke toimii, vaikka sen käytöstä tietäisi
Pitkään ajateltiin, että plasebovaikutus syntyy ainoastaan silloin, jos potilas ei tiedä saaneensa lumelääkettä. Toisin kuitenkin on: positiivisia vaikutuksia on havaittu aivan samoissa määrin, vaikka koehenkilölle olisi kerrottu, että hän sai plasebon.
Harvardin yliopistossa vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa kerrottiin ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS) kärsiville ihmisille, että he tulevat saamaan plaseboa. Koehenkilöille tehtiin hyvin selväksi, että pillereissä ei ole mitään tehoaineita, jotka auttaisivat IBS:ään, ja purkeissa luki isolla LUMELÄÄKE.
Heille kuitenkin sanottiin, että sokerijauheesta tehdyt pillerit ovat kliinisissä tutkimuksissa tuoneet plasebovaikutuksen kautta paremman olon. Mutta samaan hengenvetoon todettiin, ettei plaseboefektiin tarvi uskoa, kunhan vain ottaa lääkkeen kahdesti päivässä.
Lopputulos oli odottamaton: Tietoisesti lumelääkettä ottaneiden ryhmässä kaksi kertaa suurempi määrä ihmisiä koki oireidensa lievittyneen verrattuna niihin, jotka eivät ottaneet mitään.
Tuoreemmassa (2018) tutkimuksessa testattiin samaa vaikutusta kroonisista selkäkivuista kärsivillä potilailla. Tulokset olivat taas hämmästyttävät: Vaikka potilas tiesi ottavansa tehotonta kivunlievitystä, koki hän saavansa siitä noin kolmen kuukauden ajan täysin saman avun kuin voimakkaista kipulääkkeistä. Samankaltaisia lopputuloksia on havaittu myös muun muassa polven nivelrikosta sekä migreenistä kärsivillä.
Pillereiden värillä on väliä
Värit vaikuttavat ihmiseen, sen tietävät ravintoloiden suunnittelijatkin. Punainen kohottaa sykettä ja lisää ruokahalua, oranssi ja keltainen tekevät iloiseksi, ja vihreä sekä valkoinen rauhoittavat. Sen takia monissa sairaaloissa on käytetty pehmeitä valkoisen ja vihreän sävyjä.
Sama vaikutus on lääkkeiden kohdalla. Se, miten alitajuisesti miellämme jonkun toimivan, vaikuttaa suuresti siihen, miten se oikeasti vaikuttaa. Vihreät pillerit auttavat ahdistukseen, keltaiset ovat tehokkaimpia masennuksen hoidossa ja punaisilla pillereillä potilas saadaan virkeämmäksi.
Enemmän on parempi, kun puhutaan plaseboefektin ilmenemisestä: neljä kertaa päivässä otettu lumelääke on tehokkaampi kuin kaksi kertaa otettu. Ihmisten johdateltavuus ei lopu siihenkään, nimittäin jos pilleriin on painettu tunnetun lääkkeen nimi, toimii se paremmin kuin täysin blanko.
Myös isommat pillerit ovat ”tehokkaampia” kuin pienet. Tässä kohtaa siis koolla on väliä.
Lumelääkkeellä irti masennuksesta?
Plasebovaikutus on erittäin tehokas masennuksen hoidossa. Tutkimuksissa on todettu, että kun potilas on siinä olettamuksessa, että häntä kuunnellaan ja hoidetaan, lievittyvät masennuksen oireet huomattavasti. Jopa 20-50 % masennuksesta kärsivistä voi saada avun lumelääkkeestä.
Eräässä tutkimuksessa potilasryhmille annettiin ”oikeaa lääkettä” tai plaseboa. Henkilöt tiesivät kumpaako milloinkin saivat, mutta sitä he eivät tienneet, että todellisuudessa molemmat pillerit olivat lumelääkettä. Lyhyen testijakson jälkeen ryhmät vaihtoivat osia. Koehenkilöt raportoivat molemmissa ryhmissä masennusoireiden vähentyneen silloin, kun he luulivat ottavansa oikeaa lääkettä. Lumelääkkeen tietoisella ottamisella ei tässä tutkimuksessa ollut positiivisia tuloksia.
Koehenkilöiden henkilökohtaisen oireiden arvioinnin lisäksi heidän aivojaan kuvannettiin. Tutkimuksen tulokset tukivat henkilöiden raportointia, koska heillä havaittiin lisääntynyttä opioidireseptorien aktiivisuutta niillä aivojen alueilla, jotka liittyvät tunteiden ja stressin hallintaan. Plasebon aiheuttama lisääntynyt aktiivisuus noilla alueilla vahvisti myös myöhempien oikeiden masennuslääkkeiden vaikutusta.
Tutkimuksesta voidaan päätellä, että monesti masennuspotilaat hyötyisivät terapiasta paljon enemmän kuin kovin helposti määrättävästä lääkityksestä. Tärkeintä on tulla kuulluksi.
Leikisti kännissä
Nyt kaikki tekemään omaa empiiristä tutkimusta! Tarjoile kaverille hänen tietämättään alkoholittomia juomia: viiniä, olutta ja siideriä. Jos haluat viedä homman oikein pitkälle, niin vaihda pullojen etiketit. Mitä tahansa tieteen (ja pienen kiusan) nimissä!
On nimittäin todettu, että jos ihminen luulee juovansa alkoholia, alkaa hän tuntea humaltuvansa. Tässä ei ole kyse mistään teinien esittämisestä (nykyään tuskin enää edes on ”siistiä” olla kännissä?!), vaan plasebohumaltumisen on todettu oikeasti vaikuttavan ihmisen käytökseen ja muistiin.
Uusiseelantilaisen Victorian yliopiston tutkimuksessa koehenkilöiden annettiin olettaa, että he juovat alkoholidrinkkejä, vaikka todellisuudessa laseissa oli vain tonic-vettä ja limeä. Baari-illan päätteeksi heille näytettiin kuvia rikospaikalta, ja sen jälkeen kyseiseen rikokseen liittyvä tiedote. Koehenkilöiden tuli sitten arvioida tekstin todenmukaisuutta.
Ne, jotka kuvittelivat juoneensa koko illan vodkaa, muistivat asioita huonommin, olivat enemmän johdateltavissa sekä epäluotettavampia silminnäkijöitä, kuin ne, jotka tiesivät juoneensa pelkkää vettä.
Mitä ihmettä meidän aivoissamme tapahtuu? Jos vaikutus on tuollainen, niin onkohan lumejuopuneena turvallista lähteä ajamaan autolla, vaikka promilleja ei veressä olekaan?
Tee itsellesi parempi elämä plasebolla
Tutkimuksissa on todettu, että ne jotka ajattelevat olevansa hyvässä kunnossa, elävät kymmenen vuotta kauemman kuin ne, jotka pitävät terveydentilaansa huonona. Todellisuudessa kummassakin tapauksessa terveystilanne oli samanlainen.
Plaseboefektin ei tarvi olla lääke tai feikattu kirurginen toimenpide: eräässä tutkimuksessa osalle hotellin siivoojista kerrottiin, miten hyvää liikuntaa heidän työnsä on ja miten se pitää heidät terveinä. Toiselle siivoojaryhmälle tätä ei kerrottu. Useamman viikon kuluttua työn terveysvaikutuksista kuulleet siivoojat olivat pudottaneet painoa ja heidän kolesterolitasonsa olivat laskeneet.
Esimerkiksi vitamiinit ovat toki hyvästä, mutta onko niillä isompikin merkitys henkilön hyvinvointiin? Voiko pillereiden nappailu päivittäin olla viesti aivoille, että aion pysyä terveenä ja nämä napit edistävät sitä tavoitetta. Voiko itsensä huijata uskomaan, että jokin peruslääke tehoaa koviin kipuihin?
Ja vielä, maksammeko aivan turhaan kalliista lääkkeistä, jos vaivat helpottuisivat huomiolla ja pienellä huijauksella?
Lue listan ensimmäinen osa:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lue myös:
Plasebovaikutus on yksi kummallisimpia ilmiöitä lääketieteessä. Ihmiselle annetaan tehotonta lumelääkettä, mutta jotenkin se vaikuttaa oikean lääkkeen lailla.
Ja onhan plasebovaikutus hurjan mielenkiintoinen: Miten voi olla, että esimerkiksi kovat kivut saadaan loppumaan pelkällä sokerilla? Miten ihmeellisesti meidän aivomme toimivatkaan?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset faktat plaseboefektistä ovat luvassa myöhemmin.
Plasebovaikutus kivun hoidossa
Blackpoolissa, Englannissa, suoritettiin vuonna 2018 kroonisista selkäkivuista kärsivillä ihmisillä lääketutkimus. Potilaille kerrottiin, että he osallistuvat uuden kipulääkkeen tutkimukseen, ja että heille tullaan antamaan joko oikeaa tai lumelääkettä. Todellisuudessa kaikille annettiin lumelääkettä.
Kokeessa tutkittiin myös lääkärin kanssa vietetyn ajan vaikutusta, joten osa kokeeseen osallistujista sai normaalin, 10 minuutin konsultaation ja osa tuplaten sen ajan. Konsultaatiossa ainoastaan keskusteltiin.
Kolme viikkoa kokeen ja pillereiden popsimisen aloittamisen jälkeen tulokset olivat häkellyttävät. Esimerkiksi Jim Pearce, 71-vuotias morfiinin avulla päivästä toiseen pärjäävä koehenkilö, oli saanut pilleristä helpotuksen vaivaan, eikä hänellä ollut ollut selkäkipuja aloitettuaan uuden lääkityksen. Morfiini oli jäänyt pois. Suurella osalla tutkimukseen osallistujista todettiin samanlaisia tuloksia.
Pillerit olivat sinivalkoisia (sen väristen on todettu auttavan eniten kipuun), purkeissa oli kunnolliset varoitukset ja tiedot mahdollisista sivuvaikutuksista. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että potilas saattoi uskoa lääkkeen toimivuuteen. Jokainen kokeeseen osallistunut sai kipulääkkeenä kuitenkin vain pelkkää jauhettua riisiä.
Entäs se lääkärin kanssa vietetty aika? Ne, jotka kokivat tulleensa kuulluksi ja saivat pidemmän ajan lääkärin vastaanotolla, kokivat kipujensa helpottaneen merkittävästi enemmän. Olisiko lääketieteellä tästä – ja tuhansista muista samanlaisista esimerkeistä – jotain opittavaa?
Mainittakoon vielä se, että plasebovaikutus ei missään nimessä paranna sairauksia. Se voi lievittää murtuman aiheuttamaa kipua, mutta ei silti paikkaa luuta kuntoon.
Plasebovaikutus kuvitteellisen leikkauksen jälkeen
Suomalaistutkijat ovat olleet etunenässä todistamassa plasebovaikutusta olemattomissa leikkauksissa.
Raine Sihvosen ja Teppo Järvisen mielestä polven rappeumaperäiseen oireiluun suositeltu kierukan osapoisto on yleisyydestään huolimatta melko turha operaatio. He suorittivat vuosien 2007 ja 2011 välillä kokeen, jossa osa potilaista sai tähystysleikkauksen, mutta osalla potilaista polvea vain liikuteltiin ja vietiin instrumentteja verhon taakse. Kirurgit siis esittivät leikkaavansa. Puudutetut potilaat eivät tienneet kumpaanko ryhmään he kuuluivat.
Kummassakin ryhmässä potilaat olivat tyytyväisiä polven toimintaan ja suurin osa koki polvensa olevan parempi kuin ennen toimenpidettä. Tähystyksen läpikäyneistä 92 % olisi valinnut saman hoidon uudelleen. Lumeleikkauksessa olleet valitsisivat saman operaation 96 %:sti. Potilaiden pitkäaikaisseurannassa ei myöskään havaittu minkäänlaista eroa polven toiminnassa.
Tällä tutkimuksella ei todistettu, että ilmassa veitsen heiluttelu parantaisi kipeytyneen polven, mutta plasebovaikutus toi esiin kyseisen tähystysleikkauksen tehottomuuden. Kallista leikkausta paremmat tulokset saadaan jumpalla ja kuntoutuksella.
Muualla maailmassa on tutkittu samanlaisella lumeleikkauksella tietyn olkapääoperaation tarpeellisuutta. Tulokset olivat yhteneväiset suomalaisen polvitutkimuksen kanssa.
Voimakas vaikutus Parkinsonin taudin oireisiin
Tutkimuksissa on todettu, että Parkinsonin tautia sairastavilla plasebovaikutus on hyvin merkittävä.
Parkinsonin taudissa aivojen välittäjäaine dopamiinin tuotanto vähenee. Lumelääke kiihdyttää dopamiinin tuotantoa ja parantaa motorisia toimintoja. Vapina ja lihasjäykkyys voivat vähentyä merkittävästi, mutta valitettavasti vaikutus ei ole pysyvä. Parin ensimmäisen viikon aikana pillerit ovat tehokkaimmillaan, minkä jälkeen vaikutus vähenee taas pikkuhiljaa.
Koska plasebovaikutus on niin voimakas tässä kyseisessä sairaudessa, on uusia, oikeita lääkkeitä testattaessa välttämätöntä käyttää lumelääkettä rinnalla (eettisistä kysymyksistä huolimatta). Jos oikean lääkkeen vaikutukset ovat huomattavasti suuremmat ja pitkäaikaisemmat, voidaan sen varovaisesti olettaa olevan tehokas lääke Parkinsonin tautiin.
Sellaista lääkettä on kuitenkin hankala löytää, koska plasebon on havaittu parantavan Parkinsonin oireita jopa 20 prosenttisesti. Monia jo pitkälle edenneitä kliinisiä lääkekokeita on jouduttu keskeyttämään voimakkaan plaseboefektin takia.
Nosebovaikutus
Jos ei plasebovaikutus saa jo tarpeeksi päätä pyörälle, niin saanen esitellä sen ilkeän serkun nosebon. Jos ihminen olettaa saavansa sivuvaikutuksia lääkkeestä, tulee hän todennäköisesti niitä kokemaan.
Eräässä italialaistutkimuksessa koehenkilöille annettiin pilleri, jonka sanottiin sisältävän laktoosia (oikeasti se oli pelkkää harmitonta sokerijauhetta). Uskomatonta kyllä: 44 % henkilöistä, joilla oli laktoosi-intoleranssi, kokivat suolisto-oireita pillerin syömisen jälkeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että 26 % niistä, jotka eivät olleet laktoosi-intolerantteja, raportoivat vatsaongelmista.
Toisessa kokeessa yhdysvaltalaisista nukutuslääkäreistä koostuva tutkimusryhmä selvitti nosebovaikutusta synnyttävillä naisilla. Toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutusaineen pistäminen helpottaa epiduraalin laittamista ja toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutuspiikki tuntuu kuin ampiaisen pisto ja on pahin hetki koko epiduraalissa. Jälkimmäisessä ryhmässä piikin aiheuttama kiputuntemus oli huomattavasti pahempi, koska sitä oli korostettu.
Samoin kuin plasebossa, myös nosebossa oireet ja tuntemukset ovat aitoja ja reaktiot on voitu havaita aivoja kuvantamalla. Valitettavasti nosebovaikutuksen takia kaikenlainen turha pelottelu voi laukaista aitoja reaktioita esimerkiksi tuulimyllyjen läheisyydessä, vaikka tuulivoima ei todellisuudessa sairastuta ketään.
Plasebovaikutus koirilla – totta vai tarua?
Koirilla on tutkittu epilepsialääkkeen tehoa plasebon avulla. Toiselle koiraryhmälle annettiin tutkittavaa lääkettä ja toiselle lumelääkettä. Molemmissa ryhmissä voitiin havaita lähes yhtä paljon paremmin voivia koiria. Oliko koirilla siis havaittu ensimmäistä kertaa plasebovaikutus ja miten se oli käytännössä mahdollista?
No ei ole mahdollista. Lumelääke oli vaikuttanut omistajaan eli ihmiseen. Kun potilaalle (ihminen tai eläin) annetaan hoitoa, oletetaan tietenkin, että se tulee tehoamaan ja hoidon saaja voi paremmin. Mitä enemmän jotain toivoo tapahtuvaksi, sitä todennäköisemmin sen uskoo tapahtuvan.
Koiran epilepsiakohtaus voi olla omistajalle hyvin selvä tapahtuma tai se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Silloin omistajan on tehtävä päätelmiä siitä, että onko esimerkiksi lattialla oleva kuola perua kohtauksesta vai ei.
Ennen lääketutkimukseen pääsemistä laskettiin pienetkin merkit herkästi kohtaukseksi, mutta lääkkeen saamisen jälkeen ne ohitettiin. Se luo kuvan siitä, että lumelääkettä saaneet koirat saisivat vähemmän kohtauksia.
Lue myös:
Tiede
Ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan: 10 faktaa haukottelemisesta – osa 2
Joko haukottelit? Pelkkä haukottelemisen ajatteleminen saattaa laukaista kyseisen refleksin. Tällä listalla pohditaan muun muassa sitä, että miksi haukottelu tarttuu.
Eikä haukottelun tarttuminen rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan samaa kopiointia tapahtuu muillakin elämillä ja myös lajien välillä. Entä onko ihminen psykopaatti, jos haukottelu ei tartu? Tähänkin saadaan vastaus.
Listafriikki ei pahastu, jos listaa lukiessa alkaa haukotuttaa; myös kirjoittaminen sai aikaan jatkuvaa leukojen repimistä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Mistä haukottelu johtuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta – osa 1
Haukottelu tarttuu myös eri lajien välillä
Kuva: Pixabay
Se on varsin hyvin tunnettu fakta, että haukottelu tarttuu ihmiseltä toiselle. Myös muutaman muun eläinlajin, kuten lähisukulaisemme simpanssien ja bonobojen, tiedetään olevan alttiita haukottelun tarttumiselle. Koirienkin tiedetään tartuttavan haukottelua lajikumppaneihinsa.
Vuonna 2015 julkaistussa, New Yorkin osavaltionyliopiston tutkimuksessa saatiin selville, että myös linnuilla haukotteleminen on tarttuvaa. Tässä tutkimuksessa käytettiin undulaatteja, joiden todettiin haukottelevan, jos ne näkevät lajitoverinsa haukottelevan joko viereisessä häkissä tai videolla.
Ihmisen ja koiran läheisistä väleistä kertoo se, että haukottelu tarttuu myös näiden lajien välillä. Mitä tutumpi henkilö on kyseessä, sitä voimakkaampi haukotuksen vaikutus on.
Myös pelkkä omistajan haukotuksen ääni saattaa saada koirassa reaktion aikaan. Tutkijat epäilevät syyn olevan koiran loputon miellyttämisen tarve, jolloin se matkii omistajaansa. Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen – samalla tavoin kuin lajien sisällä.
Tutkijoiden mukaan haukottelun tarttuminen viittaa eläimen sosiaaliseen älykkyyteen ja empatiaan, mistä päästäänkin siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että miksi haukottelu tarttuu?
Miksi haukottelu tarttuu?
Reilusti yli puolet ihmisistä, jotka näkevät jonkun toisen haukottelevan, haukottelevat itsekin. Haukottelemisen tarttumiselle ovat kaikki eri näkökantojen tutkijat antaneet oman teoriansa, sillä vaikka muusta ei voitaisi olla yhtä mieltä, niin haukottelun tarttuminen on fakta. Siihen riittää myös kuuleminen ja lukeminen – ja omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että selvästi myös kirjoittaminen.
Monet asiantuntijat pitävät haukottelemista alkukantaisena kommunikaatiomuotona. Mutta mitä sillä oikein sitten halutaan viestiä?
Tuhansia vuosia sitten, kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, oli haukottelu merkki siitä, että kaikkien on syytä vetäytyä nukkumaan. Näin saatiin pidettyä yllä yhteinen vuorokausirytmi, kun kaikkien vireystilat olivat synkassa. Yhtälailla haukottelu oli merkki siitä, että nyt aktivoidutaan metsästykseen, jolloin tarttuva refleksi viritti joukon valmiiksi.
Jos haukottelu taas on aivojen jäähdytysmekanismi, jota käsiteltiin yhtenä teoriana listan ensimmäisessä osassa, löytyy tarttumiselle myös tässä teoriassa selitys: Kun näkee toisen ihmisen haukottelevan, on se aivoillemme merkki siitä, että kyseisen henkilön aivot ovat lämpenemässä. Omat aivot reagoivat samalla vasteella, koska ”jos hänellä on tarve jäähdytellä, niin varmasti minullakin on”.
Pohjimmiltaan haukottelun tarttumisen uskotaan olevan merkki empatiasta. Haukottelu vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin toisen ihmisen ilmeet: Hymyilevät kasvot saavat hyvälle tuulelle tai alaspäin suuntautuneet suupielet voivat vetää mielen matalaksi.
Tunnemme myötätuntoa kanssaihmisiä kohtaan, jolloin käyttäytymisemme peilaa muiden toimintaa.Myötäeläminen on vahvempaa, mitä läheisempi toinen ihminen on.
Haukottelunkin on todettu tarttuvan eniten perheenjäseniltä, sitten ystäviltä, tuttavilta ja vähiten vierailta henkilöiltä. Se vahvistaa sosiaalisten eläinten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä sidettä.
Olenko psykopaatti, jos haukottelu ei tartu?
Tehdään heti selväksi, että vaikka iltapäivälehdissä ja muissa kerrotaan tasaisin väliajoin, että mahdollisen psykopaatin voi saada selville seuraamalla kehen haukotteleminen ei tartu, niin ei pidä paikkaansa. Kaikki ihmiset eivät haukottele yhtä usein ja kuten jo äsken tuli mainittua: läheisen ihmisen haukotus tarttuu herkemmin kuin ventovieraan, joten porukallakin on merkitystä.
Psykopatia on persoonallisuushäiriö, johon liittyy täydellinen empatiakyvyn puute. Tutkimuksissa on toki osoitettu, että psykopaatteihin, kuten kuvan Ted Bundyyn, haukottelu ei tartu yhtä herkästi, mutta toiseen suuntaan tehtyä diagnoosia ei haukottelun tai sen puuttumisen perusteella kannata lähteä tekemään. Eli työkaveria ei kahvipöydässä ole syytä lähteä julistamaan psykopaatiksi, jos hän ei yhdy haukotteluusi.
Myöskään kaikki pienet lapset eivät ole psykopaatteja. Tämä huomio siksi, että haukottelu rupeaa tarttumaan vasta noin kuusivuotiaisiin lapsiin; sitä nuoremmat ovat immuuneja kanssaihmisten haukotuksille.
Lue myös: Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Sikiötkin haukottelevat – miksi!?
Ennen kuin päästään listan kliimaksiin, kirjaimellisesti, niin otetaan vielä yksi fakta, joka tekee haukottelemisesta entistä kiehtovampaa: Sikiöt aloittavat haukottelemisen raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ja tekevät sitä eniten raskauden puolivälissä.
Miksi ihmeessä? Eivät ne ole väsyneitä tai tylsistyneitä, sillä jopa aivan raskauden loppupuolella vauvat nukkuvat vähintään 85 prosenttia ajasta.
Sikiöt saavat hapen istukan ja napanuoran kautta suoraan verenkiertoon, joten keuhkoilla ei kohdussa ole mitään virkaa. Niinpä lämmönsäätelykään ei voi olla syynä sikiöiden haukotteluun, sillä viileää ilmaa ei ole nesteen täyttämässä kohdussa tarjolla. On myös veikattu, että haukotus tarttuisi äidiltä sikiölle, mutta tämä teoria ei ole saanut laajaa kannatusta.
Nykyään arvellaan, mutta ei tietenkään voida tietää varmaksi, että primitiivinen refleksi treenaa aivoja. Se valmistaa hermoratoja ja kehittää aivoja, kun paljon muuta toimintaa ei ole vielä olemassa.
Haukottelu on seksikästä
Koska ollaan listan lopussa, emmekä vieläkään oikein tiedä, mistä haukottelu johtuu, niin päätetään lista turhautumisen sijaan hymyihin. Ja ehkä pariin haukotukseen.
Kukaan ei näytä viehättävältä haukotellessaan. Se on aivan sama, onko kyseessä maailman kauneimmaksi, komeimmaksi tai seksikkäimmäksi valittu henkilö – kukaan ei ole parhaimmillaan silmät kiinni puristettuna ja leukaperät ammolleen venytettynä.
Ilme on jokaisella yksilöllinen, mutta ei suinkaan varattu vain haukottelulle. Tutkimusten mukaan ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan.
Nyt onkin mukava ruveta tekemään teräviä huomioita lähipiirissä.
Haukottelututkija Robert Provine, jonka mielestä haukottelu johtuu tarpeesta muuttaa vireystilaa, oli myös sitä mieltä, että haukotteleminen on merkki kiihottumisesta. Ennen seksiä ja heti sen jälkeen saattaa haukotuttaa: tämä kielii nimenomaan muutoksesta olotilassa ja vireydessä. On myös todettu, että samaisia hormoneja, jotka jylläävät kiihottumisen hetkellä, erittyy myös haukotellessa.
Eli seuraavan kerran kun haukottelet jonkun toisen puhuessa ja tämä kysyy, onko hänen juttunsa noin tylsä, voit valita hetkeen sopivan vastauksen: Availen tässä vain keuhkorakkuloita. Aivoni kaipaavat viilennystä. Minua jännittää. Valmistaudun taisteluun. Olen kiihottunut.
Lue myös:
Joko rupesit haukottelemaan? Tällä listalla pureudutaan haukottelun ihmeelliseen maailmaan. Jokin syyhän tuohon toimintaan täytyy olla, joten kysymys kuluu: Mistä haukottelu johtuu?
Myönnetään: otsikko on harhaanjohtava. Haukottelusta ei mitenkään voi tehdä pirteää listaa, sillä jo pelkkä siitä lukeminen – ja myös kirjoittaminen – laukaisee refleksin. Hauskoja ja kiinnostavia faktoja sen sijaan on luvassa, joten toivottavasti koko lista ei mene leukoja repiessä.
Näiden sanojen jälkeen täytyy mainita, että onneksi listalla selviää myös se, että haukottelu ei ole kirjaimellinen merkki väsymyksestä tai tylsistymisestä. Listafriikki ei siis loukkaannu, jos lukiessa tulee muutama haukotus!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Ikivanha ja kummallisten selitysten hengitysrefleksi
Haukotteleminen on hyvin vanha refleksi, sillä kaikki selkärankaiset eläimet haukottelevat. Kalat ja käärmeetkin haukottelevat. Haukottelu on siis saanut alkunsa jo silloin, kun elämää on ollut ainoastaan merissä.
Haukotteleminen on kiehtonut luonnontieteilijöitä vuosituhansien ajan, mutta kukaan ei vielä ole antanut tyhjentävää ja kaikkia miellyttävää vastausta siihen, mistä haukottelu johtuu. Älä siis turhaan odota suurta tieteellistä läpimurtoa, sillä vaikka listalla on monia hyvin päteviä teorioita, ei haukottelemisen saloja ole täysin kyetty ratkaisemaan.
Otetaan alkuun pieni katsaus siihen, minkälaisia teorioita aikojen saatossa on esitetty. Nämä on todistettu virheellisiksi.
Lähes 2500 vuotta sitten vaikuttanut kreikkalainen lääkäri Hippokrates uskoi haukotuksen olevan elimistön keino poistaa haitallista ilmaa eritoten kuumeen aikana. Kuume nähtiin pitkään erillisenä sairautena.
Vahingollisen ilman ulos puhaltaminen oli erilaisina variaatioina vallitseva selitys aina 1800-luvulle saakka, kunnes tutkijat päättelivät haukottelemisen olevan hengittämisen tehostaja. Haukotuksen arveltiin käynnistävän hapen kuljetuksen verenkiertoon ja toisaalta kuljettavan hiilidioksidia ulos.
Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin haukottelun tiheys riippuisi täysin eri kaasujen pitoisuuksista. Hapen ja hiilidioksidin erilaisten sekoitusten hengittämisellä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta haukotustiheyteen.
Usein haukottelemiselle annetaan nykypäivänä yksinkertainen selitys: aivot kaipaavat happea, joten piristyäksemme imaisemme sisään happipitoista ilmaa. Tämäkin myytti on murrettu, sillä haukotuksen jälkeen veren happipitoisuus ei muutu.
Ja sitten siirrytään niihin teorioihin, joissa on jotain ideaa ja totuuden siementä.
Haukottelemme, koska aivot kaipaavat viilennystä
Erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan haukottelu on elimistön tapa viilentää aivoja.
Tähän lopputulemaan päätyi New Yorkin osavaltionyliopiston psykologian professori Andrew Gallup, jonka mukaan haukottelu on osa elimistön lämmönsäätelyä. Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa Gallup työryhmineen oli laittanut kylmä- ja lämpöpusseja koehenkilöiden otsalle ja näyttänyt osallistujille videoita haukottelevista ihmisistä. Lämpimän pussin koehenkilöt haukottelivat neljä kertaa enemmän kuin kylmän.
Gallupin mukaan leukojen venyttäminen lisää pään alueen verenkiertoa ja samaan aikaan sisään vedetty ilma muuttaa veren lämpötilaa, jolloin aivoihin virtaa viileämpää verta.
Hiiritutkimuksissa jyrsijöiden aivojen lämpötilan on todettu olleen koholla hieman ennen haukottelemista, jonka jälkeen lämpötila on laskenut. Monien tutkijoiden mielestä tämä vahvistaa haukottelemisen olevan aivojen jäähdytysmenetelmä. Gallupin teoriaan kriittisesti suhtautuvat vetoavat taas siihen, että hän ei ole tutkimuksissaan mitannut koehenkilöiden aivojen lämpötiloja.
Eräs toinen Gallupin tutkimus on osoittanut, että ihmiset haukottelevat enemmän talvella kuin kesällä, mikä viittaisi siihen, että viileämpää ilmaa on hyödyllisempää haukotella sisään, sillä lämmin ilma ei tietenkään jäähdytä aivoja.
Tämän viilennysteorian mukaan haukottelemme usein juuri ennen nukkumaanmenoa ja heräämisen jälkeen, sillä noina vuorokausirytmin hetkinä aivojen ja koko elimistön lämpötila on korkeimmillaan. Kun nukahdamme, lämpötila laskee tasaisesti, mikä Gallupin mukaan on osittain haukottelun ansiota.
Haukottelun tarve tulee liian pinnallisen hengittämisen vuoksi
Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin yliopiston kliinisen fysiologian emeritusprofessori Anssi Sovijärvi vertaa haukottelua yskimiseen ja aivasteluun: se on hyödyllinen hengitysrefleksi, jota on lähes mahdoton estää tapahtumasta.
Haukotuksen hillitsemisestä ei kuitenkaan ole mitään haittaa. Typerältä se toki näyttää. Jos kokee tilanteen epäsopivaksi haukottelemiselle, niin sen peittelemisyritys ei ole yhtään parempi: se saa henkilön kasvot vääntymään vain kummallisempaan asentoon.
Sovijärven mukaan monet asiat vaikuttavat haukotusrefleksiin, eikä haukottelemista ahkerasta tutkimisesta huolimatta juurikaan ymmärretä. Se kuitenkin tiedetään, että haukotuksen saavat aikaan vagushermon kautta liikkeelle lähtevät ärsykkeet. Vagushermo eli kiertäjähermo on kehon tärkeimpiä viestinviejiä ja se hermottaa muun muassa sisäelimiä, joihin keuhkotkin kuuluvat.
Sovijärvi ei ole vakuuttunut listan edellisen kohdan ajatuksesta eli aivojen jäähdyttämisestä haukottelemalla, vaan hän liputtaa vaihtoehtoisen teorian puolesta: Keho reagoi liian pinnalliseen hengitykseen haukottelemalla. Tätäkin on tutkittu hyvin paljon.
Haukotukselle eli erittäin syvälle hengitykselle voi tulla tarve, jos pienet hengitystiet ja/tai keuhkorakkulat ovat päässeet menemään lyttyyn. Niin voi käydä esimerkiksi väsyneenä, kun yleinen vireystila laskee, jolloin myös hengitys muuttuu normaalia pinnallisemmaksi.
Tällöin ilma ei täytä keuhkojen jokaista sopukkaa, minkä aivot rekisteröivät ja lähettävät signaalin siitä, että nyt pitäisi haukata kunnolla happea ja avata noita lytistyneitä osia.
Kyse ei ole väsymyksestä, vaan muutoksesta vireystilassa
Haukottelua paljon tutkinut, nyt jo edesmennyt, Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine, oli sitä mieltä, että haukottelu ei ole varsinaisesti merkki väsymyksestä. Hänen mukaansa kyse on tarpeesta muuttaa vireystilaa.
Siksi vuorokausirytmin mukaisen nukkumaanmenoajan tienoilla haukotuttaa ja samoin heti herätessä, vaikka olisi nukkunut makoisat yöunet.
Provinen mukaan tarve muuttaa vireystilaa on toki voimakkaimmillaan väsyneenä, sillä silloin aivot ja keho valmistautuvat muutokseen: hereiltä nukkumaan ja aamulla päinvastoin.
Haukottelevat opiskelijat ovat kaikille opettajille tuttu näky, mutta sitä ei aina tarvitse pitää merkkinä tylsästä luennosta. Haukottelu on aivojen tapa laskea vireystilaa paremmin sopivaksi paikallaan istumiseen.
Haukottelu on myös sijaistoiminto
Kuva: Sarah Connors | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Haukottelu liitetään myös jännitykseen ja hermostuneisuuteen, jotka ovat tunneskaalassa hyvin eri puolella tylsistymisen kanssa.
Urheilijoiden tiedetään haukottelevan ennen suoritusta. Muusikot saattavat repiä leukojaan ennen konsertin alkamista. Aiemmin mainittu emeritusprofessori Sovijärvi on kiinnittänyt huomiota formulakuljettajiin, jotka haukottelevat antaumuksella juuri ennen lähtöä.
Haukottelu on myös erittäin yleistä laskuvarjojääkäreillä, jotka valmistautuvat hyppäämään lentokoneesta – oli kyseessä harjoitus tai sotatilanne. Todennäköisesti (ja toivottavasti) kyse ei ole tylsistymisestä tai väsymyksestä.
Tämä liittyy vahvasti edellisen kohdan vireystilan muutokseen, sillä vaikkapa heti urheilusuorituksen jälkeen saattaa haukotuttaa oikeinkin kovasti. Ensin aivot ja keho virittyvät ja jälkeenpäin rentoutuvat.
Eikä vireystilan muutos rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan koirien tiedetään haukottelevan juuri ennen hyökkäämistä, eivätkä ne varmastikaan ole silloin tylsistyneitä. Koirat haukottelevat myös silloin, kun ne valmistautuvat johonkin omasta mielestään epämiellyttävään kuten kylpyyn tai kynsien leikkaamiseen. Kalojen on havaittu haukottelevan, kun ne selvittelevät kiistojaan. Makakit haukottelevat uhattuina, mustasukkaisina tai ahdistuneina. Rotat reagoivat pelkoon haukottelemalla.
Haukottelun uskotaan olevan tällaisissa tapauksissa myös niin sanottu sijaistoiminto, jolla yksilö lievittää stressiä ja hermostuneisuutta. Paineen alla ihmistenkin on todettu haukottelevan enemmän.
Maailman vanhimmaksi elävä eläin on Eteläisen jäämeren pohjassa elävä sienieläin. Mutta silti se ei ole listamme kärkipaikalla. Mitä ihmettä?
Kotihiiri elää noin vuoden, koira reilun vuosikymmenen, ihminen jopa vuosisadan. Tällä hetkellä (maaliskuu 2025) maailman vanhin ihminen on brasilialainen nunna Inah Canabarro Lucas, joka on syntynyt 8. kesäkuuta 1908. Mutta lähes 120 vuotta on sekin vain lyhyt pätkä tämän listan eläinten rinnalla.
Pitkän iän salaisuus löytyy näistä eläimistä, mutta vaikka niitä kuinka ollaan tutkittu, ei se ole tuonut ihmistä lähemmäs ikuista elämää. Olisiko se sitten tarpeenkaan?
Listafriikki sukeltaa (kirjaimellisesti) kymmenen maailman vanhimmaksi elävän eläimen maailmaan, sillä suurin osa niistä elää pinnan alla. Löydät varmasti myös toisen selvän yhtäläisyyden: ympäristö on usein hyvin viileä, jolloin aineenvaihduntakin on alhainen.
10. Kilpikonnat
Lista alkaa tutulla ja turvallisella kilpikonnalla. Nyt vielä pysytään maan pinnalla ja ihan lämpöisissä olosuhteissa. Lajia en erikseen määritellyt, sillä niin galápagoksenjättiläiskilpikonnat kuin seychellienjättiläiskilpikonnatkin elävät hirmuisen pitkään. Normaalisti kilpikonna elää noin 150-vuotiaaksi, mutta ennätyksiä tehneet ikämestarit ovat eläneet mahdollisesti vuosisadan pidempään.
Varmaksi tiedetään, että Jonathan-kilpikonna, tällä hetkellä maailman vanhin tunnettu maalla elävä eläin, on vähintään 192-vuotias. Se elelee tyytyväisenä St. Helenan saarella ja ylpeilee sillä, että on kuoriutunut ennen kuin hehkulamppu keksittiin.
Vuonna 2006 Intian Kalkutassa elänyt Adwaita-kilpikonna kuoli tulehduksen seurauksena. Sen tiedettiin tulleen paikalliseen eläintarhaan täysikasvuisena 130 vuotta aiemmin. Tutkijoiden mukaan Adwaita oli kuollessaan yli 250 vuotias, mutta täysin vedenpitäviä todisteita iästä ei ole.
Kuka meistä on todistamassa, pääseekö Jonathan samoille lukemille?
9. Punainen merisiili
Punainen merisiili, Mesocentrotus franciscanus, on elänyt maapallolla jo kauan ennen meitä, reilut 400 miljoona vuotta aiemmin. Ja edelleen se porskuttaa eteenpäin.
Merisiili elää pohjoisella Tyynellämerellä ja se voi kasvaa merisiileistä suurimmaksi – halkaisijaltaan yli 20-senttiseksi. Merisiili pysyttelee suurimman osan ajasta paikallaan suojanaan pitkät terävät piikit, mutta se voi lyöttäytyä yhteen muiden lajitoveriensa kanssa ja ”ryömiä” äärimmäisen hitaasti paikasta toiseen.
Vielä tämän vuosituhannen vaihteessa merisiilien uskottiin elävän korkeintaan 15-vuotiaaksi, mutta sitten tutkijat keksivät käyttää radiohiiliajoitusta niiden iän määrittämiseen.
Kanadan länsirannikolta löytyneet suurimmat merisiilit arvioitiin noin 200 vuotta vanhoiksi, eikä tutkimusryhmän ollut ollenkaan hankalaa löytää yli satavuotiaita yksilöitä. Pitkä ikä ei ole merisiileille kuitenkaan mikään itsestäänselvyys, sillä monet joutuvat petojen suuhun, kalastajien haaveihin tai sitten ne kuolevat tauteihin.
Mutta ikääntyvän ne eivät vaikuta. Tutkijoiden mukaan satavuotiaat merisiilit ovat yhtä skarppeja kuin kymmenvuotiaat, ja itse asiassa ne tuottavat nuorempiin yksilöihin verrattuna enemmän sukusoluja.
8. Punasimppu
Punasimppuihin kuuluvaa Sebastes aleutianusta pidetään monesti maailman vanhimmaksi elävänä vesieläimenä, mutta listan kärkeen sillä ei ole asiaa.
Pohjoisella Tyynellämerellä tavattava punasimppu elelee 200-700 metrin syvyydessä, mutta se voi sukeltaa jopa kolmeen kilometriin, ja viihtyy parhaiten merivedessä, jonka lämpötila on 0-5℃.
Punasimput kasvavat täyteen 80 sentin kokoonsa hyvin hitaasti ja ne saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Toisaalta niillä ei ole mitään kiirettä, sillä ne voivat elää 200-vuotiaiksi. Iältään vanhin varmistettu punasimppu on ollut 205-vuotias.
7. Grönlanninvalas
Maailman vanhimmaksi elävä nisäkäs taitaa olla grönlanninvalas. Vuonna 1999 kanadalaisen tutkimusryhmän mukaan heidän tarkkailemansa valaan iäksi arvioitiin silmän aminohappokoostumuksen perusteella vähintään 211 vuotta. Reippaasti yli 150 vuoden ikäisiä valaita on tavattu useampia.
Joitakin vuosia myöhemmin Alaskan rannikolla otettiin kiinni grönlanninvalas, jonka olkaluussa oli kiinni harppuunan paloja. Ase oli sellainen, jota valaanmetsästäjät olivat käyttäneet 1800-luvun lopulla, joten löydös vahvisti uskomusta valaslajin pitkäikäisyydestä.
Vuoden 2019 lopulla Nature-lehdessä julkaistussa ”geenikelloa” käsittelevässä tutkimuksessa todettiin, että grönlanninvalaan genomin perusteella niiden voidaan olettaa elävän jopa 268-vuotiaiksi saakka.
Koska aiemmin tutkitut, hieman päälle 200-vuotiaat grönlanninvalaat ovat olleet hyväkuntoisia, eivätkä ole näyttäneet mitään ikääntymisen merkkejä, on helppo uskoa niiden uiskentelevan vielä yhden ihmisiän verran.
6. Partamato
Partamadot pysyttelevät koko aikuisikänsä samassa paikassa, ympärilleen rakentamassaan kalkkikuoressa. Eläin näyttää erehdyttävästi kauniilta kasvilta, kun se nousee kalkkiputkestaan esille.
Partamadot ottavat merenpohjan sedimentistä divetysulfidia ja vedestä happea, joita ne tarjoilevat symbioottisille bakteereille. Vastavuoroisesti bakteerit valmistavat matojen kaiken ravinnon, sillä ollaan jo niin syvällä, että auringonvalon avulla ruokaa ei valmistu eli ei ole kasveja ravintoketjun aloittajaksi.
Lamellibrachia luymesi –partamadot elävät lähinnä Meksikonlahden pohjoisosissa, yli puolen kilometrin syvyydessä, jossa ne voivat kasvaa jopa kolmen metrin pituisiksi. Ne elävät jopa tuhannen yksilön ryhmissä ja kasvavat hyvin hitaasti. Vieruskaverin täytyy olla mieleinen, sillä partamadot voivat elää jopa 250-vuotiaiksi.
5. Grönlanninhai
Pohjoisella jäämerellä ja Atlantin pohjoisosissa elävä grönlanninhai eli holkeri on maailman vanhimmaksi elävä selkärankainen. Holkerit uivat hyvin hitaasti, vain noin 30 senttiä sekunnissa, mikä osaltaan antaa mahdollisuuden pitkään ikään.
Vuonna 2016 Science-lehdessä julkaistu tutkimus nosti holkerin uutisiin ympäri maailman. Otsikot julistivat 512-vuotiaan hain löytymisestä. Uutisointi oli kuitenkin virheellistä.
Kyseisessä tutkimuksessa ei nimittäin missään kohtaan sanottu, että hait olivat yli 500-vuotiaita; mediassa ei joko oltu osattu lukea tutkimusta tai sitten totuutta oli haluttu taivuttaa houkuttelevaan suuntaan.
Siitä huolimatta holkeri on listallamme oikealla paikalla ja se pysyy kärkipaikalla myös selkärankaisten ikäkisassa.
Tutkimuksessa todettiin seuraavasti: Eläimen silmän linssistä otetusta näytteestä tehtiin radiohiiliajoitus, jonka perusteella vanhimman naarashain iäksi arvioitiin 392 vuotta +/-120. Eli yksilö saattoi olla 512-vuotias tai 272-vuotias. Silti alimmillaankin hulppeat numerot!
Toisaalta tiedetään, että holkerit kasvavat noin sentin vuodessa ja suurin yksilö oli 5,5 metriä pitkä. Kalan pitkän iän salaisuus piilee varmasti paljolti sen geeneissä, joita on ruvettu suurella mielenkiinnolla ”perkaamaan”.
4. Islanninsimpukka
Islanninsimpukka elää Pohjois-Atlantin viileissä vesissä ja viettää aikansa mieluiten hiekkaan ja mutaan kaivautuneena. Ruokansa se siivilöi kidustensa läpi virtaavasta vedestä.
Vuonna 2006 valtameritutkijat keräsivät Islannin rannikolta simpukoita, joiden he arvelivat olevan huomattavan vanhoja. Eräs yksilö sai nimenkin, Ming. Arvaatko mistä nimi oli peräisin?
Radiohiiliajoituksella sen iäksi varmistui 507. Ming oli syntynyt vuonna 1499, jolloin Kiinassa elettiin Ming-dynastian aikaa. Huh huh. Aluksi sen arveltiin olevan sata vuotta nuorempi, sillä sen ikäiseksi islanninsimpukoiden on tiedetty elävän.
Tutkijat ovat harmitelleet, että Ming avattiin ennen kuin sen ikä tiedettiin. Simpukalle avaaminen ei ikinä tiedä mitään hyvää, joten Ming sai postuumisti nimensä Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana eläimenä.
3. Sienieläin
Sienieläimet näyttävät kasveilta, sieniltä tai jopa kiviltä ennemmin kuin eläimiltä, mutta niin ne vain kuuluvat meidän kanssamme samaan kuntaan tieteellisessä luokittelussa.
Sienieläimet pysyttelevät paljon paikoillaan, mutta saattavat kiihdyttää jopa 1 millimetrin päivävauhdilla eteenpäin. Kun liike on tuollaista matelua, voi kasvun arvata olevan äärimmäistä hidasta. Juuri sen takia ne elävätkin niin pitkään. Suurin osa tuhansista sienieläinlajeista elää muutamista kuukausista jopa pariin vuosikymmeneen, mutta niillä numeroilla ei Mingiä ja kumppaneita päihitetä.
Cinachyra antarctica –sienieläimen, joka asustaa Eteläisellä jäämerellä, tiedetään elävän yli tuhat vuotiaaksi. Erään tutkitun yksilön on arvioitu olevan 1550-vuotias.
2. Hydra
Hydra voisi hyvin olla listan ykköspaikalla, mutta jäi silti Listafriikin päätösvallalla toiseksi.
Yksinkertaiset lampipolyypit liikkuvat kuin puolivoltteja tekemällä, mutta se ei ole niiden ainut temppu. Vedessä elävä, vain senttimetrin mittaiseksi kasvava polttiaiseläin on tunnettu ilmiömäisestä uusiutumiskyvystään.
Jos sen leikkaa kahtia tai pienempiinkin paloihin, kasvaa jokaisesta palasesta uusi, täydellinen yksilö. Hydrat eivät myöskään vanhene, sillä niiden solut uusiutuvat ikuisesti.
Vuonna 1998 biologi Daniel Martinez kollegoidensa kanssa julkaisi tutkimuksen, jossa he olivat seuranneet lampipolyyppeja yli neljä vuotta, jonka aikana eläimet eivät olleet näyttäneet minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä.
Hydra koostuu lähes täysin kaikkikykyisistä kantasoluista, joita esimerkiksi ihmisellä on vain hyvin varhaisessa alkionkehityksessä. Jos olosuhteet ovat huonot, ravintoa on vähän tai talvi tulossa, voi se lisääntyä suvullisesti kasvattamalla kylkeensä sukusoluja ja vapauttamalla ne järveen odottamaan sopivaa paria.
Hyvissä olosuhteissa lampipolyypit lisääntyvät suvuttomasti eli ne kasvattavat itsestään kopion. Eläimen varteen alkaa muodostua nuppu, josta uusi yksilö kuroutuu muutaman päivän aikana irti.
Vuonna 2012 löydettiin geeni foxO, jonka todettiin säätelevän kantasolujen jatkuvaa uusiutumista ja sitä kautta lampipolyyppien kuolemattomuutta. FoxO-proteiinia pidetään mahdollisena Graalin maljana myös ihmisen eliniän pidentämisessä. Se kuitenkin vaatii vielä valovuosien tutkimustyön.
1. Meduusa
Turritopsis dohrnii -polttiaiseläin on listamme kärkipaikalla. Ehkä se ei kuuluisi ollenkaan tälle listalle, sillä T. dohrnii ei taistele reilusti. Se on kuolematon.
Ei kuitenkaan sanan jokaisessa merkityksessä, sillä tämä pikkuinen meduusa voi epäilemättä sairastua kuolettavasti tai joutua syödyksi. Mutta jos se saa elää suhteellisen rauhassa, ei ikä ala missään vaiheessa painamaan.
Kaikki meduusat aloittavat elämänsä merenpohjaan kiinnittyneinä polyyppeinä, joista vapaana uivat meduusat kuroutuvat irti. T. dohrniit ovat ”syntyessään” vain millimetrin kokoisia ja niillä on 8 lonkeroa. Täysikasvuisena koko on jo puoli senttiä ja lonkeroita on jopa kunnioitettavat 90 kappaletta.
Mikä sitten erottaa nämä meduusat muista polttiaiseläimistä? Ja kaikesta muusta elävästä?
Ne voivat stressaantuessaan (vahingoittuminen, sairastuminen tai ravinnonpuute) palata takaisin polyyppivaiheeseen ja aloittaa elämänsä alusta. Eikä uudelleen syntymisissä ole rajoitusta: Tämän hetkisen tutkimustiedon mukaan ne voivat tehdä muutoksen aina kun se on tarpeellista. Maailman loppuun saakka.
Lue myös:
-
Tiede2 päivää sitten10 elävää olentoa, jotka ovat löytyneet ihmisten sisältä – osa 1
-
Tiede1 viikko sitten
Tyrannosaurus rexiä olisi helppo juosta karkuun: 10 yllättävää faktaa dinosauruksista – osa 1
-
Tiede22 tuntia sitten
Kun läheisten syömisen äänet saavat raivon partaalle: 8 mielenkiintoista faktaa misofoniasta
-
Yleistieto5 päivää sitten
Oletko sinä tilastojen valossa keskimääräinen kesäkuun lapsi? 8 mielenkiintoista faktaa kesäkuusta
